Vain elävät näkevät peilikuvansa

[b]Vain elävät näkevät peilikuvansa[/b]   [i]MT: Tohtori, blogissanne mainitsette, että perheeseenne on tullut lisäystä, uusi lemmikki nimeltä Beowulf. Kyseessä on ilmeisesti koira? Vai kenties tyyliinne sopien jotain eksoottisempaa? Tri IK: Tavallaan molempia. En tietysti voi paljastaa yksityiskohtia, koska Beowulf on vasta prototyyppi, mutta voin sanoa, että se sopii perheeseemme erinomaisesti. Rakkaus on molemminpuolista.[/i]   Työnnän lusikkani murokulhoon ja heiluttelen sitä tylsistyneenä. Geenimaissista leivotut hiutaleet kimpoilevat edestakaisin vailla järjestystä, kuin aamullisen haastattelun pätkät mielessäni. Nootropiineilla saisin varmaan keskittymiskykyni takaisin ja pätkät järjestyisivät. Muroille oikean järjestyksen mukainen kohtalo olisi tulla syödyksi. Ei kuitenkaan tee mieli. Syöminen ylläpitää ja pitkittää turhaksi käynyttä elämääni. Eihän sekään nykyisin olisi välttämätöntä; monet kollegani ovat parantaneet ruumistaan niin, että voivat jättää sen ylläpidon fotosynteesin varaan. Enemmän aikaa kirjoittamiselle, toisten ihmisten näkemysten kopioimiselle.   [i]MT: Työssänne te luotte uudenlaista elämää. Monet kriitikkonne sanovat, että tällä tavalla te pilkkaatte luonnollisen elämän pyhyyttä. Mikä on teidän näkemyksenne? Tri IK: Asiahan on juuri päinvastoin. Kuvaan tätä vertauksella: te olette toimittaja. Työssänne luotte uusia tekstejä. Näiden tekstien olemassaolo ei kuitenkaan rienaa aiempia tekstejä. Kuten kaikki tekstit, myös kaikki elolliset olennot muodostavat kauniin kokonaisuuden. Meidän luomuksemme ovat kuin peili luonnolliselle elämälle. Ja mitä kaunotar näkee peilissä? MT: Kuvan omasta kauneudestaan? [Tekeekö tämä tässä muodossa minusta haastattelijana liian näkyvän? Pitäisikö sieventää ja laittaa koko roska tohtorin puheeksi? Hänen sanomansahan se on, vaikka minä sen suustani päästinkin.] Tri IK: Juuri niin.[/i]   Hyvähän tohtorin on sanoa. En minä luo uutta, minä vain kirjaan ylös sen, minkä hän ja muut haastateltavat sanovat, ja pyörittelen siitä sellaisia palloja, jotka parhaiten sopivat lukijoiden kurkusta alas. Niin kuin nämä murot, hyi olkoon. Aikani kun vatkaan, ne kyllästyvät tuolla geneettisesti parannellulla maidolla, uppoavat pohjaan ja mössöytyvät. Täydellinen metafora elämälleni. Jos osaisin kirjoittaa jotakin aidosti omaperäistä, voisin tarjota lukijoille synkän arkirealistisia vertauskuvia elämän vastenmielisyydelle. Mutta en osaa, ja vaikka osaisinkin, sellaiset eivät menisi kaupaksi. Ei tarpeeksi suurta, ei tarpeeksi valoisaa. Kyllä minun täytyy lähteä ulos ihmisten joukkoon virkistymään. Jos vain vatvon synkkiä ajatuksia täällä itsevalaisevien huonekasvien kylmässä kajossa, saatan päätyä äärimmäisiin tekoihin.   [i]MT: Mikä teidän mielestänne on suurin saavutuksenne? Tri IK: Meillä on monia tuotteita, jotka ovat mullistaneet ihmisten elämän lähes kaikilla osa- alueilla. Henkilökohtainen suosikkini on kehittämämme puu, jonka ilmanpuhdistuskyky on huikeasti luonnollista suurempi. Niitähän on nykyään meidänkin kaupunkimme kaikkien katujen varsilla. Kun aamuisin käytän Beowulfia lenkillä, minusta on mukava tietää, etteivät sen keuhkot turmellu saasteista. [Leveästi hymyillen; tähän jokin maininta siitä, kuinka tohtorin perhe-elämä on selvästikin onnellista?][/i]   Ilma on tosiaan raikasta ja taivas kirkas. Toisin kuin minun ajatukseni. Haastattelu pitäisi kirjoittaa puhtaaksi, laittaa puheen väliin jotakin sievää tilkettä, kuvata ilmeitä ja rinnastaa niin ilmeet kuin puheetkin tohtorin uran viitekehykseen. Kun artikkeli sitten on valmis, se lisätään siihen informaatiotulvaan, joka sotkee ihmisten mieliä entisestään. Työllään tohtori kirkastaa, kun taas minä hämärrän. Vertaanko itseäni tosiaan haastateltavaan, siihen rikkaaseen visionääriin? Muiden lisäksi synkennän tahallani omaakin mieltäni, eikä siihen auta raitis ilma. Pitäisi lopettaa, mutta mikä? Synkistely, työ vai elämä?   [i]MT: Yhtiönne motto on ”Elämä on arvokasta”. Eivätkö kokeenne kuitenkin aiheuta kärsimystä näille olennoille, joita sanotte ”tuotteiksenne”? Tri IK: [Kysymyksestä selvästi harmistuen, mutta pian itsevarmuutensa palauttaen.] Me teemme kaikkemme minimoidaksemme näiden viattomien olentojen kärsimyksen. Kaikki kokeet suunnitellaan tarkasti etukäteen, eikä turhia riskejä oteta. Jos joskus joudumme pientä tuskaa tuottamaan, mikä on hyvin poikkeuksellista, voitte olla varma, että kyseisten kokeiden seurauksena voimme vähentää tulevaisuudessa kärsimystä vielä enemmän. MT: Myönnätte siis, että joskus koe-eläimenne joutuvat kärsimään, mutta ette näe tässä ristiriitaa arvopohjanne kanssa? Tri IK: Me emme koskaan loukkaa elämän arvokkuutta työssämme. Kaikki kärsimys, ja haluan edelleen korostaa, että se minimoidaan, aiheutuu vain, jotta voisimme kunnioittaa ja suojella tuota arvoa suurimmassa mahdollisessa määrin.[/i]   Onko kärsimyksentäyteisellä elämällä arvoa? Ne eläimet kyllä kärsivät ainoastaan suuremman hyvän eteen, jos nyt edes kummemmin kärsivät, mutta minun elämäni taas on täysin arvotonta. Kärsin, koska en työssäni edusta itseäni, vaan lukijoiden mielihaluja. Minä arvostan tohtorin työtä, enkä edes olisi halunnut inttää tuosta kärsimyskysymyksestä. Lukijat kuitenkin tahtovat nähdä bioteknologian negatiivisessa valossa. Eivätkö he näe, kuinka paljon se on parantanut heidänkin elämäänsä? En halua elää tässä kiittämättömässä maailmassa. Minua ja tohtoria yhdistää se, ettei meitä arvosteta. Minä sitä tosin tuskin ansaitsisinkaan. Kas, tuollahan on baari. Löytyisikö sieltä lohtua?   [i]MT: Teitä on usein ylistetty poikkeusyksilöksi ja suorastaan neroksi. Koetteko olevanne erilainen kuin muut? Tri IK: Jokainen yksilö on toki omanlaisensa, niin ihmisten kuin muunkin elämän keskuudessa. Olenko minä poikkeuksellisen lahjakas? En tiedä. Olennaista on intohimo. Minä löydän onnellisuuteni siitä, mitä itse luon, enkä ulkopuolisesta maailmasta. Luovana kirjoittajana varmaankin ymmärrätte mitä tarkoitan... Jos minulta pyydettäisiin elämänohjeita, sanoisin näin: älkää verratko itseänne muihin, vaan mitatkaa itseänne vain luomustenne rinnalla. Jos tunnette jäävänne niiden varjoon, riemuitkaa. Tällöin olette ylittäneet itsenne.[/i]   Oluen käymisprosessi on vanhinta ihmisen soveltamaa bioteknologiaa. Tämän opin valmistautuessani haastatteluun. Aine, josta äsken maksoin itseni vielä entistäkin kipeämmäksi ja jonka aion nyt kaataa kurjiin sisuksiini, on kuitenkin käynyt läpi paljon hienostuneempia manipulaatioita. Psykoaktiiviset vaikutukset ovat sen mukaiset. Kun kosteus ulottuu kurkkuuni, voin jo aistia lupaavan helpotuksen tunteen. Onko tämä sitä, mitä minä haluan? Mitättömän lyhyt vapautus lähes ikuisesta piinasta, sitäkö minä muka kaipaan? Ei, minä haluan lopullisen ratkaisun.   Lasken tuoppini pöydälle ja katselen ympärilleni. Kaikki baarin muut asiakkaat ovat onnellisia. Jotkut jopa tanssivat, biomodifioidut vartalot liikkuvat kauniin rytmikkäästi kuin virraten. Minä en kuulu tänne, en ole yksi heistä. Nousen ylös poistuakseni. Nurkkapöydässä joku myy pieniä koeputkia, pimeää biotekniikkaa kenties. Ehkä hänellä on jotakin minun tarpeisiini sopivaa. Raha vaihtaa omistajaa, diileri kyllä tietää, mitä antaa sellaiselle, josta näkee, että elämällä on enää pelkkää kipua tarjottavanaan.   [i]MT: Kriitikoistanne kärkkäimmät syyttävät teitä bioterrorismista. Kuinka vastaatte tällaisiin syytöksiin? Tri IK: Voin vastata sekä itseni että yrityksemme nimissä: me emme harjoita bioterrorismia. Me tuotamme bioteknologisia sovelluksia, jotka parantavat niin ihmisten kuin muidenkin elämänmuotojen, sekä luonnollisten että keinotekoisten, elämänlaatua. Bioterroristeja ovat ne, jotka jalostavat taudinaiheuttajia vapauttaakseen niitä asutuskeskuksiin, ne, jotka myyvät testaamattomia biohuumeita lapsille sivukujilla, kaikki ne, jotka käyttävät näitä kauniita teknologioita kärsimyksen lisäämiseen eivätkä sen vähentämiseen. [/i] Astun ulos baarista, uusi ostokseni taskussa painaen. Se on kuitenkin kevyt ajatusteni rinnalla. Silta. Sillat ovat juuri sellaisia paikkoja, joissa näitä ajatuksia pohditaan. Katselen kirkasta vettä kaukana alhaalla. Biomodifioidut mikrobit pitävät sen puhtaana kaikesta siitä roskasta, jota lajimme sinne suoltaa. Saman kohtalon voisin helposti ottaa omallekin ruumiilleni, joka on juurikin verrattavissa roskaan. Hyppy kaiteen yli, ehkä murskautuminen tai hukkuminen, ruumiin hidas hajoaminen mikrobitoiminnan seurauksena. Toinen vaihtoehto olisi niellä koeputken sisältö ja antaa supervirusten syödä lihani. Menisikö siinä tunteja vai riittäisivätkö minuutit? Ansaitseeko tuskaisa elämä kiirastulen kaltaisen kliimaksin, vai tulisiko sen vain päättyä nopeasti? Onko valinnallani mitään väliä? Nousen kaiteelle ja asetan putken huulilleni. Vain valinta ja sekunnin kuluttua se on tehty.   [i]MT: Kohtaatte jatkuvasti varsin murskaavaa kritiikkiä, josta vain pari tyypillisintä esimerkkiä mainitsin äskettäin. Tekeekö mielenne koskaan luovuttaa? Tri IK: Olen itse kriitikoistani ankarin. Olen aina onnistunut pitäytymään omissa periaatteissani, ja se riittää. Luopumiseni olisi vain voitto niille, joiden tiedän olevan väärässä. Itse asiassa en ole aivan varma, ymmärränkö kysymystänne. Miten minä luovuttaisin? Jäisinkö eläkkeelle? Toimittaja, voitteko pahoin? [Tämä nyt ainakin pitää leikata pois. Tunteet irti työstä, ei tässä minusta ole kyse.][/i]   Miksi minä oikeastaan edes tuhlaan aikaani tällaiseen? Minullahan on töitä. Pudotan koeputken jokeen ja laskeudun kaiteelta. Tänään laitetaan artikkeli julkaisukuntoon, itsemurhan voi tehdä huomennakin. Luovuttamistahan tämäkin on, muttei välttämättä pysyvää. Ehkä tosiaan yritän tällä kertaa olla luova. Kirjoitan artikkelin oman tahtoni mukaan, tohtoria ylistäen. Ehkä se sivistää jotakuta. Tuskin siitäkään mitään tulee, mutta nythän minulla on pakotie valmiina. Sillat vievät aina toiselle puolelle.

Hyvää novellissa oli se, että se oli täynnä pieniä, oivaltavia yksityiskohtia. Tohtorin hahmo oli uskottava.   Novellissa kritisoisin sitä, että kokonaisuutena se vaikutti jokun verran päämärättömältä. Lopun itsemurha-aikeet eivät oikein nivoutuneet kokonaisuuteen, ja vaikka novellissa puhuttiin kiistanalaisesta aiheesta, bioteknologiasta, sillä ei oikein tuntunut olevan uutta sanottavaa tai edes kannanottoa aiheesta.   Kiinnitin myös huomiota realismiin. Nähdäkseni kriittisyys uutta teknologiaa kohtaan keskittyy teknologian lanseeraamisvaiheeseen, ja siinä vaiheessa kun se on elimellinen osa arkielämää, se on hyväksyttyä, eikä sitä viitsitä vastustaa. Näin novellin asetelma, bioteknologian kyllästämä maailma, jossa sitä kuitenkin vastustetaan, ei mielestäni ollut realistinen tai edes missään muussa suhteessa järkevä.

Novellin synkkyys sopi hyvin sen käsittelemiin aiheisiin ja hahmot olivat toimivia. Itse kuitenkin koin, että haastattelu ja toimittajan muu elämä olivat ehkä hieman toisistaan irrallaan, ja esimerkiksi tohtorin haastattelu yksinäänkin voisi muodostaa novellin.   Nimi "Vain elävät näkevät peilikuvansa" on erittäin mielenkiintoisen kuuloinen. Sen kytkös itse novelliin jäi kuitenkin ehkä hiemän hataraksi. (Voi johtua omasta ymmärtämättömyydestäni.)   Jäin miettimään tuota punnortin kommenttia uudesta teknologiasta. Itse koin suhtautumisen bioteknologiaan ihan järkevänä, onhan tohtorin teoksissa kyse nimenomaan uutuuksista, joita vastustetaan vaikka maailma jo onkin teknologiaa täynnä. Toisaalta taas haastattelu toi mieleeni nykyiset keskustelut esimerkiksi meikkien testaamisesta eläinkokeilla. Tällöinhän kyseessä on jo kauan käytössä ollut, mutta edelleen vastustusta herättävä tapa. Tässä mielessä novelli käsitteli nykyäänkin esillä olevia teemoja, vaikkakin tulevaisuuteen(?) sijoitettuna.