kaukaisin ranta on minun vähiten tykätty kirja maameren tarinoissa, mutta se on silti erittäin hyvä kirja, vaikkakin alkuuv vähän tylsä.
Alkuteos ilmestynyt 1972. Suomentanut Kristiina Rikman.
National Book Award 1972, Mythopoeic-palkintoehdokas 1973.
1. painos: WSOY, 1976. Päällyksen kuva: Seppo Lindqvist. Typografia: Kari Kotka. Sidottu, kansipaperi.
2. painos: WSOY, 1984. Päällyksen kuva: Seppo Lindqvist. Päällyksen suunnittelu: Graafinen studio Holm & Kalliomaa. Kultaiset klassikot. Nidottu.
3. painos: WSOY, 1990. Nidottu.
Varpushaukan, Roken lahjakkaan velhon, tarina jatkuu maineikkaan satutrilogian kolmannessa osassa. Huimien kohtalontäyteisten vaellusvuosiensa jälkeen Varpushaukka on palannut nuoruutensa opinahjoon, Roken velhojen kouluun. Hän on nyt arkkimaagi, koko Maameren mahtavin velho, joka tuntee hyvän ja pahan salaisuudet.
Hänen luokseen saapuu nuori Arren, Enlandin prinssi, joka tuo levottomuutta herättäviä uutisia Länsimaista. Tässä maailmankolkassa paha tekee työtään: velhot eivät enää pysty loitsimaan, laulajat unohtavat laulujen sanat ja ihmiset eivät usko enää taikuuteen. Paha tekee myyräntyötään maailman perustuksissa.
Varpushaukka lähtee kukistamaan pahaa, lähtee pisimmälle ja vaarallisimmalle matkalleen, joka vie hänet aina maailman reunalle ja sen taakse. Siellä käydään lopullinen taistelu mahtia vastaan, jota mahtavat lohikäärmeetkin kavahtavat.
Adlibris: Katso Adlibriksestä
Lukijoiden keskustelut
Mitä ajatuksia tämä kirja herätti? Aloita ensimmäinen keskustelu.
Voit osallistua ilman käyttäjätiliä.
Aloita keskustelu Mistä löydät tämän kirjan
Ulkoiset linkit avaavat kirjan haun valitussa kaupassa. Saatavuus voi vaihdella. Maameren tarinat
Kaikki sarjatiedot →Kirjasarja
Risingshadow
Mitä sinä ajattelit kirjasta?
Jaa oma kokemuksesi muiden Risingshadow-lukijoiden kanssa.
Risingshadow
Lukijoiden arviot
4 arviotaMitä Risingshadow'n lukijat ajattelevat tästä kirjasta
Jossain kirjan puolivälissä alkaa taas innostua tarinasta. Voisi sanoa, kun alun haahuilusta on selvinnyt niin loppuakohden kirjaa alkaa ahmimaan. Parempi kuin kakkos osa, josta en oppinut pitämään.
Lueskelin alkuperäiset Maameren tarinat taannoin uudestaan ja Maameren velho sekä Atuanin holvihaudat tekivät kertaluokkaa suuremman vaikutuksen kuin muksuna. Kaukaisin ranta taas... Noh sydäntä kyllä riipaisee, mutta romaanin ensimmäistä puoliskoa on pakko hieman parjata. Gedin ja Arrenin haahuilu ympäri eteläisiä rajavesiä on tylsää luettavaa.
Onneksi Orm Embar saapuu pelastamaan tilanteen, minkä jälkeen LeGuin räjäyttääkin pankin ja Kaukaisimman rannan loppu tarjoaa lähestulkoon parasta lukemaani kirjallisuutta ikinä. Keskeiset teemat käsitellään niin ajatuksella kuin tunteellakin ja juoni pyörii puiteissa, jotka ovat niin eeppiset kuin koskettavatkin. Parhautta!
Joten miksi, oi miksi, tarinan alku on mitä on?
Tästä kirjasta voidaan sanoa, että alku ja loppu pitäisi arvoida ihan erikseen. Alusta en niinkään tykännyt, mutta loppu, oli aivan mahtava, minun mielestäni siis. Oliko se joku meren lapset luvun jälkeen olin vaan nenä kiinni kirjassa. Täytyy sanoa etten aivan sellasta loppua odottanu tulevan, mikä oli todella hyvä. Mutta ei se loppu kunnolla aukea jos ei lue sitä alkua. Ehkä se lopun koskettavuus ja käsin kosketeltavuus johtui niistä lohikäärmeistä ja tavasta vaeltaa kuoleman ja elämän välillä etsimässä ikuista elämä... En tiedä, mutta tuon kirjan lopun tulen muistamaan, alkua en. Tämä oli myös kakkos osaa huomattavasti perempi, ykkäs osaa se ei silti viellä täysin tavoita, jotain jää puuttumaan, sitä jotain odotellessani...
Loppu saa numerokseen neljä, alku kolme.
Hyviä lukuhetkiä, suosittelen.
Risingshadow
