Kirja ei tarjoa oikein mitään jännitystä. Tarina jatkuu suoraan kahdesta aiemmasta osasta, ja koko sota on todella ohimenevästi kerrottu. Siitä maalaillaan suuria kahdessa aiemmassa kirjassa ja ikäänkuin annetaan ymmärtää että lopputulos on jotain aivan uutta, mutta näin ollen loppu onkin sitten aika laimea. Muistelisin että jopa sota Mithralsalista oli tapahtumarikkaampi vaikka lopputulos oli varsin samanlainen. Ei sinänsä ole yllättävää että kirjan parasta antia tarjoilee Jarlaxle, Bregan De'arthe ja Gromph, mutta nämäkään hetket eivät sinänsä tuo mitään erityisen uutta ja tuntuvat liiankin turvallisilta. Loppuun tarjoillaan dramaattisia hetkiä, mutta sitten kuitenkin vedetään se dramatiikka pois ettei karkoteta kaikkia vanhoja faneja. Jätetään sopivasti lankoja auki että voidaan luontevasti siirtyä seuraavaan trilogiaan tai sarjaan, vaikka kansitekstistä saattaisi jotenkin saada käsityksen että Drizztin tarina tuli tässä päätökseen. Spoileri: Ei tullut.

Huolimatta siitä että itselläni väliin on jäänyt ainakin yksi useamman kirjan sarja ellei jopa enemmänkin, kun en ole niitä englanninkielisiä kirjoja lukenut, niin valtaosa trilogiassa mainituista hahmoista on tuttuja kanonisesti "satojen vuosien takaa". Lolthin soturi -päätösosa on "tuttua ja turvallista" Forgotten Realmsia. Ei mitään ihmeellistä. Oikeastaan koko trilogia vaikuttaa enemmän "fanipalvelukselta" kuin oikealta tarinalta. Ikäänkuin Salvatore olisi ajatellut juuri niitä jotka eivät ole hänen tarinoitaan päässeet lukemaan Wizards of the Coastin kustantamon "kaatumisen" jälkeen, ja halusi pelata varman päälle nyt kun sai viimein luvan tehdä uuden trilogian samalle kustantajalle.

Siltä varalta että aika on tehnyt tehtävänsä ja olen vain kasvanut yli ja ohi Forgotten Realmsista näiden viimeisten kymmenen vuoden aikana, sanottakoon että tämä on vain minun rehellinen mielipiteeni. En kadu että luin kirjan, ja suosittelen sen (ja trilogian ylipäänsä) lukemista mikäli vähänkään kiinnostaa palata "vanhojen ystävien pariin". Yllätyksiä saattaa olla tiedossa päätösosassa, ei vaan ehkä ihan sellaisia kuin saattaisi odottaa aiempien osien perusteella. Kirja on hyvää keskitasoa, 5/10. Ei parasta Salvatorea mutta tuttua ja turvallista, mikä on saattanut olla täysin tietoinen valinta. 

Kirja on ilmeisesti jatkoa jollekin aiemmalle tarinalle, jota ei varmaankaan ole edes suomennettu. Ainakaan en ole lukenut sitä, ja muistaakseni vain Haltialaulut on jäänyt itseltäni lukematta (tämän kirjan hahmot eivät vaikuta haltioilta). Ehkä suurin turn-offini kirjan kanssa on juurikin se että minulla ei ole aavistustakaan ketä nämä kirjassa jatkuvasti mainitut henkilöt ovat/olivat. Vaikea oli päästä mukaan tarinaan kun lyhyessä kirjassa on yli viisi tärkeää henkilöä joiden edesottamuksia seurataan jatkuvasti, ja sen ns. "päähenkilön" (yksi kolmesta "uudesta" hahmosta johon voisi samaistua parhaiten) edesottamuksista kerrotaan vähiten.

Varmasti pitäisin kirjasta enemmän jos tietäisin mitä henkilöille on aiemmin tapahtunut, kirjassa kun niistä asioista mainitaan todella ylimalkaisesti silloin tällöin, ja vasta ihan loppupuolella selviää vähän enemmän asioita mutta ei juurikaan yksityiskohtia. Ehkä jollain muulla lukijalla on ollut sama fiilis Kumppanukset -kirjan kanssa, koska jos on jäänyt Drizztin seikkailut lukematta niin tuskinpa siitäkään kirjasta paljon saa irti. Sääli että tälle tarinakokonaisuudelle ei ole tulossa päätöstä lähivuosina, jos koskaan, koska Maailmanjako-sarja oli tarkoitettu prologiksi seuraavaa, "suurempaa" kirjasarjaa varten. Kunnes Wizards of the Coastin kustantamo meni nurin.

Oikein mainio antologia. Osa tarinoista onnistui vangitsemaan kauhun olemuksen varsin hyvin, osa ei ihan yltänyt jännitystä korkeammalle.

Tarinat sijoittuvat lähes poikkeuksetta 1800-luvulle joten ovat vähän kuin "aikansa kuvia". Valkoiset kuvataan poikkeuksetta herra-roduksi ja mustat on alennettu lähes eläinten tasolle. Olisiko kirjailijan tarvinnut mennä näin pitkälle immersionsa kanssa kun hän eli kuitenkin 1900-luvulla, sitä voi miettiä. Kirja on jokatapauksessa viihdyttävä.

Tarina kuulostaa hyvältä ennen kuin sitä alkaa lukemaan. Jotenkin aika hukkaan heitetty mahdollisuus. Paljon on scifi-teemaisia asioita, mutta mitään ei oikein selitetä lukijalle mitenkään. Esimerkkinä jollain saarella louhitaan uutta raaka-ainetta, mutta kirjailija ei ikinä kerro milloin ja miten tämä raaka-aine alunperin löydettiin vaikka se onkin ilmeisen tärkeää nykyiselle yhteiskunnalle.

Jos kirja olisi alkanut jonkinlaisella selityksellä vallitsevasta yhteiskunnasta siitä olisi varmasti saanut paremman otteen. Ei oikein riitä että kirjan alussa vain ohimennen mainitaan maailman tuhonneesta ydinsodasta, ja Japanin selviämisestä. Ja sitten muistetaan toki mainita että Venäjä suojeli Japania P-Korean ohjuksilta sodan aikana. Ei käy ilmi kertooko kirja nykyisen maailman tulevaisuudesta vai onko kyseisen maailman historiakin fantasiaa, koska mitään vuosilukujakaan ei pahemmin ole.

On paljon hyviä venäläisiä kirjailijoita ja kirjoja, mutta Sahalinin saari ei valitettavasti kuulu siihen joukkoon.

Ristiriitainen fiilis kun sain viimeinkin useiden kuukausien keskeyttämisien ja jatkamisien jälkeen luettua Fitz'Uljaan tarinan loppuun. Tarinan päättävä osa nitoi aika hyvin yhteen tunteeni sarjan jokaista aiempaa kirjaa kohtaan, myös muita kuin Narri ja Näkijä -trilogian osia. Kirjassa (kirjoissa) itsessään ei ole vikaa; Tapahtumien ja paikkojen kuvailut ovat hyviä ja immersio onnistuu mainiosti. Sivuhahmot ovat yleensä mielenkiintoisia. 

Ongelmat alkavatkin päähenkilöistä, ja se teema kantaa sarjan jokaisen kirjan ajan. Fitz'Uljas ei todellakaan ole nimensä mukainen sankari. Tuntuu että kaikki hänen "sankaritekonsa" ovat enemmänkin sattuman (kohtalon?) aikaansaannosta kuin hänen omien kykyjensä tulosta. Minkälainen vakooja saatika salamurhaaja ei opi virheistään, vajoaa täyteen epätoivoon ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla ja jonka ensimmäisen ajatus jokaisessa taistelussa on itsensä uhraaminen, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi? Eihän tätä välttämättä ole ikinä tarkoitettukaan varsinaiseksi sankaritarinaksi, mutta silti toivoin loppuun asti että kirjailija viimeinkin antaisi Fitzin järkeillä asioita kuin rationaalisesti ajattelemaan koulutettu murhaaja, mikä hän olevinaan on. Turha toivo.

En tiedä onko tämä tarkoituksella kirjoitettu Fitzille viaksi vai johtuuko se kirjailijasta itsestään, mutta ei se helpota päähenkilöön samaistumista tai siihen kiintymistä. Sekä Narrista että Näkijästä saa hyvin itsekkään ja paikoitellen lapsellisen kuvan, varsinkin jos kumpaakaan hahmoa vertaa Pörriin joka oletettavasti on vasta noin kymmenvuotias ja silti reagoi tapahtumiin "aikuisia" älykkäämmin. Kertoo myös hyvin paljon jos "kuollut" susi on päähenkilöä viisaampi päätöksissään. En varsinaisesti pitänyt lopetuksesta, mutta mieltäni lämmitti lukea viimeiset viisikymmentä sivua kun saimme viettää vielä hetken vanhojen "ystävien" parissa, vaikka kirja loppuikin aika töksähtävästi. En vihaa Fitziä tai Narria, mutten myöskään pidä siitä että heidät on kirjoitettu idiooteiksi jotka tekevät samat virheet uudelleen ja uudelleen. Mielestäni kirjoissa ei ole sellaista luonnollista kehityskaarta kummankaan hahmon kohdalla, mikä on sääli koska sen takia kirjailija ei saa hahmoista kaikkea potentiaalia esiin. Näiden kahden hahmon kohdalla ei välttämättä uskoisi että he ovat yli viisitoistavuotiaita.

Kuusi tähteä koska kirja oli aika tavanomainen, mutta sen kuitenkin luki mielellään loppuun. Jouduin pitämään pari kuukautta taukoa puolivälin kohdalla ja lukemaan välillä muutaman muun kirjan, mutta Salamurhaajan kohtalo oli kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen että halusin lukea sen loppuun asti. En rakastanut kirjaa tai koko kirjasarjaa, mutta en toisaalta sitä vihannutkaan.

Muuten ihan viihdyttävä kotimainen kirja dystooppista scifiä, mutta vihaan yli kaiken kirjailijoita jotka eivät osaa lopettaa kirjojaan ilman että lukija joutuu arvuuttelemaan mitä tapahtui. Ensin palasivat linnut ikävä kyllä on yksi niitä. Itselleni on ihan samantekevää onko lopetus päähenkilöiden kannalta surullinen vai onnellinen, kunhan kirjailija vain ylipäänsä antaa sellaisen.

Kuvittele että Harry Potter -sarja olisi päättynyt kuvailuun siitä kuinka Harry ja Voldemort kohtaavat osoittaen toisiaan taikasauvoillaan. The End.

Ikävä kyllä pelkästään lopetuksen huonouden takia arvostelustani lähti aika monta tähteä.

Hankala keksiä kirjasarjaa jonka päähenkilöä halveksuisin yhtä kovasti. Kirjaimellisesti inhoan sitä minkälainen sylikoira Fitz on. Soturi joka ei voita taistelujaan, salamurhaaja joka ei osaa salamurhata. Ihminen joka tekee asiat omanpään mukaan, mutta silti alistuu kuninkaan ja kuningattaren tahdon alle sormia napsauttamalla, ehkä hieman kärjistäen.

Jokaisen trilogiaan kuuluvan kirjan puolivälissä kysyin itseltäni miksi luen tätä kirjaa. Pidin ehkä viikon tai kahden tauon, ja sitten luin kirjan loppuun yhden päivän aikana ja jäin kaipaamaan lisää. Fitz ei ole sankari, eikä oikeastaan edes päähenkilö vaikka tarinaa kerrotaankin hänen kauttaan. Kirja on viihdyttävä, vaikka en osaakaan samaistua Fitziin: Tiedän että en tekisi samanlaisia päätöksiä kuin hän. En tiedä selviäisinkö siinä maailmassa paremmin vai huonommin siitä syystä. Robin Hobb on taitava kirjailija ja se on aivan selvää, koska kirja kuitenkin pitää otteessaan vaikka päähenkilöstä ei pitäisi. Jos samaistuisin päähenkilöön, hänen päätöksiinsä ja kykyihinsä niin uskon että antaisin kirjalle huomattavasti korkeamman arvosanan. Saatan olla hieman liian vanha lukemaan tätä ensimmäistä kertaa. Fitzissä paistaa teini-ikäisyys, naiivius, mihin on aika vaikeaa ellei mahdotonta samaistua enää yli kolmekymppisenä. Tai sitten olen liian tottunut lukemaan tarinoita ihmisistä ja henkilöistä joilla on kyky selviytyä haasteista ilman että tarvitsee roikkua muiden selkien takana. Mene ja tiedä.

Ei huonoin kirjasarja minkä olen lukenut, mutta ei paraskaan.