Tanssiaiset

Sariel käveli kohden pientä aukiota kaasulyhdyin valaistua sorakäytävää pitkin. Molemmin puolin leikattua nurmea, niiden jälkeen mahtavia pensaita ja korkeita lehtipuita. Ja pimeys. Hän kuuli valjaiden kilahtelun ja hevosten niin tutun hörähtelyn. Se herätti menneiden aikojen kaipuun ja ihmisten ikävän. Valjakko seisoi osin suihkulähteen takana, portin edessä. Vaunujen eteen oli valjastettu neljä riviä hevosia. Ne olivat tummia kuin yö, valkoiset sulkatöyhdöt päidensä päällä. Vaunut olivat linjakas entisaikainen limousine. Kaaria, kiilteleviä koristeita, mustina heijastelevia ikkunoita. Sariel oikaisi pensaiden välistä nurmikentän poikki, yhä viipyillen varjojen suojassa. Katseli uteliaana. Jotakin siellä työskenneltiin vaunujen eturenkaan parissa, omituiset pienet olennot kuin kääpiöt. Yksi pitkä mies niitä komensi. Hänellä oli viitta ja silinterihattu, kädessä keppi. Sariel astui ruoholta soralle ja askel rasahti. Lähin hevosista huomasi hänet ja tervehti.   Pitkä mies nosti katseensa, tähyili ympärilleen. Näki Sarielin, sieppasi maasta lyhdyn ja tuli luo harppaavin askelin. ”Oh,” Sarielilta pääsi hämmästynyt äännähdys. Se oli Remiel, hiukan erilaisena, mutta yhä komeana. Mies nosti metallista lyhtyä ja tarkasteli Sarielia tovin. Tämä kurtisti kulmiaan ärsyyntyneenä. ”Siinähän sinä olet. Arvaa vaan, onko saanut odottaa?” Remiel kysyi töykeästi. ”No arvataan, että on,” Sariel puuskahti, puoliksi huvittuneena uudesta käänteestä, puoliksi loukkaantuneena. Ja hevoset miehen takana hörähtelivät myöntäen, että odotettu oli. Remiel teki kädellään ohjaavan eleen kohti vaunuja. ”Saanko pyytää nousemaan kyytiin.” Sävy oli nyt vähän kohteliaampi. Sariel asteli hänen rinnallaan kädet kuitenkin torjuvasti puuskassa. 
”Onko meillä todellakin aikaa tällaiseen,” hän sanoi sitten, mutta Remel ei hämmentynyt: ”Pöh, kaikki tietävät, että sinä rakastat juhlia,” sitten hän naurahti: ”Varo hevosia. Ne syövät pieniä tyttöenkeleitä aamupalakseen.” Röyhkeää! Alentavaa! Mutta kun he kulkivat valjakon vieritse, eräs hevosista virnisti ilkeästi ja kuopi soraa niin, että kipinät sinkoilivat.   Pienet miehet, kuin kääpiöt, olivat saaneet puuhansa valmiiksi ja yksi kiipesi tikkaita ja avasi oven vaunuihin vain juuri ja juuri ylettäen. Kaksi istui jo ohjaksissa ja vielä yksi... Jokin metallinen olento, jättiläinen, seisoi vaunujen takaosassa kuin osittain sulautuen koriin. Sen pää kohosi vaunujen ylle, kasvot suunnattuina eteenpäin. Sariel vilkaisi sitä epäluuloisesti, mutta se ei tuntunut heistä välittävän. Hän kuitenkin huomasi olennon silmien välkehtivän. ”Ja minne me olemme menossa?” ”Kreivin kartanolle.” Kylmät väreet kulkivat pitkin Sarielin selkää. Hänen ja Remielin katseet kohtasivat, mutta Sariel ei kysynyt. Ei suonut Remielille sitä iloa. Hän oli pyytänyt tapaamista Raquelin kanssa. Tapaisiko hän tosiaan itsensä Kreivin? Se oli ennen kuulumatonta.   Ovi loksahti kiinni kovin vastaan sanomattomasti. Sariel huomasi istuvansa ylellisessä pehmustetussa matkustamossa. Samassa toinenkin ovi avautui ja kolme nuorta naista lennähti sisään nauraen. He olivat viehättävissä aikakautensa asuissa ja kihersivät kuin sadun keijut. He toivat muassaan tanssiaisasun, jota esittelivät Sarielle. ”Katsokaa rouva, eikö olekin upea! Se on teille.” Ja samassa alkoivat riisua naista, eikä hän edes tajunnut vastustella. He tuntuivat tietävän, mitä tekivät. Ja pian kun korsetin nyörejä kiristeltiin, Sariel näki tähtiä. Asu vaihtui nopeasti ja tytöt ryhtyivät rakentamaan hänelle siihen sopivaa kampausta, mikä sekin tapahtui tainomaisen nopeasti. Lopuksi yksi tytöistä tempaisi esiin käsipeilin ja Sariel sai ihailla korkeaa tukkalaitettaan, jossa välkehti helmikoristeita. Sitten keijut poistuivat ja mies nousi vaunuihin samalla oven avauksella. Istuutui vastapäätä ja laski korkean silinterihatun viereensä, kopautti kepillä seinään. Valjakko nytkähti liikkeelle. He suorastaan syöksyivät ulos puutarhasta ja kaarien alitse tielle. Sariel siristi silmiään, tarkasteli Remieliä. Mikähän oli juonen kuvio tänään? Kenties jonkinlaiset tanssiaiset?   Ikkunat olivat kovin tummat. Ohi kiitäviä maisemia oli hankala erottaa. Kavioiden kopina pehmeni huminaksi, vaunujen pyörät olivat varmaan kumia, niin tasaisesti mentiin. Vaikka väliäkö tuolla. Se kaikkihan oli vain satua. Sariel ei tietenkään ollut koskaan aiemmin ollut hevosvaljakon kyydissä, mutta arveli, ettei se voisi ”oikeasti” olla sellaista? He menivät todella lujaa, mutta lasit, jotka nuori Remiel heille täytti ammattilaisen ottein, eivät läikkyneet. Ojensi hänelle pikarin, hymyili itsevarmasti. 
”Kylläpä sinä nautit tästä,” Sariel sanoi. Hän ei mahtanut mitään ärsyyntymiselleen. Ja Remielin hymy levisi virnistykseksi: ”Otetaan sille,” hän sanoi kohottaen pikariaan: ”Nautinnolle.” Sariel tuhahti, mutta maistoi juomaansa silmäillen samalla toista alta kulmainsa. Remiel myhäili yhä, omahyväisesti. Sarielia ei koskaan ollut pitänyt Remielin tästä puolesta. Hänen loputtomasta itsevarmuudestaan, ylpeydestään.   Sitten hän käänsi huomion omaan asuunsa. Se oli kieltämättä varsin upea. Ylhäältä kenties hiukan liian kohottava. Vannehame kätkeytyi useiden kangaskerrosten alle ja korsetti hoikensi hänen ennestäänkin kapeaa uumaansa. Sariel tiesi näyttävänsä hyvältä. Helmeilevän viinin rohkaisemana hän tarkasteli Remieliä. Lähempää ja pidempään kuin kenties koskaan ennen. Miehellä oli pitkä tukka, kaidat kasvot ja silmät syvän siniset. Hänen liikkeensä olivat nopeat ja yllättävät. Kuin epäsuhtainen koreografia. Ja silloin Remiel kaatoikin vahingossa viiniään penkille. Sariel nauroi, vähän vahingoniloisesti. Ja tumma varjo, joka käväisi Remielin kasvoille, piristi naista.   ”Saakos näitä auki?” Sariel kysyi kurottautuen ikkunaa kohden. Hän tarjosi Remielille maisemia etsiskellessään vanhanaikaista käyttöliittymää. Se oli kampi. Hän pyöritti sitä ottaen tukea miehen jalasta. Kun ikkuna laskeutui tarpeeksi, kurottautui hän ulos. He todellakin kiisivät. Kavioiden jytinä edessä, aaltomainen liike. Metsä viuhui ohi, kuu venytti varjoja pitkiksi. Ilma raikas ja tuoksullaan huumaava. Niin kovin todellinen. Kapea metsätie heidän allaan ja silti mentiin tasaisesti. Kyyneleet kihosivat silmiin ja kampaus tuntui höltyvän, Sariel vetäytyi sisään ja samalla vaunut keinahtivat, tasaisuus rikkoutui yllättäen. Hän kaatui Remielin syliin. Tunsi miehen käsivarret ympärilleen, kasvot siinä yllä ja hengitys lämpönä iholla.. He katsoivat toisiaan ikuisuudelta tuntuvan hetken. ”Tämäpä miellyttävä yllätys. Silkka vahinkoko vain?” Remiel sanoi ja alkoi kumartua kohti. Sariel riuhtaisi itsensä irti, tunsi punan kasvoillaan: ”Silkka vahinko!” Hän tiuskahti. Se oli lapsellista. He olivat lapsellisia. Sariel hengitti kiivaasti, katsoi avoimesta ikkunasta. Metsä oli muuttunut synkäksi, puut kiinni toisissaan. Tuuheita ja naavaisia havupuita. Se oli sellainen metsä, jossa asui susi ja Punahilkka taivalsi loputtomalla matkallaan isoäidin luo. Siinä he sitten istuivat. Vilkuilivat toisiaan, silmäkulmistaan tai suoraan. Remiel oli keikari. Sarielin ainainen kiistakumppani ja kiusoittelija. Enkeleiden ei sallittu tuntea toisiaan. Oikeasti, henkilökohtaisesti. He tulivat ulos metsästä ja maailma kumpuili kuun valossa. Niittyjä, talojakin kaukana. Remiel katsoi häneen viekkaasti ja työnsi sitten päänsä ulos. Hän huusi lujaa, hävyttömyyksiä! Se nauratti Sarielia. Sulki sitten ikkunan ja täytti heidän pikarinsa. ”Otetaanhan taas,” Remiel sanoi. Sariel myöntyi.   Vielä parin viinilasillisen jälkeen tunnelma oli keventynyt. Valjakon vauhti hidastui ja he kääntyivät. Kiivettiin rinnettä ylös. Oikealla jäi pieni laakso lampineen. Sitten oltiinkin perillä. Lakeijat avasivat vaunun oven. Remiel nousi ensin ja ojensi Sarielille kätensä. Tämä epäröi hetken, mutta tarttui sitten apuun. Pieni hassu lakeija ojensi Remielille tämän hatun ja kepin, läimäytti oven kiinni. Sen jälkeen hän sai vielä lyhdyn. Lakeija kiipesi ohjastajan paikalle muiden viereen ja vaunut lähtivät. Sariel katsoi niiden menoa. Omituista jättiläistä perässä. Jospa se keikutti vaunuja?   Kesäyön tuoksu huumasi. He kulkivat pienen puisen kaaren alitse ja saapuivat pensaiden lomaan. Ne olivat kirsikkaa, lumipalloheittä, sireeniä, ruusua ja mitä lie muuta. Jonkin matkan päässä hiukan vielä ylempänä kohosi punainen puupintainen kartano halliten kukkulaa itsevaltaisesti. Sen keskellä kohosi upeasti kuvioitu torni. Kartanon sivuilla näkyi pienempiä rakennuksia. Tämän portin ja kartanon väliin jäi puutarha ja koristeltu tanssipaviljonkin pylväikköineen. Korokkeella orkesteri viritti soittimiaan. He olivat pukeutuneet frakkeihin ja kasvoja verhosivat naamiot. Sellaiset, joita käytettiin naamiaisissa. Lyhtyjä ja koristeita roikkui pitkin puutarhaa.

Enkeleitä! Siinä aihe josta pidän. Hienoa nähdä jonkun kirjoittavan vaihteeksi niistä. Viittaukset 1800-luvun maailmaan lisäävät pisteitä entisestään. Onko teksti osa pidempää tarinaa?   Alku lähtee kenties hieman hitaasti käyntiin. Mielenkiintoni heräsi toden teolla vasta kohdassa "Se oli Remiel, hiukan erilaisena, mutta yhä komeana" (mitä lie jännittävää hänelle tapahtunut). Puheosuudet ovat perinteisesti kuuluneet omille riveilleen, eivät toistensa perään. Yleensä en ole vaatekaappi-inventaarioiden ystävä, mutta tällä kertaa täytyy myöntää, että vaatteiden kuvailu oli onnistunut napakasti ja hyvin. Pidin erityisesti tyylikkäästä ilmauksesta "ylhäältä kohottava".