Karajishi

Jos sanoin Merkityn olleen hieman sekavaa ja ei niin kiinnostavaa sorttia, tämä oli kyllä aivan eri maata sen kirjan kanssa. Pidin tästä aina ensimmäiseltä sivulta ihan sinne viimeiselle saakka, joskaan en kiellä etteikö kirjassa olisi ollut muutamia kysymysmerkkejä tai tylsiä kohtia. Neferetin petoksen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta siitä huolimatta se tuli. Kyllähän ylipapittaren petos oli täysin odotettavissa Merkityn alusta saakka, mutta silti…

Kuten edellä onkin mainittu, Zoeyn poikaystäväongelmia puitiin melkoisen paljon tarinan aikana, mutta itseni kohdalla se oli kaikkea muuta kuin huono asia. Se toi kirjaan mukaan hieman draamaa ja ehkä juuri sen takia en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Ja siitä huolimatta Petetyn lukemiseen meni kaikkiaan yli kuukausi. Tosin, omalla kohdallani se merkitsee vain ja ainoastaan sitä, että kirjan on ollut hyvä.

En ole vieläkään varma oliko Heathin vetäminen juoneen mukaan niinkään hyvä asia, mutta eipä tuo nyt paljoa haitannut. Vaikka Stevie Raenkin tapaus oli odotettavissa, se oli vielä Neferetin petosta pahempi. Vaikka Stevie Rae olikin juuri se hahmo, jolle tapahtumat tuli käydä, jotenkin olisin odottanut sen olevan ennemminkin vaikka Damien. Mutta tässä tapauksessa se toi ehkä hieman lisää draamaa mukaan tarinaan.

Kaiken kaikkiaan juoni oli toimiva ja taidokkaasti rakennettu, joka ehdottomasti pakottaa lukemaan jatko-osat!

No, tulipas tällainenkin kirja luettua, vaikkakaan kannen perusteella odotukseni eivät olleet järin korkealla. Kyllä minä siitä pidin, ei se siitä olekaan kiinni. Kirjassa ei vain oikein tapahtunut mitään sen kummempaa. Wilin ja Jacen suhteesta ei oikein ottanut selvää – välillä he olivat yhdessä ja välillä taasen eivät = sekavaa. Kerronta oli kuitenkin sujuvaa ja se innosti lukemaan kirjan loppuun saakka.

’Drakit’ olivat sinänsä omaperäinen keksintö, joskaan en ole sen toimivuudesta niinkään varma. Itselläni lohikäärmeet ovat jonkin sortin pyhä juttu, enkä ole niihin uskaltanut koskea, saati edes ajatella niiden ’muokkaamista’ miksikään mitä ne jo ovat. Olihan ajatus kuitenkin… mielenkiintoinen, mutten vielä ole aivan varma omasta mielipiteestäni asian suhteen.

Yllättävää kyllä, Xander oli kirjassa lempihahmoni, vaikkakaan häntä ei paljoa siinä esitelty. Hahmo pysyi juuri sopivan mysteerisenä ja salaperäisenä, mutta kenties liian salaperäisenä? En usko, kenties muissa osissa Xander saa isomman roolin? Sitä ei sovi kuin toivoa…

Kirjan loppu oli melko… töksähtävä? Loppui hieman kömpelösti ja rehellisesti sanottuna huonosti. Ei sillä, ettäkö kannattaisin massaan sulautumista, mutta tavallisesti kirjat loppuvat johonkin hieman koristeellisempaan tai dramaattisempaan lausahdukseen kuin tämä. Mutta kyllähän kirja siitäkin huolimatta saa odottamaan jatko-osia.

Kerta kaikkiaan mahtava kirja! Eittämättä paras osa sarjasta, ainakin näillä näkymin. En oikein usko, onko perustelut tarpeen, koska pidin kirjassa kaikesta. Tosin tässäkin osassa Clare kuvailee joitain asioita hieman liiankin pikkutarkkaan tyyliin, mutta eipä tuo nyt lukemista haitannut.

Jace säilytti asemansa parhaana hahmona ja Valentine tuli hyvänä kakkosena. Clarysta en mene sanomaan mitään syystä tai toisesta…

Ehdottomasti suosittelen kirjaa, varsinkin sellaisille henkilöille, jotka pitävät humoristisesta fantasiasta, sekoitettuna monimutkaisiin parisuhteisiin!

Kyllä, pidin siitä, vaikka alku oli (kuten jo niin monesti on mainittukin) hieman pitkäveteinen. Ei kuitenkaan liian, jotta se olisi häirinnyt lukemista. Ja vauhtiin päästyä juoni alkoi olla entistä enemmän kiinnostava, eikä parin luvun jälkeen voinut enää lopettaa lukemista. Pidin päähenkilöstä ja hän oli juuri sellainen, jollaiseksi sen ikäisen nuoren tytön kuvitella saattaa. Jotkin kirjailijat tekevät hahmoistaan hieman liian lapsellisia heidän ikäänsä nähden, mutta tässä niin ei kuitenkaan käynyt.

Joissain kohdissa juoni oli kyllä hieman… kyseenalainen ja jotkin asiat oli kerrottu hieman liian summittaisesti, eikä yksityiskohtia oltu kuvailtu kyllin tarkkaan. Näitä kohtia löytyi kuitenkin suhteellisen vähän, mikä ei sinänsä lukemista haitannut, vaikka ärsyttäviä ne olivat yhtä kaikki.

Zoeyn ja Erikin suhdetta olisi voinut vielä enemmän ottaa esille, mutta epäilemättä siitä kerrotaan enemmän jatko-osissa. Toisaalta se on hyvä, toisaalta taas huono – nyt huomio ei niinkään kiinnittynyt Erikiin, vaikka osittain tässäkin rakkaus on merkittävässä roolissa.

Vampyyrien nimet olivat hauskoja, joskin jotkin aavistuksen korneja, mutta tuo oli niin merkityksetön seikka, että oikeastaan kiinnitin siihen huomiota vasta luettuani kirja loppuun.

Aikaa lukemiseen meni sellaiset pari viikkoa, minkä jo pitäisi kertoa mielipiteeni kirjasta. Ehdottomasti voin suositella lukemaan, ellei lukija ole turhan tarkka :) Jatko-osia ei vain voi olla lukematta!

Kyllä, pidin kirjasta todella paljon, vaikkakin minua jäi kyllä hieman vaivaamaan se, että teoksessa oli hieman vaikutteita muista kirjoista – mikä tietenkin saattaa olla vain omaa mielikuvitustani, mutta joka tapauksessa. Kirjassa oli mukavan sujuva juoni ja se oli vain pakko lukea kerralla läpi, ei siinä muuta vaihtoehtoa kerta kaikkiaan ollut.

Raisa oli mielestäni joissain kohdissa hieman liian avoin ja Rouhiainen oli tehnyt hänestä ehkä hieman liian kömpelön – toki tarkoitus luultavasti olikin. On kuitenkin hieman vaikea uskoa, että jos on niinkin epäsuosiossa, saattaisi siitä huolimatta olla niin avoin ja rehellinen kaikille. Mutta kuten jo aikaisemmin sanoin, tämä on vain omaa spekulaatiottani.

Lempihahmoni kirjassa oli ehdottomasti Mikael, syystä tai toisesta. Vaikkakin hänessäkin oli havaittavissa hieman liioittelua, mutta ne olivat sen verran pikkuseikkoja, ettei niihin kiinnittänyt juurikaan huomiota.

Kirjassa oli kyseenalainen loppu, mutta pidin siitä. Se oli juuri sellainen loppu, joka saa odottamaan seuraavaa osaa, eikä Rouhiainen paljastanut liikaa seuraavasta osasta. Hän osasi jättää lopun juuri sopivan salaperäiseksi ja mielenkiintoiseksi, jotta jaksaisi odottaa seuraavaa osaa…

Loistava. Ei sitä voi paremmin sanoa. Vaikka myönnettävä onkin, että tässä osassa sarjaa oli kaikista eniten epäkohtia, mutta siitä huolimatta juoni oli mukaansatempaava, traaginen ja romanttinen. Alku olisi voinut olla… mielenkiintoisempi, mutta kyllä tuokin menetteli. Joissain kohdissa Stiefvater oli takertunut liian tarkasti pieniin, merkityksettömiin seikkoihin tai juoni alkoi junnaamaan paikallaan. Valitettavasti tässä osassa oli tylsiä, pitkästyttäviäkin kohtia, mutta onneksi niiden lukumäärä ei kasvanut kovinkaan suureksi.

Grace ja Sam pysyivät turvallisesti samanlaisina, joskin Grace ei ollut enää tässä vaiheessa niin pihalla ihmissusia koskevista asioista ja Sam oli jollain tapaa aikuistuneempi, mutta muuten kaksikko oli edelleen se sama – tuttu ja turvallinen.

Colen muutos oli samaan aikaan sekä ärsyttävä, että ihailtava. En ole aivan varma pidinkö enemmän itsemurhaa hautovasta Colesta vai parannuskeinoa etsivästä Colesta, mutta viimein päädyin kompromissiin; molemmat ovat yhtä hyviä. Colen ja Isabellen suhde jäi hieman auki, mikä luultavasti olikin tarkoitus – mikä taas ei tarkoita etteikö se olisi ärsyttävää. Siitäkin huolimatta Cole pysyi lempihahmonani.

Koeningista en pitänyt sitten alkuunkaan. En vain jotenkin voi käsittää, että tosielämässä tapahtuisi niin, että poliisi (siis poliisi!) kääntyisi lakia vastaan. Mies oli muutenkin hieman liian täydellinen kuva poliisista ja oli kaikissa tapauksissa liian… virallinen, mikä alkoi hiljalleen nakertaa hermojani.

Loppu oli mielestäni samaan aikaan tylsä, raivostuttava ja turhauttava, mutta kuitenkin juuri oikea loppu Ikuisuudelle. Kirja ei olisi voinut loppua millään muulla tavalla – traagisempi loppu olisi ollut pettymys ja onnellinen yksikertaisesti huono. Stiefvater onnistui jättämään lopun hyvällä tavalla avoimeksi ja päinvastoin kuin monet muut kirjailijat, avoimeksi jätetty loppu ei pilannut koko kirjaa. Stiefvater jätti ilmaan niin monta kysymystä, että ne sekoittuivat ihanaksi, romanttiseksi ja koskettavaksi kokonaisuudeksi, joka oli täydellinen kruunaus kaikin puolin loistavalle kirjalle.

Suosittelen todellakin kaikki lukemaan, mutta ellei ole lukenut muita osia, ei kannata edes aukaista kirjaa! Samin ja Gracen rakkaus on niin ainutlaatuisen ihanaa luettavaa, että ellei ole lukenut sen kaiken alkua, se saa rakkaustarinan kuulostamaan mauttomalta, naiivilta ja keksityltä…

Lasikaupunki ylitti täysin odotukseni! Kirja oli kerta kaikkiaan mahtava kannesta kanteen! Mutta siinä oli vain sellainen ongelma, etten voinut lukea kirjaa heti läpi, koska se oli niin hyvä, enkä halunnut sen heti loppuvan. Siinä oli ainoa huono puoli koko kirjasta :D No jaa, olihan siinä huonojakin puolia, sitä ei voi kieltää, mutta kokonaisuudessaan kirja oli niin mukaansatempaava juoneltaan, henkilöiltään ja tapahtumiltaan, että huonot puolet jäivät melko lailla hyvien varjoon.

Lempihahmoni oli ehdottomasti Jace. Clare on onnistunut pitämään hänet mielenkiintoisena, salaperäisenä ja mystisenä hahmona jo ensimmäisestä kirjasta lähtien ja onnistui siinä taas. Toisaalta Jace on huumorintajuinen ja hauska, mutta taas toisaalta hiljainen, etäinen ja jopa kylmä joissain kohdissa ja juuri se asia tekeekin hänestä niin rakastettavan hahmon.

Clary on ollut alusta saakka mielestäni hieman liian… kömpelö. Vaikka hän onkin maallikko, se ei tarkoita ettäkö hänen täytyisi olla täysi ääliö. En tietenkään sano ettäkö hän oli, mutta joissain kohdissa (kun ajattelee miten itse reagoisi/käyttäytyisi sellaisissa tilanteissa) Clare oli tehnyt hänestä niin tietämättömän, että se meni oikeastaan jo ärsyyntymisen puolelle…

Kirjan juoni pysyi hyvin liikkeellä koko kirjan ajan, eikä oikeastaan missään kohti tullut sellaista pätkää, etteikö sitä olisi jaksanut lukea. Useassa kirjassa on käynyt niin, että olen moneen otteeseen meinannut vain skipata jotkin kohdat selailemalla, mutta tästä en onnistunut löytämään ainoatakaan.

Voisin suositella kirjaa kenelle tahansa, joka pitää fantasiakirjallisuudesta. Mutta jos siitä ei pidä, kannattaa todellakin pysyä kaukana (hyvin kaukana) tästä kirjasta, sillä jotkin kohdat menivät yli jopa oman ymmärrykseni ja itseäni sen enempää kehumatta, minulla on mielestäni erittäin hyvä mielikuvitus!

Kirja oli juonellisesti hyvä, ellei oteta lukuun sen hitaasti etenevää kerrontaa ja riittämättömiä kuvailuja paikkojen ja ihmisten suhteen. Kyseinen kirja oli ensimmäinen LeGuinin kirja, jonka olen koskaan lukenut ja täytyy kyllä myöntää, ettei se todellakaan tule jäämään viimeiseksi.
Ensin aloitin lukemaan kirjaa, koska halusin lukea kyseisen kirjailijan uusimman kirjan, mutten tiennyt millainen Ursula olisi kirjailijana. Kun juoni lähti kunnolla käyntiin, sain pian huomata, etten enää voinut lopettaa lukemista ja että muuten vain lukemisesta oli tullut melkein pakkomielle. En vain voinut pistää kirjaa pois, ennen kuin olin lukenut viimeisenkin sivun.
Henkilöitä Ursula olisi voinut kuvailla hieman tarkemmin… aika paljonkin tarkemmin. Heidän luonteenpiirteensä tulivat kyllä hyvinkin selkeästi esille, mutta ulkonäkö jäi hieman pimentoon. Päähenkilöt nyt jotenkuten sai hahmoteltua mielessään, mutta jopa tärkeänä pitämäni sivuhenkilöistä ei juurikaan kirjassa kerrottu.
Vaikka juoni etenikin verkkaiseen tapaansa, se oli siitäkin huolimatta lukukokemuksena loistava ja voin suositella sitä kenelle tahansa, joka ei hetkahda hitaasta juonen kulusta ja suuresta määrästä erinäisiä tarinoita, jotka eivät juurikaan liity itse tarinaan. Eivät ainakaan kovin oleellisesti.
Loppu oli kuitenkin aavistuksen… pettymys? Olin odottanut siltä hieman enemmän, mutta ehkäpä juuri se saakin minut lukemaan jatko-osat. Orrecin ja Gryn kohtalo jäi pahemman kerran pimentoon, mikä oli samaan aikaan häiritsevä ja kiehtova tapa lopettaa kirja.

Kirja oli hyvä, kyllä, joskaan ei aivan sellainen kuin olin odottanut. Se alkaa loistavasti, luin suurin piirtein puoliväliin yhdeltä istumalta. Kuitenkin, kun Tan alkaa puhumaan, se menee hieman yli minun ymmärrykseni ja aavistuksen ylittää hyvän maun rajat. On toki totta, etteivät muut voi koiraa kuulla, mutta kirja olisi ehkä pärjännyt ihan hyvin ilman tuota seikkaakin. Ei kirjaa kuitenkaan missään tapauksessa huonoksi voi nimittää, se olisi enemmän kuin loukkaavaa. Ei, pidin kirjan juonesta ja sen sujuvasta etenemisestä. Kirja ei jäänyt junnaamaan paikoilleen, niin kuin useimmilla on tapana, vaan juoni eteni koko ajan – ei liian nopeasti, eikä liian hitaasti.

Kirja oli lumoava, lyyrisen unen kaltainen ja mielenkiintoisesti toteutettu ajatus alusta loppuun. Rakastin kirjaa, vaikkakin joitakin kohtia oli hieman hankala ymmärtää. Ja oli myös kohtia, joita en ymmärtänyt alkuunkaan – lieko johtunut vain minusta, en tiedä. Mutta siitäkin huolimatta, että Honkapään jotkin kuvaukset olivat hieman sekavia, juoni oli hyvä ja mukaansatempaava, joskaan ei niin hyvä kuin edeltäjänsä. Täydet pisteet tästä kuitenkin tuli, koska sekavia kohtia ei ollut paria, kolmea enempää.

Ah, tässäpä vasta onkin loistava kirja! Jo toinen kirja, joka oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Suorastaan rakastan Stroudin tapaa kuvailla asioita ja arka, ujo Nathaniel oli enemmän kuin loistava päähenkilö kirjalle. Bartimeus oli siinä mielessä hyvä valinta, että hän oli kuin täydellinen vastakohta Nathanielille ja siksi parivaljakon seikkailuja oli mukava seurata. Siinä, missä Nathaniel on arka ja hieman sisäänpäin kääntynyt, Bartimeus on rempsakka ja pirteä, olkoonkin että joutuu työskentelemään alhaisen demonin asemassa.

Mielestäni Joanne Harris on luonut omalla tavallaan mielenkiintoisen ja maagisen maailmansa, joka on jo ennestään tuttu, kirjailijan omilla loistavilla lisäyskillä höystettynä. Oli varsin ilahduttavaa huomata, ettei Harris ollut muuttanut manalaa liikaa omanlaisekseen, vaan piti paikan sellaisena kuin moni sen entuudestaan näkee. Tämä ei siis haitannut lukukokemusta, kuten valitettavan monissa muissa kirjoissa.

Harris oli osannut luoda paitsi mielenkiintoisen ja mukaansatempaavan juonen, myös rakastettavat ja ihana hahmot. Maggie Smithistä pidin valitettavasti kaikista vähiten, koska mielestäni hän oli liian salaperäinen ja passiivinen henkilö, mutta kaikki muut hahmot olivatkin sitten täydellisen nappiin osuneita. Ehdoton lempparini oli Loki, sen kummemmalla syyllä. Rakastuin vain hänen ensisilmäykseltä.

Riimut oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut viikossa, sillä sitä ei kerta kaikkiaan kyennyt jättämään kesken, kun sen oli kerran aloittanut. Oli vain pakko jatkaa lukemista, jotta sai tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Riimut on pysynyt jo monen monta vuotta suosikki kirjana, eikä asia ole vielä tähän mennessä muuttunut – tuskin muuttuu ikinä. Eli kaiken kaikkiaan loistava, eeppinen ja omalla tavallaan mysteerinne, rakastettava juoni, jota voi suositella kenelle tahansa!