Raisa

Mä makaan keskellä jotain helvetin psykedeelistä kuviosateenkaarta. Huone liikkuu mun ympärillä ja sen seinät täyttyy ympyröistä ja viivoista. Mä mietin, kuka ne maalasi. Miks ne liikkuu. Joku käy piikittämässä mun suoneen jotain vähän väliä. Ne juottaa mulle kitkerää litkua, mutta mä nielen sen kiltisti, en pistä vastaan. Mulla on olo kuin vuoren huipulla. Mä oon voittaja. Mä haluaisin juosta maratonin, ehkä opetella soittaan viulua, mutta mä jään makaan paikoilleni. Katon kuvioita ja annan silmien mennä ristiin niiden liikkeiden mukaan. ”Mitä se on vetäny? Annoittekste sille jotain?” Musiikki kumisee kuin kirkossa. Mä taidan laulaa mukana, en oo varma. Leijun avaruuden läpi ja sanon terkut auringolle. Heitän sen kanssa läppää. Sit me lauletaan. Hoilaan niin kovaa kuin pystyn. [i]rolling in the deep ´cause you’re hot an you’re cold now you’re just somebody that I used to know I’ve got the moves like Jagger here’s my number so call me maybe shoot me down but I won’t fall I am titanium[/i] “Paljonko te sille anoitte? Jätkät?” [i]Mua taitaa sattua, en oo varma.[/i] Mulla on kylmä, mutta miten aurinkoa halatessa voi olla kylmä? Nauran ajatukselle. Mä pyörin täydellisiä piruetteja, oon sulava ja virtaviivainen kuin tiikeri. [i]Mua sattuu edelleen.[/i] Mä taivun joka suuntaan. Uin kuviomeressä. [i]Mä en saa henkee.[/i] Mä hyppään kymmenestä metristä ja sukellan sateenkaareen. Sisäänpäin kerien. [i]Mun kylkiluut musertuu tän painon alla.[/i] ”Soittakaa nyt helvetissä se ambulanssi!” Piip. Piip. Piip. Piip. Piip. Siinä se piippaa. Piip. Piip. Piip. Piip. Piip. Piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiip.   Game over.   -

Huhhuh. Olipa siinä!   En ole kovin vahvasti huumekokemustekstien ystävä, koska aihe yleensä ahdistaa minua, mutta avasin tämän aavistamatta mitään ja näin lyhyttä tekstiä oli vaikea jättää keskenkään. Tuttu ahdistusreaktio kyllä hyökyi päälle, mutta se kertoo kyllä onnistuneesta tekstistä. Pidin tässä hirveän paljon monista elementeistä: hengästyneisyydestä, noiden laulunsanojen sekoittumisesta, tekstin vyörymisestä voimalla eteenpäin ja kaiken synkkenemisestä ja kulminoitumisesta piippauksiin. Minusta tässä toimiin oikein hyvin se, ettei kappaleiden välissä ole tyhjiä rivejä, koska se lisää juuri tuota hyökymisen ja ryöpytyksen tuntua, joka toimii tekstin aiheen kanssa erinomaisesti.   Lopun Game over oli minusta ehkä vähän kliseinen, koska minusta nuo piipitykset yksinään olisivat riittäneet, mutta se on varmasti makuasia ja myös lukijasidonnaista - olen vain itse osunut lukemaan liikaa tekstejä, jotka päättyvät juuri noihin kahteen sanaan.   Sopivan ahdistava ja repivä teksti. En voi sanoa pitäneeni tästä, mutta tämä on hyvä ja onnistunut.