Kategoria: Konepaja | 442 viestiä | 216,8 t lukukertaa
Vastannut: Mustelmann, 19.04.2026
Kategoria: Leirinuotio | 24 viestiä | 317 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, 19.04.2026
Lähestyvä kylmyys
14.02.2015
Löysin arkistoistani tällaisen tekstin, jonka kirjoitin vajaa vuosi sitten. Yllätyin siitä, kuinka paljon tämä muistuttaa novellia, ja ajattelin tämän olevan hyvä teksti Leirinuotiota varten.
Lähestyvä kylmyys
Partus tunsi olonsa kylmäksi. Sää oli muuttunut viileämmäksi jo vuosien ajan, ja mereltä puhaltava tuuli sai hänen sinisellä vuoratun, muuten lumivalkoisen viittansa tempoilemaan taaksepäin, aivan kuin halukkaana lähtemään rannalta. Mutta Partus piti lujasti kiinni sinivalkoraidallisesta sauvastaan eikä perääntynyt askeltakaan, vaikka viitta niin tuntui haluavan.
Kylmyys, jonka vanha mies tunsi, ei johtunut ainoastaan lähestyvän jääkauden viimasta. Jää oli myös hänen mielessään valmistamassa häntä tulevaan taisteluun. Pienet, meressä kelluvat jäälautat ajelehtivat kohti rantaa, kun laiva lähestyi. Aurinko hehkui pilviverhon takana liekehtivän oranssina. Musta purje imi valon itseensä ja sai punaisen merkin roihuamaan entistä voimakkaammin.
Partus seisoi paikallaan ja katsoi valtavaa laivaa. Sen vanavedessä eteni kokonainen armeija pienempiä veneitä, mutta niitä tuskin huomasi suunnattoman johtajansa varjosta. Mustapurjeisen lippulaivan runko oli palaneen puun värinen ja liian kaareva pystyäkseen purjehtimaan. Se oli myös aivan liian suuri, mutta silti se pysyi meren pinnalla ja lähestyi mannerta. Laineet latistuivat hirviömäisen armadan edestä jättäen peilityynen väylän laivan ja veneiden kuljettavaksi.
Tuo ei ollut ihmisten laiva. Ihmisen valmistamat esineet noudattivat lakeja, joita ihminen oli aikojen saatossa huomannut niiden noudattavan. Ihmisten laivan kokassa ei myöskään seisoisi sellaista hahmoa, jonka Partus nyt näki. Piikkimäisessä keulassa ei ollut mitään puista veistosta, mutta aivan sen kärjessä seisoi siniseen haarniskaan puettu hahmo, jonka siniset silmät hohkasivat jäisinä. Kasvoissa ei ollut lainkaan lihaa.
Partus oli tullut rannalle tänä aamuna puolustaakseen kotimaataan. Hän ei tavoitellut taistelun kunniaa, vaan elämää itselleen ja koko kylmenevän maailman kansalle. Muuta ei voinut toivoa, kun valtameren syvyys sylki pimeät ajatuksensa päivänvaloon. Veneiden ja laivojen armeija nousi tälläkin hetkellä maihin kautta koko rannikon, ehkä jopa kautta koko mantereen. Partus ei tiennyt, miksi jumalat lähettivät ruoskansa ihmisten kimppuun juuri nyt, mutta hän ei tarvinnut tietoa käydäkseen sitä vastaan. Hän ei pelännyt mahteja, joita toiset kumarsivat polvet vapisten. Jos jumalat halusivat rangaista lapsiaan tänään, he saivat ottaa vastaan Partuksen sauvan iskut. Sen joukon kannattaisi harkita tarkemmin, kenelle magiaansa lahjoittivat.
Haarniskoitu luuranko hiiltyneen aluksen keulassa alkoi puhua äänellä, joka jyrisi hiekkaisessa maassa Partuksen jalkojen alla. Sininen velho aisti sen pilkkaavan häntä, mutta hän ei välittänyt. Hän ei edes liikahtanut, vaikka maa järisi. Sauva oli isketty tiukasti märkään hiekkaan.
Mereltä nousi äkillinen puhuri, joka lennätti mustakantisen kirjan Partuksen eteen. Luurankoamiraalin nauru voimistui, ja siihen sekoittui karmivaa väreilyä ilmassa, aivan kuin liitävät sielut yhtyisivät paholaisen riemuun. Partus vilkaisi kirjaa jalkojensa juuressa ja alkoi loitsia. Hänen hiljaiset sanansa eivät järisyttäneet maata, mutta ilman ne saivat säkenöimään.
Lähestyvä kylmyys
Partus tunsi olonsa kylmäksi. Sää oli muuttunut viileämmäksi jo vuosien ajan, ja mereltä puhaltava tuuli sai hänen sinisellä vuoratun, muuten lumivalkoisen viittansa tempoilemaan taaksepäin, aivan kuin halukkaana lähtemään rannalta. Mutta Partus piti lujasti kiinni sinivalkoraidallisesta sauvastaan eikä perääntynyt askeltakaan, vaikka viitta niin tuntui haluavan.
Kylmyys, jonka vanha mies tunsi, ei johtunut ainoastaan lähestyvän jääkauden viimasta. Jää oli myös hänen mielessään valmistamassa häntä tulevaan taisteluun. Pienet, meressä kelluvat jäälautat ajelehtivat kohti rantaa, kun laiva lähestyi. Aurinko hehkui pilviverhon takana liekehtivän oranssina. Musta purje imi valon itseensä ja sai punaisen merkin roihuamaan entistä voimakkaammin.
Partus seisoi paikallaan ja katsoi valtavaa laivaa. Sen vanavedessä eteni kokonainen armeija pienempiä veneitä, mutta niitä tuskin huomasi suunnattoman johtajansa varjosta. Mustapurjeisen lippulaivan runko oli palaneen puun värinen ja liian kaareva pystyäkseen purjehtimaan. Se oli myös aivan liian suuri, mutta silti se pysyi meren pinnalla ja lähestyi mannerta. Laineet latistuivat hirviömäisen armadan edestä jättäen peilityynen väylän laivan ja veneiden kuljettavaksi.
Tuo ei ollut ihmisten laiva. Ihmisen valmistamat esineet noudattivat lakeja, joita ihminen oli aikojen saatossa huomannut niiden noudattavan. Ihmisten laivan kokassa ei myöskään seisoisi sellaista hahmoa, jonka Partus nyt näki. Piikkimäisessä keulassa ei ollut mitään puista veistosta, mutta aivan sen kärjessä seisoi siniseen haarniskaan puettu hahmo, jonka siniset silmät hohkasivat jäisinä. Kasvoissa ei ollut lainkaan lihaa.
Partus oli tullut rannalle tänä aamuna puolustaakseen kotimaataan. Hän ei tavoitellut taistelun kunniaa, vaan elämää itselleen ja koko kylmenevän maailman kansalle. Muuta ei voinut toivoa, kun valtameren syvyys sylki pimeät ajatuksensa päivänvaloon. Veneiden ja laivojen armeija nousi tälläkin hetkellä maihin kautta koko rannikon, ehkä jopa kautta koko mantereen. Partus ei tiennyt, miksi jumalat lähettivät ruoskansa ihmisten kimppuun juuri nyt, mutta hän ei tarvinnut tietoa käydäkseen sitä vastaan. Hän ei pelännyt mahteja, joita toiset kumarsivat polvet vapisten. Jos jumalat halusivat rangaista lapsiaan tänään, he saivat ottaa vastaan Partuksen sauvan iskut. Sen joukon kannattaisi harkita tarkemmin, kenelle magiaansa lahjoittivat.
Haarniskoitu luuranko hiiltyneen aluksen keulassa alkoi puhua äänellä, joka jyrisi hiekkaisessa maassa Partuksen jalkojen alla. Sininen velho aisti sen pilkkaavan häntä, mutta hän ei välittänyt. Hän ei edes liikahtanut, vaikka maa järisi. Sauva oli isketty tiukasti märkään hiekkaan.
Mereltä nousi äkillinen puhuri, joka lennätti mustakantisen kirjan Partuksen eteen. Luurankoamiraalin nauru voimistui, ja siihen sekoittui karmivaa väreilyä ilmassa, aivan kuin liitävät sielut yhtyisivät paholaisen riemuun. Partus vilkaisi kirjaa jalkojensa juuressa ja alkoi loitsia. Hänen hiljaiset sanansa eivät järisyttäneet maata, mutta ilman ne saivat säkenöimään.
Löysin arkistoistani tällaisen tekstin, jonka kirjoitin vajaa vuosi sitten. Yllätyin siitä, kuinka paljon tämä muistuttaa novellia, ja ajattelin tämän olevan hyvä teksti Leirinuotiota varten.
[u]Lähestyvä kylmyys[/u]
Partus tunsi olonsa kylmäksi. Sää oli muuttunut viileämmäksi jo vuosien ajan, ja mereltä puhaltava tuuli sai hänen sinisellä vuoratun, muuten lumivalkoisen viittansa tempoilemaan taaksepäin, aivan kuin halukkaana lähtemään rannalta. Mutta Partus piti lujasti kiinni sinivalkoraidallisesta sauvastaan eikä perääntynyt askeltakaan, vaikka viitta niin tuntui haluavan.
Kylmyys, jonka vanha mies tunsi, ei johtunut ainoastaan lähestyvän jääkauden viimasta. Jää oli myös hänen mielessään valmistamassa häntä tulevaan taisteluun. Pienet, meressä kelluvat jäälautat ajelehtivat kohti rantaa, kun laiva lähestyi. Aurinko hehkui pilviverhon takana liekehtivän oranssina. Musta purje imi valon itseensä ja sai punaisen merkin roihuamaan entistä voimakkaammin.
Partus seisoi paikallaan ja katsoi valtavaa laivaa. Sen vanavedessä eteni kokonainen armeija pienempiä veneitä, mutta niitä tuskin huomasi suunnattoman johtajansa varjosta. Mustapurjeisen lippulaivan runko oli palaneen puun värinen ja liian kaareva pystyäkseen purjehtimaan. Se oli myös aivan liian suuri, mutta silti se pysyi meren pinnalla ja lähestyi mannerta. Laineet latistuivat hirviömäisen armadan edestä jättäen peilityynen väylän laivan ja veneiden kuljettavaksi.
Tuo ei ollut ihmisten laiva. Ihmisen valmistamat esineet noudattivat lakeja, joita ihminen oli aikojen saatossa huomannut niiden noudattavan. Ihmisten laivan kokassa ei myöskään seisoisi sellaista hahmoa, jonka Partus nyt näki. Piikkimäisessä keulassa ei ollut mitään puista veistosta, mutta aivan sen kärjessä seisoi siniseen haarniskaan puettu hahmo, jonka siniset silmät hohkasivat jäisinä. Kasvoissa ei ollut lainkaan lihaa.
Partus oli tullut rannalle tänä aamuna puolustaakseen kotimaataan. Hän ei tavoitellut taistelun kunniaa, vaan elämää itselleen ja koko kylmenevän maailman kansalle. Muuta ei voinut toivoa, kun valtameren syvyys sylki pimeät ajatuksensa päivänvaloon. Veneiden ja laivojen armeija nousi tälläkin hetkellä maihin kautta koko rannikon, ehkä jopa kautta koko mantereen. Partus ei tiennyt, miksi jumalat lähettivät ruoskansa ihmisten kimppuun juuri nyt, mutta hän ei tarvinnut tietoa käydäkseen sitä vastaan. Hän ei pelännyt mahteja, joita toiset kumarsivat polvet vapisten. Jos jumalat halusivat rangaista lapsiaan tänään, he saivat ottaa vastaan Partuksen sauvan iskut. Sen joukon kannattaisi harkita tarkemmin, kenelle magiaansa lahjoittivat.
Haarniskoitu luuranko hiiltyneen aluksen keulassa alkoi puhua äänellä, joka jyrisi hiekkaisessa maassa Partuksen jalkojen alla. Sininen velho aisti sen pilkkaavan häntä, mutta hän ei välittänyt. Hän ei edes liikahtanut, vaikka maa järisi. Sauva oli isketty tiukasti märkään hiekkaan.
Mereltä nousi äkillinen puhuri, joka lennätti mustakantisen kirjan Partuksen eteen. Luurankoamiraalin nauru voimistui, ja siihen sekoittui karmivaa väreilyä ilmassa, aivan kuin liitävät sielut yhtyisivät paholaisen riemuun. Partus vilkaisi kirjaa jalkojensa juuressa ja alkoi loitsia. Hänen hiljaiset sanansa eivät järisyttäneet maata, mutta ilman ne saivat säkenöimään.