Avaruusoliot ihmettelevät peltihäkkyrää

Tämmöinen tajunnanvirtana kirjoitettu teksti, jonka kirjoitin tänä iltana. En ole mikään scifimies, mutta jotain oli pakko julkaista vaihteeksi. ---   AVARUUSOLIOT IHMETTELEVÄT PELTIHÄKKYRÄÄ Kylmä ja musta avaruus. Sen keskellä kuuluu kovaa piipitystä. Peltikuorinen Anus 1 -niminen sukkula on lähetetty ihmiskunnan toimesta kohti maailmankaikkeuden reuna-alueita. Yksinäisempää paikkaa universumissa ei voi kuvitella. Mikäli tuon peltihäkkyrän olisi mahdollista tuntea mitään inhimillistä tunnetta, tuntisi se nyt äärimmäistä yksinäisyyttä.   Anus 1 lähettää lakkaamatta radiosignaalia maahan. Miehet monitoreiden edessä näyttävät huvittavan vakavilta. Se on ihmiskunnan kunnianhimoisin tähänastinen hanke, jonka on määrä kerätä dataa tuntemattomista universumin kolkista. Sen peltisen kuoren alle on asennettu radionauha, joka lähettää tervehdyksen avaruuden tuntemattomille asukeille maapallon kaikilla kielillä. Yritys on ilmeisen epätoivoinen – myönnettäköön – mutta kai limonadipulloon on joskus mahdollista osua haulikollakin, vaikka olisi kuinka huono tähtääjä.   Piip-piip kuuluu avaruuden loputtomassa tyhjiössä. Anus 1 on suunniteltu mahdollisimman yksinkertaiseksi laitteeksi. Mukana ei ole mitään hienoa tai monimutkaista tekniikkaa, sillä sukkulan on tarkoitus kestää vuosisatoja. Monimutkaisempaan laitteeseen tulisi helposti kaikenlaisia pikkuvikoja ja lastentauteja, jotka saisivat aikaan sen, että laite lakkaisi ennen pitkää toimimasta. Anus 1 on näennäisesti ikuinen laite.   Anus 1 piipittää itsekseen kylmässä avaruudessa. Se on tässä maailmankaikkeudessa pelkkä kusiaisen paska, ja tuskin edes sitä. Siinä on pieni antenni ja siitä on lasisia silmiä myöten tehty ihmisen pään muotoinen.   Yllättäen Anus 1:tä alkaa lähestyä tuntematon sylinterin muotoinen avaruusalus. Siinä on killuvia strobovaloja, ja sen perästä lähtee sininen suuliekki. Sellaisen ovat nähneet tämän maailman ihmisistä ainoastaan Juhan af Grann ja Rauni-Leena Luukanen-Kilde hulluimpina päivinään. Avaruusaluksen pohjaan aukeaa luukku. Se poimii robottikädellään Anus 1:n sisäänsä.   Humanoidit ovat kolme kertaa ihmisen kokoisia. Niillä on harmaa, suomuinen nahka, lonkerot ja tuntosarvet. Ne näyttävät mustekalan ja muurahaisen epäsikiöiltä. Ne alkavat käännellä ja koputella sukkulaa ihmeissään. Tälläinen pieni peltipurkki täällä avaruuden lainsuojattomien keskellä. Mikä säälittävä esine! Mistä se on tänne kulkeutunut? Sen tekniikka on äärimmäisen alkeellista. Yllätys, että sellainen häkkyrä edes selvisi näille avaruuden kulmille. Mikä säälittävä, alkeellinen kapistus. Avaruusoliot sädettävät lasersäteillä Anus 1:n ja saavat näin selville aluksen alkuperän.   Yllättäen Anus 1 alkaa puhua. Mekaaninen naisääni luettelee:   - Hello! Hei! God dag! Salut! Guten Tag...   Mikä helvetin häkkyrä tämä on, ihmettelevät muukalaiset yhä epäuskoisempina. Sitten niitä alkaa huvittaa. Ne avaavat radion ja säätävät oikean radiotaajuuden. Niiden aparaatissa on koje, joka kääntää avaruusolioiden kielen englanniksi. Ne päättävät hiukan huvitella ihmiskunnan kustannuksella.   Yksi avaruusolioista ottaa teennäisen möreän ja epäinhimillisen äänen ja murisee mikrofoniin:   - Tervehdys, maan pienet asukkaat.   NASA:n tutkimuskeskuksessa kaikki menee hetkeksi täysin sekaisin. Ihmisten niskavillat nousevat pystyyn. He kuuntelevat saamaansa radioviestiä kuulokkeistaan yhä uudelleen hyvin epäuskoisina, hämmentyneinä ja pelokkaina. Viestin alkuperä varmistetaan, ja kyllä se todellakin on peräisin maan ulkopuolisilta asukeilta! Viestistä informoidaan heti myös Pentagoniin, Yhdysvaltain presidentille ja kaikille muille tärkeille tahoille. Toistaiseksi mitään ei kerrota tiedotusvälineille eikä muillekaan ulkopuolisille.   - Täällä Tellus, sanoo eräs pöllämystynyt tutkija pelokkaana ja vakavana. - Kuka puhuu?   - Eräs nälkäinen ulkomaailman asukki.   - Aiotteko syödä meidät, tutkija kysyy kauhuissaan.   - Ei. Me haluamme pizzaa. Pistäkää tänne pari sinihomejuustolla, ananaksella ja kinkulla.   Avaruusoliot hihittävät mikrofoniin. Maan kamaralla sen sijaan ollaan haudanvakavia. Sotavoimat ovat täydessä valmiustilassa ja USA:n presidentti valmistautuu keskusteluun avaruuden uusien asukkien kanssa. Hän miettii pää punaisena, mitä sanoisi. Hänen sanoillaan saattaa olla vaikutus koko ihmiskunnan tulevaisuuteen. Tilanne kuohuttaa häntä. Onhan tämä kuitenkin maailmanhistorian mittakaavassa äärimmäisen merkittävä asia.   - Pyyntöänne on ehkä hiukan vaikea toteuttaa, sanoo tutkija väristen mikrofoniin. - Mikäli lähettäisimme teille pizzan, sen tulo teille kestäisi parikymmentä vuotta.   - No sitten meidän kai pitää tulla hakemaan se itse, sanoo avaruusolio hirviömäisellä äänellä. NASA:n tutkija ja moni hänen työkaverinsa kalpenee kauhusta.   - Täällä Tellus, jatkaa tutkija. - Oletteko vihamielisiä?   - Sopii pelästyä, pieni maan asukas, sanoo petomainen ääni. - Olemme äärimmäisen vihamielistä sakkia. Me olemme tuhonneet monta maailmaa. Olemassaolonne on silti meille täysin yhdentekevä pieru. Matka sinne on aika pirun pitkä. Ei tästä nyt rohjeta mitään maailmoita tuhoamaan.   Sisään NASA:n tutkimuskeskukseen astuu Yhdysvaltain presidentti turvamiehineen ja avustajineen. Hän ottaa kuulokkeet tutkijan päästä. Hän tuntee olonsa epävarmaksi. Hän pyrkii pelostaan huolimatta säilyttämään arvokkuutensa. Hän miettii, että ei tule olla liian kova, mutta ei myöskään liian heikko. Hän on nyt kuitenkin koko ihmiskunnan puhemies.   - Täällä puhuu Yhdysvaltain presidentti. Minä olen se, jolle teidän tulee ensimmäiseksi puhua. Yhteydenottonne on maailman mittakaavassa hyvin merkittävä tapaus. Tämä todistaa sen, ettemme ole yksin universumissa. Tiedoksenne, että pyrkimyksemme ovat pelkästään ystävälliset. Luulen, että me voimme oppia toisiltamme paljon.   - Jaahas, sanoo avaruusolio. - Joku iso kiho siis. Tämä peltihäkkyrä todistaa sen, ettei teillä ole meille paljonkaan annettavaa. Mitä te oikein ajattelitte, kun lähetitte semmoisen tänne? Säälittävää. On sama vaikka posauttaisimme laaserilla koko planeettanne paskaksi.   Tuon virkkeen perästä kuulokkeista kuuluu avaruusolioiden huvittunutta naurua. Yhdysvaltain presidentti suorastaan tyrmistyy. Että tällä tavalla puhutellaan planeetan ykkösmiestä.   - Tietäkää, sanoo presidentti, - että mikäli pyrkimyksenne ovat vihamieliset, emme epäröi käyttää tulivoimaa.   - Hui kun pelottaa! Heh heh! Ammutteko meitä kenties samanlaisella peltipurkilla, minkä lähetitte tänne? Salli mun nauraa!   Presidentti turhautuu. Hän ottaa kuulokkeet päästään. Hän tuntee kollektiivista häpeää koko ihmiskunnan puolesta. Tällaista, näin huvittunutta yhteydenottoa hän ei olisi koskaan arvannut odottaa. Nyt tarvitaan neuvottelijan sijaan jotain kovempaa miestä.   - Lähettäkää tänne joku toinen mies, nauravat avaruusoliot kaiuttimeen. - Meidän piti puhua posetiivarille eikä sen apinalle.   Puhelin soi yöllä Helsingissä. Pekka Sauri nousee vuoteeltaan istumaan ja vastaa. Hänellä on pitkää kokemusta pilapuheluista, ja siksi hän on kiinnittänyt Amerikan eturivin miesten huomion.   - Sinua tarvitaan nyt, sanoo ääni puhelimessa. - Me emme tiedä, mitä me tämän asian kanssa tekisimme. Olemme kohdanneet maan ulkopuolisen elämänmuodon, jolla selkeästi on jotain patoutumia. Olemme järjestäneet sinulle pikalennon Amerikkaan. Nyt on kyseessä sellainen pilapuhelu, ettet ole sellaista vielä saanutkaan.   Pekka Sauri pakkaa kamppeensa ja lähtee viipymättä Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Neljän tunnin päästä hän on perillä NASA:n tutkimuskeskuksessa.   - Tervehdys, hän sanoo kankealla englannilla mikrofoniin. - Kai te tiedätte, vaikka olettekin ekstraterrestiaaleja, että pilasoittelijoilla on yleensä pieni penis ja liikaa luppoaikaa.   - Itse asiassa, nauraa avaruusolio, - meillä on sikäläisen paloletkun pituiset eturauhaset. Että siinä mielessä ammuit hiukan mistiin.   - Tiedättehän, että tämä ”ensimmäinen yhteys” on meille kovin merkittävä asia. Siksi toivommekin, ettette suhtautuisi siihen niin kevyesti. Jo puoli vuosisataa me olemme etsineet maailmankaikkeudesta muuta elämää. Teidän ei tulisi siksi suhtautua tähän asiaan niin huvittuneesti. Tämä on meille hyvin tärkeä asia.   - Mikäs helvetin mies sinä olet? Ja mitä paskaa sinä puhut? Tämä teidän häkkyränne on semmoinen viritys, että parivuotias tyttärenikin olisi pystynyt saamaan paremman aikaan. Miten me siis voisimme ottaa teitä vakavissaan.   - Myönnettäköön, se voi olla hiukan alkeellinen. Minä en ole mikään avaruusteknologian ammattilainen. Mutta hyvää on ainakin se, että olemme löytäneet yhteisen kielen.   - Kuulostaa muuten melkoiselta mongerrukselta. Me puhumme mieluummin kurkkuäänillä. Pistäkää kauittimeen joku hauskempi mies vaihteeksi. Tässähän menee huvi kokonaan, kun puhuu tuollaisen ilonpilaajan kanssa.   - Mutta varmasti teillä on jokin henkilökohtainen syy siihen, miksi suhtaudutte tähän tilanteeseen niin kevytmielisesti. Yleensä naurulla pyritään peittelemään kipeitä asioita.   - Voi jumalauta. Päähäni kiinnitetyt mekaaniset korvani palavat. Mikä tämä mies oikein on? Mistä helvetistä te sen tänne kaivoitte?   Yhdysvaltain presidentti apujoikkoineen pidättelee naurua. Saavat ulkoavaruuden hörhöt vaihteeksi määränsä mukaan.   - Ei ole syytä hermostua, sanoo Pekka Sauri rauhallisella äänellä. - Näyttää nyt vahvasti siltä, että olemme perimmäisten kysymysten äärellä. Miltä teistä nyt tuntuu? Sanokaa se ihan kakistelematta.   - Meistä tuntuu nyt siltä, sanoo avaruusolio itkua pidätellen, - että jos teidän planeetallanne asuu noin ilottomia ja kuivia ihmisiä, taitaa olla parempi, että laitamme tämän puhelun poikki. Ei ole ilo tuntea. Saakelin ilonpilaaja. Saatana.   - Minä luulen, että tähän asiaan liittyy nyt jotain henkilökohtaista ja vaiettua. Kenties jopa jotain seksuaalista? Ei ole häpeä puhua näistä asioista.   - Jumalauta. Olemme kolmesataa vuotiaita, mutta koskaan emme ole tunteneet oloamme näin ankeaksi. Joku toinen luureihin, nyt äkkiä!   - Kun minä en voi tässä nyt teille toiseksi ihmiseksi muuttua. Teidän on nyt hyvä puhua minulle suoraan. Ihmismielen salojen tutkijana minä ymmärrän epävarmat tunteenne hyvin. Emme me ole niin erilaisia. Teilläkin on inhimillisiä tunteita. Se on helpottavaa ja ihan normaalia. Ei sitä parane kavahtaa.   Avaruusoliot tuntevat kylmien väristysten kulkevan suomuisten ruumiidensa läpi. Ne eivät enää halua tietää enempää tästä universumin pikkuplaneetasta. Ne laittavat linjan viipymättä poikki. Toisessa päässä kuuluu tuut-tuut. Mikäli siellä on enemmänkin tuollaisia ihmisiä, he perustavat uuden siirtokunnan jonnekin helvetin kauas koko Telluksesta.   Näillä ulkoavaruuden asukeilla on kuitenkin vielä pieni kujeilu mielessään: Alfa Centaurissa asuu eräs heidän suuresti vihaamansa vieras rotu, jolla ei ole ollenkaan huumorintajua. Ne laittavat tuon peltipurkin matkaamaan suoraan sinne. Siinä sitä on telluslaisille vähän lisää viihdettä. Löytävätpä ainakin kaltaisensa. On se perkele, kun ihmiset eivät ymmärrä huumoria!

Päällimmäinen huomio tekstistä on se, että novellin taso parani huomattavasti siinä vaiheessa, kun Pekka Sauri astui puikkoihin. Siihen asti hahmottelin koko ajan mielessäni, että kuinka annan rohkaisevan palautteen aloittelevalle kirjoittajalle, mutta siihen ei lopun perusteella ole tarvista. Alku lieni tarkoituksellisesti tökeröä?   Siltä varalta, että joku aloitteleva kirjailija (ei siis novellin oikea kirjoittaja) lukee tämän palautteen, mainittakoon, että alussa kieli oli kylläkin funktionaalista, se vei juonta eteenpäin, muttei sitten tehnytkään mitään muuta. Kaikki scifikuvasto oli aiemmin nähtyä, mukaanlukien ihmiskunnan kustannuksella pilailevat alienit.   Mutta, mutta... se, että tällaiseen äärimmäisen tökeröön ja kliseiseen scifiasetelmaan yhtäkkiä isketään Pekka Sauri Yölinjoineen keittiöpsykologisoimaan alienparkojen kustannuksella teki novellista äärimmäisen hyvää huumoria. Pekka Saurin kielen jäljittely oli tietysti kielellisesti eri aivan eri luokkaa kuin alun kuvailu, mutta tässä siirtymää ei mitenkään pystyne välttämään.   Ainoa oikea heikkous novellissa on se, lukija saattaa jättää lukemisen kesken ennen Pekka Saurin kuvaan astumista.

Kiitos palautteesta. Tämä oli tosiaan tämmöinen nopeasti kirjoitettu teksti. En tosiaan ole mikään scifin ammattilainen, joten on vaikea sanoa, miten kulunut aihe tämä oli. Kommentoinpa nyt sinunkin tekstiäsi, kun olen tässä kerran paikalla.

Kliseistä kulahtanutta tarinakeitosta pikantin tuoreesti maustettuna ... ja luettavaa syntyy! Lienee totta, että aivan uusia tieteistarinan aiheita on hankala keksiä - ainakaan niitä, jotka eivät ole utopistisuuttaan vailla tarttumakohtia tai peräti samastumistilaisuuksia lukijalle. Vanhoja aihoita täytyy siis kierrättää. Mutta onneksi niitä pystyy tuoreuttamaan ja lämmittämään kuin ... eilistä pizzaa :wink: .