Melanie on elänyt silkkilakanoiden, tuoksusaippuoiden, leipävanukkaiden ja unelmien keskellä koko pienen ikänsä, kunnes pam, hänen vanhempansa tippuvat lentokoneen mukana jossakin, ja pam, hänestä tulee orpo. Melanie sisaruksineen sysätään Philip-enonsa luokse Lontooseen, ja siihen loppuu ruusuilla tanssiminen. Eno on lelukauppias, mutta ei ollenkaan kiva ja sympaattinen sellainen, vaan melkeinpä paholainen. Hänellä on vaimo, Margaret, joka on tullut mykäksi hääpäivänään, ja myös Margaretin orvot veljet Finn ja Francie asuvat saman katon alla. Melanien elämä muuttuu entisen vastakohdaksi: kaikki on likaista, kurjaa ja kieroonkasvanutta. Tässä kirjassahan pohjimmiltaan pureudutaan siihen, mitä nuoren tytön päässä liikkuu, kun vanhemmat kuolevat. Aika pitkälti psykologinen lähtökohta siis. Kirjassa ei ulkoisesti tunnu tapahtuvan oikein mitään: löytyy vain sivukaupalla kuvausta lounaista, päivällisistä ja teehetkistä, arkisista askareista. Varsinaiset tapahtumat tapahtuvat Melanien ajatuksissa. Kaverini, joka suositteli [i]Maagista lelukauppaa[/i] minulle, luonnehti sitä ”täh”-kirjaksi. Kun jotain todella tapahtuu, niin se on ”täh”:n paikka. Ja siinäkin mielessä ”täh”-ainesta, että tämä todella on melko omalaatuinen kirja. Ainakin omituisin koskaan näkemäni/lukemani rakkaustarina (jos sitä nyt edes voi rakkaustarinaksi sanoa), löytyy [i]Maagisesta lelukaupasta[/i]. Carter hallitsee sanan säilällä sivaltelun. Voin sanoa, että juuri kieli on tämän kirjan onnistuneisuuden avain. Jäin suorastaan koukkuun Carterin kauniisiin sanoihin. Silti kirja ei aivan täydellisyyteen yllä. Tämä voisi olla yksi lempikirjoistani, mutta ei ole. Ehkä syynä on pieni naiiviuden ja tekotaiteellisuuden häivähdys, ja/tai se, että en pitänyt Melanien henkilöhahmosta. Päähenkilön kärsimyksiin on vaikeampi samaistua, jos ei juuri pidä hänestä. Joka tapauksessa olen kiitollinen, että tämän (loppujen lopuksi) viehättävän kirjan löysin.

Tämähän on klassikko, eikä suotta. Se on Buendían suvun kronikka ja tarina Macondo-nimisestä kyläpahasesta, mutta samalla se onnistuu olemaan myös hieno tutkielma ihmisistä ja elämästä ylipäätäänkin. Teoshan on tunnetuimpia edustajia genrestä nimeltä maaginen realismi, mikä siis tarkoittaa sitä, että siinä eletään päällisin puolin normaalia elämää tässä meidän tuntemassamme todellisuudessa, välillä vaan sattuu joku levitoimaan suklaan voimalla, astumaan taivaisiin ruumiineen sieluineen tai näkemään ylämäkeen virtaavan verivanan. Kaikki on siis mahdollista - juuri ja juuri sen verran, että se voi tapahtua. Tapahtumia on myös vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn aikakauteen, joskin nykyaika se ei ainakaan ole. Sadan vuoden yksinäisyys teki ainakin minuun vaikutuksen. Se on suuri tarina, ja siihen mahtuu paljon: seitsemän sukupolven edestä Arcadio Joséita, Aurelianoja ja Remedioksia, sillä suvussa on tapana kuljettaa samoja nimiä isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Se saattaa aiheuttaa lukijalle pientä päänvaivaa siitä, kuka nyt olikaan kenenkin poika, mutta itselleni tuo ei koitunut miksikään pahaksi ongelmaksi. He ovat kaikki erilaisia: sekä keskenään että muun maailman kanssa. Buendíat ovat tuomittuja yksinäisyyteen, he eivät jostain syystä pysty elämään kuin normaalit ihmiset sopusoinnussa maailman kanssa. Vaikka heidän elämäänsä mahtuu hyviä hetkiä, ei heistä kukaan tunnu saavuttavan pysyvää onnea: yksi saa kannettavakseen elinikäisen kaunan, toinen kadottaa järkensä valon, jne. Vuosikymmenet vilahtavat hetkessä ohi, ristitään uusia Aurelianoja ja kohta jo valvotaan samojen henkilöiden ruumiita. Henkilöt vaihtuvat, mutta loppujen lopuksi mikään ei muutu, ja uudet sukupolvet sortuvat isiensä virheisiin yhä uudestaan ja uudestaan. Márguez maalaa sukutarinansa puitteissa rehellisen ja kaunistelemattoman kuvan ihmiselämästä. Sitä alkaa miettiä, että onko tässä missään mitään järkeä. Tämä on niitä kirjoja, joita pitää lukea pitkiä jaksoja kerralla ja huolella, muuten menettää paljon. Teksti vilisee viehättäviä pikku yksityiskohtia (Márguez tuntuu ottaneen selvää asioista), jotka tekevät Macondosta kaikessa kummallisuudessaankin niin aidon, että välillä voi kuvitella itse kävelevänsä pitkin sen pölyisiä katuja tai kuljeskelevansa Buendíojen hämärässä, sokkeloisessa talossa. Ja se ripaus magiaa, joka tupsahtaa eteen aina odottamatta - mistä Márguez keksii kaiken? Ei häivähdystäkään kliseisyydestä, vain puhdasta, tuoretta ja terävää mielikuvitusta. Nerokasta. Kirja ei kannesta kanteen ollut aivan tasaisen nautittavaa luettavaa. Pidin alusta, jolloin Macondo oli vielä eristyksissä muusta maailmasta ja jolloin vain mustalaiset kävivät esittelemässä ihmeellisiä keksintöjään ja arabit vaihtamassa kauppatavaroitaan guacamao(vaimitäneoli)-papukaijoihin. Keskikohta olikin sitten minusta hiukan tylsempi: vallankumouksia, sotaa, aseita. Suurin osa maagisuudesta katoaa ja tapahtumat ovat pitkän aikaa pitkäveteisen realistisia. Kirja kuitenkin parani loppua kohden: Macondo liukenee nelivuotiseen sateeseen ja vaipuu pikku hiljaa jälleen unohduksiin, ja lopulta Buendían suvun tarina loppuu kuten vanha ennustus, jota kukaan ei silloin enää muista, on tiennyt kertoa jo vuosia ennen suvun syntyä.

Tämä kirja oli pettymys. Saman kirjailijan teos Sofian maailma oli niin loistavasti onnistunut ja toimiva esitys, että ehkä Pasianssimysteeriolla ei missään vaiheessa ole ollutkaan mitään mahdollisuutta lunastaa odotuksiani. Kirjan idea sinänsä on mielenkiintoinen, ja kirja sisältää paljon hyviä oivalluksia erityisesti pasianssiin liittyen, mutta siihen se sitten jääkin. Olin pettynyt kirjaan alusta lähtien, johtuen kielestä. Minusta on viime aikoina tullut kielen suhteen varmaan aika nirso, joten tällainen töksähtelevyys ärsytti melkoisesti. Ehkä kirja on tarkoitettu nuoremmille ihmisille kuin minä, en tiedä, niin että asiat pitää sanoa selkeästi ja yksinkertaisesti ilman että tulee epäselvyyksiä, mutta joka tapauksessa tuollainen kielenkäyttö pilasi kirjan tunnelmasta paljon, samoin minun lukukokemuksestani. Noh, mitäs olen tottunut nauttimaan kirjani kielen tasoltakin alkaen monimutkaisina ja ajatusta vaativina. Juoni ei tarjonnut mitään erityistä jännitystä eikä kiinnostavuutta. Potentiaalia oli, ja hyviä ideoita, mutta ne menivät hukkaan. Suurin kekseliäisyys esiintyi pullakirjan tarinassa, mutta juonenkuljetuksen osalta siinäkin vajottiin sellaiseen kliseisyyteen, että alkoi melkein itkettää. Henkilöhahmoihin olin aika turhautunut. Isä joi ja ennen kaikkea filosofoi liikaa. Eihän filosofiassa ole mitään vikaa (se on hieno asia, juu juu), mutta tässä kirjassa filosofoinnin aihe oli kulunut: miten ihmeellinen paikka tämä maailma onkaan! Ja pahaksi onneksi olin huomannut maailman olevan ihmeellinen jo ennen kuin luin tämän kirjan. Tiivistettynä: paljon hyviä ideoita, mutta suurin osa pilataan tökerön käsittelytavan takia.

On jo aika pitkään pitänyt tutustua kyseisen kirjailijan tuotoksiin. Ja suosittelen! Tämä on erikoinen kirja, koostuu enimmäkseen pienistä tekstinpätkistä, jotka kertovat mitä erilaisimmista kuvitelluista kaupungeista. Ideana on se, että Marco Polo (se venetsialainen tyyppi, joka matkusti ympäri Kiinaa) juttelee Imperiumin johtajan, Kublai-kaanin kanssa ja kertoo hänelle ihmeellisistä kaupungeista, joita on matkoillaan kohdannut. Mutta kuitenkin, he pohtivat myös, ovatko edes koskaan poistuneet tuosta puutarhasta, jossa istuvat shakkilaudan ääressä, vai ovatko todella edes koskaan olleetkaan siellä. Vaikka lähestymistapa on erikoinen, aiheet ovat ihan perus filosofisia kysymyksiä, jotka kiinnostavat monia ihmisiä. Kaupungit kertovat tutkimattoman ihmisluonnon kummallisuudesta.

Lähtökohta on äärimmäisen mielenkiintoinen. Todella hyvä idea, josta luulisi saavan vaikka minkälaista pohdinnanaihetta irti, naisena olemisesta ja seksuaalisuudesta aina ihmisen ja luonnon suhteeseen. Mutta ei. Holopainen aiheuttaa pettymyksiä jälleen kerran. Melkein puoleenväliin asti kirja onkin ihan hauskaa luettavaa, mutta sen jälkeen aletaan junnata paikallaan. Lukijaa turhautetaan viimeisille sivuille asti, kun vasta silloin jännittävimmät tapahtumat vyörytetään päin tajuntaa. Odotin ja toivoin Holopaisen esittävän jossakin vaiheessa edes jonkin pienen arvoituksen, joka olisi tuonut lukijalle haastetta ja mielenkiintoa jatkaa eteenpäin. Loppu oli kummallinen, kaikki jäi täydellisesti auki. Mahtaakohan tämä tarina jatkua, sitä ei ole Holopainen tietääkseni paljastanut missään. Vahvasti siihen suuntaan tuo lopetus kuitenkin viittaa. Kieli ei myöskään tee oikeutta kirjan paikoitellen jopa synkille tapahtumille. Kuten Holopaisen fantasiassa, kerronta on lapsenomaisen yksinkertaista, vaikka kirjan sisältö antaa ymmärtää sen olevan suunnattu hieman aikuisemmille lukijoille. Ei, tämä aihe ei nyt saanut arvoistaan käsittelyä, ei ollenkaan.

Anu Holopainen tarkastelee ja käsittelee asioita vahvasti naisen näkökulmasta. Lähes kaikki kirjan keskeiset henkilöt, ainakin hyvikset, ovat kauniimman sukupuolen edustajia. Kirjassa kauhistellaan heidän surkeita oikeuksiaan ja karua elämäänsä ”miesten maailmassa”. Syysmaassa tasa-arvoasiat ovat kärjistetyn huonolla tolalla. Naisten henkisillä ominaisuuksilla ei juurikaan ole väliä: he eivät saa opiskella, vaan heidän ainoa tehtävänsä elämässään on tehdä kotitaloustöitä ja synnyttää miehelleen perijäksi poikalapsi. Feminismi on jäänyt fantasiakirjallisuuden saralla varsin vähäiseksi, joten siinä mielessä Holopainen ainakin erottuu joukosta. Siihen kirjan ansiot enimmäkseen jäävätkin. Holopaisen kuvaukset maalailevat paikoitellen todella hienoja maisemia, ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Toisinaan kuitenkin juuri tuo yksinkertaisuus ärsyttää, sillä siitä tulevat vääjäämättä lastenkirjat mieleen. Ja romaanin takakannessa kun hehkutetaan, että se on tarkoitettu nimenomaan ”varttuneille nuorille”. Kirjan henkilöhahmot eivät oikein vakuuta. Naispuoliset ovat poikkeuksetta kauniita ja älykkäitä ja suurin osa miehistä laskelmoivia julmureita tai täysiä juntteja, lukuun ottamatta Welman ja kumppaneiden puolisoja, jotka puolestaan ovat aivan täydellisiä, komeita, "hunajaäänisiä" ja viisaita. Sukupuolten kahtiajako on raivostuttavan kliseinen ja mustavalkoinen, vaikka kirjassa yritetään paikata tasa-arvoa. Ja juoni: täydellisen ennalta arvattava (eikä asiaa auttanut se, että takakannessa selostettiin kylmänviileästi siitä puolet). Kirja alkoi kyllä ihan lupaavasti, sillä heti pureuduttiin asian ytimeen, eikä turhia jaariteltu, mutta loppuun oli pitänyt tunkea varsin teennäisen ja päälle liimatun oloinen pikku taistelukohtaus, mikä hiukan tympäisi. Niin, no, pitihän ne naiset päästää edes kerran kunnolla tappelemaan, mutta olisi sen voinut tehdä tyylikkäämminkin. Vahvan feminisminsä lisäksi kirja ei genrelle uusia tuulahduksia tarjoa. Sen lukee nopeasti, mutta paljon ei itselle käteen jää. Tätä saattaisin suositella niille, jotka vasta tutustuvat fantasiaan, mutta hiukan enemmän tälle kirjallisuudenlajille vihkiytyneet (ja jo varttuneemmat nuoret), älkää vaivautuko.

Minun ensimmäinen Pratchettini oli kyllä sellainen kirja, joka vei mukanaan. Olisin varmasti lukenut kirjan yhdeltä istumalta, jos olisin hivenen nopeampi lukija. Henkilöhahmoihin tykästyin heti alkusivuilla ja erityisesti tumpeloon Rincewindiin oli helppo samaistua. Kiekkomaailma on hyvin mielenkiintoinen ympäristö erikoisine luonnonilmiöineen. Kieli on railakkaan humoristista ja lukija tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Suosittelen kaikille niille, jotka eivät ota fantasiaa liian vakavasti!