Kotipaikkakunnalle jääminen tai palaaminen

Täällä foorumilla on keskusteltu yleisemmin [url=https://www.risingshadow.fi/forum/taverna/1014-muuttaminen-ja-asuminen]muuttamisesta ja asumisesta[/url]. Olisi kuitenkin kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia tai kokemuksia teillä on omalle kotipaikkakunnalle asumaan jäämisestä tai myöhemmin elämässä sinne jonnekin lapsuuden maisemiin takaisin muuttamisesta. Tai onko se ylipäänsä sellainen asia, jota ihmiset erikseen miettivät?    Tuntuu, että omassa elämässäni olen miettinyt asiaa paljonkin ja mielipide on vaihdellut. Vanhempani asettuivat aikoinaan asumaan lähelle omia vanhempiaan. Mikä ollut hyvin käytännöllistä, koska siellä ovat isovanhempien pellot ja metsät, joiden hoitamista isäni palkkatyön ohessa jatkoi. On myös sattunut niin, että sekä tätini että toiselta puolen sukua setäni ovat jääneet omaan lapsuudenkotiinsa asumaan. On siis sellainen malli, että kotikulmilta ei kovin kauaksi lähdetä. (Paitsi hyvin pakottavista syistä. Kummatkin isovanhempieni maapaikoista on perustettu sen seurauksena, että vanhat asuinpaikat jäivät rajan taakse.)    Muistan, että jossain vaiheessa nuoruutta alkoi painaa mieltä, tulenko tuijottamaan samaa metsänreunaa koko ikäni. Sukulaiset ja kotimaisemat olivat rakkaita, mutta muutoin nuoren ihmisen elämä siellä aika yksinäistä ja tyhjää. Oli olo, että elämä tapahtui jossain muualla ja jäisin siitä paitsi. Opiskeluvuosina alkoivat ajatukset kääntyä enemmän siihen suuntaan, että kaipa sinne kotikulmille tulee palattua, jollei nyt ihan samalle kylälle niin jonnekin lähistölle kuitenkin. Oli kai sellainen ajatus, että niinhän sitä järkevä aikuinen ihminen toimisi. Ja siis minä olen kotoisin Vihdistä. Se on lähes pääkaupunkiseutua, siinä missä kaikki muut asuinpaikkani ovat olleet Uudenmaan ulkopuolella. Sikälikin siis olisi jotenkin tavanomainen muuttosuunta.    Sittemmin on ajatus kääntynyt taas enemmän sellaiseksi, että en mene takaisin ja saatan jopa jäädä nykyiselle asuinseudulleni. Työtilanteen puolesta on sellainen onni itselläni, että asuinpaikkakunnan pystyy valitsemaan varsin vapaasti. Toisaalta sukulaisten suuntaan saattaa näyttää aika käsittämättömältä, miksi haluan asua jossain muualla mieluummin kuin heitä lähempänä, kun ei minulla täällä nykyisessä sijainnissa ole työpaikan lisäksi mitään sidoksia. On minulla toki omia syitäni, miksi tänne halusin, minkä lisäksi on vain jotenkin hyvä mieli siitä, että olen ihan itse saanut etsiä ja valita, missä asustelen. Nykyisin on vanhempien luokse parin tunnin ajomatka ja melko usein tulee siellä käytyä, joten eivät mitenkään hylätyiksi ole tulleet. Huolettaa kyllä, että jossain vaiheessa tulee huono tai entistä huonompi omatunto, jos ikääntyvät sukulaiset alkavat kaivata apua ja jos menee isovanhempien paikkoja tai lapsuudenkoti myyntiin. Täytyy sitten miettiä, mitä sitä tekee.    Onko teillä ollut joskus ajankohtaista miettiä kotipaikkakunnalle jäämistä tai takaisin muuttamista? Oletteko joutuneet perustelemaan valintaanne, itsellenne tai toisille? 

Minulla on porukoiden talo joku 25-30 kilometrin päässä omasta kämpästä, joten jos koti-ikävä tulee, sinne voi lumettomaan aikaan vaikka pyöräillä. Suuri kysymys on ollut viime vuodet, mitä talolle tapahtuu kun vanha väki väsyy sitä pitämään. Periaatteessa kiinnostaisi ottaa talo huolehdittavaksi - mutta ei näillä lääkkeillä! On siinä kuitenkin huomattavasti enemmän vaivaa kuin tämmösessä hippien ja juoppojen luhtitalossa asua. Talon sähkökulut on aika lähellä omaa nykyistä vuokraa, tai OLIVAT vielä ennen tätä nykyistä hintojen kiipeämistä, eli: taloudellisessa mielessä asuminen mahdollista!   En tiedä, mitä tsisko on asiasta ajatellut. Jospa muuttavat sieltä poronhoitoalueelta etelämpään ja alkavat pitää taloa. Mutta saa nähä. Kiva olisi talo säilyttää ihan siinäkin mielessä, että ukko on sinne viimeiset 15 vuotta duunannut kovaa remonttia. Ja siellähän ne meikäläisen juuret on, ja tutut ihanat maisemat. Talo ei sijaitse kaukanakaan siitä mökistä, missä suku on isän puolelta asunut monta sukupolvea.   Päällimmäinen ajatus on kyllä aina siellä käydessä, että "tänne voisi jäädä ikiajoiksi".      

Itsellä on samanlaisia fiiliksiä, mutta kyse on kerrostaloasunnosta. Tuntuu että se on sitä tärkeämpi mitä vanhemmaksi tulee, eikä tällaisena yksineläjänä ole muutenkaan rakentanut sitä ns. "omaa elämää" minnekään muuallekaan. Periaatteessa fiilikset ovat kahtiajakoiset, toisaalta on olo että voisi hyvin muuttaa lapsuudenkotiin johon on vahvempi side kuin omiin vuokrakämppiin, jotka eivät ole koskaan tuntuneet kodilta eivätkä omalta paikalta - ja kuinkas vuokrakämppä sellaiselta kai voisi tuntuakaan, koska se ei ole oma. Mutta sitten taas toisaalta tuntuu että olisiko se lopulta liian ahdistavaa, kun kaikki muistuttaisi entisistä ajoista ja ihmisistä joita ei jonain päivänä enää ole?   Lisänsä tuo se ettäolen ollut aina toinen jalka maaseudulla ja toinen jalka kaupungissa. En tiedä voisinko asua kummassakaan pysyvästi, mutta koen kummatkin lapsuuden kotiseuduksi. Varsinkin koska puolet suvusta on kotoisin kyseisestä maakunnasta. Toisaalta maalla asuminen ei houkuta, vaikka samaan aikaan kaipaan sitä. Kaipaan luonnon rauhaa, aamukahveja portailla ja kirkasta tähtitaivasta, mutta toisaalta en kaipaa yksinäisyyttä, pitkää välimatkaa palveluihin tai pieniä piirejä, joissa henki on huono. Enkä varsinkaan kaipaa kirkonkyläasumista. Kaupungissa on se hyvä puoli että köyhänäkin voi tehdä asioita, monipuoliseen luontoon pääsee helpommin ilman autoa (kyllä!), ystävät asuvat lähellä ja jos seinät kaatuvat päälle, voi aina lähteä jonnekin. Toisaalta taas kaupungissakin on paljon sellaisia puolia joista en pidä, ja sellaisia jotka suorastaan ahdistavat.   Tuntuu oudolta kun puolet minusta haluaisi eristäytyä johonkin metsämökkiin ja toinen puoli taas haluaa asua kivassa kaupunkiasunnossa kivalla alueella, ja kumpikin on sitä lapsuudenmaisemaa jonne veri on alkanut vetää ja joihin tuntee kuuluvansa.

Lapsena minua harmitti, kun asuimme maaseudulla, mielestäni tolkuttoman kaukana kaikesta. Toivoin (turhaan tietenkin), että olisimme muuttaneet edes vähän lähemmäksi kaupunkia. En tuossa iässä osannut arvostaa sitä, että oli paljon tilaa, omaa rauhaa ja kaunista luontoa ympärillä.   Tästä huolimatta ajattelin, etten aio koskaan muuttaa pois kotipaikkakunnaltani. Asuimme nimittäin Tampereen maaseutuvoittoisessa pohjoisosassa. Uskoin jonakin päivänä muuttavani Tampereen keskustaajaman sisäpuolelle mutten sen kauemmaksi synnyinseudultani.   Lukiossa löysin kuitenkin oman alani, jonka opinnot veivät minut Turkuun(!). Tarkoitukseni oli vain käydä täällä pyörähtämässä ja valmistumisen jälkeen palata takaisin Tampereelle. No, ihan niin ei ole käynyt, kun olen yhä täällä, vaikka valmistumisesta on jo neljä vuotta. Eräs nimeltä mainitsematon seikka (ei, ei ole ihminen) estää minua toteuttamasta haavettani kotiinpaluusta. Muuttaminen nyt tekisi asioista liian hankalia, joskaan ei mahdottomia.   Mutta kyllä minä vielä jonakin päivänä palaan. En takaisin maalle, en ainakaan vielä moneen vuoteen. Mutta Tampereelle, jonka seudulla kaikki minulle rakkaimmat ihmiset asuvat. Aina he välillä kyselevät, että joko minä kohta muutan [img]/media/kunena/emoticons/rs_heart.gif[/img]

Kasvoin maalla ja halusin sieltä mahdollisimman nopeasti lukion jälkeen pois (mikä onnistuikin). Ei nyt sillä, että olisin vihannut kaikkea kotipaikkakunnalla, mutta pois halusin ehdottomasti. Maaltapako vaikutti jopa opiskelualan valintaan sikäli, että en halunnut ottaa riskiä, että joutuisin takaisin jollekin kuolleelle pikkupaikkakunnalle.   Sittemmin aikaa on kulunut ja mielipiteet monessakin asiassa muuttuneet. Vanhalle kotipaikkakunnalle en kyllä ole näillä näkymin palaamassa, mutta yleisesti pikkupaikkakunnalle muuttaminen ei tunnu enää täysin mahdottomalta ajatukselta. Tosin nyt ja toivottavasti jatkossakin autottomana sen olisi kyllä hyvä olla radanvarsipaikkakunta, koska muuallekin olisi kuitenkin tarpeen liikkua. Lisäksi mietin myös, onko tämä jonkinlaista syvältä citykuplastani kumpuavaa perusteetonta maalaisromantiikkaa, koska elämä monella pienellä paikkakunnalla voisi tarkoittaa esim. kaikkien tuttujen ihmisten ja tärkeimpien harrastusten jäämistä taakse (päivittäisestä elämästä). Tai jos viikko-ohjelmaansa ottaa pendelöinnin kaupunkiin, missä kaikki ns. elämä sitten tapahtuu, tulee mieleen, onko maalle muuttaminen sitten fiksu ratkaisu... Perheellisillä tai henkeen ja vereen luontoihmisillä asia tietysti voisi olla toisin.   Periaatteessahan minun pitäisi olla valmis muuttamaan työn perässä (kuten olen aiemminkin tehnyt), todennäköisemmin kapungista kaupunkiin kuin maalle, mutta kuitenkin. Mutta toteanko kuitenkin, että elämäni on täällä, kävi miten kävi? Ovatko tällaiset ajatukset merkki positiivisesta uusien juurien löytämisestä vai negatiivisesta keski-ikäistymisen myötä tulevasta jämähtämisestä? Jaa-a.

Ensimmäinen ajatukseni aiheesta on: ei ikinä.   Seuraava on: riippuu, miten kotipaikkakunta määritellään. Olen kasvanut lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni eräässä kunnassa, jonne en mistään hinnasta palaisi, mutta aivan ensimmäiset elinvuoteni asuin toisessa kunnassa (kuitenkin tarpeeksi kauan että muistan kirkkaasti päivähoitopaikkani, ensimmäisen kotini, lähimmän leikkipaikan jne). Ja tälle ensimmäiselle kotipaikkakunnalleni voisin palata, en vielä, mutta sitten, kun keski-ikä saapuisi ja tulisi oikeasti halu juurtua jonnekin eikä vain olla helppojen yhteyksien päässä kaikesta.   Aivan maalla en usko haluavani koskaan asua, mutta asun nyt yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista, ja voisin olla myöhemmin elämässäni valmis muuttamaan keskikokoiseen suomalaiskaupunkiin (kuten synnyinpaikkani), mutta en samanlaiseen pikkukaupunkiin missä kasvoin.

Suunnilleen kolmenkympin ylittäminen tai viimeistään keski-ikä taitaakin olla se aika kun moni alkaa kaipailla asioita joista oli nuorena kiire päästä eroon. Tiedä sitten mistä johtuu, onko se yleinen vanheneminen vai erityisesti tämä maailman aika, joka saa ihmiset hakemaan turvaa esimerkiksi lapsuuden leluista ja ympäristöistä?   Moni tuntemani olisi valmis vähintään harkitsemaan muuttoa takaisin kotipaikkakunnalle, tai jopa mökkikuntaansa. Maaseudulla asuminen kiehtoo itseäni edelleen aika ajoin, mutta olen asunut maalla tarpeeksi pitkiä aikoja tietääkseni että kaipaisin todennäköisesti mahdollisuutta lähteä illalla jonnekin jos tulee olo ettei halua käkkiä kotona. Ainakin "oma" kirkonkylä tuntuu talviajalla menevän kiinni viimeistään iltapäivällä jonka jälkeen siellä ei liiku ketään. Myös ajatus pakollisesta autosta on vastenmielinen. Lapsena syrjäkylilläkin oli vielä jonkinlaisia yhteyksiä. Nyt tuntuu että on pakko asua jossain isossa kaupungissa jos haluaa käyttää joukkoliikennettä, erityisesti jos sitä tarvitsee iltaisin. Harmi että hintataso nousee koko ajan, nyt Kalliokin alkaa Helsingissä olla parempaa aluetta ja eikä oikeiston mielestä kuulu pienituloisille.