Fantasiaa ei ole juurikaan tullut luettua viime vuosina, koska tympäännyin aikanaan totaalisesti massiivisiin ja ällöttävän mahtipontisiin supersaagoihin, joissa tarinan loppua ei näkynyt vielä tuhansienkaan sivujen jälkeen. Onneksi on olemassa myös maanläheisempää ja ytimekkäämmin kirjoitettua fantasiaa, jota voi nauttia kevyinä kerta-annoksina. Musta komppania aloittaa kolmiosaisen sarjan, joka kertoo sekalaisesta karskien äijien palkkasoturiarmeijasta, joka taistelee enemmän rahan kuin kunnian vuoksi. Armeija koostuu lähinnä alhaisista paskiaisista, mutta veljeyden käsite elää vahvana ja palkkauksen sopimusehtoja noudatetaan aina viimeisen päälle.
Pidin kirjan suoraviivaisesta ja kaunistelemattomasta tyylistä paljon, sillä turhat rönsyt on kitketty minimiin jokaisen sivun sisältäessä pelkkää asiaa. Yksityiskohtaisia maisemakuvauksia tai runollista tunnelmien maalailua ei ole juurikaan, minkä sijaan painopiste on juonen kuljettamisessa jatkuvasti eteenpäin. Kirja on varsin lyhyt, alle kolme sataa sivua, mutta tapahtumia on paljon ja niistä kerrotaan vain olennainen. Tämä koskee myös taistelukohtauksia, sillä verellä ja irtoraajoilla ei mässäillä, paitsi lopun suuressa finaalissa. Armoton ja karu meininki saavutetaan muutenkin, eli itse juonenkäänteiden ja runsaan dialogin kautta. Hahmot eivät ole kovin moniulotteisia, mutta ei raavaiden soturien tarvitsekaan. Päähenkilökin (komppanian lääkäri) on nimeltään vain Puoskari, kapteenin ollessa Kapteeni jne.
Musta komppania oli sujuvaa ja helppoa kesäluettavaa, jota voin suositella kaikille fantasian ystäville. Erityisesti kuitenkin heille, jotka ovat kasvaneet ulos haltioista ja taikamenninkäisistä ja kaipaavat jotain maanläheisempää menoa. Fantasian elementti on tässä lopulta aika vähäinen, vaikka yliluonnollisuuksiakin tapahtuu. Takakansi kuvailee kirjaa fantasian Tuntemattomaksi sotilaaksi, eikä kuvaus ole lainkaan väärä.
