Taivasmatka

[b]Taivasmatka[/b]   Himmel ratsasti tomuisella tasangolla. Armottoman taivaan tappavalta säteilyltä häntä suojasi vain hänen nahkaisen hattunsa leveä lieri. Hänen ratsunsa oli kehittynyttä mallia, rakennettu vain muutamia vuosia ennen Veriyötä. Sen digitaalinen hirnunta oli aikojen myötä vaimennut ruosteiseksi kehräykseksi. Himmel piti oikealla kädellään kiinni ratsunsa ohjaustangosta. Vasemman hän oli menettänyt jo tuhansia kilometrejä sitten.   ”Kulje reippaasti, ratsuni”, kannusti Himmel, äänensä kuuluen vain ohuena kuiskauksena kuivien huulten välistä. Hän pelkäsi, että joko hän itse tai hänen ratsunsa saattaisi kulua loppuun ennen määränpäätä.   Jälleen yksi määränpää, yksi kymmenien ketjussa. Tämä olisi kuitenkin viimeinen, tavalla tai toisella. Hyvässä tapauksessa hän löytäisi etsimänsä, huonossa joku muu löytäisi hänet yhtä kuolleena kuin hän oli löytänyt niin monet huonommin varustautuneet kollegansa edellisistä kohteistaan.   Himmel tunsi ratsunsa nytkähtävän huolestuttavasti. Vauhti hidastui, nivelet narisivat. Olisiko tämä loppu?   Ratsu pärski verta ja lauhdehöyryä suurista sieraimistaan. Se lyyhistyi alas upottaen polvensa syvälle harmaaseen tomuun, jossa ei ollut enää vuosiin kasvanut mitään ravinnoksi kelpaavaa. Himmel oli nähnyt tapauksia, jotka olivat epätoivoissaan päätyneet syömään tomua itseään. Von Neumannin kone syö kaikkea, joten se tekee kaikesta syötävää, ajattelivat nämä hukkujat, jotka logiikan alapuolelle upottuaan luulivat virhepäätelmien kehää kiertäviä krokotiileja oljenkorsiksi.   Ratsu sihisi ja kurlutti. Sen silmät kääntyivät ympäri ja äsken polvien varaan kaatuneet jalat luhistuivat torson sisään. Himmel kierähti pois ratsun päältä vetäen laukkunsa mukanaan ainoalla kädellään. Hän tiesi, että hänen tulisi ehtiä kauas ratsusta ennen kuin sen ydin alkaisi sulaa. Hän ei tarvinnut dosimetriä tietääkseen, että toinen merkittävä säteilylähde taivaan rinnalle koituisi hänen kohtalokseen. Oli siis noustava ylös. Olisi myös juostava. Ensimmäinen onnistui Himmeliltä vain vaivoin, jälkimmäiseen hän ei pystyisi. Hän lähti raahustamaan kohti horisonttia samalla kun nopeasti ylikuumenevan ratsun ääni hänen takanaan alkoi kohota kimeäksi ujellukseksi.   Himmel tiesi määränpäänsä olevan lähellä. Hän saattaisi yhä selvitä sinne, vaikkei hänellä ollutkaan allaan kuin yksi jalkapari. Hän muisteli tarinoita niistä, jotka olivat ehtineet siirtimille ensimmäisinä. He eivät koskaan palanneet tähän kuolleeseen maahan. Heidän ei tarvinnut. Himmel olisi valmis vaikka myymään sielunsa päästäkseen heidän joukkoonsa.   ”Tarkoitatko tuota todella?” kysyi ääni Himmelin selän takaa. Harvoista asioista kurjassa elämässään Himmel oli yhtä varma kuin näistä kahdesta: ensinnäkin, hän ei ollut puhunut ääneen. Toiseksi, hänen takanaan ei pitänyt olla ketään. Jos nyt jo fuusioitumaan alkanutta neohevosta ei lasketa.   Himmel kääntyi ympäri. Näkyi vain tomua silmänkantamattomiin ja nyt jo varsin kirkkaasti hehkuva ja kupliva ratsunraato. Uusi käännös, takaisin menosuuntaan. Sormenleveyden päässä Himmelin nenästä oli metallisen maskin peittämät kasvot. Hän kaatui hämmästyksestä selälleen. Mustiinpukeutunut metallimaskinen hahmo auttoi hänet ylös ja puhui äänellä, jonka hän oli juuri kuullut selkänsä takaa: ”Neuromorfisen ohjelmoinnin kultakausi tuotti lukemattomia keinotekoisia mieliä, joilta puuttuu luonnollisen sielun suoma aito tietoisuus. Nämä filosofiset zombit maksaisivat sinun sielustasi huikeita summia. Minä voin toimia välittäjänäsi. Kutsu minua Mefistofeleeksi ja tartu käteeni, niin autan sinut määränpäähäsi.” Nämä sanat kuuluivat Himmelin korvissa kuin kauniina sävelmänä. Hän tarttui muukalaisen käteen kiitollisena.   Mefistofeles lähti taluttamaan Himmeliä tomun halki. Himmel tunsi voimien palaavan raajoihinsa ja mielensä kirkastuvan. Oli kuin vuosikausien ja tuhansien kilometrien säteily- ja saastevauriot olisivat virranneet ulos hänen ruumiistaan.   Vauhti kiihtyi, mutta se ei Himmeliä haitannut. Hän oli täysissä voimissaan ja hänen mielensä oli täynnä toivoa siirtyneiden joukkoon liittymisestä. Himmel ja Mefistofeles kiisivät tomun halki kuin raidetykin ammukset. Päivät tuntuivat hetkiltä tai hetket päiviltä, Himmel ei oikein osannut sanoa. Taivaan väri ei ollut muuttunut vuosiin eikä ajalla ollut ollut muuta merkitystä kuin hitaasti hupeneva etumatka kuoleman seuratessa. Himmel tunsi, että Mefistofeleen kanssa hänellä olisi voinut olla kaikki maailman aika käytettävissään, ellei määränpään houkutus innostaisi kiirehtimään.   Minuutin, tunnin tai vuosituhannen päästä he saapuivat määränpäähän. Pieni nurkka menneinä hyvinä aikoina rakennetun laitoksen katosta pilkotti tomun seasta. Himmel näki, että tämä oli avaamaton. Sisällä odottavaa siirrintä ei ollut kukaan vielä käyttänyt. Hän olisi ensimmäinen. Hän pelastuisi.   He pysähtyivät ja irrottivat otteen toistensa käsistä. Himmelin olo palasi normaalimmaksi, mutta hän tiesi, että hänen voimansa riittäisivät vielä tähän viimeiseen ponnistukseen.   ”Kuinka voin kyllin kiittää?” hän kysyi Mefistofeleen ilmeettömältä metallimaskilta. ”Mitä minä voin antaa maksuksi?”   ”Sinä maksoit jo. Lupasit sielusi ja sen minä otin. Imin sen sinusta matkan aikana”, lauloi Mefistofeles kuin soittorasia.   ”Mutta... ei minusta tunnu mitenkään erikoiselta”, vastusteli Himmel. Häntä alkoi epäilyttää. Kenties häntä oli huijattu jotenkin.   ”Ei sielu miltään tunnu, eikä sieluttomuus sen kummemmin”, selitti Mefistofeles kärsivällisesti, kellopelimäinen ääni soljuen kauniisti kuin kaleidoskooppi. ”Sielu vain tulkitsee kvaliat, muuttaa analogiset tunnesignaalit joksikin emergentimmäksi. Informaatiosisältö on sama, eikä käyttäjä itse voi huomata eroa. Onneksi olkoon, herra Himmel. Te olette nyt zombi. Kaivakaa nyt, palkintonne odottaa.”   Himmel katsoi tomusta pilkottavaa nurkkaa ja kaivoi laukustaan teleskooppilapion. Hän kääntyi vielä kerran kysymään jotain Mefistofeleeltä, mutta tämä oli jo kadonnut. Himmel oli kuitenkin liian innoissaan huolestuakseen tästä. Hän alkoi kaivaa tomua nurkan ympäriltä, paljastaen vanhan talon metallinhohtoisia seiniä.   Kaivaminen oli raskasta, mutta motivaation voima oli suurempi. Lapio kauhoi tomua kuorman toisensa jälkeen samalla kun tomu yritti disintegroida lapion osaksi omaa massaansa. Sivistys vastaan luonto. Sama vanha näytelmä, uusi inhorealistinen tulkinta.   Pian paljastui oven yläreuna. Himmel keskitti kaivuunsa sen ympärille ja sai kuin saikin oven näkyviin. Hän painoi otsansa oven viileää pintaa vasten, tietäen sen takana odottavan hänen unelmansa. Hän väänsi kahvaa ja ovi sihahti auki.   Sisäpuolella oli vain yksi himmeästi valaistu huone. Sen keskellä oli suuri porttimainen kaari, jota ympäröivät monenlaiset hallintapaneelit. Himmel oli ollut vastaavissa huoneissa ennenkin, muttei koskaan ensimmäisenä. Aiemmista määränpäistä olivat valot sammuneet ja portteja reunustivat nääntyneet matkalaiset, jotka olivat turhaan tulleet yrittämään pakoa. Himmel oli heitä onnekkaampi. Hän oli tehnyt hyvät kaupat.   Himmel tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän painoi hallintapaneeleista oikeita nappeja, väänsi oikeita vipuja ja laittoi säätimet oikeisiin asentoihin. Portin keskelle syntyi sinisten valojen pyörre joka houkutteli häntä puoleensa. Hän oli valmis.   Himmel astui pyörteeseen. Teleportaatioteknologia irrotti hänen atominsa toisistaan ja muutti ne informaatioksi joka lähti kohti uutta kotia.   Valo.   Pimeys.   Tähtien takana tohtori Reiner Frei valmistautui vastaanottamaan uuden tulokkaan. Hän oli aikoinaan pelastautunut maasta juuri ennen Veriyön kauheuksia ja oli sen jälkeen saattanut tuhansia pakolaisia uudelle planeetalle. Jälleen olisi yhden aika saapua.   Tohtori Frein vastaanottoportin valot syttyivät. Tulokas olisi pian täällä. Kirkas välähdys portin keskellä tummui ja tiivistyi materiaksi. Materia oli orgaanista. Ihmislihaa. Yksikätinen mies ilmestyi porttiin ja lyyhistyi maahan, kuolleena kuin entinen kotiplaneettansa.   ”Taas yksi sieluton”, huokaisi tohtori Frei. Kuollutta materiaa. Jälleen yksi portti oli käytetty turhan takia. Tohtori Frei ei tiennyt, kuka näitä ihmisparkoja huijasi lähtemään matkalle ilman passia, mutta jokainen tällainen tulokas oli menetys ihmiskunnalle.   Tohtori Frei sulki silmänsä ja mietti, mihin kaikki ne sielut mahtoivat mennä. Kuollut planeetta ei tahtonut luopua omistaan. Sen tomusta olivat ihmiset syntyneet, ja vaikka ruumis voisikin nousta taivaaseen, olisi sielu aina Maan oma.

Ai vitsit kun pidin tästä. Kyllästyn todella helposti, mutta tämän tekstin kohdalla pitkästyminen ei päässyt yllättämään kertaakaan eikä tylsää hetkeä ollut. Kaiken kruunasi kauhean ihana lopetus!