Runous

A.W. Yrjänän intohimoisena vihamiehenä olen saanut 2 hänen runokirjoistaan lahjaksi, Arcanan ja Mechaneman. Enpä tiedä. Mää olen lukenut Juice Leskisen runoja ja se mies sanoo asian, jonka haluaa sanoa, sanoilla, joilla on sama tarkoitus kuin sillä mitä hän meinasi ja siitä huolimatta syntyy silloin tällöin hauska oivaltava tunne.   Annoin pikkusiskolleni tuparilahjaksi (jee! säännöllistä kirjaspämmiä kaikille!) Risto Rasan runokokoelman. Mietin että hän pitäisi, ja näin olikin. Tunnelmat ovat samastuttavia ja pienessä mittakaavassa.   Murrerunotrendi on minusta kannatettava. Alavutelaissyntyisen Jani Niemisen Kylässä-kokoelmasta tulee melkeinpä kieron kotoinen olo.   Mitä runoja olette viime aikoina lukeneet? Mitä on jäänyt mieleen? Suosikkeja, suosituksia taikka muita ajatuksia?

A. W. Yrjänän Angelus on tekijältä ehkä ensimmäinen kokoelma, joka on tosissaan suorasanainen ja nykyajasta kertova. Kokonaisuus on myös yhtenäinen. Aikaisemmat ovat enemmän yksittäisten runojen kokoelmia (ainakin päällisin puolin) ja tyyliltään sisäänpäinkääntyneitä, enkä ole itse välittänyt niihin palata kertalukemisen jälkeen.

Oikea runous on kirjallisuudenlaji, johon en yksinkertaisesti pääse sisälle. Se vaikuttaa minun silmääni sanoilta, jotka on laitettu peräkkäin niin, että syntyy kokonaisuus, josta ei voida edes tarkkaan sanoa, merkitsevätkö ilmaukset mitään. Ylipäätänsä suhtautumiseni kieleen ja merkitykseen on hyvin järkiperäinen, ja tällä lähestymistavalla runoista ei saa mitään irti.   Puujalkavitseistä sitä vastoin pidän, ja tämän seurauksena pidän myös sellaisesta kepeämmästä runoudesta, joka keskittyy leikkimään sanoilla, esimerkiksi käyttäen oivaltavia loppusointuja. Tässä lajissa Juice Leskinen on lyömätön, ja muita hyviä riimittelijöitä ovat Mikko Saarela (vanha Eppu Normaali), Jufo III (Raptori) sekä Juha Vainio.   Kantritähti rasvaa lasson, etsii oksaa petäjän. Nytkö kaali neuvokas on tullut käteen vetäjän?   (Juice Leskinen)

Suosittelen Edith Södergrania. Hänen runoissa on jotain sellaista, mitä tunnistan omasta sielustani. Hän on myös mielenkiintoinen persoona. Olen lukenut Södergranin runoja suomeksi ja ollut niistä hyvin vaikuttunut... Tiedä sitten, millasia lienevät alkuperäiskielellä.   Olen lukenut myös hieman Rimbaudia, mutta ne eivät vakuuttaneet. Ehkä ne ovat parempia alkuperäiskielellä, kuten runouden sanotaan yleensä olevan... mutta paljon on myös oltava kiinni suomentajasta, josta lähes tulkoon tulee runoilija "valmiilla tarinalla."

Lähinnä tullut luettua viime aikoina omia (itserakasko?) ja yhden kaverin runoja. Eino Leino on runoilijoista ehkä tutuin, ja perässä seuraavat Timo K. Mukka ja Aleksis Kivi. Tuntuu, että aina kun menee huonosti, niin sitä palaa aina Leinon äärelle. En tiedä, mikä siinä on...   Runoissa tykkään eniten nokkelista riimipareista. Myös kaikki omatkin runoni sisältävät riimipareja, vaikka ne välillä ontuvatkin aika pahasti. En edes osaa tehdä mitään vapaamuotoisempaa, vaikka olen kyllä joskus yrittänyt. Ne riimiparit vaan ilmestyvät siihen jostakin.   Lyhyet ja monitulkintaiset runot eivät itselleni oikein iske. Toki niilläkin on taitajansa, mutta se että kirjoittaa jotain nokkelaa tyyliin: "Juice Leskisen äiti oli leski", ja kutsuu sitä runoksi, ei mielestäni vielä riitä. Mutta en nyt käy enempää haukkumaan kun olen kuitenkin aika oppimaton moukka runouden suhteen.

Juri Nummelin kirjoittaa [url=http://jurinummelin.blogspot.fi/2014/05/seikkailurunoista-titaanien-lauluun-eli.html]blogissaan[/url] koostamastaan kauhu- ym. runojen antologian [url=http://www.risingshadow.fi/library/book/7188-titaanien-laulu]Titaanien laulu[/url] taustasta.

Runous on mulle ollut aina kirosana. Vaikka runoni on julkaistu, en edelleenkään tykkää niistä. MIeluiten käytän nimitystä räppilyriikat niistä jutuista mitä kirjoitan.

Runoja on ihan kiva kirjoittaa joskus mutta viime aikoina se on vähän jäänyt. En ole koskaan missään julkaissut runojani tai kirjoituksiani, enkä oikeen haluaisikaan. Pitäisi taas aloittaa kirjoittelu uudelleen :wink: