Astukaa yksinäisyyteni

[center][i]Ympärillä on väkeä. Vilskettä, hulinaa ja saavuttamatonta joulutunnelmaa. Minä olen keskellä ihmisiä, perhettä. Olen aivan yksin, vailla yhtäkään rakasta. Vetäydyn huoneeseeni ja puran tunteitani vailla sitä, mikä tähän hetkeen kuuluisi, mutta mikä silti puuttuu.[/i]     [u][b]Ensin[/b][/u]   Mun päähän sattuu. Mä itken taas sun vuoksesi. Sano mun nimi, sano niin mä tiedän, että sä ajattelet mua.   Muistan kun joskus itkin sun sylissäsi. Katso mua, katso niin mä tiedän, että sä huomaat mut.   Siitä lähteminen repi mua kahtia. Koske mua, koske niin mä tiedän, että oot siinä.   Oot niin kaukana, oon niin yksin. Huomaa mut, huomioi mut, tai en usko, että välität.   [b][u]Sitten [/u][/b] Sinä saatanan satuprinsessa, oot vankina mun kirjassa ja minä teen sen päätöksen, ei satu pääty suudellen.   Minä olen jumalasi, satu vain otteestain karkasi, mutta toki sinut teloitan, heti kun niin haluan.   Itsepäinen, turhamainen, hienostunut ihannenainen. Edustus ja siveys, vääristynyt käsitys.       [b][i]Joulua[/i][/b] [/center]

Mahtava yllätys tuo Sitten -osio, kun tuossa varautuu samaan epävarmuuteen, ehkä melankoliaan, ja sitten sieltä tuleekin jotain noin agressiivista! Ihana ;P "mutta toki sinut teloitan, heti kun niin haluan." Oli paras kohta, jotenkin niin... Päättäväinen?

Hum. Kiinnostava runo. Aluksi, kun luin "Ensin"-osiota ajattelin, että onpa geneeristä ja ponnetonta tekstiä: kirjoittajan omaa ääni ei tule esiin lainkaan, vaan teksti jää hyvin ylimalkaiselle tasolle, johon kokeneen lukijan on vaikea muodostaa tunnesidettä. "Sitten"-osiossa kuitenkin kasvoille napsahtaa hyvin omaääninen runo, joka kiinnostaa, herättelee ja pakottaa tulkitsemaan. Tässä runossa kiinnostavinta ei olekaan itse runon sanoma, vaan pikemminkin näiden kahden osion välinen kuilu, ensin ja sitten. Olisin taipuvainen tulkitsemaan runon kuvauksena paitsi runon minän tunteiden kehityksestä myös kehittymisestä runoilijana ja oman äänen löytämisestä.   Kiinnostavaa on, että runon toisessa osassa mukaan ilmestyvät riimit. Kirjallisuudentutkijalle on erikoista, että runoilija kehittyessään alkaa käyttämään riimejä: historiallisesti runoudessa moderniin runoon siirtyminen perinteisestä mitallisesta runoudesta oli valtava murros, ja monet pitävät juuri mitatonta runoa ikään kuin kehittyneempänä. Monesti myös aloittelevat runoilijat nykyään kirjoittavat mitallista/riimillistä runoa ja siirtyvät myöhemmin mitattomaan. Mitallinen runo on aivan eri tavalla vaativaa kuin moderni runo: on mahdoton sanoa, että toinen olisi parempaa tai hienompaa, vaikka niin usein ajatellaan.   Kiinnostava kokonaisuus kaiken kaikkiaan. Kannattaa riimillistä runoa kirjoittaessa kiinnittää huomiota tavumääriin, koska runoudessa riimit yleensä liittyvät kiinteästi mittaan, ja esimerkiksi säepari "Itsepäinen, turhamainen / hienostunut ihannenainen" tuntuu hieman ontuvalta, koska jälkimmäisessä säkeessä on ylimääräinen tavu.

Ohhoh, en osanu odottaa enää kommentteja. Runoissa on parasta, et niitä voi tulkita eri tavoin :) Minulle se merkitsee tunteiden muuttumista ja vahvistumista, alakulosta ja voimattomuudesta vihaan ja päättäväisyyteen. Vaan eikös se ole eräänlaista kehittymistä?

Hieno runo. Vai pitäisikö sanoa runoja? Tämänhän voisi lukea yhtenä kokonaisuutena tai erillisinä osina. Pidän siitä, että osat ovat hyvin erilaisia keskenään. Alussa lyhyessä alustuksessa on tiukkaa kirjakieltä, sitten se muuttuu puhekieleksi, tunnelma on hyvin surullinen ja yksinäinen, ja sitten tulee kiukkua ja tunteiden paloa. Pidin erityisesti tästä kohdasta: "ja minä teen sen päätöksen, ei satu pääty suudellen." Tulee mieleen kirjailija, joka sadistisesti leikkii tarinansa hahmoilla; ei anna heille onnellista loppua, koska ei saa sellaista itsekään (kuten runon alkuosassa ilmaistaan). Hieno, pidin tästä oikein kovasti. Runon taustalta voi nähdä kokonaisen tarinan. Se tekee siitä niin mielenkiintoisen luettavan ja tulkittavan. Kaunista kieltä myös!

[b]Luinwen[/b]: Sanoisin kyllä itsekin, että runoja. Kiitos paljon :)