Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista

[b]Deborah Spungen[/b] - [b][i]Nancy[/i] [/b] Sain kirjan loppuun eilen ja... jätti aika sanattomaksi. Kyseessä on siis tositarina, kirja kertoo kirjailijan esikoistyttärestä Nancy Spungenista, tytöstä jolla oli rankka elämä jo syntymästä lähtien ja hänen äidistään (ja kirjan kirjoittaneesta) Deborahista, jolla oli rankka vanhemmuus heti alusta asti, etenkin koska oli äidiksi tullessaan vasta 20 ja vielä vaikutti hyvin naiivilta sellaiselta. Nancy taas oli 20-vuotiaana huumeriippuvainen ja Sex Pistolsien entisen jäsenen tyttöystävä.   Jo lähes heti kirjan alusta tunsin suurta turhautumista Nancyn ja hänen äitinsä puolesta, otti päähän miten lääkärit vain ignoorasivat Nancyn äidin huolen ja määräsivät Nancylle rauhoittavia ihan pienenä vauvana jo. Tuli vähän se fiilis että no oliko ihme että kasvoi ongelmaiseksi kun ei ollut ongelmaton alun perinkään ja sitten ties mitä häiriöitä ne lääkkeet ovat pienen vauvan aivokemialle tehneet... Vihaiseksi saa tuollainen. Eniten jäi hämmästyttämään se, että mikä ihme Nancylla sitten oikein oli, etenkin silloin ihan aluksi? Ilmeisesti sitten skitsofrenia, mutta koska hänen äitinsä ei avannut hänen käytöstään (ei varmaan itsekään käsittänyt sitä läheskään aina...), vietin ison osan ajasta lukiessani pähkäillessäni Nancyn motiiveja toimilleen. Oli myös surullista lukea, miten Deborah suhtautui heroiinikoukussa Nancyyn ja ajatteli ettei tämä ole enää se hänen tyttärensä, vaikka suhtautuminen on sinällään inhimillistä ja ymmärrettävää... Oli myös melko kamalaa lukea ja tietää että asiat eivät muuttuisi missään kohden paremmiksi, sillä kirja alkaa siitä kun 20-vuotias Nancy on juuri kuollut ja lähtee sitten vasta menneisyyteen, Nancyn äidin raskausaikaan ja siitä eteenpäin.   Kaikin puolin kirja oli synkkä, mutta silti sellainen joka mielestäni kannattaa ehdottomasti lukea. Oli myös tietyllä tavalla aika silmiä avaava, jo ihan ekat sivut herättivät tajuaaman miten paljon perheenjäsenen kuolema järkyttää koko perheen täysin raiteiltaan ja kirjan kuluessa sitä näki miten kahdenkymmenen vuoden koettelemukset vaikuttavat ihmisiin (tai ainakin näihin kirjassa kuvattuihin ihmisiin).

Sain päätökseen Ysabeau S. Wilcen Flora-sarjan kolmannen osan [i]Flora's furyn[/i] eilen. Tai [i]hyvin[/i] varhain tänä aamuna, itse asiassa. En ehkä tykännyt siitä ihan yhtä paljon kuin edellisestä osasta, mutta siltikin se oli tajuttoman hyvä, vuoden toiseksi paras kirja. On huutava vääryys ettei Wilce ole tunnetumpi ja menestyneempi kirjailija sillä jumaleissön se nainen osaa kirjoittaa! Mieletöntä kieltä, uskomattoman upea maailma, kiinnostavia hahmoja ja juoni, joka pitää otteessaan ja jota kuljetetaan eteenpäin todella hienosti.   Välillä Floran ailahtelevaisuus pistää hieman ärsyttämään, mutta huomattavasti vähemmän kuin monissa muissa nuortenkirjoissa. Flora on hahmona, sanottaisiinko vaikka tasapainoinen. Hän ei ole sellainen ärsyttävän täydellinen sankari, joka onnistuu kaikessa ensi yrittämällä tai ikuinen altavastaaja, jonka tiukan paikan edessä venyy sankaritekoihin. Flora onnistuu mutta tekee myös virheitä ja todellisia uhrauksia. Ja vaikka hän kai periaatteessa onkin nykynuortenfantasiassa puhkikulutettu the chosen one, ei tätä näkökulmaa ole sarjassa mitenkään alleviivattu.   Olen tosi mielissäni, että uskaltauduin hommaamaan tämän sarjan. Tosin tämä viimeinen kirja päättyi siihen malliin että voisi ainakin toivoa vielä yhtä osaa. Vaikka takakannessa kehuttiin kirjaa mainioksi päätösosaksi, niin kaikki ei ratkennut vielä. Tai ehkä Wilcen uudessa novellikokoelmassa valotetaan seuraavia tapahtumia. Se nyt ainakin on seuraavana hankintalistalla. :smile:

Minulla on pakollinen englanninkurssi menossa ja opettaja käski lukea kirjan. Olen näköjään lukenut kurssin aloittamisen jälkeen viisi mutta tuskin näkyy arvosanassa. EI SPOILEREITA.   [i]Ancillary Mercy[/i] - Jatkoa vuosi sitten ilmestyneelle [i]Ancillary Justicelle [/i](joka voitti Hugon ja Nebulan, mm.). Kirja on saanut paljon kritiikkiä siitä että päähenkilöt eivät osaa erottaa sukupuolia toisistaan ja defaulttaavat aina käyttämään kaikista [i]her[/i]-sanaa. Asia ei minua liiemmin haitannut mutta olisi se kyllä kiva tietää onko päähenkilö mies vai nainen. Tykkään edelleenkin siitä kuinka kirjailija (Ann Leckie) heittää perspektiiviä päähenkilön Breqin kyetessä tarkastelemaan maailmaa myös muiden ihmisten silmien läpi. Jäin pohtimaan voiko tuleva [i]Ancillary Sword [/i]oikeasti sitoa kaikki nyt avoinna olevat juonenpalat yhteen. Niitä tuntuu nyt olevan avoinna kovin monta. Mutta tähän mennessä sarja on ollut oikein viihdyttävä.   [i]Foxglove Summer[/i]. Rivers of Londonin viides osa. Poliisikonstaapeli Peter Grant on Lontoon ainoa kierrossa oleva poliisi joka on erikoistunut ratkaisemaan taikuutta sisältäviä rikoksia (X-files-tyyliin). Työn ohessa hän on aikuiskoulutuksessa maagiksi. Poliisiproseduaali johon on yhdistetty vähän "tieteellistä taikuutta". Valtaosa ajasta menee kuitenkin rutiinien parissa. Tässä osassa pohditaan lasten kidnappausta maaseudulla. Sarjaa vaivaa kokonaisuutena tietty "seuraavassa osassa tapahtuu jotain"-syndrooma. Juoni kyllä etenee mutta kokoajan tulee tunne että jos haluat tietää mitä hittoa oikein on tapahtumassa niin parasta ostaa seuraavakin osa. Ammattitaitoisesti kirjoitettu muttei ehkä juonen puolesta kovin kunnianhimoista. Sinänsä tykkään newtonilaisesta taikajärjestelmästä joka on niin tuskallisen vaikea ettei päähenkilö osaa kuin noin kolme loitsua.   [i]Libriomancer[/i]. En ymmärrä miksi näitä nykyaikaan sijoittuvia velho/mysteeri-kirjoja julkaistaan nykyään niin paljon (tai miksi niitä luen). Isaac Vainio on Kanadan rajalle karkoitettu entinen libromanceri joka on erikoistunut loihtimaan vanhoista pulp-kirjoista sädepyssyjä. Nöyryyttävä varhaiseläke keskeytyy kun vampyyrit hyökkäävät kirjastoon ja Vainio joutuu keskelle vampyyrien ja libromancerien välienselvittelyä. Tämä tarina oli niin ennalta-arvattava että loppuratkaisun arvasi jo takakannen perusteella (eikä se ollut edes kovin hyvä, vaikka kirjailija sitä sellaisena yrittääkin hypettää). Ainakin Rivers of Londonissa on jonkinlaista yritystä.   [i]Cobra Alliance[/i]. Timothy Zahn on viime vuosina kirjoittanut jatko-osia 80-luvun hitteihinsä jotka eivät olisi jatkoa tarjonneet. Tässä lasereilla ja mekaanisilla lihaksilla varustetut kommandot hiipivät vihamiehisellä planeetalla miettien miksi alienit ovat sadan vuoden rauhan jälkeen hyökänneet uudestaan. Ei tuo mitään uutta alkuperäiseen trilogiaan (joka tosin oli suhteellisen hyvä). Ehkä seuraavissa osissa selviää mikä on tämän lämmittelyn takana muttei suoranaisesti kyllä kiinnosta lukea.   [i]Miles, Mutants and Microbes[/i] ja [i]Miles in Love[/i]. Vuosien suosittelun jälkeen aloin lukemaan Vorkosigan-saagaa. Satojen vuosien päästä ihmiskunta on päässyt tähtiin ja muodostanut useita kilpailevia tähtivaltakuntia joista yksi on klingoineilta arvot napannut Barrayar. Suuren suvun vesa Miles Vorkosigan on sotilasnero ja lasiluinen kääpiö - asia joka tekee elämän vaikeaksi planeetalla jossa poikkeavat lapset yleensä tapetaan kehtoon. Näissä kahdessa kokoomateoksessa on Milesin elinvuodet kolmannen vuosikymmenen vaihteessa kun elämä alkaa viimein hymyillä. Kirjojen taso on vaihteleva ja minua jäi vaivaamaan kustannustoimituksen puute. Pienellä lisätyöllä nämä olisivat voineet olla hyviä (sarjassa on kyllä muutama osa jotka toimivat erinomaisesti -- ne vain eivät olleet näissä kokoelmissa).

[quote="Pisania" post=23115]Rebecca Alexanderin [i]Elämän ja kuoleman salaisuudet[/i] oli kyllä pettymys. Ensinnäkin kirja oli laitettu kirjastossa kauhuun, joten siihen olin asennoitunut aloittaessani, mutta ei sitä voi parhaalla tahdollakaan kuvailla kauhukirjallisuudeksi.[/quote]   Luokittelu kirjastossasi voi johtua siitä, että kustantajan ennakkotiedoissa [i]Elämän ja kuoleman salaisuudet[/i] oli virheellisesti merkitty kauhuksi. Romaanin jopa väitettiin kuuluvan "Like-kauhu" -sarjaan. Mutta painetusta kirjasta kauhusarjan logoa ei löydy. Englanninkielisessä maailmassa alkuteoksesta [i]The Secrets of Life and Death[/i] puhutaan fantasiana, minkä näkee vaikka [url=http://www.goodreads.com/book/show/20588643-the-secrets-of-life-and-death]Goodreadsin[/url] Genres-kohdasta.   Vaihdoin syksyllä Risingin tietokannassa Alexanderin kirjan määritelmän kauhusta fantasiaksi. En ole itse vielä ehtinyt aloittaa lukemista.

Luin juuri Peter Wattsin [i]Sokeanäön[/i]. Kyseessä ei varsinaisesti ollut uusi lukukokemus, koska olin jo aiemmin keväällä lukenut kirjan englanninkielisen version Wattsin kotisivuilla, mutta pakko myöntää että näinkin paljon tieteellistä termistöä vilisevä teos avautui ehkä hieman paremmin äidinkielellä. Mikään sanataiturillinen mestariteoshan [i]Sokeanäkö[/i] ei ollut, vaan kunnon kovan scifin tapaan paikoitellen hyvinkin oppikirjamaista tekstiä...   Arvioni: Erittäin kiinnostava ja monella tapaa realistinen tulevaisuudenkuvaus, ja ennen kaikkea häiritsevää pohdintaa tietoisuuden ja älykkyyden luonteesta sekä ihmisaivojen tavasta käsitellä aistien välittämää informaatiota. Suosittelen ehdottomasti kaikille synkistelevän kovan scifin ystäville.

[b]Caitlin R. Kiernan: [i]The Drowning Girl[/i][/b]   Kiernan on keikkunut jos jonkinmoisissa Best of -antologioissa vuodesta toiseen novelleillaan. Novelleista olen lukenut muutamia, jotka ovat olleet ihan hyviä ja pitkään olen harkinnut ottaa jonkun hänen pidemmän tarinan luettavaksi. Uusin, [i]The Drowning Girl[/i] oli valinta perustuen sen saamiin kehuihin, palkintoihin ja palkinto ehdokkuuksiin.   [i]"Hukkuva tyttö"[/i] on India Morgan Phelps (lempinimi Imp) nimisen skitsofreenikon kertoma tarina elämästään ja kokemuksistaan, hänen kummitustarinansa. Tarina ei sinällään sisällä paljon fantasiaa, ennemminkin maaginen realismi tuntuisi oikeammalta luokitukselta. Totuus ja harha sekoittuvat ja fantasiaksi luokiteltava aines kirjassa on mahdollisesti vain harhaa. Kirja on sujuvasti luettavissa ja Impin luonteesta saa varsin hyvän kuvan kirjan edetessä. Imp on mm. hauras, tarkkaileva, tarkka, naiivi, epävarma, pakkomielteinen ja melko älykäskin. Tarinan luonteen vuoksi ja jotta Impin persoonallisuudesta tulee selkeä käsitys, kerronta on välillä tuskastuttavan jaarittelevaa. Imp rönsyilee kertomuksessaan sivuraiteille koko ajan ja keskeyttää pitkäksikin aikaa päätarinansa kertomisen. Tämä tekee Impin persoonan hieman rasittavaksi.   Vetovoima kirjaa kohtaan ei ollut suuren suuri, piti välillä pistää sivuun ja lukea muuta. Vaikka mikään paksukainen kirja ei ollutkaan, olisi saanut olla lyhyempi – loppua kohti mentäessä alkoi kyllästyä jo. Sanomisistani saa vaikutelman, että kirja on huono, mutta ei se ole. Se on hyvin kirjoitettu ja paikoin erittäinkin mielenkiintoinen, mutta ei kohdannut täysin omaa mieltymystäni. Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin kirjan. Arvosana 3+   Ei ole poissuljettua, että joskus jonkun muunkin Kiernanin romaanin lukisin, mutta hänen novellinsa kiinnostavat jossain määrin enemmän. (Katselin sfadb:istä ja isfdb:istä novelleja ja nimitasolla bongasin [i]The Road of Pins[/i] sekä [i]The Road of Needles[/i] nimiset tarinat. Termit esiintyvät myös [i]The Drowning Girlissä[/i]… ehkä Kiernan harrastaa jonkinlaista ideoidensa kierrätystä, onkohan hänen tarinoillaan myös kytköksiä toisiiinsa? )

[i]Milkweed[/i]-trilogia. Hullu natsitutkija keksii yrityksen ja erehdyksen kautta kuinka ihmisille annetaan supervoimia johtamalla sähköä aivoihin. Yksi testituloksista osaa nähdä vuosia tulevaisuuteen ja pian koko manner on Hitlerin rautakourassa ja Britannia pommitettu maan tasalle. Britannian ainoa ase yli-ihmisiä vastaan ovat vanhat noidat jotka tietävät kuinka pyytää palveluksia Cthulhun sukulaisilta - ihmisuhreja vastaan, tietenkin. Ja jokainen palvelus laskee ihmiselämän arvoa.   Trilogiassa on hyvin pohdittu kuinka ennaltanäky toimii ja kuinka neuvotellaan demonien kanssa. Kaikki päähenkilöt saavat aikaa lavalla ja oudotkin motiivit selviävät ennen viimeistä sivua. Mitään suuria sankarikertomuksia ei ilmesty vaikka osa hahmoista sankaritekoja tekeekin. Jos jotain pahaa pitää sanoa niin kirjoittaja on jenkki eikä ilmeisesti tajunnut kuinka ongelmallista "suuren pahiksen" kastaaminen romaniksi (kautta sarjan "gypsy") on. Ihan hyvä, mutta tuskin lukisin uudestaan.

[quote="ijü" post=26205]Jos jotain pahaa pitää sanoa niin kirjoittaja on jenkki eikä ilmeisesti tajunnut kuinka ongelmallista "suuren pahiksen" kastaaminen romaniksi (kautta sarjan "gypsy") on.[/quote] Kiinnostaisi tietää minkä koit tuossa varsinaisesti ongelmaksi? Minusta Gretel oli loistavasti rakennettu hahmo. Erilainen kuin veljensä, joka myös oli romani. Milkweed Triptych on Tregillisiltä varsin onnistunut sarja.

Gretel ajatteli tapattaa veljensä jo heinävaunussa, on siis kiero jo ennen orpokotiin saapumista. Lisäksi vihjataan että ainoa syy miksi selviää voimissaan on tämä luontainen kierous. Gretel on hahmona mielenkiintoinen mutta aikana jolloin positiivisia kuvauksia romaneista ei juuri löydy on aika ikävä luoda lisää negatiivisia. Toisaalta romanius ei tuo hahmoon oikein mitään lisäarvoa. Ehkä hulluun tohtoriin, mutta tämä lähinnä alleviivaa tämän ainoaa luonteenpiirrettä.   Klaus on vain mennyt kasvatuksessa sekaisin ja hahmo loistaa kakkososassa. On kuitenkin vahvasti siskonsa varjossa.

Tuija Lehtinen - [b]Liisanblogi[/b]   Tuija Lehtisen kirjat ovat aivan ihania, kevytlukemisen parhaimmistoa. Tämän luin viimeksi joskus vuosia sitten (sain siis eilen joululahjaksi ja sain loppuun n. 3min sitten), joten muistin hatarasti jotain mutta en oikeastaan mitään, etenkään lopputilanteesta. Kirja ei ollut pettymys, Lehtisen kerronta on loistavaa ja kikattelin ääneen useaan otteeseen lukiessani :cheesy: Henkilöt olivat persoonallisia ja mielenkiintoisia, ja loppuratkaisu yllättävä. (Oikeastaan alussa toivoin tietynlaista loppuratkaisua ja ehdin olla jo synkeän varma että loppuratkaisu olisikin toisenlainen ja pettyisin mutta sen sijaan ilmestyikin viimeisillä sivuilla puun takaa aivan toisenlainen juonenkäänne!) Myös joka luvun alussa oleva blogiteksti ja lopussa olevat kommentit olivat usein aika kutkuttavia. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

[b]Mark Lawrence[/b]: [url=http://www.risingshadow.net/library/book/32848-king-of-thorns]King of Thorns[/url]   [i]King of Thorns[/i] on [i]The Broken Empire[/i] -trilogian toinen osa. Luin kirjan jo marraskuussa, mutta en muistanut aiemmin kirjoittaa ketjuun. Laadin vanhalle Risingille [url=http://www.risingshadow.fi/keskustelut/index.php?topic=5815.msg109650#msg109650]arvion[/url] [i]Prince of Thornsista[/i], ja moni sanomani pätee myös jatko-osaan. Paitsi lyhyt pituus. Avauskirjan sivumäärä oli kovakantisena vain 373, King of Thornsin jo 597.   Minusta KoT oli vielä parempi kuin PoT, ehkä lisäpituus auttoi. Annoin tietokannassa kuitenkin saman arvosanan, neljä ja puoli tähteä viidestä. KoT oli rakeenteeltaan erilainen, sillä tapahtumia kerrottiin nyt kahdella eri aikajaksolla. Post-apokalyptisen maailman "taikuudelle" annettiin tieteellinen selitys, mitä en olisi arvannut. Sarja onkin ehkä scifiä fantasian sijasta.   Lawrence on todella lahjakas kirjoittaja. Aina välillä täytyi lopettaa lukeminen hetkeksi, kun tekstissä tuli vastaan todella syvällinen tai hieno kohta. Se vähän häiritsi, että pidin niin pitkän tauon osien välillä. No minulla on jo lainassa Emperor of Thorns, ja kirjailijan uusi [url=http://www.risingshadow.net/library/series/6156-the-red-queen-s-war]The Red Queen's War[/url] -trilogia on myös pakkoluettavaa.   Kahden kirjan perusteella Lawrencella on mahdollisuus ohittaa Joe Abercrombie kirjailijarankkauksessani. Pidin Prince of Thornsista ja King of Thornsista enemmän kuin [i]Ase itsestä[/i] tai [i]Ennen hirttämisestä[/i]. Toisaalta Abercrombie hyppäsi trilogian päätöksessään uudelle tasolle, ja sitä seuranneet [i]Best Served Cold[/i] ja [i]The Heroes[/i] olivat loistavia kirjoja.

Yksi monista paheistani on kiintymys romaaneihin ihmisistä joilla on supervoimia. Sanon pahe, koska harvoin näkee aiheesta kirjoitetun hyviä kirjoja. Jälleen: ei spoilereita (muutaman ensimmäisen luvun jälkeen).   [b]Confessions of a D-List Supervillain[/b]. Päähenkilö (ja ensimmäisessä persoonassa kirjoitettujen tunnustusten laatija) on rehelliseen elämään kaikki sillat polttanut insinööri Calvin Stringel joka elättää itsensä ryöstelemällä pankkeja budjetilla kyhätyssä voimahaarniskassa. Tarinan alussa valtaosa ihmiskunnasta (mukaanlukien supersankarit) ovat joutuneet osaksi tyhmemmänpuoleista joukkomieltä ja Calvin on edelleen järjissään vain koska ei ole ottanut haarniskaansa pois viikkoihin. Pian kriisi hellittää mutta päähenkilömme on joutunut kaltevalle pinnalle jonka toisessa päässä on bona-fide supersankaruus. Mutta sössiikö Stringelin raivokohtaukset ja sankareiden epäluulot mahdollisuuden saada naisystävä, presidentin armahdus ja roima palkkashekki supersankaritiimissä?   Kirja on melko nopeasti kirjoitettu omakustanne. Huolimatta siitä että se on hauska, jännittävä ja hyvinsoljuva, se olisi kyllä paikoin ansainnut toimitustyötä. Silti huomattavasti parempi kuin moni kirja joka on saanut kustannussopimuksen!   Kirjalla on myös mukiinkäypä prequel [b]Origins of a D-List Superhero[/b] joka valoittaa kirjan maailmaa. Myöskin hyvin kirjoitettu ja hauska, sen suurinmat ongelmat ovat että (1.) lukija tietää jo loppuratkaisun (että kirja päättyy tilanteeseen jossa Calvin on menettänyt lähes kaiken mikä tekee elämästä elämisen arvoisen) ja (2.) siinä ei oikeastaan ole mitään kunnollista juonta. Calvin kehittelee haarniskaansa ja yrittää parhaansa mukaan pysyä leivänsärmässä kiinni. Kirja kärsii myös siitä yleisestä prequelin ongelmasta että (3.) kaikki edellisessä osassa mainitsemattomat hahmot tulevat kuolemaan ennen kirjan viimeistä sivua.   Mutta jos kevyt lukemisto kiinnostaa niin voisi valita tätä huonommin. Saatavissa mm. Smashwordsista ilman DRM'ää.

Kirjasto ei löydä ollenkaan Brooksin "The Sword Of Shannara"-kirjaa. Ihmettelen vaan kun ollaan kumminkin fantasiakirjafoorumilla? Vai enkö vain osaa?

Kirjaa ei ole suomennettu, joten valitse sivun yläreunasta linkki ”English Site”, josta pääsee englanninkielisten kirjojen tietokantaan.

Viimeisin lukemani kirja on [b]Jules Vernen[/b][i] Maailman ympäri 80 päivässä[/i].   Ei nyt tehnyt mitään valtavan suurta vaikutusta tämä teos. Idea ja miljöö ovat sinänsä kiehtovat, mutta tarina itsessään ei ole niin jännittävä kuin voisi olettaa. Maailman ympäri mennään, mutta kirja keskittyy lähinnä kuvaamaan kulkuvälineisiin liittyviä kommelluksia eri maailmankolkkien sijaan. Kirjan tunnetuin henkilö Phileas Fogg on niin mysteerinen, että jää lukijalle etäiseksi. Mitkä ovat hänen taustansa? Mistä Phileas Foggin rahat ovat peräisin? Tietääkö Verne itsekään? Tästä salaperäisyydestä tulee hieman mieleen Kapteeni Nemo, vaikka hän ei yhtä paperinmakuinen hahmo ollutkaan.   Aika nopeasti luettu kirja, joka oli idealtaan kiinnostavampi kuin toteutukseltaan.

Luin viimeksi Lev Grossmanin fantasiaromaanin [url=http://www.risingshadow.net/library/book/20051-the-magicians]The Magicians[/url], sain sen eilen loppuun. Minulla oli lainassa kirjastosta brittipokkari, jossa on tällainen kansi:   [img size=250]http://ecx.images-amazon.com/images/I/516F8ERf1UL.jpg[/img]   Kun [i]The Magicians[/i] ilmestyi keväällä 2009, siitä kohuttiin paljon. Useat tunnetut kirjailjat kehuivat teosta, esimerkiksi George R.R. Martin. Trilogian seuraavat osat tuntuivat saavan vielä enemmän ylistystä, ja päätöskirja [i]The Magician's Land[/i] nousi vuonna 2014 New York Timesin bestseller-listan kärkeen. Minulla oli ollut The Magicians lukulistalla jo seitsemän vuotta. Aluksi odottelin suomennosta, mutta sitä ei jostain syystä kuulunut, vaikka kaikki osat käännettiin mm. ruotsiksi.   Tänä keväänä paikallinen kirjasto hankki trilogian, mikä lopultakin sai minut lukemaan avausosan. Tilaamispäätökseen saattoi vaikuttaa se, että Syfy-kanavan [url=https://en.wikipedia.org/wiki/The_Magicians_%28U.S._TV_series%29]tv-sarjasovitus[/url] on nostanut Grossmanin trilogian näkyvyyttä. Itse en ole vielä telkkasarjaa tsekannut – sitä ei voi maassamme laillisin keinoin katsoa. Ja aion muutenkin lukea aluksi keskimmäisen osan [i]The Magician King[/i], sillä pelkään, että sarja voi spoilata. Laitoin jo romaanista varauksen kirjastoon.   Minä tykkäsin The Magiciansista kovasti. Kirja oli helppolukuinen ja koukuttava (mikä selittää bestseller-listoille nousemisen), mutta siinä oli myös yllättävän paljon syvyyttä. Päähenkilö, masennuksesta kärsivä Quentin Coldwater, ei ollut mikään "mukava" hahmo. Mutta minä en ole ikinä vaatinut sellaista kirjoissa, ja pystyin samaistumaan vahvasti Quentiniin. Koko romaani oli kirjoitettu hänen näkökulmastaan.   The Magiciansia mainostetaan sloganilla "Harry Potter for grown-ups", ja se kertookin opiskelusta salaisessa taikakoulussa ja sijoittuu moderniin maailmaan. Mutta tämä on vain osa kirjasta. Suurempana vaikutteena on ollut Narnia kuin Potterit. Grossmanin trilogian maapallolta puuttuu Lewisin [i]Narnia[/i]-kirjat, mutta niiden tilalla on kuvitteellisen Christopher Ploverin viisiosainen [i]Fillory[/i]-sarja, jolla on todella suuri rooli juonessa. Teos on myös vahvasti hahmovetoinen eli päähenkilön aikuistumistarina.   Kirjan alkaessa Quentin on 17-vuotias, mutta romaani ei missään nimessä ole young adult -kirjallisuutta. Neljän vuoden opiskelu käydään nopeassa tahdissa läpi. Jos The Magicians olisi keskittynyt vain taikakouluun, en olisi pitänyt siitä niin paljon. Mutta valmistuminen tapahtui jo kirjan puolivälin tienoilla. Minusta kaikki Filloryyn liittyvä oli teoksen kiinnostavin anti. Ei kai ole spoilaamista sanoa, että kovasti Narniaa muistuttavassa Filloryssa myös vieraillaan... Kovakantisen painoksen sisäkansissa on kuulemma värillinen Filloryn [url=http://www.levgrossman.com/images/fillorymap_lg.jpg]kartta[/url], vaikka lukemastani brittipokkarista se puuttui kokonaan.   Trilogian avausosalla on Amazonissa, Goodreadsissä ja muualla selvästi heikompi käyttäjäkeskiarvo kuin myöhemmillä osilla. En tiedä, nouseeko taso niin paljon (esim. britti-Amazonissa kolmesta tähdestä neljään ja puoleen). Vai lopettavatko ne ihmiset, jotka eivät tykkää sarjasta, lukemisen ekaan osaan, mikä sitten näkyy tähdissä.

Tartun täkyyn, The Magicians kuulostaa kiinnostavalta. Mitä sanoit tähtiluokituksesta, mielestäni tuo on ihan normi kuvio sarjoissa: eka osan jälkeen vain ykkösosasta pitäneet (ja sille korkean arvosanan antaneet) jatkavat sarjan lukemista.

Joo, on totta, että mielipiteet jakavissa sarjoissa ei ole harvinaista, että käyttäjäkeskiarvo nousee ekan osan jälkeen. Esimerkiksi alkuperäinen [i]Thomas Covenant[/i] -trilogia on tällainen, minkä näkee vaikka [url=http://www.risingshadow.net/library/series/44-the-chronicles-of-thomas-covenant-the-unbeliever]enkku-Risingissa[/url]. Mutta yleensä menestyssarjoissa ei tapahdu isoja nousuja toisissa osissa. Ja tuntuu siltä, että monissa suosituissa nuortentrilogioissa ensimmäinen kirja on itse asiassa se pidetyin, ja sitten arvostus laskee osa osalta. Esimerkkeinä voi antaa [i]Nälkäpelin[/i] ja [i]Outolinnun[/i].   Tykkään muuten kovasti [i]The Magician Kingin[/i] romanialaisesta kansikuvasta. Ekan kirjan lukeneena tunnistan kellopuun...   [img size=300]https://nemira.ro/media/catalog/product/cache/1/image/9df78eab33525d08d6e5fb8d27136e95/l/e/lev-grossman---regele-magician-latime-1024px.jpg[/img]

^Totta puhut, olet selvästikin perehtynyt asiaan syvällisemmin kuin minä :smirk:

Sain viime viikolla loppuun Lev Grossmanin [url=http://www.risingshadow.net/library/book/24632-the-magician-king]The Magician Kingin[/url]. Kirja oli tosiaan selvä parannus ensimmäisestä osasta. Harkitsin täyden viiden tähden antamista tietokannassa, mutta päädyin neljään ja puoleen. Nyt on sitten kovat odotukset [i]The Magician's Landiin[/i], jonka pitäisi olla trilogian paras osa... Luin brittipokkarin, jossa on tällainen kansikuva:   [img size=250]https://www.penguin.co.uk/content/dam/catalogue/pim/editions/406/9780099553465/cover.jpg[/img]   Ensimmäiseen osaan verrattuna [i]The Magician King[/i] tapahtui enemmän [strike]Narnian[/strike] Filloryn fantasiamaailmassa. Mutta ei "oikeaa" maailmaakaan ollut unohdettu. Brakebillsin taikaopisto oli kyllä hyvin pienessä roolissa, siinä vierailtiin vain yhdessä luvussa koko romaanissa. Jos ekassa osassa innostui juuri taikakoulun kuvauksesta, voi toiseen kirjaan pettyä. [i]The Magicians[/i] oli kerrottu kokonaan Quentinin näkökulmasta, mutta TMK:ssa Grossman toi uuden näkökulmahenkilön, Julian. Noin puolet kirjasta oli hänen tarinaansa. Julia-luvut olivat kaikki takaumia ja sijoittuivat samalle ajanjaksolle kuin sarjan avausosa.   Kirjan paras kohta oli lopetus eli viimeinen luku. Mutta jo aiempi toimintapainotteinen luku, jossa nähtiin hyökkäys linnaan, oli uskomattoman hienosti kirjoitettu. The Magiciansiin Grossmanin innokkeena oli C.S. Lewisin [i]Velho ja leijona[/i], The Magician Kingiin taas [i]Kaspianin matka maailman ääriin[/i]. Kovakantisessa amerikkalaislaitoksessa olisi ollut värillinen [url=https://theimpossiblegirlblog.files.wordpress.com/2015/09/magician-king.jpg]kartta[/url], joka jälleen kerran puuttui brittipokkarista.     [quote="Jussi" post=45149]Useat tunnetut kirjailjat kehuivat teosta, esimerkiksi George R.R. Martin.[/quote]   Itse asiassa muistan, että Martin mainitsi The Magiciansin haastattelussa Finnconissa 2009, kun häneltä kysyttiin suosituksia uusista fantasiakirjoista. En kertonut aiemmassa viestissäni sitä, että Grossman voitti vuonna 2011 parhaalle uudelle kirjailijalle annettavan John W. Campbell Awardin, joka jaetaan Hugo-palkintojen yhteydessä. Magician King oli ilmestynyt reilu viikko ennen Worldconia. Tässä lainauksena Martinin antama ylistys, jolla Magiciansia markkinoitiin:     [quote]These days any novel about young sorcerers at wizard school inevitably invites comparison to Harry Potter. Lev Grossman meets the challenge head on… and very successfully. [i]The Magicians[/i] is to Harry Potter as a shot of Irish whiskey is to a glass of weak tea. Solidly rooted in the traditions of both fantasy and mainstream literary fiction, the novel tips its hat to Oz and Narnia as well to Harry, but don’t mistake this for a children’s book. Grossman’s sensibilities are thoroughly adult, his narrative dark and dangerous and full of twists. Hogwart’s was never like this.[/quote]

[b]Paul Hoffman[/b]: [url=https://www.risingshadow.net/library/book/21708-the-left-hand-of-god]The Left Hand of God[/url]   [img size=300]https://images-na.ssl-images-amazon.com/images/I/91uqGyBovAL.jpg[/img]   Englantilaisen Paul Hoffmanin [i]The Left Hand of God[/i] ilmestyi vuonna 2010 ja avasi samannimisen trilogian. Kirja on luokiteltu fantasiaksi, ja tunnelmaltaan se onkin lähimpänä fanntasiakirjallisuutta. Romaani sijoittuu entisaikaa muistuttavaan yhteiskuntaan, jossa käytetään miekkoja ja jousia, eikä tuliaseita ole vielä keksitty. Mutta lukemalla eteenpäin selviää, että kyseessä on ilmeisesti meidän maailmamme joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, kun nykyinen yhteiskunta on romahtanut. Tuttuja eurooppalaisia paikannimiä esiintyy paljon. Kirjasta ei löydy mitään varsinaista taikuutta, vaikka päähenkilöllä onkin yliluonnollisia kykyjä.   TLHoG nousi ilmestyttyään bestseller-listoille, ja lukemani brittipokkari oli jo kuudes painos. Pokkarin kansiin ja ensimmäisille sivuille oli kerätty ylistyslauseita kirjailijoilta (mm. Conn Igguldenilta ja Eoin Colferilta) sekä lainauksia kehuvista arvosteluista tunnetuista brittilehdistä. Mutta silti trilogia tuntuu jääneen vähälle huomiolle fantasialukijoiden keskuudessa. Muistan, että kun The Left Hand of God julkaistiin seitsemisen vuotta sitten, jakoi se rajusti mielipiteet. Esimerkiksi The Wertzone -blogi haukkui lyttyyn.   Minä tykkäsin Jumalan vasemmasta kädestä ja annoin enkkupuolen tietokannassa neljä tähteä. Mietin kyllä myös kolmea ja puolea, "neljä miinus" olisi oikea arvosana. Parasta kirjassa oli sujuvuus – sitä luki todella vaivattomasti. Koko ajan halusi jatkaa eteenpäin, ja tarina piti otteessaan. Romaanissa oli raadollisen sisällön ohella vahva satiirinen puoli, erityisesti miesten ja naisten välisten suhteiden kuvauksessa. Henkilötkin olivat onnistuneita. Heikoin asia oli lopetus, joka jäi melko vaisuksi. TLHoG on selkeä trilogian aloitusosa eikä toimi yksittäisenä kirjana.

Luin Tuija Lehtisen uusimman lastenkirjan Lemmikkilyhäreitä viime viikonloppuna, pääasiassa baarissa Keski-Pohjanmaalla. Lukuprosessi ei juuri häiriintynyt koska nimensä mukaisesti kirja sisältää lyhyitä novelleja lemmikkieläimistä, joten tarvittaessa oli mahdollista pitää taukoja.   Kirja oli hyvä, mutta hämmentävä sikäli, että siinä oli sekä hyvin makaabereja ja mustaa huumoria sisältäviä novelleja että aika tavanomaisia tarinoita. Sitä on aika vaikea ehkä suositella lapsille (kirjailija itse arveli, että kirja voisi olla K11), mutta aikuisille suosittelen kirjaa ehdottomasti. Kirjan jälkeen katsoo eläimiä aika uusin silmin, kun joutuu miettimään muun muassa sitä, iloitsisivatko ne kuolemastasi.

Pidin eilisiltana ja tänään pienen lukumaratonin Oyasumi Punpun sarjakuvasta, koska olin ennestäänkin tykännyt joistakin Inio Asanon lyhyemmistä sarjoista. Olin tavallaan siis säästellyt tuon sarjan lukemista jo pitkän aikaa johonkin sopivaan lomaviikonloppuun, koska sillä on aika hyvä maine manga/animeharrastajien nettisivuilla etc. Olihan siinä kieltämättä aivan mahtava piirtotyyli ja koskettava tarinakin oli täynnä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta mangan aihepiiri meni loppupuolella jo niin synkäksi, että taisi olla ehkä sittenkin hieman väärä valinta joulun ajanvietteeksi. :roll:   Pitää kai tsekata seuraavaksi joku kevyt moe-sarja, jotta fiilis ei latistuisi liikaa..

[u][b]Mia Vänskä: Musta kuu [2012][/b][/u] Suomalaista kauhua, jonka voi hyvin lokeroida myös folk horroriksi. En kyllä suoraan sanottuna ollut tästä järin innoissani. Yritin tätä jo joskus 2013, mutta jäi silloin kesken kun oli niin tylsä. Nyt kahlasin loppuun, eikä se nyt kauhean hyvä ollut. Todella kliseinen, eikä kauhean hyvin kirjoitettu. En tykännyt.   [u][b]Alan Garner: Huuhkajalaakso [1967][/b][/u] Brittiläisen folk horrorin ja nuorten fantasian klassikko. En tiedä mistä kiikastaa, mutta vaikuttaa siltä, että suomennos ei välttämättä ole kauhean onnistunut. Aika sekavaa luettavaa. Tarina kuitenkin on hyvä. Olen nähnyt tämän 1960-luvun TV-sarjana youtubesta ennen kuin luin kirjan ja täytyy sanoa, että oli sekin kyllä aika sekava. Varmaan tarkoituksella sitten. Eli ihan hyvä kirja, mutta ei mitään erityistä. Kuulunee folk horror yleissivistykseen.

Luin tässä talvilomalla kirja-arvostelun Kyllikki Hämeen Matkatoveruksista. Opettaja toivoi kotimaista kirjallisuutta ja valitsin tämän kun kirja yksinkertaisesti oli niin hieno. En ole edes varma, että mistä minä sen olin saanut, mutta löysin sen joulusiivouksen yhteydessä arkullisesta kirjoja tms. sälää. En oleta, että kukaan teistä tuntee kyseistä teosta, se on nuortenkirja vuodelta 1944.   Mutta arvio: tappavan tylsä. Normaalisti matkailu on aina jännittävää, mutta tässä kirjassa ei tapahtunut yhtikäs mitään. Pelkkää museoissa ja ravintoloissa ravaamista ja keskustelua kukkasista ja taiteesta. Jos jotenkin ihmeessä törmäätte, jättäkää suosiolla väliin. Paitsi jos kyseisen ajankohdan tyttökirjat ovat parasta mitä tiedätte. Älkääkä kuvitelko, että saatte tästä jotain sota-aiheista irti: jopa saksanmatkaosuudesta on poistettu lähes kaikki viittaukset.