Taivaankaari

Mulla oli tänään kauhea nostalgiahetki ja totesin, että hmm, ehkäpä ois hauskaa pitkästä aikaa alkaa julkaisemaan Risingilla jatkotarinaa. Tämä on tämän kevään huhtikuun Camp NaNoWriMon tuotos, keveää steampunkkikkailua ja uuden taikuussysteemin testailua. Koetan varmaan muistaa julkaista jatkoa suunnilleen kerran kahdessa viikossa.   *   [b]Prologi[/b]   [i]- jossa koreasti pukeutunut mies astuu sankarimme verstaaseen ja kampeaa tapahtumat liikkeelle.[/i]     Ilta-aurinko tunkeutuu sisään koinsyömien verhojen rei’istä pitkinä suikaleina, jotka ilmassa leijailevat tomuhiutaleet piirtävät esiin. Ikkunassa lukee liikkeen nimi, [i]Kelloja ja kapineita[/i], mahtipontisin kirjaimin. Kirjaimet on maalattu kultaisella värillä, mutta se on vuosien saatossa hilseillyt ja menettänyt suurimman osan loistostaan. Hannaa moinen ei haittaa: nimi on liian maanläheinen pröystäilyyn.   Kelloseppä istuu työpöytänsä ääressä. Öljylamppu palaa himmeästi, mutta valoa riittää silti työskentelyyn. Hannan suuret kädet liikkuvat harkitusti ja verkkaan. Hän öljyää muttereita, kiristää ruuveja, kuuntelee välillä koneiston tikitystä. Se on edelleen aavistuksen liian hidas. Vielä täytyy -   Ovikello helähtää. Sitä seuraa saranoiden kirskuna. Hanna irvistää - milloin hän muistaa rasvata ne? - ja pyyhkii sitten kätensä jo entuudestaan likaiseen työessuun.   Asiakas on pitkä ja liian hienosti pukeutunut sopiakseen sekasortoiseen ympäristöönsä. Musta silinterihattu kiiltelee vaimeasti, kiiltonahkakengissä ei ole naarmuakaan. Miehellä on punaiset nahkahansikkaat - epäilemättä pehmeäksi muokattua trossinahkaa, kalleinta laatua - ja niin pistävä katse, että Hanna hätkähtää. Hän kantaa sylissään isoa pahvilaatikkoa.   “Minulla on sinulle tehtävä”, mies sanoo. Hänen äänensä on miellyttävä, matala ja täysin vailla tunteita.   Hanna nyökkää, miettii mitä vastaisi. Hänen onnekseen vieras ei anna hiljaisuuden venyä.   “Tämä laite on rikki”, mies tömäyttää laatikon tiskille. “Se on minulle hyvin rakas, joten haluan, että korjaat sen. Jos saat sen toimimaan, saat sievoisen korvauksen. Jos et, sinun ei tarvitse korjata enää mitään.”   “Millainen laite on kyseessä? Ilman taustatietoja…” Hanna rekisteröi uhkauksen hieman myöhässä ja hänen lauseensa katkeaa.   “Olen kuullut, että sinä teet koneistolla liikkuvia nukkeja”, mies ei tunnu piittaavan Hannan hämmennyksestä. “Jos olet niin hyvä kuin väitetään, onnistut kyllä korjaamaan tämänkin. Ja jos et, mitä hyötyä sinusta sitten on?”   Hanna ojentaa kätensä kohti laatikkoa. Hän keskittyy hengittämiseen: sisään ja ulos, sisään ja ulos.   “Odota!” mies sihahtaa terävästi. “En halua nähdä hä- sitä.”   Kompurointi sanoissa saa vieraan tyyneyden hetkeksi säröilemään. Pistävä katse sulaa syväksi epätoivoksi, pysähtymisen merkiksi kohotettu käsi tärisee. Sitten tunteet ovat poissa. Mies ryhdistäytyy ja kaivaa mustan takkinsa taskusta shekkivihkon. Hän repäisee sen päällimmäisen lehden ja laskee sen tiskille.   “Tuo kattanee kulusi ja työn moninkertaisesti. Palaan viikon kuluttua.”   “Viikon?” Hanna älähtää. “Minulla on muitakin asiakkaita ja korjaaminen voi viedä aikaa, jos vika ei ole alkuun selvillä. Noin iso kone -”   “Vika on kyllä selvillä”, muukalainen keskeyttää jälleen. “Huomaat sen heti kun vilkaiset konetta. Korjaaminen voi olla haastavaa, mutta en voi odottaa loputtomiin - joko saat sen kuntoon tai sitten peli on pelattu. Sekä minun että sinun.”   Hanna miettii vastausta. Hän vilkaisee shekkiä - [i]miten monta nollaa?[/i] - ja kohottaa sitten katseensa, mutta mies on jo poissa. Kelloseppä tunkee shekin sarkahousujensa taskuun vapisevin käsin ja kurkottaa sitten avaamaan laatikon.   Sisältä löytyy paloiteltu ruumis.