Kirja tuli luettua, koska ei ollut tietokonetta eikä mitään muutakaan muuta siinä käden ulottuvilla, kun tädillä olin taannoin käymässä. Kirja tuli valittua, koska siinä oli tapahtumapaikkana kiehtova Japani sekä taistelutaidoista puhetta. Enkä pettynyt - hyvällä kielellä työstetyssä tarinassa samaistuu Hinetoshiin, joka on ainoa sukunsa elossa oleva jäsen, orpo, jonka mestari Nageru otti huostaansa. Hinetoshi ei milloinkaan saisi näyttää vaaleita hiuksiaan; vaaleat hiukset olivat hänen sukunsa merkki, ja niin monet tahtoisivat tappaa Baruno-suvun viimeisen... Tarina vie mukanaan. Syy miksi jatketaan, on se, että Nageru haluaa auttaa nuorta huollettavaansa selviytymään, ja kun he kuulevat, että keisarin poika on sairastunut, Nageru aikoo lähteä viemään lääkettä keisarin jälkeläiselle. Nageru jättää Hinetoshin ihmisten keskelle taistelukouluun, missä tapahtumat seuraavat toista... Suosittelen itämaisista taistelutaidoista, feodaaliajan Japanista ja itämaisesta filosofiasta kiinnostuneille.

Lohikäärmeen jäljillä kertoo sinisestä lohikäärmeestä nimeltä Kalecgos, jota lohikäärmeenmetsästäjä jäljittää. Salaperäisen Anveena-ihmisen kanssa Kale lähtee karkuun kääpiötä, joka aikoo saada kaikki lohikäärmeet hengiltä. Piirrostyyli on mielestäni hieman erikoinen, muttei paljoa eroa itse WoW-pelin grafiikasta. Kyseistä peliä toisinaan pelaavana innostuin tosi paljon, kun itse maailman, Azerothin, tarina kerrotaan alussa ja matkan varrella mainitaan monia tuttuja nimiä. WoWia pelaaville suosittelen. Mutta kyllä muillekin.

Kahdeksas Redwallin Taru kertoo hilleri Swarttin ja mäyrä Päivänsäteen välisestä vihanpidosta ja lopullisesta taistelusta. Päivänsäde Nuijamäyrä on itseään etsivä nuori mäyrä, joka ei tiedä mistä hän tuli ja ketkä olivat hänen vanhempansa. Uskollisen ystävänsä Tuulisiipi-haukan kanssa hän selvittää asioita sekä löytää paljon uusia ystäviä. Swartt taasen vaeltaa suuren sotajoukkonsa kanssa, ja paha pääsee jopa rauhaisaan Redwallin luostariin: Swarttin jälkeensä jättämä pieni urospoikanen päätyy Redwalliin ja kasvaa nuoren Muratti-hiirineidon kasvattamana. Verhoksi ristitty sotapäällikön poika ei kuitenkaan pääse sinuiksi Redwallin elämän kanssa ja lopulta karkoitetaan hillerin yritettyä myrkyttää erään luostarin jäsenen. Muratti lähtee hänen peräänsä ja seuraa kirjan loppuun saakka hillerinuorukaista, luottaen aina siihen, että Verhossa olisi vielä jotain hyvää. Itse pidin Päivänsäteen alkuperäisestä nimestä. Tässä vaiheessa suomennos ei mielestäni toimi: Päivänsäde Nuijamäyrä, kuten se suomalaisessa tekstissä on, on alkuperäisesti Sunflash the Mace, mikä kuulostaa jo paljon urhoollisemmalta. Annan silti plussaa kansikuvalle, joka on todellinen taideteos. Suosittelen kirjaa oikein lämpimästi.

Brian Jacques on tähän kirjaan mennessä tehnyt 9 kirjaa Redwallin tarusta. Tämä kymmenes tulee kertomaan siitä ryhmittymästä, jota sivuttiin niin monessa kirjassa: jänisten kaukopartiosta. Tällä kertaa, ensimmäistä kertaa päähenkilönä on jänis! Nuori Tami aikoo kaukopartioon ja tarvitsee monien eläinten apua saavuttaakseen unelmansa. Redwalliakaan ei unohdeta - luostarin muuri on sortumassa ja abbedissa Villakko ystävineen lähtee selvittämään muinaisen Kotirin, villikissojen linnoituksen arvoitusta. Itse pidin tästä kirjasta, ja jänikset ovat lempihahmojani. Leikkisät, vitsailevat mutta kovat soturit, jänikset, ovat Salamandastronin linnoituksen mäyrävaltiaan armeija. He ovat siis hyvinkin irroittelevia mutta samalla todella vakavia taistelijoita, aikamoinen arvoitus. Mestariteos jälleen kerran Brian Jacquesilta.

Odotinkin mistä löytäisin lopun Gedin tarinaan. Mutta loppu ei kovin innostanut, se ei vetänyt vertoja Maameren velholle, ei missään nimessä. Mutta tämähän ei olekaan Gedin vaan Tenarin ottotyttären tarina. Kirjaa luettaessa on koko ajan tytön puolella, jännittää tämän selviytymistä. Hyvä kirja.

Everworldin ensimmäisen osan pitäisi hätkähdyttää lukija tutustumaan sarjaan, mutta kun minä tämän kirjan luin, petyin kun tarustoa ei käytetty kunnolla hyödyksi. Suuri susi oli ainut hieno, mutta kohta, jossa susi tuli ja vei Sennan, kuvotti minua kun David oikein kuvaili mitä tapahtui. Siis... wow! Ei positiivista. Mutta takakannen teksti "paikka jota ei pitäisi olla olemassa. Mutta on..." oli tosi hyvä. Mutta jätin sarjan kolmannen kirjan jälkeen. EI innostanut.

McAllisterin trilogian Orrin, usvasaaren sankari, on hieno tarina Usvasaaren eläimistä ja nuoresta, erikoisesta oravasta nimeltä Orrin, jonka nimesi Crispin, nuori oravakapteeni kuninkaan joukoista. Nuoresta Orrinista kehittyy vahva nuorukainen, joka joutuu pian juonitteluiden keskelle. Kapteeni Huskin mukaan kuningasperhettä riivaa Orrinin idoli, toinen oravakapteeni Crispin. Orrinin asema Usvasaarella on oleva kova. Hän löytää tiensä Crispinin toverin, saukkopäällikön apupoikana ja tulee vielä auttaneeksi Crispiniä. Tarina erikoisesta oravanuoresta on alkanut! Redwall-faneille eritoten hyvä kirja. Eläimistä pitävät - älkää jättäkö lukematta! Fantasian ystäville samoin.

Lainasin serkultani tämän kirjan kesälukemiseksi. Olen fantasian ja scifin ystävä, mutta Swanwickin Rautalohikäärmeen tyttären lukeminen oli jotenkin... uuvuttavaa. Ei sitä muutenkaan voi kutsua. Muuten hyvä kirja, mutta liian raskasta tekstiä minulle.