Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista

[b]N.K. Jemisin[/b]: [url=https://www.risingshadow.net/library/book/43242-the-fifth-season]The Fifth Season[/url]   [i]The Fifth Season[/i] ilmestyi vuonna 2015. Se avaa [i]The Broken Earth[/i] -trilogian, joka on jo valmis. Kirja voitti parhaan romaanin Hugon, ja sai ehdokkuuksia muihinkin palkintoihin. Kriitikoiden ohella myös suuri yleisö on löytänyt Jemisinin, sillä trilogia on myynyt hyvin. Lukemani brittipokkari oli yhdeksäs painos. Seuraavatkin osat ovat napsineet tärkeitä palkintoja sekä ehdokkuuksia.   The Fifth Season sijoittuu planeetalle, jossa seisminen toiminta on erittäin aktiivista. Ei ole harvinaista, että tuhka pimentää taivaan useaksi vuodeksi, ja tällaisia tapahtumia kutsutaan viidenneksi vuodenajaksi. Ihmisyhteisöjen elämä perustuu seuraavaan katastrofiin valmistautumiseen. Tarina kerrotaan kolmesta näkökulmasta, tai näin ainakin lukijan annetaan ymmärtää. Kaikki näkökulmahahmot ovat naispuolisia. Minä arvasin kertojahenkilöihin liittyvän käänteen jo kirjan alkupuolella. TFS ei ole paksu kirja, pokkarina noin 450 sivua isolla fontilla.   The Fifth Seasonin voisi luokitella fantasian ja scifin yhdistelmäksi. Maailman asukkailla on erittäin vahva tieteellinen osaaminen maaperän liikkeistä ja monista muistakin asioista. Toisaalta tykit ovat aivan uusi keksintö. Jemisin käytti kerronnassa ja dialogissa täysin modernia kieltä, jollaista voisi nähdä nykyajan maapallolle sijoittuvassa romaanissa. Tämä lisäsi kirjan scifitunnelmaa. Mutta loppujen lopuksi TFS on fantasiaa, sillä ihmisillä on maagisia kykyjä, ja planeettaa asuttaa ihmisten ohella fantasiarotu. The Fifth Season on selkeä trilogian avaus, sillä tarina jää lopussa täysin kesken.   En ollut lukenut Jemisiniltä mitään ennen The Fifth Seasonia. Tykkäsin kirjasta: se oli erittäin omaperäinen. Kerronta oli sujuvaa ja henkilönkuvaus vahvaa. Fantasiamaailman historian arvoitukset kiinnostivat kovasti, ja lopetuskin oli hyvä. Aion ilman muuta lukea seuraavat osat, ja myös Jemisinin aiemmat kirjat kiinnostavat. TFS:n aloitus ei ollut helppo, koska siinä mentiin suoraan keskelle toimintaa, ja lukijalle tuli valtavasti uutta opittavaa. Mutta noin 50 sivun jälkeen tarinaan pääsi sisään. Juoni oli varsin synkkä, sillä ikäviä asioita tapahtui paljon, ja kirjassa oli maailmanlopun tunnelma. En tiedä, pitäisikö TFS luokitella "grimdark"-genreen kuuluvaksi.   Mutta en mitenkään ihastunut The Fifth Seasoniin. Annoin enkkupuolen tietokannassa arvosanaksi neljä tähteä, enkä yhtään miettinyt korkeampaa. Sain ennen Fifth Seasonia loppuun Tad Williamsin [i]The War of the Flowersin[/i], joka oli mielestäni parempi kirja. Naomi Novikin upea [i]Uprooted[/i] julkaistiin samana vuonna kuin TFS, eikä Jemisinin kirja mitenkään pärjännyt sille. Uprootedissa oli sellaista suuruutta, joka tekee palkinnot ja ehdokkuudet ymmärrettäviksi. The Fifth Seasonista jäi vastaava olo kuin Ann Leckien esikosromaanista [i]Ancillary Justice[/i]: hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, mutta palkintosade ihmetyttää.   Pitää vielä viestin lopuksi mainita yksi asia... Jemisin oli keksinyt The Fifth Seasoniin uuden verbin "sess" (imperfekti "sessed"). Tätä käytettiin jatkuvasti kirjassa, ja jostain syystä minua aina ärsytti, kun näin sen tekstissä. Ehkä sess kuitenkin on oikea mutta harvinainen englannin kielen verbi, jonka kirjailija on ottanut uuteen käyttöön. En ruvennut selvittämään asiaa.

Becky Chambers - A Long Way To A Small Angry Planet.   Suosittelen kirjaa koko sydämestäni. Vaikka SciFi ei ole se sun juttu niin suosittelen, koska tämä kirja on niin paljon muutakin kuin SciFiä.   Hahmot ovat mahtavia, heidän keskustelut toistensa kanssa on mielenkiintoisia ja mukavaa luettavaa. Hymyilin paljon ja nauroin ääneen sekä kerran tai kaksi saattoi muutama kyynelkin vierähtää.   Eli kirjassa seurataan Wayfarer alusta, miehistöineen. Heidän tehtävä on luoda tunneleita/mustia aukkoja galaxien väleihin. He saavat uuden tulokkaan miehistöön nimeltä Rosemary Harper ja pian tämän jälkeen he saavat ison ja vaarallisen työsopimuksen... Ja sitä lähdetään sitten tekemään. Kirja kumminkin keskittyy enempi hahmojen välisiin suhteisiin ja itse hahmoihin, ja kaikki SciFi hömpötys tulee siinä sivussa lisämausteena.   5/5

Päätin astua taas hetkeksi mukavuusalueen ulkopuolelle ja luin Kate Mortonin Kellontekijän tyttären, olihan siinä sentään pieni fantasiaulottuvuus ja mysteeriä. Loppufiilis on kuitenkin ristiriitainen. Kirja oli tietyllä tapaa miellyttävä lukukokemus, tunnelmallinen ja kaunis, ja eri hahmojen edesottamukset alkoivat kiinnostaakin. Osa hahmoista oli tosin epäuskottavia tai ohuita, tai lähinnä Elodie. Kirja oli useista näkökulmahahmoista johtuen välillä hieman sekava, mutta se ei loppujen lopuksi haitannut paljoa. Mutta sitten taas toisaalta kirjan lopetus oli kovin antikliimaksinen: aivan kuin kirjoittaja olisi tarpeeksi kirjoitettuaan päättänyt että "no niin, tämä oli nyt tässä" ja lopettanut kirjan kiireesti kuin seinään. Voi tietysti olla, että tämä oli harkittua ja ettei kirjailija edes halunnut avata kaikkea liikaa. Jäi kuitenkin olo että jotain olisi pitänyt vielä käsitellä ja oli pari asiaa joihin olisin halunnut vielä jonkinlaisen lopetuksen. Ja myös olo että loppupaljastuksia ajatellen kirjassa oli jonkinmoinen aukko juonessa, mutta en ole siitäkään varma sillä saatoin vain missata jotain olennaista. Teksti oli kuitenkin niin sujuvaa etten ihmettele sitä että Kate Mortonin kirjat ovat niin suosittuja. En ole kuitenkaan varma, osaanko tarttua seuraavaan ihan heti, varsinkin kun samat ongelmat tuntuvat arvostelujen perusteella vaivaavan myös muita kirjoja.

Luin juuri Christopher Paolinin kirjan [i]Kulkuri, noita ja lohikäärme[/i]. Oli todella kivaa lukea pitkästä aikaa jotain uutta Eragonin maailmasta. Pidin kaikista kirjan tarinoista, voisin lukea lisääkin! Ainoa mikä häiritsi, oli se kun Saphiraan viitattiin se-pronominilla, eikä hän-. Ihan kuin hän olisi ollut vain eläin. Kirjassa oli muutama muukin kirjoitusvirhe. Ehkä suomennos oli tehty kiireessä?

Anniina Mikaman Taikuri- ja Taskuvaras-trilogia tuli nyt luettua kun sain [i]Tinasotamiehet[/i] luettua loppuun. Pidin trilogiasta kovasti, ja vaikka loppu oli tavallaan hieman ennalta-arvattava niin sarja ei missään vaiheessa tuntunut siltä että olisi arvannut liikaa. Teksti on hyvin visuaalista, ja huomasin koko ajan miettiväni miten hyvin se toimisi elokuvasovituksena. Kaikin puolin mukava tuttavuus, varsinkin näinä ankeina aikoina, sillä vaikka kirjoissa tapahtuu hyvinkin tylyjä asioita kuten monissa muissakin lanukirjoissa nykyään, ne eivät ole kuitenkaan liian ahdistavia.   [spoiler]Tosin tuli hieman surku kun Tom kuoli lopussa, vaikka hänen varmuuskopionsa saatiin ladattua toiseen ruumiiseen niin sehän on vain kopio kun kopiolla ei ollut tietenkään muistoja alkuperäisen Tomin viimeisistä vaiheista? Alexin myöhemmistä seikkailuista lukisi mielellään spin off-kirjan, jos sellainen joskus kirjoitetaisiin.[/spoiler]

Luin Johanna Sinisalon [i]Vieraat[/i]. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Kirjailijan aiempaan tuotantoon kun vertaa, niin kaukana ollaan tähtihetkistä. [i]Vieraat[/i] voitti Kariston kauhuromaanikilpailun, minkä perusteella odotin, no, kauhua. Ja no, odotin myös säväytystä. Ehkä nyt lukija ja kirja eivät vain kohtaa, mutta en löytänyt kirjasta kauhua tai edes kovin synkkää jännitettä. Kuvailisin teosta moderniksi perhekirjaksi. Se on siis hyvä kuvaus nykyaikaisesta perhe-elämästä haasteineen ja kommunikaatio-ongelmineen pienellä spefimausteella (hyvin pienellä).   Jaaritteleva ja pitkäveteinen alku ei temmannut mukaansa. Tarinaan löytyi imua vasta keskivaiheen jälkeen. En tiedä, olisiko kirja menettänyt mitään, vaikka se olisi alkanut vasta puolenvälin paikkeilta. Loppu oli suhteellisen toimiva, mutta jätti paljon kysymyksiä auki. Viihdyttäväksi en kirjaa kutsuisi. Sinisalon tyylissä on aiemmissa teoksissa ollut jotain omalaatuista ja viehättävää, mutta nyt se jokin oli kadoksissa kerronnasta, hahmoista, kaikesta. Toivon, että seuraavassa teoksessa kirjailija palaisi mieluummin 'juurilleen' kuin jatkaisi tämän epäkauhun parissa.

Matt Haig: [i]Keskiyön kirjasto[/i].   Tämä tulikin luettua ennätysvauhdilla, ja helppo ja nopealukuinen kirja olikin juuri sitä mitä tällä hetkellä kaipasin. Tykkäsin paljon, oikeastaan enemmän kuin edellisestä suomennetusta kirjasta [i]Kuinka aika pysäytetään[/i]. Ehkäpä se johtuu siitä, että aihe puhutteli minua enemmän. Olen itsekin miettinyt olisiko elämä erilaista jos en olisi tehnyt tyhmiä valintoja tai jos olisin päätynyt ala-asteella siihen toiseen kouluun johon melkein päädyin ja joka vaikutti myöhemmin katsottuna paremmalta vaihtoehdolta, ja tässä mielessä kirja oli terapeuttistakin luettavaa.

Minulla oli ennen tapana laatia foorumille lyhyitä arvioita lukemistani kirjoista, mutta tajusin, että viime aikoina tämä on jäänyt pois. Päätin, että voisin vähän ryhdistäytyä. Jos jaksan, niin saatan lähiaikoina kirjoittaa kommentteja luvuistani puolentoista vuoden ajalta. Eli vanhimmat olisivat viime vuoden kesältä.     Aloitetaan kuitenkin tuoreimmalla lukuelämyksellä... Sain eilen loppuun [b]Ann Leckie[/b]n [url=https://www.risingshadow.net/library/book/56169-the-raven-tower]The Raven Towerin[/url] vuodelta 2019. Leckie tunnetaan paremmin scifikirjailijana, ja Korppitorni on naisen ensimmäinen fantasiaromaani. Minä tykkäsin teoksesta, ja mietin, pitäisikö sille antaa enkkupuolen tietokannassa neljä ja puoli tähteä viidestä. Päädyin lopulta kuitenkin neljään tähteen, sillä en mitenkään fanittanut kirjaa. Eikä Leckie lukeudu suosikkikirjailijoihini. [*]   The Raven Tower on kauniisti kirjoitettu omaperäinen fantasiatarina. Siinä seurataan rinnakkain kahta juonilinjaa eri aikatasoilla, mutta lopulta ne yhdistyvät. Toinen on kerrottu minä-muodossa, toinen sinä-muodossa. Molemmissa on silti sama kertoja: jumala. TRT:n näkemys jumalista oli jotain, mihin en ollut aiemmin törmännyt fantasiakirjallisuudessa. Leckie oli todella taitavasti laatinut jumalten voimat ja heikkoudet, ja kuinka he käyttävät mahtiaan.   Leckien proosaa oli ilo lukea. Jännitys säilyi loppuun saakka, ja kirjan viideltä viimeiseltä sivulta löytyy henkeäsalpaavia käänteitä. Maailmaa The Raven Towerissa ei pahemmin esitellä, vaan teos tapahtuu suurimmilta osin yhdessä kaupungissa sekä eräällä vuorenrinteellä keskellä pohjoisen erämaata. Se, mitä maailmasta nähdään ja kerrotaan, on erittäin kiinnostavaa. Takakannen kehulauseissa Korppitornia verrataan Le Guiniin ja [i]Maamereen[/i]. En itse löytänyt muuta yhteistä kuin antropologisen otteen, kun kuvailtiin kansojen tapoja.   Olin lukenut kaikki Leckien neljä edellistä romaania, jotka lukeutuivat science fictioniin. Tähän mennessä paras oli ollut naisen esikoiskirja [i]Ancillary Justice[/i], mutta The Raven Tower meni sen ohi. Ehkä syynä on se, että pidän yleisesti ottaen fantasiasta enemmän kuin scifistä. Toisaalta Ancillary Justice räjäytti pankin spefikirjallisuuspalkintojen saralla, mutta TRT ei voittanut ainuttakaan. Kirja tuli tänä vuonna toiseksi parhaan fantasiaromaanin Locus-palkintoäänestyksessä ja sai ehdokkuuden World Fantasy Awardiin.   The Raven Tower on yksittäinen romaani, ei sarjan aloitus. Se on noin 400-sivuinen kovakantisena, mutta kirjassa on suuri fontti ja isot marginaalit tekstin ympärillä. Kyseessä ei siis ole mikään paksu opus. Tarinan voisi sanoa jopa kärsivän lyhyydestä. Annetaan toisena kritiikin aiheena se, että ihmispäähenkilö jäi vähän etäiseksi sinä-muotoisen kerronnan takia. Hänen tunteensa ja ajatuksensa olivat vain jumalan arvauksia.     [*] Minusta Ancillary Justice oli hyvä neljän tähden teos, mutta en löytänyt siitä monien kokemaa neroutta. [i]Imperial Radch[/i] -trilogian muut osat eivät pärjänneet ensimmäiselle, ja keskimmäinen kirja oli minulle suorastaan pettymys. Samaan universumiin sijoittuva yksittäinen [i]Provenance[/i] kyllä voitti kaksi edeltävää romaania. En ole koskaan kokeillut Leckien novelleja.

Tykkäsin paljon Matt Haigin kirjoista [i]Kuinka aika pysäytetään[/i] ja [i]Keskiyön kirjasto[/i], ja nyt viimein luin uhkarohkeasti kirjan [i]Radleyn perhe[/i], vaikka en erityisemmin välitä vampyyreistä. Olen lykännyt tämän lukemista aiemmin aiheen takia, mutta ajattelin nyt testata pitkästä aikaa loikkaamista vampyyripuolelle. Tämänkin teoksen kohdalla aihe pääsi lopulta häiritsemään sen verran pahasti, etten ole varma olenko edes paras henkilö arvioimaan koko kirjaa. Vaikka olihan se jälleen Haigille tyypillisesti sen verran sujuvaa tekstiä, että sen luki nopeasti läpi, eikä kirjaa tehnyt mieli jättää kesken. En (sattuneesta syystä) ole lukenut kovin paljoa vampyyrikirjallisuutta varsinkaan viimeisen vuosikymmenen aikana, joten en pääse vertailemaan miten paljon kirja rikkoo stereotypioita jos alaa ajatellaan kokonaisuutena. Itselle vampyyrikirjallisuus on pitkälti ajatuksena "Carmilla, Dracula ja Veren vangit, jotain nättejä ylimielisiä ahdistuneita goottivampyyreitä, tylsää tylsää, ja joku bling bling Twilight kuulemma myöhemmin," eli siltä pohjalta Haigin kirja tuntui raikkaalta otteelta hahmojen yrittäessä ylläpitää normaalin perheen kulisseja. Huumori ei aivan tavoittanut minua, mikä johtunee juuri siitä etten ymmärrä kaikkia kliseitä joita kirjassa (oletettavasti) parodioidaan.

[b]Becky Chambers[/b]: [url=https://www.risingshadow.net/library/book/48167-the-long-way-to-a-small-angry-planet]The Long Way to a Small, Angry Planet[/url]   Tämä [i]Wayfarers[/i]-sarjan aloittava yksittäinen romaani pääsi niin kriitikoiden kuin lukijoiden suosioon. Minäkin pidin, ja annoin enkkupuolen tietokannassa neljä tähteä viidestä. Chambersin kerronta on sujuvaa sekä helppolukuista, ja esikoistyöksi [i]The Long Way to a Small, Angry Planet[/i] on hieno saavutus. Teos on avaruusoopperaa, mutta on kirjoitettu sellaisella tyylillä, että taustatietoja universumista annetaan yllättävän vähän. Välillä kirjassa ollaan siinä rajalla, että tietojen niukkuus alkaisi häiritä tarinaa, mutta kertaakaan ei mennä yli. Lukiessa ajattelin, että The Long Way to a Small, Angry Planet voisi sopia sellaisille ihmisille, jotka eivät normaalisti tartu scifiin. Pituuttakin on vain noin 400 sivua pokkarina.   Kirjan paras asia on hahmot. Näkökulmahenkilöitä on paljon ja kaikki ovat kiinnostavia. Myös tulevaisuuden maailmankaikkeus on kiehtova, sen verran kun siitä kerrotaan. The Long Way to a Small, Angry Planetin juoni ei ole mikään kummoinen – se koostuu episodimaisista jaksoista. Jos pitää tarinaa tärkeimpänä asiana, voi romaaniin pettyä. Jos taas hahmovetoisuus on se juttu, kannattaa kokeilla. Kirjasarjan tulevaisuuden universumissa ihminen on vähäpätöinen laji, mutta tällainen skenaario on minulle tuttu aiemmista scifiromaaneista. Päähenkilöt ovat saman avaruusaluksen miehistöä ja suurin osa heistä on ihmisiä, mutta kolme kuuluu alien-rotuihin.   The Long Way to a Small, Angry Planet ilmestyi alun perin omakustanteena vuonna 2014. Seuraavana vuonna se julkaistiin uudestaan oikean kustantamon toimesta. Kirja sai ehdokkuuden Arthur C. Clarke -palkintoon, ja vuonna 2019 Wayfarers voitti parhaan kirjasarjan Hugon. Myynti on myös ollut hyvää, sillä kirjastosta lainaamani brittipokkari oli ties kuinka monetta painosta. En muista tarkemmin, mutta mielestäni painosluku oli jossain kahdenkymmenen tienoilla.     [b]Becky Chambers[/b]: [url=https://www.risingshadow.net/library/book/50753-a-closed-and-common-orbit]A Closed and Common Orbit[/url]   Wayfarers-sarjan mainostetaan muodostuvan yksittäisistä romaaneista. Tämä pitää paikkansa, sillä [i]A Closed and Common Orbit[/i] ei varsinaisesti ole jatkoa ensimmäiselle kirjalle, vaan oma tarinansa. Tuttuja päähenkilöitä ei tavata ollenkaan. Tässä teoksessa on vain kaksi näkökulmahahmoa, joista toinen on uusi ja toinen esiintyi sivuhenkilönä The Long Way to a Small, Angry Planetissa. Tarina etenee kahdella eri aikatasolla, joista molemmilla on oma kertojansa. Jo ensimmäisessä osassa pohdittiin tekoälyn ihmisyyttä ja oikeuksia, mutta A Closed and Common Orbitissa asiaan perehdytään syvemmin.   Mainitsin The Long Way to a Small, Angry Planetin arviossa juonen ohuuden, ja täytyy valitettavasti sanoa, että A Closed and Common Orbit kärsii tästä enemmän. Kirja on myös vähemmän kiinnostava kuin ensimmäinen ja päähenkilöt tylsempiä. Annoin romaanille kolme ja puoli tähteä tietokannassa. Uutta taustatietoa universumista ei pahemmin saada. Merkittävin asia on se, että erään alien-rodun kulttuuriin perehdytään teoksessa kunnolla. Ensimmäisessä kirjassa vain yksi merkittävistä lajeista (aandrisk) saa todellisen esittelyn, ja tässä sitten toinen (aeluon).   Yllätyin siitä, että A Closed and Common Orbitilla on englanninkielisen Risingshadow'n tietokannassa korkeampi käyttäjäkeskiarvo kuin The Long Way to a Small, Angry Planetilla. Näköjään risingilaiset ovat pitäneet enemmän kakkoskirjasta. ACaCO oli vuonna 2017 finalistina Clarke-palkintoon ja Hugoon, muttei voittanut kumpaakaan. Minä en olisi antanut ehdokkuuksia, sillä kirjassa oli liikaa ongelmia, vaikka se oli mukavaa luettavaa.   Minulla on parhaillaan kesken kolmas Wayfarers-kirja [i]Record of a Spaceborn Few[/i]. Olen lukenut vasta vähän päälle sata sivua, mutta tähän mennessä teos on ollut heikompi kuin A Closed and Common Orbit. Jotenkin sarjan maailmankaikkeus tuntuu nyt vähemmän kiinnostavalta mitä se oli ensimmäisessä kirjassa. Ikävää, jos laskeva trendi jatkuu. Mutta toisaalta yli kaksi kolmannesta romaania on vielä jäljellä, joten mielipiteeni voi muuttua. Myös Record of a Spaceborn Few sai ehdokkuuden Hugo-palkintoon. Sarjan neljäs ja viimeinen osa [i]The Galaxy, and the Ground Within[/i] ilmestyy näinä päivinä.   Minua myös häiritsi se, että kirjailija oli keksinyt sukupuolineutraalin pronominin "xe", joka taipuu muodossa "xyr". Aina lukeminen tökkäsi, kun tällainen tuli vastaan. En edes tiedä, miten sanat pitäisi ääntää! Ann Leckie päätyi huomattavasti järkevämpään ratkaisuun [i]Imperial Radch[/i] -trilogiassaan, jossa käytetään ainoastaan feminiinisiä pronomineja. Sanotaan lopuksi, että lukemissani Chambersin romaaneissa on myönteinen asenne. Niitä voisi kutsua ns. hyvän mielen kirjallisuudeksi.

Sain hiljattain luettua loppuun Anniina Mikaman Taikuri ja Taskuvaras -trilogian. Kirjat tempaisivat mukaansa eli pidin kovasti. Tapahtumat ja paikat oli helppo kuvitella mielessä ja (ainakaan kaikki) hahmot ei olleet liian yksiulotteisia. Mielestäni tosin on hieman liioittelua kutsua tätä trilogiaksi. Toinen osa oli kyllä mukavaa luettavaa, mutta juonellisesti ei kovin olennainen. Sarja olisi toiminut hyvin ilman sitäkin ja miellän sen enemmän spin-off kirjaksi.   [spoiler]Viimeisen osan loppu oli vähän liiankin siirappinen. Pidän onnellisista lopuista, mutta tämä oli jo luokkaa "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", mikä oli jo vähän liikaa.[/spoiler]

Kokeilin vaihteeksi lukea synkän mustaa kirjan.   Knee-Deep in Grit on kokoelma fantasia- ja scifinovelleja. Yhdistävä tekijä on synkkyys. Jos haluat onnellisen lopun tätä kirjaa ei kannata lukea!   Pidin suurimmasta osasta novelleista, mukaan mahtuu melkein kaikkea taikuudenkäyttäjistä vampyyreihin, palkkakonnista paskiaisiin. Juoniyllätyksiä oli enemmistössä tarinoista ja hyvin harva novelli päättyi kuten alun perusteella olisi arvannut.   Ehkä erikoisin tarina oli panttivankineuvottelijasta, jonka menetelmät ovat hyvin kaukana tavallisista… [spoiler]Vapautat vangit lunnaita vastaan tai kuolet panttivankineuvottelijan kanssa.[/spoiler]     Vaihteeksi luin myös tietokirjan, Horace Beckin kirjoittama Folklore of the Sea.   Kyseessä on kattava kattaus mereen ja merimiehiin liittyvästä kansanperinteestä. Meren lisäksi esitellään esim. laivanrakennuksen perusteita, merimieslauluja, suunnistustapoja, mytologiasia mereneläviä ja paljon muuta. Kokonaisuutena hyvin kiinnostava katsaus kansanperinteeseen, ainoa miinus tulee Amerikkaan keskittyvästä painopisteestä. Muita perinteitä käydään läpi huomattavasti vähemmän.

Aloitin viimevuonna lukemaan Dyyni-saagaa. Tänävuonna olen saanut luettua sarjan toisen, kolmannen sekä neljännen osan. =) Suomennoksia on vain toiseen osaan asti niin pääsin kolmannesta osasta alkaen lukemaan sarjaa alkuperäisen kirjailijan kielen mukaan. Jotkut väittävät, että Dyyni on kuin gooteille suunnattu Star Wars tai tähtiin kirjoitettu Game of Thrones. Itse sanoisin, että se on tyypillisen sankarin tarina, jonka ympärillä on teologiaan suunnattu henkinen matka, jonka voisi hyvinkin verrata Jeesuksen viimeiseen kiusaukseen. Olen tehnyt tubesarjan lukukomemuksistani ja ne voi käydä katsomassa [url=https://www.youtube.com/embed/8TQxjKeyl-s]täältä[/url].   Tässä ensimmäisen osan kirja-arvostelu tekstimuodossa:     [spoiler]Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa -- ihmiskunta loi itselleen toimivan ja täysin loogisen jumalan tekoälyn muodossa. Ihmiset eivät kuitenkaan pitäneet luomuksestaan, joten pyhä jihad aloitettiin koneita vastaan. Skynet yritti parhaansa pitää valtaansa yllä. Kylmästi ja loogisesti laskelmoiva kone ei loppupeleissä voinut mitään ihmisen primitiiviselle vihalle pedon päästyä irti. Puhdistuksen myötä ihmiset jättivät taakseen niin pöytäkoneet kuin sosiaalisen median applikaatiot ja murhattuaan jumalansa he päättivät, ettei kone tule koskaan korvaamaan ihmistä.Frank Herbertin Dyyni on enemmän fantasia sci-fiä kuin puhdasta tähtivaeltajan avaruusmatkailua. Teknologia on hädin tuskin rustpunkkia tehokkaampaa. Yhteiskuntaa hallitsee keisari, jonka vasalleihin kuuluvat eri aatelissuvut. Vaikka olisitkin luolassa asuva Rautamies, et pystyisi rakentamaan romuista maailmankaikkeutta johtamaa galaktista Imperiumia.  Tämän ongelman ratkaisemiseksi ihmiset ottivat menneistä esi-isistään mallia ja alkoivat käyttämään erilaisia huumausaineita, psykedeeleja, sieniä sekä rohtoja kehittääkseen mielenvoimaansa. Et ehkä pidä tästä, mutta tältä näyttää ihminen, joka saavuttaa 100% suorituskyvyn huipun aivoillensa.Näin tähtimatkailusta vastasivat Avaruuskilta, pöytäkoneet korvattiin teknoshamaani Mentatiteillä ja ihmiskunnan jalostuksesta taas vastasivat oraakkelimaiset Bene-Gesserit -- nuo seksikkäät gootit, joihin palaan piakkoin.  Krangien, Superautistien ja rotuteorioiden myötä ihmiset pystyivät vapaasti orjuuttamaan linnunradan rautaisen nyrkkinsä alle, koska kukaan ei voinut sitä protestoida Twitterissä.Dyynin saaga keskittyy jalon Atreudus aatelissuvun prinssi Paulin henkiseen matkaan.  Prinssi-nimikkeen lisäksi Paul on kasvatettu taitavaksi taistelijaksi, data-analytiikan asiantuntijaksi, viisaaksi diplomaatiksi ja kaiken tämän lisäksi - hän sattuu myös olemaan ennustettu kansanvapauttaja profeetta. Rikkaan monipuolisesta ansioluettelosta katsoja taitaa heti kysyä, mikä voisi olla tarinan aikana paljastuva juonenkäännös pikku-Paulista. Onko Paul sittenkin tyrannikuninkaan sadistinen lapsi, pelkuri, vapauttajan sijaan orjuuttaja tai ehkäpä jopa väärä profeetta…? Voin jo nyt sanoa, että tässä kirjasta ei mitään suuria juonenkäänteitä paljastu.  Missä Frank Herbert onnistuu kirjailijana? Mielestäni suurin syy Dyynin pitkäjänteiseen suosioon sci-fi kirjallisuudessa on juuri Dyynin-maailman rakentamisessa.  Bene Gesserit ovat viehättäviä noitia, Sardukanit ovat spartalaisia sinnikkäämpiä sotilaita, hiekkaplaneetta Arrakis on asuinalueena armoton ja erämaan alkuperäiskansan fremenit timanttiakin kestävämpiä villejä.  Nämä jalot jihadistit palvovat planeettansa jättimatoja, jotka he näkevät jumalina siinä missä muinaissuomalaiset näkivät karhun. Paulin johdolla villeistä fremeneistä tulee kuin Tiibetin soturimunkkeja, jotka pystyvät tuomaan rauhanuskonnon läpi galaksin nyrkkiensä mahdilla.Paulin äiti Jessica on hahmona rikkaan monipuolinen, koska tietenkin päähahmon mammana hän joutuu suhtautumaan ristiriitaisesti oman kullannuppunsa rooliin tässä sankarintarinassa. Jessicalla on myös mielenkiintoinen historia kirjan muiden hahmojen kanssa ja näiden suhteiden myötä opit tuntemaan lisää Dyynin maailmaa, kuten juuri esimerkiksi Bene Gesseri-sisarkuntaa. Bene Gesserit ovat oraakkeleita sekä lumoojattaria, jotka pystyvät saamaan ihmisiä tahtonsa alle mielenloitsuilla!  Mielenkiintoinen asetelma ei kuitenkaan pelasta kirjaa siltä, että se on rakenteeltaan sangen tylsä. Tarinan voi helposti tiivistää yksinkertaiseksi loruksi nuoresta prinssistä, joka menettää isänsä lisäksi hänen synnyinoikeutensa. Hyvänä aatelisena ja vapaustaistelijana Paul voittaa kansansuosion puollelleen, nostaa lopulta vallankumouksen konnia vastaan, surmaa konnat ja saa vielä kuningaskunnan lisäksi prinsessan sekä jalkavaimon lämmittämään sängynpatjaansa. Paul on hahmona pikemmin Tähtien Sodan Rey Skywalker, joka osaa jo valmiiksi kaiken ja hallitsee tilanteen kuin tilanteen vaivatta – kuin Luke Skywalker, joka kasvaa viattomasta maalaispojasta kovia kokeneeksi sotasankariksi.Tarinan konnat esitetään kirjan ensikättelyssä ja tiedät heti, että Paroni Härkönen……. Harkonen ja Keisari [s]Saddam[/s] - Shaddam Corrinon ovat läpeensä pahoja. Paroni Harkonen on kuitenkin hyvin kirjoitettu päävastus, koska harvoin sitä pääsee lukemaan suunnittelevasta tyrannista, joka sentään ymmärtää omat heikkoutensa ja yrittää aina soveltaa tilanteet omaksi parhaakseen, vaikka kuinka vituiksi homma menisi. Hänellä ei ole omia jälkeläisiä, joten hän on valmis pistämään koko pelisuunnitelmansa ”rakkaan” serkkupoikansa varaan, kun yleensä taas tarinoiden konnat eivät osaa ajatella omaa napaansa pidemmälle -- ja uskokaa pois -- Paroni Harkosen napa on suuri ja turvonnut.Vaikka moitinkin tarinanrakenteen suoraviivaisuutta niin pidin kirjasta suuresti. Paul Atreuduksen hahmokehitys pelkästä viattomasta prinssistä fremenien ennustetuksi profeetaksi oli ennennäkemätön lukukokemus ja koko kirjan huipentuma. Polkunsa myötä Paul avaa kolmannen silmänsä ja kokee maailmankaikkeuden uusin tavoin. Miksi hänen pitäisi vihata Harkonneja tai Corrinojeja, jotka loppupeleissä vain yrittävät selviytyä julmassa jumalattomassa maailmassa? Voisivatko aatelissuvut hieroa sovinnon jollain tapaa, jotta yhteiskunta säästyisi vielä suuremmalta verilöylyltä? Voisiko messias Paul pelastaa kaiken vai onko hän vain kaiken lopun alku? Olisivatko hänen lähimmät liittolaisensa, kuten hänen rakas äitinsä, loppupeleissä hänen puolellaan vai onko Bene Gessereilla jotain suurempia suunnitelmia messiaan varalle? Sisarkunta haluaa saavuttaa ihmiskunnan henkisen valaistumisen, jossa messias -- eli Paul -- toisi vapauden läpi maailmankaikkeuden.Mielenkiintoisinta tässä messiaan kertomuksessa on se pieni seikka, että jumalat ovat ihmisten luomia. Ensin ihmiskunta loi jumalansa tietokoneesta, mutta Shodanista he eivät pitäneet. Vuosituhansien myötä Bene Gessereiden sisarkunta tekee oman yrityksensä.  Emokarhujen suunnitelmaan kuuluu niin rohtojen hyödyntäminen kuin aatelissukujen jalostaminen. Saadakseen vapaaehtoissotilaita heidän uskonkulttiin, he siittävät vapahtajamyytin alkuperäiskansa fremenien kulttuuriin.Myytti, jonka synkkä tarkoitus oli luoda uskonlahkoiset fanaatikkosotilaat pyhää Jihadia varten…. Kaiken tämän suunnittelun ja valmistautumisen ansiosta he saattoivatkin onnistua luomaan ihka aidon jumalan……Vai vain jumalhahmon?Mitä syvemmälle paneudun Dyynin maailmaan, sitä enemmän arvostan sen omalaatuisuutta. Tieteisromaanina Dyyni toimii suurena käyttöoppaana, miten kirjoittaa vaikuttava, monipuolinen sekä henkeäsalpaava maailma. Taru maailmasta, joka sai alkunsa tuhansia vuosia sitten ihmisten pyhästä jihadista koneita vastaan. Uusi kiinnostus jalostukseen ja alkemiaan mahdollisti ihmisen valloittamaan linnunradan ja siinä samalla luomaan oman jeesuksensa? On todella vaikeaa löytää mitään vastaavaa kirjaa, elokuvaa tai peliä…… Peleistä minulle tulee mieleen vain Crusader Kings, koska hei, missä muussa pelissä pääsee tekemään yhtä tiivistä aatelisjalostusta, kuin CK:ssa.Ainoa kirja, joka on lähellä samanlaista maailmanrakentamista on George R.R Martinin Tulen ja Jään Laulu.  Martin pohjustaa Westerorisin maailmaa hitaasti mutta laajasti ja saagaa lukiessasi perehdyt niin aatelissukuihin kuin useaan uskonlahkoon kuten mm. Vanhat jumalat, Seitsemän usko, R’hllor punainen jumala ja kuningas Stannis Baratheonin fanaatikot. Itseasiassa minulle tuli heti mieleen Nuori Aegon Targaryen, joka kuten Paul, on synnystä lähtien kasvatettu vastaanottamaan rautavaltaistuimen taakka ja valta…… Mutta koska tuo läskimies ei ole vieläkään saanut helvetin lauluaan laulettua. En voi suositella Tulen ja Jään laulua hyvän omantuntoni takia! Mutta hei, jos Dyyni tai Tulen ja Jään laulu muistuttaa teitä jostain muusta suositusta sci-fi tai fantasiasarjasta niin ehdottomasti laittakaa kirjasuosituksia videon kommenttikenttään.  Jotkut väittävät, että Dyyni on kuin gooteille suunnattu Tähtien Sota tai tähtiin kirjoitettu Game of Thrones. Itse sanoisin, että se on tyypillinen sankarintarina, jonka ympärillä on teologiaan suunnattu henkinen matka, jota voisi hyvinkin verrata Jeesuksen viimeiseen kiusaukseen.Satu tähtiä vaeltavasta Jeesuksesta, jonka tarina ja synty oli vain meidän ihmisten luoma. Näistä seikoista huolimatta, jos uskoo siihen, että jokaisen ihmisen sielussa on pala maailmankaikkeutta, ja Paul pystyy avaamaan kolmannen silmänsä. Eikö hän silloin ole vain aktivoinut jo valmiiksi sisällä olevan jumaluutensa…?Vaikka ennuste oli ihmisten keksimä, ehkä kaiken takana oli suurempi tahto?[/spoiler]

[b]Robert Jackson Bennett[/b]: [url=https://www.risingshadow.net/library/book/55696-foundryside]Foundryside[/url]   Luin kesällä [i]Foundrysiden[/i], joka avaa [i]The Founders Trilogyn[/i]. Bennett on vakiintunut kirjailja, sillä hän oli julkaissut ennen Foundrysidea seitsemän romaania. [i]The Divine Cities[/i] -trilogia keräsi erityisesti huomiota, se pääsi mm. ehdolle Hugo-palkintoon. En ollut kuitenkaan lukenut mitään Bennettiltä aiemmin, joten Foundryside oli tutustumiseni hänen tuotantoonsa. Ja onneksi tutustuin!   Täytyy sanoa, että Foundryside teki minuun ison vaikutuksen. Antaisin sille arvosanaksi neljä ja puoli tähteä viidestä. Erittäin helppolukuinen kirja sijoittuu kokonaan yhteen kaupunkiin, Tevanneen. Paikannimet, henkilönnimet ja monet termit ovat italiaa. Tärkein päähenkilö on varas, ja teoksessa nähdäänkin paljon ryöstökeikkoja. Foundrysiden dialogi on hyvin modernia.   Bennett on kehittänyt Foundrysideen omaperäisen, scriving-nimisen taikuusjärjestelmän, joka muistuttaa kovasti tietokonekoodaamista. Elottomista esineistä saadaan sen avulla heikosti tietoisia ja samalla kumotaan fysiikan lait. Esimerkiksi hevoset voidaan jättää pois kärryn edestä, kun rattaat laitetaan uskomaan, että ne ovat menossa koko ajan alamäkeen. Mukana on kohtauksia, joissa esimerkiksi väitellään taiotun oven kanssa ja yritetään löytää sen määräyksistä aukko, joka mahdollistaa avaamisen ilman valtuuksia. Taikuus on löydetty uudestaan vasta muutama kymmenen vuotta aiemmin, mutta aikoinaan se oli huomattavasti vahvempaa, ja muinaiset suurvelhot pystyivät legendojen mukaan muuttamaan todellisuutta mielensä mukaan.   Taikuusjärjestelmän takia Foundrysidesta löytyy scifivaikutteita. Eräässä kehulauseessa kirjaa kutsutaan yhdistelmäksi eeppistä fantasiaa ja kyberpunkia. Romaanin maailmaa tosiaan hallitsevat jättiyritykset (kauppahuoneet), ja iso osa väestöstä elää kurjuudessa. Scriving-taikuus on mahdollistanut isoja edistysaskeleita, mutta maailma on silti tavallaan keskiaikainen, esimerkiksi tuliaseita ei ole keksitty.   Bennett kirjoittaa todella vauhdikkaasti – joissain kohdissa lukiessa suorastaan hengästytti. Usein fantasiakirjasarjojen kohdalla kuulee valitusta "filleristä", ja Foundrysidesta voi sanoa, ettei siityä löydy yhtään sellaista. Jokainen sivu on merkittävä juonen kannalta. Jos ei pidä toimintakohtauksista, niin kirjaan ei varmaan kannata tarttua. Ei teos silti mitään miekkaa & magiaa ole, vaan toiminnan ohella on muutakin sisältöä, ja yllättävän syvällisiä kohtauksia. Foundrysidessa on kovasti huumoria, erityisesti dialogissa, mutta myös todella koskettavia kohtia.   Foundrysiden ensimmäiset kuusi lukua on kirjoitettu samasta näkökulmasta. Ehdin jo ajatella, että kirjassa on vain yksi näkökulmahahmo, mutta näitä tuli sitten lisää. Henkilönkuvaus on yksi romaanin parhaista puolista, ja hahmoista todella välittää. Ja kun tämän ohella juoni kulkee turbovauhdilla sekä sisältää yllättäviä käänteitä, tapahtumapaikka on onnistunut, taikuus omaperäistä ja menneisyyden mysteerit kiinnostavia, ei Foundrysidesta voi olla pitämättä. Kirja sai ehdokkuuden British Fantasy Awardiin ja Locus-palkintoon, muttei voittanut kumpaakaan.   Foundrysiden pituus on noin 500 sivua kovakantisena. Usein arvioissa on tapana vertailla kirjaa toisiin ja sanoa, keiden kirjailijoiden fanit tulevat pitämään siitä. Foundrysiden kohdalla en osaa tehdä niin. Romaani ei vaan tuo mieleen muiden kirjailijoiden teoksia. Esimerkiksi Scott Lynchin [i]Locke Lamoran valheet[/i] tapahtuu italialaistyylisessä kaupungissa, päähenkilöt ovat varkaita, tarinassa nähdään rikoskeikkoja ja huumoria sekä toimintaa on paljon. Silti Foundryside ei mielestäni muistuta yhtään Locke Lamoraa, enkä voi väittää Lynchin fanien pitävän siitä. Ehkä lähin vertailukohta on [i]Thief[/i]-tietokonepelien maailma.   Tykkäsin vielä siitä, että kirjan nimen merkitys valkeni vasta ihan viimeisillä sivuilla. Eniten harmitti karttojen puuttuminen – olisin halunnut sellaisen niin Tevannen kaupungista kuin ympäröivästä maailmasta. Trilogian keskimmäinen osa [i]Shorefall[/i] ilmestyi viime vuonna, ja päätöskirja [i]Locklands[/i] on luvassa ensi kesäkuussa.

[b]Veli-Pekka Lehtonen: Renny Harlin - Ainutlaatuinen elämäni[/b]   Ainoa suomalainen Hollywood-elokuvaohjaaja kertoo elämäkerrassaan, miten hän kiinnostui pikkupoikana elokuvista ja unelmoi omien elokuvien tekemisestä. Kipinä alaa kohtaan syntyi osittain siitä, että Rennyn äiti vei poikaansa usein elokuviin, mutta myös siitä, miten Renny näki Don Siegelin ohjaamassa elokuvaa keskellä Helsinkiä. Nuori poika ei haaveillut urasta näyttelijänä tai käsikirjoittajana, vaan ohjaajana, joka hallitsee kaikkea tomintaa. Ja toimintaa Renny halusi tehdä, isoon ja amerikkalaiseen tyyliin. Hänen tiensä vei elokuvakouluun, mutta siellä oltiin liikaa oppitunneilla ja liian vähän kameran takana. Koulu jäi kesken, mutta sehän ei menoa haitannut. Muutaman mutkan kautta Renny päätyi Amerikkaan, missä hänen unelmistaan tuli totta. Jos haluaa tietää, mikä on amerikkalainen unelma, tämä kirja antaa siitä tyylipuhtaan esimerkin.   Toimittaja Veli-Pekka Lehtonen haastatteli kirjaa varten paitsi Rennyä, myös montaa hänen sukulaistaan, ystäväänsä ja yhteistyökumppaniaan. Renny puhuu kirjassa minä-muodossa, mutta silloin tällöin kuullaan suoria lainauksia muiltakin, mikä elävöittää tekstiä mukavasti. Erityisen paljon kommentteja on saatu Samuel L. Jacksonilta ja Geena Davisilta. Kirja on varsin helppolukuinen, mutta yksi väistämätön ärsyttävyys syntyy siitä, että se on ääriään myöten täynnä erisnimiä. Elokuvien, näyttelijöiden, ohjaajien ja filmistudioiden nimiä pudotellaan jatkuvalla syötöllä, eivätkä ne kaikki jää lukijan mieleen mitenkään. Pitkin maailmaa suhaava menestysohjaaja tapaa urallaan tietenkin valtavan määrän ihmisiä, joten nimitulva on pakollinen paha.   Elm Street 4, Die Hard 2 ja Cliffhanger ovat Rennyn uran kulmakiviä, mutta siihen mahtuu myös taloudellisia floppeja sekä monta keskeytynyttä projektia. Mannerheim-elokuvasta olisi pitänyt tulla iso juttu, mutta kaikki hävisi kuin tuhka tuuleen. Siinä ohjaaja olisi saanut tilaisuuden todistaa, että hän pystyy tekemään muutakin kuin kevyttä toimintaviihdettä. Mies halusi elokuviinsa isoja räjähdyksiä, mutta hän haaveili aina myös syvällisemmän ja vakavamman elokuvan tekemisestä. Toistaiseksi sellaista ei ole tullut. Ohjaaja sai myös lukuisia työtarjouksia, joihin hän ei tarttunut. Millainen olisikaan ollut Alien 3 tai James Bond-leffa suomalaisen ohjaamana?   Renny Harlinin elämäkerta on suositeltavaa luettavaa kaikille elokuvafaneille. Ohjaajan uraa käydään läpi leffa kerrallaan ja kulissien taakse kurkistetaan kattavasti, jolloin sekä kuvauspaikkojen tapahtumat että Hollywoodin raaka bisnesmaailma tulevat lukijalle tutuksi. Rennyn oma mielenmaisemakin valottuu reilusti ja kirjassa esiintyykin ikuinen optimisti, joka elää joka päivä täysillä.

Nostalgianälässäni poimin kesälukemiseksi taas vaihteeksi ns. vanhan nuortenkirjan, tällä kertaa Mary Downing Hahnin [i]One For Sorrow - A Ghost Story[/i]. Kirja ei oikeastaan ole vanha, vuodelta 2017, mutta koska kirjoittaja on, siinä on samaa henkeä kuin kirjoissa joita luin itse lapsena ja nuorena. Hahnin ilmeisesti ainoa suomennettu teos [i]Kunhan Helen tulee[/i] oli lapsena yksi suosikeistani ja luin sen monta kertaa. Siinä oli kaikki mitä kasarilapsi kunnon kummitustarinalta tarvitsi.   Mutta huh huh, vuoteen 1918 sijoittuva One For Sorrow oli jopa aikuisena hieman raskas lukukokemus, ja jäi kummittelemaan mieleen lukemisen jälkeen. En ole varma olisinko tykännyt tästä lapsena vai olisiko mennyt liian ahdistavaksi. Kirja käsittelee kiusaamista ja ryhmäpainetta, taustalla on sota ja sitten tulee espanjantauti. Elsie kuolee influenssaan ja palaa vainoamaan päähenkilöä. Elsie on jopa Hahnin mittapuulla hyvin kamala lapsi, eivätkä muutkaan päähenkilöt eivät ole mitään enkeleitä ja menevät joukon johtajan mukaan vaikka omatunto kolkuttaisi taustalla. Itse asiassa Goodreadsin arvosteluista näkyi taas miten osa lukijoista on suorastaan inhonnut tätä kirjaa sen takia etteivät hahmot ole täydellisiä roolimalleja ja miten harmaan alueen hahmoja tai epämukavalta tuntuvia tarinoita ei heidän mielestään saisi kirjoittaa. Itse taas olen aikuisena lukiessani miettinyt miten hyvin Hahn osaa kirjoittaa realistisia lapsihahmoja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan pahoja vaikka ajattelemattomia ja ärsyttäviä ovatkin.

[b]Blake Charlton[/b]: [url=https://www.risingshadow.net/book/19771-spellwright]Spellwright[/url] ([i]The Spellwright Trilogy[/i], osa 1)   Pitkästä aikaa kirja-arvio... Luin Blake Charltonin esikoisromaanin [i]Spellwright[/i] kesällä. Kyseessä ei ole ihan tuore teos, sillä se julkaistiin 2010. Fantasiatrilogian keskimmäinen kirja [i]Spellbound[/i] ilmestyi seuraavana vuonna, mutta päätösosaa [i]Spellbreaker[/i] saatiin odottaa vuoteen 2016 saakka. Sen jälkeen Charlton ei ole julkaissut mitään.   Spellwright sijoittuu kokonaan taikaopistoon ja sen lähiympäristöön. Päähenkilö Nicodemus Weal on 25-vuotias velho-opiskelija, jolla on suuria vaikeuksia taikuuden käyttämisessä lukihäiriön takia. Taikuus nimittäin toimii riimuilla, ja on tärkeää luoda loitsut virheettömästi jollakin taikakielistä. Blake Charltonilla on paha dysleksia, ja hän hyödyntää kertomuksessa omia kokemuksiaan. Tapahtumaympäristöstä huolimatta tarinassa ei nähdä koulunkäyntiä: yhdessä luvussa päähenkilö opettaa aloittelijoiden luokkaa, ja siinä kaikki. Kirjassa on varsin perinteinen hyvän ja pahan konflikti, sillä pahikset ovat demoneja, jotka haluavat valloittaa maailman. Fantasiamaailman jumalat ovat todellisia, ja näiden kanssa voi keskustella. Ennen kuin Nicodemuksen sanasokeus paljastui lapsena, hänen uskottiin olevan ennustuksissa luvattu pelastaja. Tähän ennustukseen liittyen juonessa on mukava twisti.   Tarinaa ei voi pitää järin omaperäisenä, mutta monimutkainen taikuusjärjestelmä on sellainen. Minusta sen kuvaamista oli mielenkiintoista lukea. Charlton käyttää kekseliäästi termejä uusissa merkityksissä, esimerkiksi author, prose, subtext, censor, ghostwriting jne. Voi sanoa, että oikeastaan jokaisella kirjan sivulla esiintyy taikuutta. Jos siis tykkää lukea vain "low magic" -fantasiakirjoja, eivätkä yksityiskohtaiset taikuussysteemit kiinnosta, ei Spellwrightiin kannattane tarttua. Romaani ei ole ns. grimdarkkia, eikä siinä esiinny ollenkaan seksiä tai kiroilua.   Charlton heittää lukijan keskelle tarinaa ilman suurempia selittelyjä, ja taikuusjärjestelmä selviää pikkuhiljaa. Alussa voi olla vähän pihalla, mutta ei Spellwrightia mitenkään voi verrata vaikka Steven Eriksonin [i]Gardens of the Mooniin[/i] tässä asiassa. Kirja etenee nopeasti, tapahtumia on paljon ja Charltonin kerronta sujuvaa. Spellwrightin pituus on pokkarina 467 sivua: ei paksu eikä lyhyt kirja. Samasta tarinasta olisi voinut laatia helposti kaksi kertaa pidemmän romaanin. Charlton esittelee arvoituksia, ja antaa sitten nopeasti näihin vastauksia. Esimerkiksi kirjan alussa mainitaan, että vanha velho Shannon on menettänyt näkönsä vuosia sitten. Opiskelijoiden keskuudessa liikkuu erilaisia huhuja sokeutumisen syystä. Yllätyin siitä, että parin luvun päästä velho kertoo päähenkilölle suoraan, mitä hänelle tapahtui. Kirjan loppupuolella vastauksia avoimiin kysymyksiin saadaan niin paljon ja nopeasti, että melkein hengästytti lukiessa.   Charltonin hahmonkuvaus ei ole huonoa, mutta se ei ole yksi kirjan onnistuneimmista asioista. Päähenkilö jää vähän vaisuksi, ja jos haluaa lukea juuri hahmovetoista tarinaa, saattaa Spellwright olla pettymys. Huomasin, että jatko-osa Spellbound alkaa kymmenen vuotta ensimmäisen kirjan lopetuksen jälkeen. Spellwrightissa saatiin vastaukset periaatteessa kaikkiin arvoituksiin, joten on kiinnostava nähdä, miten kirjailija on toiminut jatko-osan kanssa. Antaisin Spellwrightille arvosanaksi kolme ja puoli tähteä viidestä. Tai ehkä 3,75 tähteä... Kirja pääsi aikoinaan ehdolle parhaan esikoisromaanin David Gemmell Morningstar Awardiin, muttei voittanut. Robin Hobb sanoi teoksesta näin:   [i]"Nicodemus Weal is a protagonist that all of us can identify with. Spellwright features a unique system of magic and characters that are genuine inhabitants of that world. Spellwright is a letter-perfect story: an absorbing read and recommended."[/i]