Mielenterveysongelmat

Nuorempana kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Päädyin hoidon piiriin ollessani 13-vuotias. Päätäni ja niskojani särki usein, joten kävin melko ahkeraan terveydenhoitajalla pyytämässä särkylääkkeitä. Viimeisellä käyntikerralla sain eteeni masennustestin, ja myöhemmin lähetteen nuorisopsykiatriselle poliklinikalle, josta kehkeytyi seitsemän vuoden pituinen terapia.   Hyvästä hoitosuhteesta riippumatta 16-17-vuotiaana ahdistuneisuus kohtasi huippunsa. Koitin paeta elämää ja sen aiheuttamaa tuskaa silpomalla itseäni eripuolilta kehoani, vetämällä pillereitä ja viinaa sekaisin. Lääkärin määräämiä lääkkeitä en 13-vuotiaana alkanut syömään, mutta 17-vuotiaana en nähnyt enää muuta apukeinoa, joten sekakäytöstä huolimatta söin kuuliaisesti reseptilääkkeeni ja päädyin nuorisopsykiatriselle osastolle. Tuona aikana sekakäyttö jatkui, ja eräs ilta päätyi viinipullon ja pillerien kombon myötä ensiapupolille, jossa maanisesti nauroin kun vasenta rannettani tikattiin. Se oli herätys.   Osastojakson päätyttyä muutin nuorille mielenterveyskuntoutujille suunnattuun ryhmäkotiin vuodeksi. Itsen vahingoittaminen loppui, itsen ja muiden ymmärtäminen lisääntyi. Lopetin reseptilääkkeiden syömisen ja hoitosuhteen. Muuttaessani pois ryhmäkodista omilleni jätin entisen elämäni taakseni ja annoin uusien ihmisten tulla elämääni.   Syitä nuoruuden aikaiseen masennukseen ja ahdistukseeni olivat mm. koulukiusaaminen, ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunne perheessä ja myöhemmin myös ystäväpiiri vaikutti negatiivisella yhteenkuuluvuudella vahingollisesti.   Päivääkään en vaihtaisi eletystä elämästäni. Tällä hetkellä työskentelen aikuisten mielenterveyskuntoutujien parissa. Nautin suuresti siitä, että voin tukea ihmisiä, joilla on tai on ollut vaikeaa. Olen onnellinen.

Jos palaan taas näihin vähemmän synkkiin mielenterveysongelmiin, niin Hesari kirjoittaa taas [url=http://www.hs.fi/terveys/a1421984250686]masennuksesta[/url]. Tällä kertaa juttu on jopa ihan järkevänoloinen, tosin sisällöstä suurimman osan voisi kuitata BDI-seulalla.   Toisin kuin vakavammat mielenterveyden ongelmat, kuten nämä mainitut skitsofrenian tyypit ja myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, jotka voidaan käsittääkseni lähinnä hoitaa oireettomiksi, masennuksesta pitäisi olla "parannuttavissa". Tätä kai pohdin myös aiemmassa kommentissani, kun mietin ihmisten suhtautumista sairastuneeseen ylipäätään. Totta kai pitkittynyt hoitamaton (tai hoidosta kieltäytyvä) potilas on ihan oma lukunsa myös lähipiirilleen. Jos kyseessä kuitenkin olisi oireilu, jolle voisi tehdä jotain -- vakavassakin tapauksessa yrittää löytää ne sopivat lääkkeet ja jonkinlainen yhteisymmärrys hoidon toteutumisesta -- minusta on ikävää, että lähipiiri tuntuu pääsääntöisesti kääntävän ihmiselle selkänsä. Jos oireet havaittaisiin ajoissa ja joku oikeasti ryhtyisi ottamaan selvää, mikä tilanne on, monista asioista voisi tulla paljon helpompia.

Äh, nyt tuli olo etten osaa kirjoittaa asiaani lainkaan 'ulkoistetussa' persoonassa, joten ehkä liityn teihin ensimmäisessä persoonassa tarinansa kertoneiden piiriin. Yritän kuitenkin pitää tämän lyhyenä ja sillai internet-luettavana. :P   Minulla ei ole mitään rajua päihdemenneisyyttä, jollei 15-vuotiaana isoskoulutuksessa vedettyjä salakännejä lasketa mukaan. Olen aina pärjännyt koulussa keskivertoa paremmin ja varmaan saanut kaikki odotukset mitä ns. kympin tyttö voi saada. Perusluonteeltani en ole koskaan ollut kovin sovinnainen, mutta kapinani eivät myöskään ole yltyneet liian villeiksi, ja sosiaalisesti olen aina ollut vähän arka ja luottamaton muita ihmisiä kohtaan. Minua kiusattiin koulussa, mutta kiusasin itse takaisin -- sillä lopputuloksella, että se olin minä, joka passitettiin kuraattorin juttusille epäsosiaaliseksi leimattuna. Minulla ei ollut kavereita ennen kuin ala-asteen lopulla, ja nekin katosivat yläasteella, kunnes löysin *krhm* erään nimeltämainitsemattoman fantasiakirjoja käsittelevän internetsivuston.   Yläasteella menetin loputkin 'livekaverini', suututin ihmisiä isoskoulutuksessa vapaamielisyydelläni ja ajauduin ongelmiin vähän yhden jos toisenkin harrastuspiirin kanssa. Lukion loppuun mennessä minut oli leimattu skitsoksi, joka ei sovi porukkaan, ja jonka käskettiin mennä kotiin hoitamaan ongelmansa. Koulukuraattoreihin en ole sitten ala-asteen luottanut, ja lukion koulupsykologin kanssa juttelu oli niin eeppinen facepalm ettei mitän rajaa. Yliopistossa sovin paremmin muutenkin vähän outoon porukkaan, mutta törmäsin myös riitoihin ja sosiaalisiin rajoihin, joita minulle asetettiin. Ajoittain ihan vain edustin vähemmistösukupuolta, ajoittain minut vain ajettiin paniikkiin -- ja se yleensä saa minut reagoimaan räjähtämällä.   Luin kuitenkin itseni maisteriksi neljässä vuodessa kiitettävin arvosanoin ja nykyään teen väitöskirjaa tutkijakoulurahoituksella, jonka kriteereihin kuuluu kaikenlaista lupaavuudesta hyvään koulumenestykseen. Työskentelen tutkijana kansainvälisessä tutkimusryhmässä, työ ruokkii motivaatiotani ja intohimojani, saan matkustaa paljon, olen naimissa elämäni miehen kanssa ja toimeentuloni on ihan kelpo. Kaiken pitäisi siis olla ihan hyvin, noin ulkoapäin katsottuna.   Paloin kuitenkin loppuun graduni kanssa, ja pidin suoranaisena ihmeenä, että minut hyväksyttiin tohtorikoulutusohjelmaan. Ensimmäinen julkaisuni ykköskirjoittajana esitellään tänä keväänä USA:ssa, minne lennän pitämään puolituntisen esitelmän alani ykköstutkijat yleisönä. Silti pelkään yhä, etten ole riittävän hyvä, enkä ole elämässäni kuin epäonnistunut. Niin sanotut ystäväni paiskovat minulle ovea, koska en sovi sosiaalisiin normeihin enkä vastaa heidän käsityksiään aidosta ystävästä, tai jotain. Minulla on SSRI-lääkitys paniikkikohtausten ja masennusoireiden takia, ja yritän taas päästä terapiaan, sillä ensimmäinen, vasta 25-vuotiaana aloitettu terapiajaksoni oli ihan liian lyhyt, että siinä olisi voitu käsitellä muuta kuin työoloja -- ja sekin meni tuon graduburnoutin piikkiin.   Yleensä minut leimataan lähinnä luonnevikaiseksi (tai mitä tuo skitso sitten tarkoittaakaan, helsinkiläisittäin se on tullut sanana monta kertaa esiin), mutta minulla ei ole minkäänlaista diagnoosia ja tuskin sellaista saankaan ainakaan kelalta, kun muuten olen tällee työssäkäyvä ja toimentuleva aikuinen. Että tällee.

En olekaan ennen huomannut tätä keskustelua täällä. Vielä melko nuoresta iästä huolimatta olen asiasta kiinnostunut ja kokenut. Masennusta on kestänyt noin kymmenen vuotta, välillä vain lievänä, välillä osastohoitoa vaativana. Mistään ei ole tuntunut olevan apua ja vielä nytkin asun nuorisokodissa ainakin 18-vuotiaaksi, luultavasti vielä pidempäänkin. Peruskoulun sain kunnialla loppuun aivan ajoissa, mutta lukio ei ota sujuakseen. Kävin kolme päivää tavan lukiota, mutta se meni liian vaativaksi, joten nyt käyn iltalukiota, tällä hetkellä kylläkin vain yhtä kurssia verkko-opiskeluna, mikä sekin tuntuu välillä raskaalta. Paniikkihäiriö todettiin olevan(vaikka ensin luultiin astmaksi) ja ahdistusta melko paljon. Mielialan vaihtelut ovat välillä kiinni minuuteista ja jaksaminen niin ja näin. Mitään radikaalia päätöstä en voi tehdä, sillä ainoa veljeni, yhdeksän vuotta minua vanhempi, päätti elämänsä pari vuotta sitten "ampumalla aivonsa pihalle". Ihailen niitä jotka tälläisestä ovat selviytyneet ja jotka jaksavat mielenterveysongelmista huolimatta elää. Minulle he kaikki ovat sankareita, kuten myös te, jotka tätä luette! Siksi lukioni jälkeen haluankin kouluttautua työhön, jossa voin auttaa ihmisiä :3

[quote=Dyn]Tulin ajatelleeksi, että kovin usein psykiatristen ongelmien terapiatyössä korostetaan ihmissuhteita ja ystävien/perheen/puolison merkitystä paranemisprosessissa. Silti yleinen sietokyky yhtään ketään, edes lievästi masentuneita, kohtaan tuntuu olevan vähäistä tai suorastaan olematonta -- saa olla aika hyvä ystävä, että tulee "puuttuneeksi" toisen asioihin. Ihmiset jäävät helposti yksin ongelmiensa kanssa, ja jos itse ei tule lähteneeksi ulos asunnostaan, ei sieltä kukaan pois noudakaan. Tämäkö sitten tervettä sosiaalisuutta? Minulla on fiilis, että ihmiset ennemmänkin kääntynyt ahdistuneita (ja vaikeaksi, epäsosiaaliseksi muuttuneita) ystäviään vastaan kuin ryhtyvät pyyteettömästi tukemaan ketään.[/quote]   Toisen pyyteetön tukeminen vaatii aika paljon, en edes tiedä, että onko nykyajan ihmistä "rakennettu" niin, että pystyisi lähtemään auttamaan toista ilman mitään omaa motiivia. Toki varmasti näitä löytyy, mutta omasta lähipiiristäni ei. Tällaiset tilanteet ovat hankalia, sekä masentuneen/sairastuneen kannalta että hänen läheistensä. Minulla on lieviä kokemuksia molemmista, ja tässäkin nousee esille se, että ihmiset ovat niin erilaisia ja sairastumisen tasokin vaihtelee.   Toiset haluavat olla ihan rauhassa, kun taas toiset kaipaavat seuraa ja ehkä keskustelua. Katson asiaa omasta näkökannastani: minulla on ystäviä, joita kuuntelen jos/kun heillä on murheita ja yritän puhumalla ja kuuntelemalla auttaa ja etsiä yhdessä heidän kanssaan ratkaisuja tai apukeinoja päästä eteenpäin. Tätä pystyn tekemään tiettyyn rajaan asti, kunnes oman elämäni ongelmat muuttuvat toisten asioita tärkeämmiksi hoitaa. Eli niin kauan kun pystyn käsittelemään toisten ongelmia, pystyn olemaan tukena, mutta en kuitenkaan kykene tekemään sitä oman elämäni kustannuksella. Tästä päästään ihmissuhteiden erilaisuuteen. Läheinenkään ystävä ei ole niin läheinen kuin oma puoliso (ainakaan minulla). Oman puolison ongelmia tukisin myös oman elämäni kustannukselle, mutta tässäkin vaikuttaa se kuinka läheisesti on tekemisissä (seurustelu vai avo- tai avioliitto).   Toisen ihmisen tukeminen vaatinee tietyssä mielessä voimavaroja (henkisiä ja ehkä joskus jopa fyysisiäkin) ja jos niitä ei ole, toisen tukeminen ei välttämättä ole mahdollista.   Omat mielenterveydelliset ongelmani ovat käytännössä olleet hyvin lieviä (opiskeluihin ja työhön uupumiset, joista seuranneet jonkinasteiset masennukset/burn-outit) eivät ole todellakaan olleet mitenkään lamauttavia tai missään suhteessa varmastikaan vertailukelpoisia masennuksesta todella kärsivien kanssa. Jos niistä mitään on oppinut, niin sen, että kun alkaa tuntua siltä, että seinät kaatuvat päälle, pitää istua alas ja miettiä, että [i]miksi[/i]. Mikä on se syy, että nyt tuntuu tältä ja voiko sille tehdä jotain. Tällaisissa tilanteissa en ole kaivannut ketään kuuntelemaan murheitani, ja olen kaivannut yksinäisyyttä. Minä todennäköisesti olen hyvin erilainen ja erilaisessa tilanteessa kuin Dyn, mutta halusin vain tuoda esille sen, että on hankala löytää tasapainoa tässä asiassa. Ystävienkin on välillä vaikea nähdä, että toisella on paha olla ja jos kyseinen henkilö ei vaikka pysty asiasta kertomaan, niin sitä ei välttämättä huomaa. Tällaisessa tilanteessa on vaikea alkaa auttaa, kun ei tiedä, että miten sen tekisi toista loukkaamatta ja tilannetta pahentamatta.     [quote=Dyn]Silti pelkään yhä, etten ole riittävän hyvä, enkä ole elämässäni kuin epäonnistunut. Niin sanotut ystäväni paiskovat minulle ovea, koska en sovi sosiaalisiin normeihin enkä vastaa heidän käsityksiään aidosta ystävästä, tai jotain. [/quote]   Onkohan tämä yleisempää (nuorten) naisten keskuudessa kuin miesten? Sillä aika moni oma naispuolinen tuttuni on valitellut jokseenkin samaa (ettei tunne olevansa riittävän hyvä). Minulla on ollut ja on edelleen jonkin verran samoja ajatuksia, mutta pikkuhiljaa ne ovat hiipumassa. Olen teini-iästä lähtien paininut sen ongelman parissa, etten kelpaa kenellekään sellaisena kuin olen, aina pitäisi olla jotain muuta: sosiaalisempi, nätimpi, parempi. Kerran pitkän ajatteluprosessin päätteeksi (vasta jokin aika sitten) tulin siihen tulokseen, että miksi minun pitäisi olla jotain muuta, ei sillä ole mitään väliä. Olen millainen olen. Toki on helppoa olla nyt (kun on päätynyt tuohon pisteeseen, että ei enää niin jaksa välittää siitä, että pitäisi olla vielä parempi), mutta jos kamppailee noiden asioiden parissa, on varmasti vaikea jaksaa.   Loppukaneettina, että suurin osa on ajatuksista tässä on mutuilua ja omiin kokemuksiin perustuvaa, ei mitenkään kaikille tosia.

Tätä ketjua, etenkin Dyn-nimimerkin kommenttia, lukiessani minun tuli mieleen ajatus: eikö mikään riitä? Kun joku puurtaa ahkerasti ja saa aikaan tuloksia, niin häntä pitäisi rohkaista hetkeksi hellittämään, nauttimaan aikaansaannoksistaan. Vaan vielä mitä: hänelle annetaan uusia tehtäviä, todennäköisesti entistä vaativampia. Ajatellaanko, että tilapäinen joutilaisuus tuhoaa aivoja? Lienee niin, että suorittaja itsekin aktiivisesti toivoo uusia haasteita huomaamatta tarvitsevansa joskus palautusaikaakin. Silloin lähimmäisten merkitys korostuu, heidän taitonsa toisaalta arvostaa suorittajan panosta, toisaalta ohjata hänet rentoutumaan.   Onko nykyaika unohtanut tämän? Joskus tuntuu siltä, että ansaintaelämän tuotantokoneessa ihmiset ovat osasia, joista tiristetään viimeinenkin tehon pisara ja sen jälkeen korvataan aina innokkailla tulokkailla.   Onneksi me osaamme ajatella ja sanoa yhden lyhyen sanan...

Kiitos Emelie ja Piru Naiseksi kommenteistanne, niiden pohjalta jatkan tähän vähän.   Epäilen, että tästä on noin 15 vuotta, eli jostain ala-asteen puolivälistä, kun oireeni alkoivat. Ensinnäkin uskon, että ihmiset järjestään vihaavat/hyljeksivät minua, tai eivät ainakaan halua seuraansa. Tämä on vahva tunnepohjainen kokemus, johon voin tietoisesti vaikuttaa vain johonkin rajaan asti. Masentuneimmillani minä ihan oikeasti luulen, että koko maailma on minua vastaan ja ihmiset - myös ne, jotka ovat olleet minua kohtaan ystävällisiä - eivät halua minua seuraansa. Tämä vaikutti aiemmin jopa niin perusteellisesti, että kun tapasin uuden ihmisen, vedin voimakkaasti roolia enkä antanut itsestäni yhtään mitään, mikä varmaan sai minut vaikuttamaan kylmäkiskoiselta ja ilkeältä.   Nykyään osaan ehkä hallita tätä ominaisuutta kognitiivisesti niin, että esimerkiksi työkuvioissa se ei varsinaisesti hallitse. Silti minulla on ajoittain hyvin varma tunne siitä, että olen saamassa kenkää työstäni, koska esimieheni ei pidä minusta tai ole tyytyväinen suoriutumiseeni.   Olen nimenomaan suorittaja, kun Piru Naiseksi mainitsi, mutta en mielestäni ole sitä yhteiskunnan vaatimuksesta tai ulkoisista paineista. Perfektionismi tulee ihan minusta itsestäni, ja tätähän kouluaikaiset kuraattorini eivät suostuneet ymmärtämään. Jos asiat eivät mene täydellisesti, ne ovat menneet pieleen. Kymppi miinus on aina epäonnistuminen. Tätä olen onnistunut työstämään ehkä helpommin kuin tuota sosiaalista ongelmaani, kun kuitenkin jollain järkevällä prosessilla olen saanut sanottua itselleni, että olen mm. saanut tutkintoni loppuun ja teen nyt sitä työtä, mitä olen aina halunnutkin tehdä.   Lääkityksen avulla olen saanut selkeimmät paniikkioireet pois, mikä on ihan mukavaa. Masennus- ja ahdistuneisuuskausia on toistuvasti, ja mielialani saattavat vaihdella saman päivän sisällä aivan loistavasti maailman surkeimpaan. Ahdistus usein vielä purkautuu ylitehokkaana suorittamisena, joten jännä kyllä saatan vähän ahdistuneena olla tehokkaimmillani, kunnes se liiallisena lopulta lamauttaa. Onneksi olen työssä, jossa yhden työpäivän skippaaminen harvoin vaikuttaa työn lopputulokseen, joten en ole juurikaan edes ottanut sairaslomaa.   Ja ei, se että joku sanoo minulle, ettei minua vihata tai että olen hyvä asiassa x, ei auta. Puolisoni on hokenut näitä viimeiset kymmenen vuotta, se alkaa vähitellen vaikuttaa, mutta muuten yksittäisen ihmisen kommentin minä ahdistuneimmillani kuittaan vain valehteluna, koska ne [i]tuntuvat[/i] valehtelulta minun pääni sisällä.

[quote="Dyn" post=27738] Tulin ajatelleeksi, että kovin usein psykiatristen ongelmien terapiatyössä korostetaan ihmissuhteita ja ystävien/perheen/puolison merkitystä paranemisprosessissa. Silti yleinen sietokyky yhtään ketään, edes lievästi masentuneita, kohtaan tuntuu olevan vähäistä tai suorastaan olematonta -- saa olla aika hyvä ystävä, että tulee "puuttuneeksi" toisen asioihin. Ihmiset jäävät helposti yksin ongelmiensa kanssa, ja jos itse ei tule lähteneeksi ulos asunnostaan, ei sieltä kukaan pois noudakaan. Tämäkö sitten tervettä sosiaalisuutta? Minulla on fiilis, että ihmiset ennemmänkin kääntynyt ahdistuneita (ja vaikeaksi, epäsosiaaliseksi muuttuneita) ystäviään vastaan kuin ryhtyvät pyyteettömästi tukemaan ketään. :roll:[/quote]   Jäin miettimään tätä omien kokemusteni pohjalta. Missä menee terveen auttamisen tai ystävyyden raja? Minulla oli eräs hyvä ystävä, jonka olin tuntenut ensimmäiseltä luokalta lähtien. Yläasteella tällä ihmisellä alkoi olla erittäin pahoja mielenterveydenongelmia, jotka heijastuivat kaikkiin lähipiirissä oleviin, myöskin minuun. Ystävyys tämän ihmisen kanssa alkoi muuttua todella kurjaksi ja peruskoulun viimeinen vuosi oli hirveä. Hän oli todella arvaamaton ja saattoi kilahtaa mistä tahansa pikkuasiasta ja esim. yritti lyödä minua harpilla. Sain osakseni jatkuvia loukkauksia, kaikki huono ylipäänsä oli minun syytäni. Tämä henkilö ei myöskään sietänyt, että minulla oli muita kavereita ja halusi kontrolloida keiden kanssa saan olla tekemisissä. Olin yhtenä viikonloppuna erään kaverini luona yötä ja tästä syystä ystäväni ei puhunut minulle viikkoon. Kontrollointi ei rajoittunut pelkästään siihen kenen kanssa hengasin, vaan tyyppi halusi määrätä suurin piirtein kaikesta, mitä tein ja saattoi esim. ärsyyntyä jostakin sanasta jota käytin.   Peruskoulun päättäjäisiä edeltävänä päivänä olimme katsomassa hänelle juhlavaatetta. Mitään hyvää ei löytynyt, joten palasimme kaverin luo. Kotonaan hän lukittautui huoneeseensa. Venasin tunnin, kunnes hän laittoi oven ali lapun, että turha odottaa, hän ei ole tulossa ulos. Päättäjäisissä hän ei tullut puhumaan minulle. Tällöin päätin, että saa riittää ja laitoin välit kokonaan poikki. Kun ystäväni otti yhteyttä ja en vastannutkaan, hän provosoitui niin paljon, että lähetti minulle siinä paikassa minulle miltei sata viestiä sisällöllä ”vastaa” tms. Vaihdoin puhelinnumeron, mutta eri nettiprofiilien kautta alkoi tulla viestejä, miten joku hänen kaverinsa hakkaa minut ja niin edelleen.   Olen miettinyt tätä juttua hyvin paljon ja joskus tuntenut tätä ihmistä kohtaan jopa vihaa. Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin tuntenut syyllisyyttä, koska minä en voinut auttaa ystävääni, vaan jätin hänet täysin yksin. Tämä ihminen olikin jo minua ennen onnistunut melko tehokkaasti karkottamaan kaikki muut kaverinsa ympäriltään. Olen monesti miettinyt, teinkö oikein, mutta en nähnyt mitään muuta ratkaisua tilanteeseen. Olin kuitenkin vain 15-vuotias ja isäni vakava sairaus painoi mieltä tämän ihmisen lisäksi. Ystäväni ongelma olivat niin pahoja, etteivät ne olisi selvinneet ilman ammattiauttajaa. Hän esim. kärsi unettomuudesta ja saattoi valvoa parikin päivää putkeen, mutta hän tai hänen vanhempansa eivät hakeneet mitään apua. Joskus kävin ostamassa tämän ihmisen puolesta kokista kaupasta, koska hän näytti niin mielestään rumalta tai jotain, ettei voinut itse mennä.   Minulla on nykyisessä ystäväpiirissäni ihmisiä, joilla on mielenterveyden ongelmia – enemmän tai vähemmän. Harvemmin nämä ihmiset haluavat kuitenkaan hirveästi ongelmistaan keskustella ja toisaalta en halua tentatakaan ketään. Itse olen valmis kuuntelemaan muita ihmisiä ja sietämään myös epäsosiaalista käytöstä, siihen rajaan asti, etteivät nämä ihmiset aiheuta itselleni pelkästään pahaa oloa.   Minusta tuntuu, että jotkin poliittiset tahot yrittävät sysätä mielenterveydenhoitoa ammattilaisilta lähimmäiselle. Tyyliin ”kaveria ei jätetä”. Kukaan ei varmasti halua jättää kaveriaan, mutta ihmisellä on rajalliset resurssit. Olen huomannut, että monien mielenterveydenongelmat kumpuavat ongelmista kotona, koulukiusaamista tai yksinäisyydentunteesta koulussa. Mielenterveydenongelmat alkavat näkyä usein jo joskus yläasteella. Omalla yläasteellani oli yksi kuraattori, joka oli ihan lapanen, ja josta ei ainakaan ollut mitään hyötyä erään kaverini kiusaamisen lopettamisessa. Teinienkö pitää auttaa toisiaan? Sosiaaliset suhteet ovat varmasti erittäin tärkeitä paranemisprosessin kannalta, mutta minusta sen varsinaisen hoidon pitäisi tulla jostain ulkopuolelta.

[quote=Puolikuu]Minusta tuntuu, että jotkin poliittiset tahot yrittävät sysätä mielenterveydenhoitoa ammattilaisilta lähimmäiselle. Tyyliin ”kaveria ei jätetä”. Kukaan ei varmasti halua jättää kaveriaan, mutta ihmisellä on rajalliset resurssit.[/quote]   Ilman muuta on väärin, jos kaikki tuki sälytetään vain ympäristön vastuulle. Hoito kuuluu ilman muuta ammattilaisille, muu ei tule kyseeseenkään, mutta ihmisen jättäminen yksin edes hoidon piiriin päässeenä on minusta vain väärin. Kaikkien kaverisuhteiden ei myöskään tarvitse olla mitään ihme terapiasuhteita, vaan riittää, että ihminen hyväksytään sellaisena kuin hän on.   Olen kuullut liian monelta ihmiseltä, etten ole tervetullut kaveripiiriin, ennen kuin olen saanut pääni kuntoon, tai miten asia ikinä muotoillaankaan. Tämä ei ainakaan rohkaise luomaan kaveri- tai ystävyyssuhteita, kun vanhatkin kaverit kaivavat muististaan aina viiden tai kymmenen vuoden takaisia ongelmia, vaikka tilanteeni olisikin nyt paljon parempi.   Vaikka tuttavapiriistäni moni tuntuu kärsineen vähintään lieväasteisesta masennuksesta tai burnoutin oireista, mt-ongelmat tuntuvat silti olevan yhä tabu, joita ei sallita ainakaan sosiaalisesti hankalissa muodoissa. Nykyään sentään osaan itse jäädä pois bileistä, jos tuntuu, että ilta saattaa päättyä jotenkin sosiaalisesti ei-toivottavasti tai minulla on sinne menemisestä huono olo. Silti juuri kukaan ei koskaan kysele perään, miksi olen jäänyt jo lupaamastani tapahtumasta pois.   edit// Ei se hoitoonpääsykään tai hakeutuminen tosiaan ole mikään itsestäänselvyys. Itse hakeuduin oma-aloitteisesti ja suunnitelmallisesti hoitoon vasta, kun paloin loppuun graduni kanssa. Jos joku olisi viitisen vuotta sitten ottanut asian esiin rauhallisesti kanssani, olisin ehkä saanut havainnoitua tällaiseen tarpeen itsekin. Uskon löytäminen siihen, että hoitoa voi hakea ja siitä voi olla apua (vielä on näkemättä, onko siitä apua, mutta ainakin yritän) on ollut ainakin omalla kohdallani pitkä prosessi.

[quote="Dyn" post=27846]Ilman muuta on väärin, jos kaikki tuki sälytetään vain ympäristön vastuulle. Hoito kuuluu ilman muuta ammattilaisille, muu ei tule kyseeseenkään, mutta ihmisen jättäminen yksin edes hoidon piiriin päässeenä on minusta vain väärin. Kaikkien kaverisuhteiden ei myöskään tarvitse olla mitään ihme terapiasuhteita, vaan riittää, että ihminen hyväksytään sellaisena kuin hän on.[/quote]   Joo, olen kyllä samaa mieltä. Ihan normaalit ihmissuhteet auttavat varmasti. Kuten jo aeimmin totesit, HS:n mielenterveysuutisen kommenteissa on todella tylyä tekstiä. Itsekin tiedän joitain ihmisiä, joiden suhtautuminen muiden ongelmiin on vähättelevä tai suorastaan halveksiva.   Mietin myös näitä koulukuraattoreita- ja psykologeja. En muista, että olisin koskaan kuullut kummastakaan mitään positiivista. Silti juuri näiden tahojen pitäisi olla helposti lähestyttävissä ja auttaa ihmisiä jo silloin, kun oireet ovat mahdollisesti vielä lieviä. Ylipäänsä tuntuu, että kouluissa henkilökunta on auttamattoman huonoa tunnistamaan kiusaamista tai oppilaiden onglemia. Opettajalla ei tietenkään voi olla kaikkea vastuuta, mutta totaalinen puusilmäisyys ja välinpitämättömyys ärsyttävät.

Kun monet ovat täällä jo niin koskettavasti avautuneet, niin kai minäkin uskallan jotain sanoa.   Minulla(kin) on ongelmia mielenterveyden kanssa, ja minulta(kin) meni aika monta vuotta myöntää se itselleni. Näin jälkeenpäin ajateltuna minulla on ollut jonkinlaisia oireita ainakin kuutisen vuotta. Mutta pitkään ajattelin, että ajoittaiset masennusjaksoni eivät olleet masennusta lainkaan, vaan vain omaa huonouttani ja ”tahdon puutetta” (varsinkin niiden jaksojen aikana). Oli oudon helpottava tunne myöntää itselleen, ettei tämä ole enää normaalia eikä itsestä kiinni, kun lopulta viime syksynä erityisen pahan jakson loppupuolella - loppujen lopuksi KELAn opintojen etenemistä koskevien hätyyttelyjen seurauksena - päädyin varaamaan ajan YTHS:n lääkärille.   Omalla kohdallani kyse on ensisijaisesti epäilyistä kaksisuuntaisen mielialahäiriön suhteen, sillä minulla on ollut (kuin itsestään tulevien ja menevien) masennuskausien lisäksi yksi melko selvästi hypomaaninen jakso pari vuotta sitten sekä lisäksi muutamia sellaisia, joista on aika vaikea sanoa, menevätkö ne yli normaalien mielialanvaihteluiden rajoista vai eivät. Epäilyä vahvistaa se, että äidilläni (sekä käsittääkseni yhdellä äitini viidestä sisaruksesta) on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja se on aika vahvasti perinnöllinen. Joidenkin arvioiden mukaan on 25% todennäköisyys sairastua siihen jossain vaiheessa elämää (mutta usein juuri parinkympin kieppeillä), jos toisella vanhemmista on se. Äitini epäilee, että myös hänen isällään (joka käytännössä joi itsensä hengiltä jo kauan ennen syntymääni) olisi ollut se, vaikkei sitä koskaan diagnosoitu.   Tuen ja mielenterveyspalveluiden saannin suhteen täytyy sanoa, että ainakin pääkaupunkiseudun opiskelijoiden kohdalla tilanne näyttää aika synkältä. Olen nyt itse ollut kolme kuukautta kiireellisten tapausten listalla jonottamassa psykiatriaikaa. Ja yleislääkäri, joka seuraa tilannettani, on sanonut, ettei pidä yllättyä, vaikka vielä menisi parikin kuukautta. Onneksi sentään hakeuduin hoidon piiriin silloin kun vielä oli niin sanotusti tilanne päällä, jotta ylipäänsä pääsin kiireellisten tapausten listalle. Oireilu kun on kuitenkin hyvin kausittaista, ja suurin osa elämästä menee suhteellisen normaalisti – niin kuin nytkin taas jo useamman kuukauden.   Tuen sälyttäminen ympäristön harteille on erityisen ongelmallista myös sikäli, että usein ympäristö on myös pahentamassa tai jopa aiheuttamassa mielenterveysongelmia, tietysti ongelman luonteesta riippuen. Vaikka omat ongelmani eivät olisikaan varsinaisesti ympäristön aiheuttamia, koen ettei ”normaalien ihmissuhteiden” vähäisyys ainakaan auta. Olisi aika kammottavaa joutua tilanteeseen, jossa pärjääminen olisi ympäristön harteilla. Varsinkin kun koen myös, että omat ongelmani eivät ainakaan helpota normaalien ihmissuhteiden ylläpitoa, sillä minulla masennusjaksoihin liittyy pahimmillaan sietämätöntä sosiaalista ahdistusta (jota on jossain määrin silloinkin kun ei masenna). Perheessäni mielenterveysongelmat eivät onneksi ole mikään tabu, sillä äitini tilanteen lisäksi myös isäni on kärsinyt vaikeasta masennuksesta. Joten tukea saa jossain määrin edes siltä suunnalta.   Itse en oikein ymmärrä kaksisuuntaisen niputtamista (kokonaisuutena) ”vakavampien" mielenterveysongelmien joukkoon. Ensinnäkin sitä on kliinisestikin eroteltuna kahta eri tyyppiä, joista toinen on lievempi, ja eri tyyppien sisälläkin kirjo on valtava. Toki todella vakaviakin tapauksia on (joista kuulee kauhutarinoita), ja itsemurhariski on hoitamattomana (keskimäärin koko joukossa) yksi suurimpia yleisehköjen mielenterveysongelmien joukossa. Mutta toisaalta on iso ryhmä myös niitä, jotka pystyvät elämään käytännössä normaalia elämää ilman lääkitystäkin, kunhan osaavat ottaa sairautensa huomioon elintavoissaan ja tarkkailla omia mielialojaan. Selkeästi suurin osa kyllä kaipaa lääkehoitoa, mutta lähes kaikissa tapauksissa sairaus saadaankin sitten käytännössä oireettomaksi. Vakavaa kai on sitten se, että sen jälkeen mielialantasaajia saakin syödä loppuikänsä. Siitä ei parannu, ja lääkinnän lopettaminen voi saada mielialat heittelehtimään pahemmin kuin ennen hoidon aloittamista.   Esimerkiksi äidilläni on niin lievä versio (II tyyppiä, eli juuri se yleensä lievempi), että se diagnosoitiin vasta lähemmäs viisikymppisenä, vaikka jonkinlaisia oireita on ollut ilmeisesti aina opiskeluajoista asti. Ne ovat vain olleet niin lieviä (ja painottuneet enemmän hypomaniaan kuin masennukseen), että niistä on ollut pikemminkin pientä harmia kuin ratkaisevia seurauksia elämän kannalta.

Hui, Hillo, tarinasi kuulostaa tutummalta kuin arvaatkaan.   Juttelin tänään mm. juurikin mielialavaihteluista lääkärini kanssa, ja hänen mielipiteensä on, että oma aktiivisuuteni masennuskausien välissä menee vielä normaalin rajoihin, eikä pelkoa varsinaisesta maniataipumuksesta ole. Bipolaarihäiriö kai vielä puhkeaa aika nuorena jos on puhjetakseen, joten toivon todella olevani tältä turvassa -- mullakin on lähisuvussa rasite. Lääkärini sanoi kuitenkin, että geneettinen taipumus tai rasite saattaa tukea mielialavaihteluita ja tuoda masennuskausien keskelle aktiivisempia jaksoja, joita voi olla ihan hyvä tarkkailla, vaikka varsinaiseen diagnoosiin asti oireilu ei riittäisikään.   Olen kuullut, että osa YTHS:n yleislääkäreistäkin on ihan osaavia mt-asioissa, mutta toki eiväthän se siihen erikoistuneita ole vaikka varmasti paljon arjessa näkevätkin erilaisia ahdistuneita opiskelijoita. Toivottavasti pääset pian ihan ammattilaisen juttusille.

Kyllä tuo oma lääkärini vaikuttaa ihan peruspätevältä mt-asioissa. Tai sitten hänellä on vain mukavan lämmin ja rauhoittava täti-ihmisen karisma. Kun odotin ensimmäisellä kerralla lääkärille pääsyä oven ulkopuolella, sain varmaan jonkinlaisen paniikkikohtauksen: sydän takoi, oksetti, kädet tärisivät ja olivat jääkylmät, hengittäminen tuntui oudolta ja suussa oli rautainen maku. Mutta kun lääkäri otti minut vastaan rauhallisesti hymyillen ja kätellen, se meni hetkessä ohi, ja sain koottua ajatukseni ja esitettyä asiani kutakuinkin järkevästi.   Dyn: se mikä minut loppujen lopuksi sai vastaamaan tähän ketjuun (ei ole tarkoitus pelotella), oli juuri se, miten vahvasti samastuin nimen omaan sinun henkilökohtaisemmissa viesteissäsi kuvaamisi asioihin (vaikka olemme todennäköisesti muuten – temperamentilta, luonteelta ja toimintatavoilta – hyvin erilaisia ihmisiä).   Minäkin olen perfektionisti. Ja sellaista laatua, että vaikka saisin tentistä parhaan mahdollisen arvosanan ja vielä proffalta ylistävää palautetta ihan kirjallisena sähköpostiin, en koe onnistuneeni, jos en koe ymmärtäneeni kaikkea, esim. jos en ehtinyt lukea tenttikirjaa kannesta kanteen ja tehdä muistiinpanoja joka luvusta (koen olleeni lähinnä onnekas kysymysten suhteen). Sen lisäksi minussa on vähän myös kompletionistin vikaa: pitää jokainen vaihtoehto kartoittaa, sivutehtävä suorittaa, nurkka tutkia, kivi kääntää ja tiedonmurunen ravistella irti, jotta olen tyytyväinen (pätee sekä elämään että tietokonepeleihin). Turha varmaan sanoakaan, että opintosuoritusotteeni on täynnä parhaita arvosanoja, mutta opintopisteitä on vähänpuoleisesti...   Minullakin on alemmuuden ja riittämättömyden tunteita. Erityisesti sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos siinä on joku uusi tai enemmän kuin yksi ihminen minun lisäkseni, koen etteivät muut halua minua seuraansa tai vähintään ettei minulla ole mitään annettavaa tai muita kiinnostavaa sanottavaa.* Edes seitsemän vuoden parisuhteessaolon jälkeen (joka päättyi hiljattain) en pystynyt tunnetasolla uskomaan, että puolisoani olisi oikeasti kiinnostanut, miten minulla menee tai mitä olen puuhaillut. Tämä kaikki siis silloinkin kun en ole erityisen masentunut. Jos olen lievästi masentunut, tunnen, että minua inhotaan ja että minun seurassani ollaan lähinnä säälistä tai kun ei muutakaan voida. Oma reaktioni on yleensä tekeytyä mahdollisimman pieneksi, vetäytyä ulkopuolelle ja jättää viestiminen muille, pahimmassa tapauksessa jopa paeta paikalta mahdollisimman huomaamattomasti.   Kaikista syvimmän masennuksen aikana en kykene olemaan ihmisten kanssa käytännössä missään tekemisissä: en vastaa edes vanhempieni puheluihin, lähden puolisoa karkuun kirjastoon tai kaupungille, kun tämä olisi tulossa kotiin, en pysty tilamaan jäätelöä kahvilanpitäjältä small talkin pelossa... mutta ei sillä että pystyisin siinä tilassa hirveästi muutakaan tekemään. Käytännössä toimintakyky, kyky tehdä päätöksiä ja jopa keskittymiskyky menee täysin. Väsyttää, särkee jatkuvasti päätä, ei saa unta ennen aamuneljää tai sen jälkeen... Omalla kohdallani voisin melkein sanoa kokeneeni jossain vaiheessa kaikki masennusoireet konkreettista itsetuhoisuutta ja itsensä satuttamista lukuun ottamatta. Mutta näin syvällä olen käynyt vain kahdesti ja pahin vaihe kesti molemmilla kerroilla vain sen kaksi-kolme viikkoa.   Ja sitten se menee itsestään ohi.   On ehkä hyvä vielä korostaa tässä välissä, etten usko perfektionismin ja sosiaalisten ongelmieni mitenkään aiheuttaneen tilaani tai ylipäänsä masennuskausia. Ne vain antavat lisää vettä myllyyn varsinkin juuri masennuspuolelle. Paljon isompi rooli on ollut elämäntilanteilla tai sen muutoksilla laukaisevina tekijöinä. Joskus taas ei ole mitään nähtävissä olevaa syytä.   Ja se minun maaninen kauteni meni kyllä ihan selvästi ainakin hypomaanisen puolelle: Meni pari viikkoa, että nukuin 4-6 tuntia yössä tuntien vain joitain etäisiä fyysisen väsymyksen merkkejä. Oli valtavasti energiaa, ideoita ja itseluottamusta. Alkuun katsoin aamusta iltaan valtavan määrän tiede-, luonto- ja muita dokumentteja suorastaan imien kaiken mahdollisen tiedon itseeni. Ja ehdin muuttaa uravalintaanikin mielessäni kahdesti sen muutaman viikon aikana alkaen myös jo ihan tosissaan opiskella niitä itsenäisesti. Syöminenkin saattoi välillä unohtua. Kunnes vain väsähdin.   Ja sitten on näitä epäselvempiä kausia. Saatan innostua kirjoittamisesta siten että saan yhtäkkiä paljon ideoita, muttei tunnu olevan pitkäjänteisyyttä viedä niitä loppuun (saan paremman idean ennen kuin edellisestä tulee mitään). Rupean yhtäkkiä sosiaaliseksi ja otan yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä joskus vuosiin. Parin kolmen viikon liikuntavillitykset. Tai se, kuinka viime kesänä suoritin itsenäisesti kaikki filosofisen logiikan syventävät opinnot (30op/3kk) eikä tuntunut aiheesta ja opiskelutavastani huolimatta tekevän kovin tiukkaa missään vaiheessa. Näiden kanssa ehkä lähinnä se, että näitä esiintyy yhdessä tai sarjoina. Ehkä nytkin on hieman epäselvää, kun tuntuu tätä mammuttiviestiä pukkaavan välillä yöunienkin kustannuksella... (mutta tähän yllättävään aktivoitumiseen vaikuttaa myös muutos elämäntilanteessa)   Yksi hyvä indikaattori manian puolelle menemiselle on se, että aktiivisuus alkaa haitata unirytmiä pidemmällä ajanjaksolla (taisi olla ainakin yli viikko). Ettei millään saa nukuttua (vaikka yrittäisi) ennen kuin on tehnyt jonkin jutun tai laukkaavia ajatuksia ei yksinkertaisesti saa rauhoittumaan. Tai herää aamuisin neljän-viiden aikoihin täynnä energiaa, kun normaalisti nukkuu aina seitsemään-kahdeksaan. Ylipäänsä se, että useammat manian oireet** alkavat esiintyä yhdessä siten, että sitä kestää viikon pari.   Itse sanoisin, että vaatii jotain tällaista ennen kuin kannattaa asioista huolestua. Varsinkin jos viettää suhteellisen stressaavaa elämää, kun stressi on usein mielialaa suuntaan tai toiseen heittelevä tekijä.   Ja on totta, että bipolaarisuus yleensä puhkeaa murrosiässä tapahtuvien kehollis-mielellisten muutosten myötä. Harvoin sitä tavataan alle murrosikäisillä. Mutta sen vaikutukset ilmenevät kai toisilla nopeammin ja toisilla hitaammin, mutta yleisimmin se todetaan siinä parinkympin hujakoilla. Käsittääkseni usein mielialanvaihtelut voimistuvat pikku hiljaa***, ja menee joitain vuosia varsinaisesta murrosiästä kunnes mielialahäiriön kriteerit täyttyvät. Ja kyllähän ympäristötekijätkin vaikuttavat mielialaan ja sen vaihteluihin, mikä lisää hajontaa.   _____ * Varmaan taustalla jutut aina jostain varhaislapsuudesta asti: vanhemmat riitelivät paljon ennen kuin erosivat ja minut passitettiin aina pois yksin omaan huoneeseeni; muiden kärsimättömät ja turhautuneet katseet ja halu täydentää ja arvailla sanomisiani, kun minulla pienempänä oli änkytystä; koulukiusaaminen jne. ** Laukkaavat ajatukset, poikkeuksellinen energisyys, ärtyisyys, vähentynyt unentarve, impulsiivisuus (mm. kulutus), kohonnut libido, keskittymisvaikeudet, takertuminen ulkoisiin ärsykkeisiin, nopeutunut puhe, ja mitä näitä nyt kaikkia onkaan. *** Aivot ikään kuin ylikompensoivat kemiaansa, jolloin 'virhe' kasvaa syklin ja korjausliikkeiden toistuessa. Tällaisen arvauksen/vertauksen/metaforan olen kuullut.

Mulla on ollut taas pitkästä aikaa hyvin vainoharhainen olo. Jotenkin taas tulee sellaisia ajatuksia ja tuntemuksia että muut ihmiset tahtovat pahaa, vaikka en aivan ylläkään siihen, että millä tavalla. Ehkä vaan tehdäkseen kiusaa monilla eri tavoilla.   Lisäksi olo on muutenkin erittäin kurja, tuntuu että ei jaksasisi enää jatkaa vaikka kuinka yrittäisi repiä elämästä myönteisiä asioita esiin. Ja, en jollain tavalla ehkä edes pelkää sitä kuolemaa, mutta silti siinä harmittaa se, että joutuu luopumaan läheisistä ihmisistä ja harrastuksista, eli kirjallisuudesta. Eli, "kaikesta rakkaasta joutuu luopumaan", Stephen Kingin samannimistä novellia lainatakseni.   Ajatus ei nyt kulje. On kuin olisi umpikujassa.

Siis tiedättekö sen, kun lukee vanhoja tekstejään ja tajuaa miten sekavaa ja hajanaista oma ajattelu on ollut (tai vaihtoehtoisesti miten sekavaksi se on muuttunut)? *katsoo merkitsevästi omia vanhoja foorumiviestejään* Äh en tiedä.   Pääsin uuteen terapiaan, ja terapiani on taas hypännyt hirmu paljon tehokkaamaksi. Vasta kaksi käyntiä tällä ihmisellä takana, ja jo tokalla käynnillä tuntui tapahtuneen jonkinlainen läpimurto.   Tarkoituksenani oli kirjoittaa ihan hirveästi ihan asiaakin eli näiden piti olla vain pohjustuksia yleisemmille huomioille aihepiiristä, mutta ajattelin ryhdistäytyä ja mennä kouluun huomenna ja tajusin mitä kello on, joten menen sittenkin nukkumaan ja toivon mukaan editoin sanottavani tähän huomenna jälkikäteen. Ellei taas kerran ahdista huomenna ihan liikaa että voisi ajatella tai keskustella yhtään mistään.

No huh huh, mitä elämäntarinoita täällä. Ihme että on kaikki vielä hengissä :smile:   No kannan korteni kekoon, ohessa omat pokemonkorttini tähän nokitteluun.. heh =)   Isä/Vaari/isovaari/ Alkoholismia ja narsimia Isän sisko/skitsofrenia Isän serkku/skitsofrenia.   Äiti/hakkaan paskat pihalle sinusta poikani =)   Minä   Depersonalisaatiohäiriö/Up/down/Paniikkikohtaus/     Elämäni on aika normaalia, deper kun tulee päälle. se on ehkä kaikkein pelottavinta koska pelko siittä, että nyt menetin lopullisesti järkeni, on kova. Kohtaus tullut noin 4 kertaa elämän aikana ja jaksot aina pidentyneet. Viimeksi 2 viikkoa.   Eka paniikkikohtaus noin 5kk sitten. Piti soittaa ampulanssi kun luulin sydäriksi.   Ikää noin 30v nyt

Taidan minäkin avautua tänne.   Perheestä ehkä hyvä aloittaa. Isä on aina ollut dominoiva ja äiti vain myöntynyt näihin päätöksiin. Isä on niitä henkilöitä, jotka purkavat agression, vitutuksen yms. muihin. Tämän myötä hän on myös välillä vakivaltainen. Ole kärsinyt siitä aina ja tule varmaan kotona asuessa kärsimäänkin.   Isän väkivaltaisuuden seurauksena piti lapsena opetella puolustautumaan, mutta ei voimat toki riittänyt isolta mieheltä puolustautumiseen. Sen takia olen jo vuosia pitänyt kokoajan jonkinlaista roolia yllä, että ihmiset luulisivat kaiken olevan hyvin. Ala-asteella rooliin sisältyi yleinen sekoilu ja ihmisten kanssa tappeleminen. Olin aina ongelmissa. Siitäkös isä pitikin... Roolista johtuen jotkut ovat luoneet siihen perustuvan käsityksen minusta ja siitkös onkin vaikea päästä eroon.   Kiusattu olin koko peruskoulun ajan. Ja yläasteelle siirryttäessä se vain paheni. Olin vain se hullu, josta kukaan ei pidä. Mielenterveyden kannalta ongelmat alkoi ehkä muodostua tässä vaiheessa. Olin enemmän yksin ja oli aikaa ajatella asioita. En viihtynyt enää yhtään kotona ja aloin käymään joka ilta nuorisotiloilla.   Seiska ja kasiluokat meni normaalin ja masennuksen välillä vaihdellen. Yhdeksänen alussa tilanne alkoi tasoittua, mutta kohta tilalle tulikin mielialan vaihtelut. Tässä vaiheessa olin saanut hankittua pari hyvää kaveria, joille menin puhumaan yhdeksännen keväällä. Siitä sitten parin mutkan kautta hoidon piiriin.   Hoidossa ongelmana ollut kiusamisesta ja koti tilanteesta johtunut sulkeutuneisuus. Sen takia tässä puolessa vuodessa ei ole paljoakaan tapahtunut, mutta tänään päästiin siihen tilanteeseen että lääkäriaika varataan, syynä mielilan vaihtelut ja itsetuhoisuus.   Mielialan vaihtelu haittaa jokapäiväistä elämää. Siitä kärsii koulu ja ihmissuhteet. Vaihelua on muutaman päivän välei, mutta joskus vaihtelua on suuresti jopa päivän sisällä. Tunneilla keskittymiskyky on nolla, läksyjä en ole pystynyt tekemään koko syksynä kertaakaan ja kokeisiin lukematta.   Depressiivisissä jaksoissa on pelottavinta se, kuinka nopeasti ne alkaa. Niihin sisältyy suurelta osin pelko totaalisesta sekoamisesta, jota on joskus käynytkin. Kyse siis sellaisesta tilasta, jossa ei voi hallita itseään. Tässä tilassa olen myrkyttänyt itseni kolmesti melkein hengiltä ja kerran viilsin käsivarsia auki kuten Eragonin pitkien puukkojen koetuksessa. Siihen asti kun pysyy tajuissaan tai kykenee. iitos terävän veitsen ja luonnonlääkintään tutustumisen näillä näkymin ei arpia ole jäämässä. Kannatan kehäkukkkaa, mehiläisvahaa ja tervavoidetta.   Tämänpäiväinen mukaanlukien on ollut kaksi yli tunnin mittaista paniikkikohtausta. Molemmat isän laukaisemia jollain tapaa. Moesti menee nopeammin ohi, mutta näitä sattuu. Ensimmäinen oli saksassa keskiyöllä ja toinen kotona illalla.   Koska ahdistavimmat tilanteet on lähes poikkeuksetta olleet kotona + se että isä on viikonloput kotona, on aieuttanut sen että en pysty olemaan edes kotona ilman ahdistusta. Ainoa pakokeino tästä olut kirjat, mutta senkin isä haukkuu "turhana satukirjojen lukemisena". Tätä pitäisi vielä kestää kaksi vuotta.   Jonkinlainen tukiverkosto on hyvä olla. Nyt on kavereita joille puhua ja tyttöystävä, joka ymmärtää ja kuuntelee. Ihmettelempä vaan etten ole sitä onnistunut häätämään. :lol:

Itä-Suomen yliopisto kerää [url=https://elomake.uef.fi/lomakkeet/14705/lomake.html]kyselyllä[/url] materiaalia koulukiusaamisesta. Linkitän tänne, jos muutkin kiusaamista kokeneet kiinnostuisivat vastaamaan.

Ihan hyvä kysely jo siinä mielessä, että ensimmäisen sivun täytettyäni soitin YTHS:lle, koska vastauksiani katsoessa huomasin, että 7 vuotta kiusaamisen loppumisesta ja edelleen minulla on melkoinen kasa ongelmia. Aika psykologille on 2 viikon päästä, jos se toipuminen vaikka vihdoin siitä alkaisi.

Meillä ei näemmä ole erillistä koulukiusaamiskeskustelua, mutta koska aihetta on sivuttu tässä paljon, jaan tämän tänne. Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin dokumenttisarjassa on [url=http://www.ruutu.fi/video/2772404]yksi osa[/url] aiheesta, katsottavissa Ruudusta ilmaiseksi vielä joitakin viikkoja.   Toisin kuin monet muut dokumenttisarjan osat, tämä meni niin lähelle, etten pystynyt katsomaan jaksoa kerralla vaan pätkissä. Itsensä arvostaminen, herkkyys ja pelko sosiaalisia tilanteita kohtaan tulivat kaikki esille - koulukiusattu miettii helposti vielä aikuisenakin, kelpaanko minä näin ja mitä minussa on vialla. Ehkä koskettavin kohta tuli kuitenkin äidin suusta, asia jonka tunnistan itsekin: kiusaamista vähätellään ja kiusattua osasyyllistetään helposti. Eli vieraat aikuiset, opettajat ja kouluhenkilökunta näkevät tilanteen helposti niin, että kun eihän kukaan ole yksin syyllinen, niin kiusatun pitäisi myös muuttaa käytöstään. Herkkä ja alistettu ihminen kuitenkin helposti reagoi niin kuin reagoi, eikä tilanne todellakaan mene ohi sillä, että sanotaan, että koettaisit nyt vain kestää tai käyttäytyä itse esimerkillisesti.

Viime vuoden lokakuussa havaitsin, ettei minulla ole kaikki ihan hyvin. Koulukiusaamisesta oli jäänyt isoja traumoja, jotka heijastuvat elämääni koko ajan, vaikka en niitä aina tiedostakaan. Soitin YTHS:lle tämän tajutessani ja pääsin psykologin juttusille. Ensimmäisen istunnon lopussa hän ilmoitti, että olen ilmiselvästi henkisen väkivallan uhri. Olen jatkanut psykologilla käytejä sen jälkeen noin kerran kuussa, jonka aikana hän on kartoittanut, missä minä oikeasti olen menossa ja yrittänyt tarjota keinoja selviytymiseen.   Ensimmäisenä hän pisti minut koulukiusattujen ryhmäterapiaan. Kertoja oli vain 5, mutta ne olivat sitäkin tärkeämpiä. Tästä aiheesta ei pahemmin puhuta, ja monet kiusatut häpeävät menneisyyttään niin paljon, etteivät asiasta kasvotusten puhu. On siis vaikea löytää kaltaisia, joiden kanssa yrittää selvitä. Nyt istuin kerran viikossa 6 muun opiskelijan kanssa, jotka olivat yhtä vakavasti kiusattuja kuin minä. Ryhmä antoi paljon, oli hienoa kohdata muitakin uhreja, ja opin paljon itsestäni. Löysin paljon tukahdutettuja tunteita, niin itseeni kuin muihin kohdistuneita. Löysin paljon kipeitä muistoja, jotka olin haudannut niin syvälle, etten edes muistanut niiden olemassaoloa. Nyt ne palaavat pikkuhiljaa kaikki mieleen, mikä on samaan aikaan valaisevaa ja tuskaista. Elää se kaikki uudelleen, mutta samalla löydän lisää syitä, miksi oloni on tällainen. Sekä ryhmäistunnoissa että kahdestaan psykologin kanssa kyyneleiltä ei ole vältytty, asioista on kipeää puhua vaikka se samalla vähän auttaa.   Viime viikolla psykologi ilmoitti arvionsa olevan valmis. Hän lähetti minut yleislääkärille diagnosoitavaksi ja varasi ajan psykiatrille, että saan lausunnon. Näiden jälkeen pääsen aloittamaan kela-korvatun terapian. Koska YTHS:llä on vain yksi psykiatri, on oma aikani vasta kesäkuussa. Terapian aloittaminen venyy kesän takia väkisinkin syksylle. Saan jatkaa psykologilla kerran kuussa käyntiä siihen asti, vaikka normaalisti vastaanotolla saa käydä 5 kertaa, joista olen nyt käyttänyt 4.   Yleislääkäri diagnosoi viime viikolla minulla olevan keskivaikean masennuksen ja lievän ahdistuneisuushäiriön. Sana masennus on kummitellut päässäni diagnoosista lähtien. Tiesinhän minä jo syksyllä, mitä on edessä, mutta silti oli kova isku kuulla ne sanat. Sairastin lukiossa lievän masennuksen kiusaamisen takia, ja nyt se on vuosien kuluessa tullut takaisin pahempana. Uskon, että tästä mennään vain ylöspäin, sillä saan nyt apua. Lisäksi uskon siihen, että pystyn pääsemään traumoistani yli ja jossain vaiheessa tulee se hetki, kun pystyn elämään elämääni niin, ettei kiusaaminen varjosta tekemiäni valintoja.   Lopuksi täytyy todeta, miten ihmeellinen laitos YTHS on. Olen maksanut säätiölle noin 50€ vuosimaksun. En edes kehtaa laskea, miten paljon enemmän olen heille maksanut tämän prosessin aikana. Edes yhtä psykologin käyntiä yksityisellä puolella ei makseta tuolla vuosimaksulla. On hienoa, miten hyvin mielenterveysongelmat on siellä hoidettu, miten nopeasti pääsin vastaanotolle ja miten paljon olen tuolla pienellä vuosimaksulla saanut. Avun soittaminen oli kova paikka, joten oli helpottavaa, että minut otettiin heti vakavasti ja apua järjestettiin näinkin paljon.

Minulla ei ole diagnosoitu mitään mt-ongelmia, mutta arvelin tämän olevan vähän turhan raskas potti potutusketjuun.   Viime kuukaudet ovat olleet aivan kauheita. Se mikä eniten vaivaa tällä hetkellä on järjetön lukioon liittyvä alisuoriutuminen. En saa kertakaikkiaan mitään tehtyä, annan vain deadlinejen valua ohi. Teen kaiken myöhässä ja hätiköiden, jos siis jotain teen. Samaan aikaan stressaan koulutöistä ihan älyttömästi ja valitan kiirettä, enkä pysty rentoutumaan hetkeksikään. Lomalla tarkoitus oli tehdä kaikki rästiin jääneet tehtävät, mutta esimerkiksi tänään olen vain istunut koneen ääressä kirjaimellisesti koko päivän tarkoituksena kirjoittaa essee, jonka määräaika oli eilen. Olen tuijottanut vain ruutua ilman että sanaakaan olen kirjoittanut, ja samaa tein viime yönä neljään asti. Unirytmini on täysin tuhoutunut ja ruokahalu lähes kadonnut.   Jostain suusta muutun ihan kuin halvaantuneeksi aina kun pitäisi tehdä jotain tärkeää, eikä se ole ollenkaan tyypillistä minulle. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut ongelmia saada koulutehtäviä palautettua ajoissa vähintään tyydyttävän tasoisena, mutta nyt ajatus siitä että valmistuisin ensi keväänä tuntuu täysin ylivoimaiselta. Jos ainoa saavutukseni päivässä on herääminen reilusti puolen päivä jälkeen ja silloinkin väsyneenä ja levottomana, ei kirjoitussaliin taida olla enää asiaa. Vaikka eipä siinä, tuskin minua sinne edes päästetään, kun tulen 100 % todennäköisyydellä reputtamaan fysiikan.   Huomenna koulu taas alkaa, ja tiedän jo että minun pitäisi olla kohta valmiina kahteen uuteen esseeseen, esitelmään, tehtäväpakettiin, ruotsin kirjoitelmaan ja fysiikan raporttiin. Vaikuttaa siltä että ne tulevat kaikki päätymään samaan läjään vanhojen tekemättömien töiden kanssa. Tämä tyrimisen kausi alkoi samoihin aikoihin kun muu maailma valmistautui joulun tuloon, ja luulen sen laukaisseen tämän jutun, koska joulu on minulle vaikeaa aikaa. Mutta miksi ihmeessä alamäki jatkuu edelleen? Miksei mikään enää motivoi tai edes kiinnosta? Olo voisi helpottaa jos saisi purettua tätä jotenkin esim. itkemällä, mutta jostain syystä sekään ei enää onnistu, ei ole onnistunut piiiiiitkiin aikoihin.   Olen tutkinut ammattikoulujen tarjontaa, koska varasuunnitelma olisi ihan jees. Mutta en ole löytänyt mitään alaa joka kiinnostaisi edes hiukan, joten siinä taas yksi syy lisää olla ryytynyt. Joten juu, toivottavasti teillä menee vähän paremmin ja toivottavasti kukaan ei oikeasti lukenut tätä loppuun asti.

Eihän tuo ole pitkäkään tilitys. Maallikon näkemys: olisiko kyse ihan vaan uupumuksesta? Olen ymmärtänyt, että työuupumuksessa voi käydä niin, että ensin tuntuu olevan kovakin pöhinä ja draivi päällä ennen kuin hyytyminen iskee. Tällainen kuvio on käynyt itsellenikin: ensin tosi tehokasta suorittamista ja sitten mystinen hyytyminen.   Kannattaa harkita ammattiauttajan kanssa keskustelemista ja mahdollisesti pientä aikalisää ylioppilaaksi valmistumiseen. Lukioiässä joku puolikin vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mutta ei se pidemmässä juoksussa ole mitään siitä, että saa mielenrauhansa ja toimintakykynsä taas kuntoon.

Kiitos paljon vastauksesta!   Niin, jonkinlaiseksi uupumukseksi tätä voisi kai sanoa. Olen sortunut googlailuun, mutta en mitään keittiödiagnoosia halua omin nokkineni tehdä. Katsotaan viikko, jos en silloin ole saanut kirittyä yhtään joudun miettimään raskaampia vaihtoehtoja. [quote]Kannattaa harkita ammattiauttajan kanssa keskustelemista ja mahdollisesti pientä aikalisää ylioppilaaksi valmistumiseen.[/quote] Varasin pari päivää sitten ajan kuraattorille, tälle aamulle. En tunne ketään joka olisi käynyt koulukuraattorilla tai -psykologilla, enkä yhtään tiedä mitä odottaa. Aika paljon lasken kuitenkin yhden 60-minuuttisen tapaamisen varaan, koska en oikeasti tiedä mitä muuta enää voin. Toivon että osaan olla rehellinen ja saisin vaihteeksi kiinni jostain tunteesta, joka [i]ei [/i]ole häpeä, ahdistus tai katkeruus. Tuo ajatus aikalisän otosta kuulostaa tässä vaiheessa aika hurjalta, pelkään kai että se olisi sitten vain puoli vuotta lisää tätä. Mutta kuten sanoin, kaikkia vaihtoehtoja on pakko lopulta miettiä jos ei muuten tapahdu edistystä.

Minulla oli viimeisenä lukiovuotenani melko samanlaisia fiiliksiä ja koin alisuoriutuvani todella pahasti, vaikka aiemmin opiskelu olikin sujunut ihan hyvin. Jotenkin voimat ja motivaatio vain loppuivat jossain vaiheessa ja pian olikin selvää, etten tule valmistumaan keväällä yhdessä muiden kanssa. Sain matikasta hylsyn ja lisäksi jotain pakollisia kurssejakin oli vielä suorittamatta. No ei siinä mitään, latasin akkuja kesän ja hoidin hommat loppuun syksyllä/talvella ja sain valkolakinkin lopulta päähän.   Itse en aikanaan puhunut tilanteestani kenellekään, vaan painoin eteenpäin ikään kuin päätä seinään hakaten. Sekin tuotti tulosta, mutta jos on mahdollisuus purkaa tuntoja ammattilaisen tai kenen tahansa kanssa, niin suosittelen ehdottomasti.