Kirjoja joita joskus rakastit mutta joita et enää saata lukea

Tämä on aika surullinen juttu. Toisaalta on ihan normaalia että maku muuttuu, mutta siltikin on surullista ettei enää voi nauttia kirjoista joita aluksi rakasti. Niiden kohdalla on turvallisempaa pitää muistot kultaisina (tai vähemmän kultaisina) ja olla koskaan enää aukaisematta etukantta. Kirjaa saa toki hivellä hyvien aikojen kunniaksi, mutta jotta hyvien muistojen säilyttämiseksi sen pitemmälle ei saa mennä.   Mitä tällaisia kirjoja teille on kertynyt? Ei välttämättä tarvitse olla rakastettu, mutta sellainen kirja tai sarja josta ensimmäisellä lukukerralla joskus vuosia sitten nautti. Ja eikä siinä mitään jos itse nauttii yhä tässä mainituista kirjoista. Nolojakin tunnustuksia saa tehdä.   Itse myönnän nauttineeni aikoinaan Eddingsin Belgarionin tarun -sarjasta. Omista edelleen Belgarathin, Polgaaran sekä Mallorean tarun. Olen joskus yrittänyt lukea kirjoja uusiksi, mutta jo ensimmäiset sivut ovat niin tuskaista etten vain kykene. Säilytän kirjoja vielä siinä toivossa, että saan aivopestyä veljen lapset fantasiaan parin seuraavan vuoden aikana.   Lisäksi nykyään saan henkistä ihottomaa suurimmasta osasta Weissin ja Salvatoren tuotantoa. Minulle Weiss (& Hickman) oli toinen fantasiakirjailija jonka aikoinaan löysin ja Syystulen lohikäärmeet toinen tietoisesti lukemani fantasiakirja. Ah, sitä nostalgiaa.

Omalla kohdallani tälläinen kirjasarja oli kaikkien joko rakastama tai vihaama Twilight :blush: Ne oli olevinaan joitain vuosia ihan viihdyttävää aivot narikkaan hömppää,mutta,kun yritän lukea niitä tänä päivänä siitä ei tule mitään olen vaan ilmiselvästi kasvanut Twilightista yli. Ne kaikki löytyy kyllä hyllystä ja on tarkoitus viedä ne ehkä divariin jossainvaiheessa.

Yleensä minulle käy toisinpäin. Alkuun inhoan kirjaa, mutta opin pitämään siitä. Ajan Pyörä -saaga on mainio esimerkki siitä.   Roolipelifantasia kylläkin on vuosien mittaan menettänyt hohtoaan.

Ekana tulivat mieleen Weisin & Hickmannin Dragonlancet, paitsi että kestän lukea niitä ihan hyvin vieläkin. Viimeksi muistaakseni vuonna 2009 tuli kertauksen vuoksi luettua osa Kronikoista ja Legendoista. Ehkä voisi sanoa, etten enää objektiivisesti arvioiden kutsuisi niitä laadullisesti kovin hyväksi kirjallisuudeksi, mutta koen silti nuo pari ekaa trilogiaa ihan viihdyttäviksi edelleen, ja niillä on itselleni suurta nostalgia-arvoa.   Kaikki muut kaikkien aikojen rakkauteni (TSH, Robin Hobbin kirjat yms.) ovatkin sitten sellaisia, että voin kyllä seisoa niiden takana sataprosenttisesti edelleen. Lähinnä joskus on tullut luettua uudestaan sellaisia nuorten kirjoja, joista aikoinaan on intoillut tosi paljon, mutta sitten aikuisena ihmetteleekin, miten ohuita niiden hahmot ja tapahtumat olivatkaan.

Fantasyfanin listaamat Eddingsin sekä Weissin ja Hickmanin kirjat kuuluvat varmasti minullakin tähän kategoriaan, mutta eipä minua oikeastaan enää nykyään niitä kiinnosta muutenkaan lukea - tai ehkä korkeintaan Kuolemanportti-sarjaa, mutta parempi varmasti jättää nekin kirjat kirjastoon.   Jokin aika sitten luin uudelleen nuoruuden rakkauteni Neil Gaimanin [i]Neverwhere[/i]n ja Robert Holdstockin [i]Alkumetsä[/i]n. Ei kumpikaan näistä kirjoista edelleenkään huono ollut, mutta eivät ne myöskään olleet yhtä upeita kuin kymmenisen vuotta sitten. Osa kirjojen hohdosta oli vain hävinnyt ja loistava oli muuttunut ihan kivaksi. Tämä oli minusta hyvin surullista ja nyt hieman pelottaa lukea uudelleen muita Holdstockin Alkumetsä-sarjan kirjoja.   Sen sijaan [i]Taru sormusten herrasta[/i] oli edelleen kaunis lukukokemus. Tai siis oikeastaan olen saanut aikaiseksi lukea viime vuosina vain [i]Sormuksen ritarit[/i], mutta seuraavatkin osat ovat kyllä joskus vielä vuorossa. En kuitenkaan ole varma olisinko määrittänyt [i]Tarua sormusten herrasta[/i] juuri kauniiksi nuorempana. Luulen, että kirja vetoaa minuun näin vanhemmiten hieman toisenlaisesta näkökulmasta kuin teininä.

Patric Carmanin Luurankopuro. Meneehän se, mutta kymmenvuotiaan minän täydellisenä pitämä kirja ei vain enää... ole täydellinen. Rakas on, ja lyhyisyytensä ansiosta helppo lukaista aina ja uudestaan uusiksi...   Ja kaikki Koiratytöt sun muut niin rakkaat lapsuudenkirjat... Nämäkin luin sen seitsemäntoista kertaa, enää en koskisi pitkällä tikullakaan. Surullista.

Minä tykkään kyllä kaikista Eddingseistä sun muista edelleen, vaikkei niillä mitään kirjallista arvoa olekaan.. Harvalla fantasiakirjalla tosin on ylipäänsä. Tähän Young adult-juttuun en kyllä ole täysin innostunut suurimpia ilmiöitä tietty lukuunottamatta, ja nämä oman sukupolven vastaavat (Harry Potter, Artemis Fowl, Animorphs ym.) on ehkä sellaisia minkä uudelleenluvulle en lämpene, vaikka Potter-faniksi sinänsä vielä itseäni kutsun (selailun perusteella Tylypahkaan kannattaa suunnata vain muistoissa).

[quote="maxs" post=1484]Minä tykkään kyllä kaikista Eddingseistä sun muista edelleen, vaikkei niillä mitään kirjallista arvoa olekaan.. [/quote]   Sama minulla. En ole lukenut kirjoja alusta loppuun enää uudelleen, mutta olen aina välillä selaillut ja lukenut muutamia sivuja. Ja vaikka silloin näenkin, etteivät kirjat ole esim. kielensä puolesta mitään taideteoksia, pystyn kuitenkin samaistumaan siihen itseeni, jolle tarinat olivat aikoinaan rakkaita, ja tunnistamaan niistä ne tuolloin kiehtoneet piirteet. Esim. Eddingsin huumori on minusta yhä hauskaa varmaan pitkälti siksi, että se on jokaista virnistystään ja punastelevaa korvalehteään myöten tuttua Eddingsin huumoria. Tykkään siitä, koska tiedän tykkääväni siitä. Jollen tietäisi tykkääväni (esim. heräisin huomenna muistini menettäneenä tai lukisin kirjat ensimmäistä kertaa vasta nyt), eivät tietenkään puhuttelisi enää samalla tavalla. Puhuttelisivatko laisinkaan.. ei voi tietää.   On ollut myös mielenkiintoista huomata, kuinka suhtautumiseni joitain henkilöhahmoja kohtaan on vuosien aikana muuttunut - parempaan suuntaan. Esim. [i]Dragonlancejen[/i] Kronikoita lukiessani en silloin aikoinaan kokenut oikein ymmärtäväni Sturmia, vaikka hän olikin mielestäni liikuttava hahmo. Vasta myöhemmin on herännyt aivan erilainen ymmärrys ja arvostus hänen hahmoaan kohtaan. Ja mitä liikuttavuuteen tulee, niin [spoiler]"Sitten - kaukaa - Sturm kuuli trumpetin kirkkaan kutsun -- " herättää yhä välitöntä mielenliikutusta. Testasin. [/spoiler]   Jotkin [i]Neiti Etsivät[/i] eivät todennäköisesti enää olisi yhtä jänniä kuin silloin joskus lukemaan opittuani, mutta ei minulla koskaan ollutkaan niihin mitään erityistä tunnesidettä (vaikka niistä onkin jäänyt ikuinen haave omistaa vielä joskus oma salakäytävä tai -huone). En ole oikeastaan ikinä edes lukenut paljoa muuta nuortenkirjallisuutta kuin fantasiaa, joten ei ole koskaan päässyt käymään niin, että jostain kirjallisuudesta olisi tullut kokonaan ns. mennyttä elämää, vaan lukukokemukset ovat vain kasautuneet ja monipuolistuneet. Vanhat eivät enää tekisi vaikutusta, mutta ehkä tuoreemmatkaan kirjatuttavuudet eivät tekisi, jollen saisi verrattua niitä niihin aiempiin ja osaisi arvostaa seikkoja, jotka ovat uusissa paremmalla tolalla - tai löytäisi samoja piirteitä, joista muistan pitäneeni jo silloin joskus kauan sitten.

Lapsuuden ja varhaisnuoruuden makuhan harvemmin säilyy aikuisuuteen, joten on aivan luonnollista että pienenä luettu kirja ei myöhemmin välttämättä enää kolahdakaan yhtä kovaa. Mutta osaan liittyy silti nostalgiaa niin että ne säilyttää. Joistain kirjoista on tullut jopa rakkaampia kuin mitä ne pienenä olivat, juuri siksi koska niistä tulee lapsuus mieleen.     [quote="Hiistu" post=1486]Jotkin [i]Neiti Etsivät[/i] eivät todennäköisesti enää olisi yhtä jänniä kuin silloin joskus lukemaan opittuani, mutta ei minulla koskaan ollutkaan niihin mitään erityistä tunnesidettä (vaikka niistä onkin jäänyt ikuinen haave omistaa vielä joskus oma salakäytävä tai -huone).[/quote]   Onko kellään tunnesidettä Neiti Etsiviin? Muistan että niitä luettiin koska kaikki muutkin lukivat, mutta en muista itse kirjoista yhtään mitään. Samaan aikaan luetuista Merja Jalon hevoskirjoista sen sijaan jäi paljonkin mieleen, vaikka eihän niitäkään enää osaa lukea.

[quote="kyty" post=1591]Onko kellään tunnesidettä Neiti Etsiviin? Muistan että niitä luettiin koska kaikki muutkin lukivat[/quote] Näin se minullakin alkoi ja Neiti Etsivistä tuli nopeasti tärkeä osa ahmimiskauttani. En nyt tiedä [i]rakastinko[/i] niitä, mutta luin niitä paljon ja uuden kirjan löytäminen oli aina jännää. Neideistä kasvoi kylläkin ulos aika nopeasti kun kriittinen ajattelu alkoi kehittyä. En millään tajunnut miten joku voi 18-vuotiaana ehtiä tekemään niin paljon.   Sain yhden NE:n lahjaksi sen jälkeen kun olin jo lopettanut niiden lukemisen. Pari kertaa yritin nostalgiasyistä sen lukea, mutten ikinä päässyt puusta pitkään. Teksti ja rakenne oli vaan niin kertakaikkisen tyhmää. Jatkuva tyhjien cliffhangereiden viskominen silmille koetteli liikaa sietokykyäni. Olen kirjastossa katsellut kaihomielin poistohyllyssä olevia vanhoja Neitejä. Jotain taikaa niissä vieläkin on, varsinkin kansikuvissa, mutta sinne ovat saaneet jäädä.

[quote="Hiistu" post=1486]Ja vaikka silloin näenkin, etteivät kirjat ole esim. kielensä puolesta mitään taideteoksia, pystyn kuitenkin samaistumaan siihen itseeni, jolle tarinat olivat aikoinaan rakkaita, ja tunnistamaan niistä ne tuolloin kiehtoneet piirteet. Esim. Eddingsin huumori on minusta yhä hauskaa varmaan pitkälti siksi, että se on jokaista virnistystään ja punastelevaa korvalehteään myöten tuttua Eddingsin huumoria.[/quote]   Niin, kirjallisuudelta ei pidä vaatia enempää kuin se väittää tarjoavansa. Eddings ja Dragonlance toimivat hyvin siinä, missä niiden on tarkoituskin. En ole lukenut kumpiakaan uudelleen vuosiin, mutta jos joskus mieleni tekee lukea kevyttä seikkailua, en empisi hetkeäkään tarttua niihin. En pelkää, että uudelleenluku jotenkin "tahraisi" muistoni niistä, koska minulla ei ole epärealistisia odotuksia niiden suhteen. Kun luin niitä nuorempana, en kiinnittänyt huomiota niiden kirjallisiin ansioihin, vaan seikkailun vilinään.   Ylipäätään tämän ketjun taustalla näyttää vaikuttavan ajatus, että kevyt kirjallisuus on jotenkin noloa ja että siitä ei saisi tykätä. En minä ainakaan jaksa lukea pelkkää Shakespearea.

[quote="kyty" post=1591] Onko kellään tunnesidettä Neiti Etsiviin? Muistan että niitä luettiin koska kaikki muutkin lukivat, mutta en muista itse kirjoista yhtään mitään. Samaan aikaan luetuista Merja Jalon hevoskirjoista sen sijaan jäi paljonkin mieleen, vaikka eihän niitäkään enää osaa lukea.[/quote] Minäkin olen aikoinani kahlannut läpi aikamoisen vuoren Neiti Etsiviä. Suurempaa tunnesidettä niihin en kuitenkaan ole koskaan muodostanut, koska muistan jo nuorempana pitäneeni Paula Drew'ta ihan mielettömän ärsyttävänä. Kuinka kukaan voi olla niin kaunis, fiksu, rohkea sekä hyväkuntoinen ja omistaa lisäksi yhtä ärsyttävän täydellisen poikaystävän ja kaksi palvovaa ystävää? Ugh, isoäitiäni lainaten: "Voi kunpa Paulalla olisi edes joskus räkä poskella!". Voisihan noista tietysti jonkun lukea nostalgiasyistä uudestaankin.   Minullakin on kuitenkin enemmän muistoja juuri hevoskirjoista. Merja Jalon Ponitalli-sarja oli jotain aivan mahtavaa, mutta sitäkin suuremman vaikutuksen minuun teki Joanna Campbellin Täyttä laukkaa -sarja. Luin kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen, suunnittelin jockeyn uraa ja kirjoitin sarjalle jopa jatkoa yhdessä parhaan kaverini kanssa. Tämä kaverini kokeili sarjaa uudelleen noin vuosi sitten, muttei kyennyt lukemaan varmaan edes yhtä loppuun. Siispä minäkin taidan antaa ajan kullata muistot. :wink:

Neiti Etsiväthän olivat parhaita juuri siksi, että päähenkilö oli kaikinpuolin täydellinen ja ratkaisi [i]kaiken[/i], jotain mitä ei olisi ikinä tapahtunut kenellekään tosielämässä. Ihailin juuri lukemaan oppineena muksuna Paulaa ihan järjettömästi, ja sama ihailu siirtyi siitä muihinkin tällaisiin etsiviin, kuten suuriin idoleihini Hercule Poirot ja neiti Marple. Jostain syystä Holmes-romaanit eivät sen sijaan koskaan sytyttäneet, ehkä ne meni jo vähän yli... :D   (Aikuisena olen lukenut varsinkin ruotsalaisten dekkaristien kirjoja satunnaisesti, ja niissä taas tuntuu se arkirealismi suorastaan hyökkäävän päälle. Päähenkilöillä tuntuu kaikki menevän myttyyn, masentaa, ahdistaa ja sataa.)   Varsinaiseen aiheeseen vielä, tutustuin fantasiaan ikäluokalleni tyypillisesti Harry Potterien siivellä, ja ne nyt tietysti olivat silloin ihan huippukirjoja. Uudestaan en kyllä lukisi, sama koskee niitä Dragonlance-kirjoja. Vanha Raistlin-fanityttö saa pysyä siellä missä onkin, teini-iän historiassa... :wink:   Tolkien ja Holdstock ovat kestäneet paljon paremmin aikaa, samoin muutama tieninä rakastamani scifikirjailijat kuten Brian Aldiss, Orson Scott Card, Margaret Atwood ja Frank Herbertin Dyyni-sarja. Myös Robin Hobbia ja LeGuinia olen lukenut aikuisena uusiksi, ja diggaan niistä yhä. LeGuinin 'lapsellisemmat' romaanit ja nuortenkirjat tuntuvat sen sijaan jopa paremmilta nyt, kun kirjoilta ei lähtökohtaisesti odota suurta draamaa ja miekkojen kalistelua. Ikirakkauteni romanttis-historiallisen fantasian saralla eli Margit Sandemo on myös säännöllisesti uusintalukukierroksella, vaikka suomennosten kehno laatu ja juonikuvioiden räikeät ristiriidat pikkasen aina itkettävätkin, toisin kuin vielä teininä.

kävi juuri toisin päin, ensin ihana, sitten alkoi tökkiä, tarkoitin vastaukseksi   ajan pyörän lukijalle. Myöskin Tarzanit ovat jääneet muistoihin, joita en halua enää virkistää

[quote="Tapsa" post=1611] Ylipäätään tämän ketjun taustalla näyttää vaikuttavan ajatus, että kevyt kirjallisuus on jotenkin noloa ja että siitä ei saisi tykätä. En minä ainakaan jaksa lukea pelkkää Shakespearea.[/quote]   Ei ei, kevyessä kirjallisuudessa ei ole mitään pahaa. Yritän kaivaa sitä tunnetta kun edelleen pitää kirjasta ja sen muistoista, mutta nykyisellään lukeminen ei enää vain onnistu. Vertauskuvana niin kuin olisi tullut allergiseksi mansikoille. Niistä on nauttinut aikaisemmin, mutta enää ei kykene "kuluttamaan" vaikka niitä silti tietyllä tapaa rakastaa.

Mä en ole lukenut yhtään Shakespearea uusiksi, sen sijaan moneen 'hömppäromaaniin' olen palanut uudelleen ja jopa vielä kerran uudelleen. Usein vetävät ja samaistuttavat hahmot saavat palaamaan kirjan pariin, ei niinkään sen kirjan keveys tai raskaus.   Varmasti myös suojelen osaa lapsuusmuistoistani, eli en harkitsekaan lukevani jotain Neiti Etsiviä uudelleen. En silti häpeä fanittaneeni niitä (sen sijaan sitä Raistlinin fanittamista kyllä vähän häpeän). :wink:

Perille meni. :lol: Ehkä kirja-allergia menee ohi, jonkinlainen sisäinen lukko se kuitenkin on.   Toisaalta jotkut ovat sitä mieltä etteivät jaksa lukea mitään kirjaa enää uudelleen, tai katsoa samaa elokuvaa uudestaan. Esimerkiksi isäni on tätä mieltä.   edit// Dyn, kai Dragonlancea voi lukea fanittamatta Raistlinia? Jos häpeät niitä muistojasi, ei kai ole vaaraa että tahraat jotain arvokasta?

[quote="Tapsa" post=1793]Dyn, kai Dragonlancea voi lukea fanittamatta Raistlinia? Jos häpeät niitä muistojasi, ei kai ole vaaraa että tahraat jotain arvokasta?[/quote]   Miksi lukisin Dragonlancea, jossa ei ole Raistlinia? Mitä kivaa niissä sitten muka olisi. :shock:

Siis voit lukea Raistlinista [i]fanittamatta[/i] sitä.

Minulla oli kotona tosielämän Raistlin ja Caramon. Isoveljinä. Vanhempi isoveli oli epäsosiaalinen, lento-onnettomuudessa vammautunut älykkö, tiedemies ja kemisti. Toinen isoveli oli taas paremman näköinen, pidempi, rotevampi, sosiaalisempi, suositumpi ja heikompi akateemisissa jutuissa (vaikka saatiin siitä lopulta insinööri). Vanhempi antoi älyllisesti turpaan, nuoremmalta sai fyysisesti.

Ei ole genre-kirjallisuutta, mutta Juoppohullun päiväkirjat ovat sellaisia joita en pysty enää lukemaan, tai oikeastaan mitään Juha Vuoriselta. Pienempänä ne olivat hauskinta mitä on koskaan ollut olemassa, täysin päätöntä ja täysin hulvatonta. Sitten kun näin divarissa koko kasan vain muutamalla eurolla niin pakkohan se oli ostaa.   Kaikki tuli luettua, mutta kyllä moneen otteeseen piti vakuuttaa itselleen että lue vaan eteenpäin, kyllä tämä hyvä-hauska on. Tietenkin siellä oli hauskoja kohtia jossa nauroin ääneen, olihan kirjojakin neljä. Mutta kun ei naurattanut niin oli vain kiusallista.   Ja minua oikeasti häiritsee etten enää pidä niistä! Okei, joo, ehkä sitä voi ajatella ala-arvoisensa roskakirjallisuutena, mutta sen kuvan minkä olen saanut itse Juha Vuorisesta on se, että hän on aivan mahtava mies. Miksi hänen teoksensa ei sitten enää naurata samalla tavalla? Luin samaten yhden toisen teoksen, Veljekset Vaselin, ja voi veljet, ei sekään oikein natsannut. Kaksipäisen vekaran varjossa on kai luettava joskus, mutta muuten... voi veljet.

Ei ihan genreen osu minunkaan vanhat rakkaudet, mutta Merja Jalon ponikirjat oli joskus kova sana. Joskus silloin 10 vuotta sitten. Nyt kun yhden luin, en tajunnut miksi ne niin hyviä mukamas oli, varmaan siksi ettei paremmasta ollut tietoa. Ja uskon kyllä että ne samat kirjat on monen pienen ponitytön mieleen vieläkin.   Sitten taas jos fantasiakirjoja mietin niin löytyyhän sieltäkin näitä joita ennen rakasti ja nykyään en edes tahdo lukea. Potterit oli kova sana vielä ala-asteella, yläasteella ja lukiossakin niitä tuli kahlattua. Mutta nyt en enää tahdo lukea yhtään Potteria. Syytä en osaa sanoa, ehkä jotenkin tuntuu että ne on liian luettuja. Ehkä se viidestoista kerta kun luin koko sarjan sai riittää (ensimmäiset neljä osaa on tullut luettua varmasti lähemmäs kolmekymmentä kertaa). Eli ei kiitos Pottereita minulle enää.

Jossain määrin aika monen muunkin mainitsemat Eddings ja Dragonlance kirjat ovat ehkä sellaisia, joita en välttämättä tahdo lukea enää. Myös Neiti Etsivä kirjat olivat minunkin suuria suosikkejani ala-asteella ollessani, mutten kyllä enää niitäkään lukisi.   Dekkarit ovat aika usein kertakäyttötavaraa, vaikkakin Christien dekkarien pariin palaan usein. Siltikin [i]Roger Ackroydin murha[/i] oli sellainen kirja, että uusintaluku oli pettymys. Se ensimmäinen lukukerta oli niin säväyttävä, että olisi pitänyt vaan tajuta jättää kirja sen jälkeen hyllyyn.   Sitten on pakko vielä mainita [b]J.R. Wardin[/b] [i]Mustan Tikarin Veljeskunta[/i] -sarjan ensimmäiset kirjat. Pidin niistä tosi paljon (osat 1-3), ja vaikka luenkin aina uusimmat, en pysty lukemaan niitä ensimmäisiä enää. Ehkä siinä on se, että pidin niistä niin paljon silloin, etten nähnyt niiden (ja kaikkien sarjan muidenkin kirjojen) vikoja, jotka varmasti nyt löisivät vasten kasvoja (yritin lukea sitä ensimmäistä osaa, meinasi tulla päänsärky). Annetaan niiden jäädä muistoihin hyvinä lukukokemuksina.

[quote="adira" post=1756]Myöskin Tarzanit ovat jääneet muistoihin, joita en halua enää virkistää[/quote]   Minä uskalsin ottaa riskin ja hairahduin lukemaan lapsuuteni suosikkikirjasarjaa uudelleen. Ja kyllä, pidän "Tarzaneista" yhä. Luonnollisesti kirjoja tulee luettua nostalgialasien läpi, mutta samalla niitä on mielenkiintoista lukea myös vanhemman silmin ja bongailla niitä juttuja joihin ei lapsena kiinnittänyt huomiota - ja sitten toisaalta vaan heittäytyä mukaan mielikuvituksellisiin seikkailuihin.   Erikoista miten Tarzanien rasismiin, seksismiin ja paikoitellen aika hurjaankin väkivaltaan ei tullut kiinnitetyä mitään huomiota, eivätkä ne nyt silmään pistävät kökköydetkään haitanneet. Huvittavaa on ollut huomata, kuinka monta kertaa yhden kirjan aikana joku voikaan tulla kaapatuksi...

Dragonlance, Eddingsit, Luolakarhun klaani kirjat, Sue Harrison.. Kaikki luettu, mutta en tartu uudestaan. Niistä tuskin mitään uutta tarttuu. Neiti Etsivän tapaista sarjaa luin myös, mutta ruotsiksi. Kamalaa sontaa, sanon ma. Enkä tykkää lukea ruotsiksi, koskaan oikeasti tykännytkään.. Taru sormukset olivat yksinkertaisesti niin tylsää luettavaa, että olen hyppinyt jokatoisen tai -kolmannen sivun yli. Oikeasti lukisin Dragonlancet uudestaan, jos, se olisi vähän enemmän... aikuisille suunnatu..   Raistlin rules!! Ja Sturm heti perässä!!