Ruokolahden Yautja

Ensimmäisen novellikokoelmani ensimmäinen tarina. Löytyi jälleen netin syövereistä. Tämä on nyt sitten sitä fanifiktiota, eikös se pitänyt postauksen yhteydessä mainita.   RUOKOLAHDEN YAUTJA   Oli pahin hellekesä vuosikymmeniin. Yletön kuumuus kävi monen heikon ja vanhuksen kunnon päälle. Hellekuolemia tuli, ja moni sai auringonpistoksia. Muutama helteinen päivä olisi ollut pelkästään mukava asia, mutta kun samaa porotusta jatkui viikkokausia. Monen terveissäkin voimissa olevan olo kävi koko lailla tukalaksi. Toki välillä saattoi tulla jokunen lyhyt sadekuuro ja ukkostaa, mutta silti maa kuivui ja pöllysi. Moni trooppiseen ilmastoon kyllästynyt alkoi manailla pitempien sateiden perään.   Heinäkuun 7. päivän iltana monessa Ruokolahden kylässä tehtiin sama mielenkiintoinen havainto. Taivaalla näkyi lyhyen ajan valoilmiö, jota pidettiin yleisesti pienenä meteoriittina. Mitä muutakaan se olisi voinut olla, se kun näytti palavan ilmakehässä. Jotkut arvelivat sen pudonneen jonnekin Pohja-Lankilan tai Ahjärven metsiin, toiset taas lähemmäksi Laamalaa. Harva kuvitteli kyseessä olevan tuntemattoman vieraan tuntemattomalta planeetalta. Mutta oli niitäkin. Hulluja. Ruokolahdella kun oli aikaisemminkin ”nähty” kaikenlaista.   Oli muutamia, jotka luulivat paikantaneensa meteoriitin putoamiskohdan ja lähtivät tutkimaan asiaa itsenäisesti. Mitään ei kuitenkaan löydetty. Harmi, sillä avaruuskivellä saattoi joskus olla huomattava rahallinen ja tieteellinen arvo. Oli myös mahdollista, että kivi oli pudonnut veteen. Äitsaaren ja Utulan mailla oli näet paljon järviä.   Pari päivää myöhemmin alkoi Ruokolahden metsistä kantautua kummia huhuja. Ei ollut ihan yksi eikä kaksi ihmistä, jotka kertoivat metsissä kävellessään tunteneensa äkkiä kylmiä väristyksiä. He olisivat voineet vannoa, että metsässä oli ollut jotain sinne kuulumatonta, ja että se jokin oli tarkkaillut heitä. Lisäksi heidän koiransa olivat menneet täysin suunniltaan, murisseet ja kuolanneet niin kuin lähellä olisi ollut murhamiehiä. Ja ehkä olikin, moni ajatteli. Tai rajarikkureita. Eihän se olisi ollut mitenkään tavatonta. Harva kuitenkin ymmärsi yhdistää metsässä kävelleiden kertomukset männäiltana nähtyyn meteoriittiin.   Heinäkuun 20. päivänä tuli uutispommi, joka järkytti suurta kansanosaa ja pani Ruokolahden täydellisesti sekaisin. Paikallisen metsästysporukan jahti oli päättynyt mitä kaameimmalla ja irvokkaimmalla tavalla. Toistakymmentä miestä oli löydetty nyljettyinä, päättöminä ja ylösalaisin mäntyihin ripustettuina Jukajärven korvesta. Järkytyksen vallassa moni tietysti kadotti järkensä, mutta oli toki heitäkin, jotka ihmettelivät murhaajan outoa kykyä vetää uhri kaksikymmentäviisi metriä korkeaan puuhun ja ripustaa hänet sinne roikkumaan. Mikään ahma se ei ainakaan ollut. Lehdet tietysti revittelivät karmeilla otsikoilla tietämättä aiheesta mitään, ja pelon ilmapiiri voimistui. Maan parhaat miehet laitettiin asialle verilöylyä selvittelemään.     Mikä mielenkiintoista, oli tapauksella ollut yksi silminnäkijä. Kummallista, moni ajatteli, että juuri hän, eräs marjanpoiminnalla Etelä-Karjalan metsiin kesärahoja tienaamaan tullut espanjalaistyttö, oli jäänyt rytäkässä täysin naarmuitta. Nainen oli tietenkin mennyt kauhusta melkein mykäksi. Ja kukapa ei saman nähtyään olisi. Hänestä saatiin irti vain pari hajanaista lausetta. Hänen mukaansa metsä oli herännyt henkiin. Lisäksi hän toisteli tämän tästä ikään kuin itselleen puhuen: – El cazador trofeo de los hombres. ”Paholainen, jolle ihmiskallo on voitonmerkki.”     Kun kuusi asiaa tutkinutta poliisimiestä löydettiin paria päivää myöhemmin samasta paikasta saman kaamean kohtalon kokeneina, alkoivat jotkut aavistella, mitä tällä Ruokolahden korpien uudella asukkaalla oli mielessä. He olivat ottaneet espanjalaisen marjanpoimijan ja parin muun olennon nähneen ja siitä hengissä selvinneen kokemukset huomioon: peto ei käynyt kaikkien kimppuun, vaan ainoastaan niiden joilla oli aseet. Esimerkiksi kalastajat, naiset ja lapset olento jätti rauhaan. Näitä järkeviä ei tietenkään kuunneltu, vaan hälytettiin puolustusvoimat perse edellä paikalle metsiä haravoimaan. Tulokset saattoi arvata.   Asiat tulivat pian siihen pisteeseen, että tarvittiin ulkopuolista apua. Maamme eturivin miesten huomio kiinnittyi majuri Dutch Schaeferiin, joka komensi erästä yksityistä kommandojoukkoa. Tämä kommandojoukko oli erikoistunut erityisluontoisiin sotilaallisiin tehtäviin, eikä sitä pantu liikekannalle mitättömien asioiden takia. Maamme päättäjien tietoon olivat tulleet Schaeferin mainetyöt Väli-Amerikan viidakoissa vuonna 1987. Tuolloin Schaeferin tiimi oli törmännyt kummalliseen muukalaiseen, jonka rotua ja alkuperää ei tunnettu. Se oli kävellyt kahdella jalalla, mutta silti se ei ollut ollut ihminen. Dutchin tiimi oli miehiä parhaissa voimissa, valiojoukkoa. Silti ainoa henkiin jäänyt tuossa taistelussa oli majuri itse. Majurin kertomusta oli toki epäilty runsaasti. Jotkut käärmekielet jopa väittivät, että Dutch oli itse surmauttanut tiiminsä.   Dutch Schaefer oli näky, jota töllisteltiin Ruokolahdella ihmetyksestä pyörein silmin. Hän oli saapunut paikalle tummanvihreällä, miehistön kuljetukseen suunnitellulla helikopterilla. Paksu sikari paloi hänen kädessään. Hänen lihaksensa ja verisuonensa pullottivat siihen malliin, että venäläisiä orpolapsia oli varmaan kuollut niiden troppien eteen, joilla mies oli muskelinsa hankkinut. Myös hänen kommandojoukkonsa koostuivat vahvoista persoonista. Oli lihaskimppu, joka jauhoi lakkaamatta purutupakkaa ja väitti olevansa seksuaalinen tyrannosaurus. Oli eräs laiheliini, joka kertoi lakkaamatta samaa mautonta vitsiä niin, että aina päästessään loppuun hän aloitti sen alusta. Näiden lisäksi muonavahvuudesta löytyi intiaani, jolla oli hullunkiilto silmissä, sekä tummahipiäinen soturi, joka oli vakava naurettavuuksiin asti. Oli siinä Ruokolahden väellä ällisteltävää. Nähtävyys suoraan jenkeistä asti.   Suomen silmäätekevät tekivät näiden vieraiden kanssa tietysti sen saman virheen, minkä he tekevät lähes aina jonkun vähänkään erikoisemman ulkomaan elävän saapuessa maahamme. He alkoivat kehnolla englannilla mainostaa maamme hyviä puolia ja sen kauneutta, niitä iänikuisia vaaroja, metsiä ja järviä. Niistä puhuminen ei tippaakaan kiinnostanut ketään vieraista, olihan heillä jumankauta silmät päässä. Vieraat oli tietenkin käytettävä savusaunassa ja ihailemassa Ruokolahden nähtävyyksiä, joihin kuuluivat muun muassa Ernst Lohrmannin suunnittelema puukirkko ja Lapinvuoren kalliomaalaukset. Vieraiden kädet täytettiin tietysti kaikella krääsällä, kuten pienillä suomenlipuilla ja Suomi -logolla varustetuilla mustekynillä. Heille annettiin myös jokin turhanaikainen kunniakirja. Kansallispukuiset naiset toivat Dutchin tiimille tuokkosissa mämmiä, jota ainoastaan majuri itse suostui maistamaan. Hän oli nimittäin mieltynyt kaikkeen vastenmieliseen.   Seremonioiden jälkeen Dutchin tiimi alkoi niihin hommiin, joita oli tullut hoitamaankin. Suunnattiin helikopterilla Ruokolahden kirkonkylältä Ahjärven mäntyiseen korpeen, missä heidän hakemansa otus oli viimeksi havaittu. Dutch ja intiaani kantoivat käsissään AR-15 -kivääreitä. Laiheliinillä oli kranaatinheitin. Purutupakkaa jauhavan jätin kädestä taas löytyi tavallisesti jalustalta ammuttava minigun, jota mies kantoi poikkeuksellisesti käsivarsillaan. Oli antanut sille nimeksi ”viikatemies” ja paijaili ja puhui sille kuin kissanpennulle. Ja tässä tietenkin vasta ne kirsikat kakun päällä. Jokainen miehistä oli hampaisiin asti aseistettu.   Ahjärvelle saavuttaessa tehtiin kommandotyylinen laskeutuminen. Viisi jäntevää miestä ja näiden varusteet laskettiin helikopterista köyden varassa alas. Kun päästiin maahan, mentiin ensin rivimuodostelmassa asemiin puiden ja mättäiden taakse ja varmistettiin alue, minkä jälkeen lähdetiin etenemään jonossa syvemmälle metsiin. Intiaani oli siitä etevä kaveri, että hän osasi lukea merkkejä maastosta. Hänellä oli myös erityisen hyvä hajuaisti.   Vakava tummahipiäinen mies kuiskasi minigunin kantajalle:   - Olen minä kaikenlaista pusikkoa nähnyt, mutta en mitään tällaista.   - Tämä saa Kittilän näyttämään ihan Kuopiolta, minigunin kantaja vastasi ja päätti lyhyen keskustelun.   Tunnelma tiivistyi. Joukkue hiipi ryteiköissä aistit terästettyinä. Kukaan ei enää puhunut, ei edes hiljaa. Oli vain askeleista rasahtelevia lehtiä ja kahisevia oksia. Dutchin käskyjen mukaan jokainen tarkkaili alati puita. Majuri oli oppinut sen viime kerrasta. Niin, hän tiesi kyseessä olevan todennäköisesti samanlaisen otuksen. Mikä muu eläjä muka metsästi ihmisiä, nylki saaliinsa ja ripusti sen sitten puuhun roikkumaan?   Ennen kuin retkueen jäsenet arvasivatkaan, oli heidät jo huomattu. Kaukana, erään männyn oksistossa heitä tarkkaili infrapunakameralla varustettu pirullinen otus. Se sihtasi tarkasti kuin samurai ja lennätti teräväreunaisen heittokiekkonsa kohti pahaa-aavistamatonta maalia. Kiekko leikkasi minigunin kantajalta oikean käsivarren irti. Mies meni iskusta täysin sekaisin. Veri pulppusi valtavalla paineella hänen kädentyngästään ja maalasi asiaa ihmettelemään jääneen Dutchin keskeltä punaiseksi. Ellei tilanne olisi ollut niin vakava, intiaani olisi saattanut jopa nauraa näkemälleen. Mutta ei nyt. Hän, Dutch, laiheliini vitsinkertoja ja vakava tummahipiäinen mies tyhjensivät lippaansa siihen suuntaan, mistä heittokiekko oli tullut. Oman aseensa tyhjennettyään vakava tummahipiäinen mies nosti toverinsa minigunin maasta ja jatkoi räiskimistä sillä. Paksua puuta kaatui aarikaupalla.   Keljua ulkoavaruuden asukkia ei ylettömästä räiskimisestä huolimatta näyttänyt pysäyttävän mikään. Miehet saattoivat nähdä, että tiettyihin kohtiin maassa syntyi petomaisten jalanjälkien painanteita. Ne lähenivät. Lisäksi tietyssä kohdassa heidän edessään valo taittui varsin erikoisella tavalla. Se oli ehta Yautja. Se oli tullut hakemaan kuiviin vuotavaa lihaskimppua liittääkseen hänen kallonsa myöhemmin irvokkaaseen kokoelmaansa. Mutta vaikka se saikin lopulta saaliinsa – kenelläkään ei ollut rohkeutta asettua suoraan sen tielle – altistui se monen sekunnin ajan suoralle tulitukselle. Lukuisat osumat avasivat sen panssaroimattomiin ruumiin kohtiin pieniä haavoja ja saivat sen vuotamaan vihreää ja hehkuvaa, hyytelömäistä verta. Sitä valui maahan ja lehdille. Myös olennon stealth -vimpain meni rytäkässä epäkuntoon.   Heidän toverinsa kova kohtalo sai varsinkin vakavan tummahipiäisen miehen suunniltaan. Uhri oli ollut hänen paras kaverinsa. Dutch otti tilanteen tyynesti toteamalla:   - Jos se vuotaa verta, me pystymme kyllä tappamaan sen.   Olento oli nyt haavoittunut, joten sitä oli helpompi jäljittää. Hullusilmäinen inkkari pantiin asialle. Dutch hautoi kuitenkin mielessään synkkiä ajatuksia. Mitä sitten, kun olento oli saatu kiinni? Heidän perkeleenmoisella aseistuksellaankin sitä oli pirun vaikea nitistää. Ettei vain kävisi samalla lailla kuin viime kerralla, Dutch mietti. Silloin hän oli lopulta ollut petoa vastassa yksin ja joutunut turvautumaan tulivoimaisten aseiden sijaan nokkeluuteensa. Oliko taas käymässä samalla lailla? Ja niin hyvät miehet kun hän oli taas saanut kerättyä ympärilleen! Noh, intiaanissa ainakin oli puhtia. Hän saattaisi jopa selviytyä. Mutta tuo laiheliini ja varsinkin tuo tummahipiäinen mies. Liika tunteilu tulisi lopulta koitumaan hänen kohtalokseen...   Jahti jatkui ympäri metsiä. Dutch tiesi, ettei olento tyytyisi pelkästään yhteen ruumiiseen. Ei, se halusi heidät kaikki. Oli hyvin vaikea sanoa, kuka tässä oikein metsästi ja ketä.   Vähän ajan kuluttua tultiin mäkiseen laaksoon, jossa kasvoi paksua heinää. Intiaani pysähtyi ja haisteli ilmaa. Olento oli kuulemma lähellä. Dutch määräsi miehet asemiin. He alkoivat edetä hitaasti rivissä kohti laakson metsäistä laitaa. Ammuttaisiin heti kun jotain näkyisi.   Kuului nopea sihahdus. Laiheliini makasi maassa sisälmykset ulkona ja koristen. Häntä oli ammuttu plasmatykillä. Dutch ja jäljelle jääneet maastoutuivat. He tähyilivät edessä oleviin puihin, jotka kahisivat pahaenteisesti. Pitkään ei näkynyt muuta. Sitten Dutch oli erottavinaan liikettä oksistoissa. Hän katsoi aseensa kiikaritähtäimen läpi ja siristi silmiään. Se pirulainen liikkui puiden alemmilla oksilla notkeasti kuin akrobaatti. Dutch tähtäsi – ja osuma! Olento putosi ja rysähti raskaan oloisesti maahan.   Nähdessään olennon kaatuvan vakava tummahipiäinen mies lähti Dutchin monista käskyistä huolimatta kohti osumapaikkaa. Hänen aikeensa oli kostaa tovereidensa kuolema jokaista veripisaraa myöten. Kyllähän hän tiesi, ettei sotilaan tulisi koskaan antaa vihan tunteelle valtaa tai alkaa tyhmänrohkeaksi. Se teki hänestä vain helpon maalin. Mutta enää tummahipiäinen mies piittasi vain kostosta.   Päästessään paikalle hän ei nähnyt mitään muuta kuin tummaa metsää. Hän katsoi eteensä. Sitten taakseen. Olento oli kaikesta päätellen lähtenyt lipettiin. Sitten hän katsoi ylös – ja jähmettyi. Lasertähtäimen kolmipisteinen valonsäde liukui hitaasti keskelle hänen otsaansa. Kuului laukaus, ja vakavanaamainen mies kaatui kallo halki maahan.   Dutch ja intiaani olivat kuulleet laukauksen ja aavistaneet, mitä oli tapahtunut. He etenivät hissun kissun tapahtumapaikalle. Tummahipiäisen ruumis oli kuitenkin jo viety. Verivana johti syvemmalle metsiin kunnes sekin katosi.   Kaksikko seisoi vakavana ja ymmällään. He miettivät. Jahdin jatkaminen ei tuntunut enää mielekkäältä. Noita kolmea kaatunutta oltaisiin todella tarvittu. Ainoa hyvä puoli asiassa oli se, että kaksin Dutch ja intiaani pystyivät liikkumaan huomattavasti nopeammin ja äänettömämmin kuin viiden ryhmässä. Mutta mitä hyötyä siitäkin oli niin kauan, kun avaruusolento saneli pelin säännöt? Sillä tuntui olevan aina yllätysmomentti puolellaan.   Matka jatkui yli soiden, läpi pusikoiden ja poikki umpeenkasvaneiden polkujen. Intiaani tutki lakkaamatta jälkiä edessään. Jäljitystyö oli äärimmäisen vaikeaa, koska olento liikkui enimmäkseen puissa. Mutta jollain kumman tavalla intiaani pysyi kartalla. On siinä hyvä mies olemassa, mietti Dutch. Kun ei vain olisi viimeisellä reissullaan.   Intiaani pysähtyi erään puun juurelle. Hän antoi käsimerkin avulla ymmärtää, että ylhäällä oksistossa oli jotain. Dutch katsoi ylös ja näki kaksi nyljettyä ja verta tippuvaa kalmoa, joiden ympärillä korpit häärivät. Ne olivat purutupakan jauhaja ja vakava tummahipiäinen mies. Tuntemattomiksi kuorittuina. Dutchia puistatti. Hän antoi intiaanille käskyn kiivetä puuhun ja tuoda ruumiit alas. Intiaani suostui, sillä tämä oli hullu mies eikä häntä etonut pienistä. Odotellessa Dutch pani sikariksi.   Vakavallr tummahipiäiselle ja purutupakkaa jauhaneelle järjestetyn pikaisen kenttähautaamisen jälkeen jatkettiin matkaa. Dutch hiipi tällä kertaa edellä lihakset jännittyneinä ja joka suuntaan mulkoillen. Metsä oli pahaenteisen hiljainen. Dutch oli niin keskittynyt hommiinsa, ettei huomannut intiaanin äkkiä kadonneen takaansa. Hän kuiskasi jotain hajamielistä olkansa yli, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta. Hän kääntyi ympäri ja kerkesi juuri nähdä, miten intiaanin elotonta ruumista hilattiin suolien varassa ylös kohti vanhan männyn tihenevää kruunua. Hän ampui monta sarjaa ylös, mutta tuloksetta.   "Pakokauhu” ei kuulunut Dutch Schaeferin sanavarastoon. Mutta nyt oltiin lähellä. Dutch lähti pinkomaan metsäpolkua pitkin suuren, joskin vielä hallitun paniikin vallassa. Hän kompasteli tämän tästä puiden paksuihin juuriin. Hän kuuli, kuinka jotain raskasta tömähti maahan parikymmentä metriä hänen takanaan. Se oli hirviö.   Dutch tajusi, ettei kujanjuoksua voinut jatkaa loputtomiin. Hän huomasi kaatuneen kuusen juurakon ja piiloutui sen suojiin rähmälleen. Tilanne oli koko lailla toivoton, mutta ainakin Dutchilla oli nyt hyvä paikka tähdätä, mikäli peto ilmestyisi hänen näköpiiriinsä. Hänellä olisi mahdollisuus haavoittaa petoa, ennen kuin kokisi saman kohtalon kuin kaikki toverinsa. Kuoriaisia kuhisi hänen päässään ja ihollaan, mutta hänellä ei ollut aikaa tuntea iljetystä.   Äkkiä Dutch huomasi jotain. Hän oli vahingossa iskenyt kätensä johonkin lämpimään ja pehmeään. Se oli suuri läjä tuoretta karhunpaskaa! Dutch sai heti tuuman: hän oli viime kerralla piiloutunut predatorilta sotkemalla itsensä mutaan. Saman tempun täytyi toimia nytkin. Niinpä hän siveli itsensä tunnistamattomaksi karhun ulosteella. Hajukin oli todennäköisesti pedolle vieras.   Pedon lonkeropäinen hahmo ilmestyi näkyviin. Se kulki hitaasti pitkin polkua usein pysähdellen. Se selvästi vainusi jotakin. Sen infrapunakamera oli kuitenkin sokea paskaan sotketulle miehelle, ja niinpä se kulki Dutchista ohi. Kunpa se olisi ottanut kypärän päästään, Dutch mietti. Silloin hän olisi ampunut sitä suoraan silmien väliin. Eihän se tietenkään niin tehnyt, mutta mitään epäilyttävää huomaamatta peto meni teillensä, ja Dutch sai hengähtää.   Seuraavat päivät Dutch eli metsässä rakennellen ansoja. Vanhoille sissitaidoille oli taas käyttöä. Erilaisilla köysillä, langoilla, pölkyillä ja teräviksi vuolluilla puunkappaleilla hän teki karmeita loukkuja. Hän eli syömällä ötököitä, marjoja ja sieniä. Viisaana miehenä hän oli ottanut mukaansa sienikirjan ja tiesi, mitkä sienet olivat syötäviä. Esimerkiksi valkokärpässieniä, suippomyrkkyseitikkejä, kavalakärpässieniä, pulkkosieniä ja myrkkynääpikkää tuli välttää. Sen sijaan erilaiset tatit, rouskut ja vahverot olivat mitä mainiointa herkkua. Dutch myös tappoi viidakkoveitsellään villisian ja grillasi sen hiljaisella tulella asennollaan.   Tuli yö ja viimeisen taistelun aika. Dutch sytytti kalliolle tulet. Se oli sotaankutsu, jonka hirviö hyvin ymmärsi. Se vastasi viestiin verta hyytävällä huudolla.   Dutch tuijotti läpitunkemattomaan pimeyteen. Hän odotti. Hän oli ansoittanut asemansa jokaiselta suunnalta. Hirviö ei voisi mitenkään päästä hänen lähelleen hänen sitä huomaamatta. Jopa puissa oli verkkoja ja ansavirityksiä, jotka laukeaisivat pienestäkin kosketuksesta. Pelin henki oli selvä: Dutch odottaisi hirviön siirtoa. Itse hän ei voisi tehdä nyt mitään.   Siinä samassa hänen takaansa kuului yllättynyt äännähdys. Lehdet pöllysivät. Hirviö oli astunut lankaan ja laukaissut ansaverkon. Se rimpuili verkossa ampuen plasmatykillä ilmeisen kontrolloimattomasti joka suuntaan. Dutch latasi täyslaidallisen hirviötä kohti kuitenkin vain sillä tuloksella, että ansaverkko petti ja putosi tyhjänä maahan. Hirviö oli päässyt karkuun.   Yautja seisoi nyt suorana Dutchin edessä. Se oli valehtelematta kaksi ja puoli metriä pitkä hienoisesta kumaruudestaan huolimatta. Karhunpaska oli männäiltaisen sateen vuoksi huuhtoutunut Dutchin iholta pois, ja siksi peto pystyi näkemään hänet vaivoitta. Se riisui kypäränsä, ja Dutch näki nuo samanlaiset iljettävät ja rapumaiset kasvot, joita hän oli saanut tuijottaa läheltä jo vuonna 1987. Hän pystyi haistamaan olennon saastaisen hengityksen.   Nyt taisteltaisiin vain kädet aseina. Kuolemaan saakka. Tai niin ainakin olio ajatteli, olihan se kunniallinen metsästäjä. Dutchilla taas oli muuta mielessä. Mutta sillä hetkellä hän ei voinut muuta kuin antautua taisteluun. Vaikka Dutch olikin mies parhaissa voimissa, ulkoavaruuden kammotukseen verrattuna hän vastasi fysiikaltaan lähinnä pikkulasta. Olento moukaroi häntä pitkin kivikkoja ja kuristi häntä vahvoilla liskomaisilla kourillaan. Sen yhdessäkin käsivarressa oli tarpeeksi voimaa nostaa Dutch puunrunkoa vasten siten, etteivät tämän jalat ylettäneet maahan.   Tilanne oli käymässä Dutchin kannalta tukalaksi. Olento tuskin viitsi enää kauan leikkiä hänen kanssaan. Kohta se laukaisisi ranteestaan terän suoraan hänen kurkkuunsa tai tekisi jotain muuta kammottavaa. Dutch pystyi torjumaan olennon iskut vain puolittain, ja jo pienikin huitaisu lennätti hänet monta metriä taaksepäin. Vastaavasti isku Dutchin taholta ei tehnyt mitään. Dutchin ainut toivo oli saada houkuteltua hirviö johonkin hänen kyhäämistään ansoista.   Dutch perääntyi ja jutusteli pedolle samalla tavalla kuin marjastaja karhulle. Se lähestyi Dutchia kädet levällään ja voitonvarmana karjuen. Se tavoitteli selästään keihästä, jolla olisi seivästänyt harvinaisen sitkeän saaliinsa. Sitten se erottaisi Dutchin selkärangan tämän lihasta. Mutta olento ei aavistanut, että Dutchilla oli jotain mielessä. Juuri kun se oli oikealla kohdalla, Dutch potkaisi maassa olevan ansavivun poikki. Köysi vapautui, ja Dutch heittäytyi syrjään. Suuri tukkipölli syöksyi narun varassa alas murskaten olennon kasvot miltei täydellisesti. Yautja jäi lojumaan selällään maahan. Vihreää verta pulputti ulos sen suusta.   - Olen kysynyt tämän ennenkin, sanoi Dutch, - mutta kysyn sen taas: mikä helvetti sinä oikein olet?   - Mikä helvetti sinä olet, kysyi olento puolestaan ja tavoitteli oikealla kädellään vasemmassa ranteessaan olevaa tietokonetta. Se paineli nappeja ja valot rupesivat vilkkumaan. Aparaatista kuului levottomia piipahduksia. Vanhasta muistista Dutch tiesi, että nyt oli aika juosta ja vähän perkeleen kovaa. Itsetuhon – niin kuin kaiken muunkin lähellä olevan – lähtölaskenta oli alkanut. Takaansa Dutch saattoi kuulla hirtehistä, voimistuvaa naurua.   Dutch oli juossut ehkä satakunta metriä, kun suuri paineaalto lennätti hänet toistakymmentä metriä ilmassa pieneen lammikkoon. Noustuaan hän näki sinisen salamoivan pallon siellä, missä predator oli maannut. Se oli jonkinlainen vetypommi.   Yltäpäältä paskassa ja haavoilla Dutch kompuroi pitkin metsäpolkua usein horjahdellen. Hän oli aivan lopussa ja joutui tämän tästä ottamaan puista tukea. Sai olla saatana laitimmainen kerta kun hän tappeli ulkoavaruuden hörhöjen kanssa. Oltiin sitten Suomessa tai vaikka missä.   Dutch lähti kopterilla kotiin koko lailla likaisena ja vakavana miehenä. Hän ei ottanut onnittelupuheluita vastaan. Kämpille päästyään hän ostaisi ensialkuun ison perhepitsan ja korillisen olutta ja vuokraisi jonkun toimintafilkan. Mutta ei mitään, missä oli ekstraterrestiaaleja.

Kerronta sulla on hanskassa. Keksit hyvin tarinaa tukevia yksityiskohtia, ja tarina etenee jouhevasti niiden avulla.   Tarinan ongelma on juoni. Pelottava, ihmisiä vastaan hyökkäävä ekstraterrestriaali, jota vastaan taistellaan on kliseeksi asti nähty kuvio, eikä tarinasi tuo siihen mitään uutta.Tällaisista kalutuista aiheista kirjoitettaessa pitäisi tarinaan tuoda jokin uusi ja yllättävä twist, ja sellainen tästä tarinasta jäi puuttumaan.

Joo, vähän sama ongelma tuossa oli itelläkin. Varsinkin jos on ko. elokuvan nähnyt, niin tämä stoori tuskin tarjoaa paljon uutta. Mutta silti olisin nähnyt tuolla paikkakkunnalla Yautjan pelkän leijonan sijaan - niin taitava vedätys kuin se aikoinaan olikin. :)

Muistan kun postasit tuon aikaisempaan foorumiin. Etelä-Karjala ei olisi ihan ensimmäisenä mielessä, jos yrittäisin kehitellä itse jotain perinteistä hirviönmetsästystarinaa, mutta oli kuitenkin hauskaa bongata monia tuttuja paikannimiä. Myös kaikki tapahtumatkin oli kuvailtu oikein elävästi, mikä on aina hieno asia.

Juu, löysin tämän tosiaan siltä "entiseltä" foorumilta. Ajattelin postata uudestaan, kun silloin ei tullut mitään kommentteja. Toivottavasti ei tullut mitään päättömyyksiä, kun en ole paikkakunnalla koskaan itse käynyt, ja kaikki paikannimet tuli vedettyä ihan raakasti netistä.

[quote="MannhaiKotka" post=45774]Joo, vähän sama ongelma tuossa oli itelläkin. Varsinkin jos on ko. elokuvan nähnyt, niin tämä stoori tuskin tarjoaa paljon uutta. Mutta silti olisin nähnyt tuolla paikkakkunnalla Yautjan pelkän leijonan sijaan - niin taitava vedätys kuin se aikoinaan olikin. :)[/quote]   Mauno Koivisto on sanonut, että taiteilijalta vaaditaan kahta asiaa: Pitää olla sanottavaa ja taito sanoa se. Jälkimäinen sulla on tosi hyvin hanskassa, joten suosittelisin miettimään, mitä sanottavaa sulla olisi, niin taitosi sanoa ei menisi hukkaan.

Noh, olen viime vuosina kirjoittanut paljon esimerkiksi uskonnollis-filosofisia tarinoita, joissa on kyllä mielestäni sitä sanomaa ja sanottavaa myös mukana. Tämä viimeisin "romaani", jota tässä työstelen, on myös osaltaan sellainen. Samoin olen kirjoittanut tarinoita esimerkiksi muutamista poliitikoista ja muista julkisuuden henkilöistä, joissa asioita kanssa jonkin verran punnitaan. Miksi en sitten ole laittanut niitä tänne näytille? Kun ei ole tietokoneessa nettiä tällä hetkellä. Siksi on tullut julkaistua vain noita vuosien takaisia tarinoita.   Kyllä minusta sellaisilla "viihdetarinoillakin" on joskus paikkansa, vaikkei niistä mitään syvällistä sanottavaa välttämättä löytäisikään. Ei kaikkien tarvitse aina olla mitään kaiken-punnitsijoita.

Fanfiktiota on tullut luettua todella vähän, mutta kyllä tämän selvästi sellaiseksi voi laskea. Muista vielä sen Ruokolahden tapauksen, ja onhan tämä siitä kyllä paljon jännittävämpi, vaikkakin verisempi versio. Jos novelli ei genreen tuonutkaan mitään uutta, niin toimi tämä kyllä viihdepläjäyksenä erinomaisen hyvin. Jos tarina on hyvin kirjoitettu, niin itse ainakin tykkään lukea hyvin kirjoitettua rymistelyä, jolla ei ole sen kummempaa sanottavaa. Tähän tarinaan oli hauskasti saatu mukaan pikku yksityikohtia mämmeineen ja muine Suomen esittelyineen ulkomaaneläjille. Ne elävöittivät kyllä tarinaa.