Vallan kahva (jatkuva kertomus)

Kiitokset oikolukijoilleni työn näinkin nopeasta etenemisestä. Tiedätte kyllä keitä olette. :heart:   ________________________________________________________     [u]Esinäytös: Paluu rikospaikalle[/u]     Kun saavuin kylään, näin vain savuavat rauniot. Se tuntui oikeudenmukaiselta ottaen huomioon kohtelun, jonka olin siellä kokenut. Mitä ilmeisimmin osa kyläläisistä oli vielä elossa… vielä. Olin löytänyt totuuden, jonka varjossa tämän kylän pimeys näytti tummemmalta kuin koskaan ennen. Juuri siksi olin määrännyt ilmaiskun. Karelian kuningaskunnan luvalla, kun kerran toimin sen valtapiirissä.   Pystyin tuntemaan, että he eivät olleet vielä kuolleita: enoni, äitini, sisareni ja kolme serkkuani. Etenkin enoni oli kuoltava, että voisin aloittaa. Lisäksi useilla kyläläisillä oli valmiina reitti pommisuojaan venäläisten ilmaiskujen varalta, koska he asuivat vaarallisen lähellä Karelian ja Venäjän rajaa. Niinpä olin saapunut paikalle itse, että he maksaisivat. On vain yksi hinta, joka on tarpeeksi kallis maksamaan heidän rikoksistaan.   Olin sijoittautunut asemiin kylän laidalla olevan mäen harjalle. Tunsin alueen kyllin hyvin pysyäkseni näkymättömissä, leikittyäni puoli lapsuuttani mäellä ja metsissä kylän muiden lasten kanssa. Ennen kuin ajat muuttuivat. Havahduin ajatuksistani avunhuutoon:   ”Onko täällä ketään? Apua!”   Kenties tämä selviytyjä osaisi valaista minulle, kuinka monta selviytyjää iskulla todellisuudessa oli. [i]Kärsivällisyyttä[/i], moitin itseäni. [i]Olen odottanut tätä yli kolme vuosikymmentä. Muutama minuutti sinne tai tänne ei vaikuttaisi mihinkään.[/i] Vedin hupun niskaan ja laskeuduin kaduille, lähestyen kylän keskellä apua pyytävää kyläläistä. Kukaan paitsi äitini ei todennäköisesti tunnistaisi minua. Viime kerrasta oli niin paljon aikaa.   ”Mitä täällä on tapahtunut? Kuulin räjähdyksen ja ryntäsin tänne niin pian kuin ehdin.”   ”En tiedä. Isäni komensi kaikkia hakemaan suojaa”, kyläläinen sanoi kauhusta hysteerisenä. Pelkkä nuorukainen, tuskin edes täysi-ikäinen. ”Vain seitsemän meistä ehti turvaan. Minä olen sheriffi Mäen poika, pikkusiskoni, äitini, pormestari ja hänen perheensä. Ferdachit ovat farmillaan, mutta uskoisin heidän saapuvan pian paikalle, heidän täytyy tulla auttamaan!”   ”Kiitos”, sanoin pojalle, joka näytti hämmästyneeltä sanavalintani takia. Astuin hänen viereensä ja väänsin hänen niskansa nurin ennen kuin hän ehti inahtaakaan. [i]Olisi kiitollinen, piruparka. Ainakaan hän ei kärsinyt sen enempää.[/i]   Tarkistin kylän ja havaitsin ilmaiskun tehneen selvää jälkeä valtaosasta kyläläisiä. Sukulaiseni ja ne kuusi piruparkaa olivat ainoat selviytyjät nyt, kun olin surmannut seitsemännen. Murahdin tyytymättömänä, koska oma osuuteni tapoista jäisi niin vaatimattomaksi, mutta ilmaisku oli ollut välttämätön, ettei kukaan pakenisi oikeutettua kostoani.   Vain pormestarin talo, jonka raunioista poika oli ilmestynyt, oli säilynyt tarpeeksi yhtenä kappaleena, että kylän bunkkerista pääsisi sitä kautta pois. [i]Hyvä, heillä ei ole pakotietä.[/i] Astuin sisään hämärästi valaistuun bunkkeriin ja vedin esiin jousenkahvan. Kosketukseni aktivoi kahvan muodostumaan jouseksi. Suosikkiaseeni, joka sattui olemaan tämä kyseinen jousi, oli tieteen ja lumoustaikuuden huipentuma. Se oli tilaustyötä eräältä asesepältä, joka asui Andien alla.   He olivat kaikki samassa huoneessa. Se oli betoninharmaa, seinät karkeata valutyötä. He eivät huomanneet viittä ensimmäistä nuoltani, koska ammuin ne huoneen ulkopuolisesta käytävästä pysyen edelleen mahdollisimman näkymättömissä. Nuolten osuttua kohteisiinsa vain pormestari oli hengissä. Halusin sen paskiaisen kärsivän. Huputin pääni, ettei minua edelleenkään tunnistettaisi, kun lähestyin pormestaria. Ammuin nuolen pormestarin kumpaankin polvitaipeeseen ja lähestyin häntä pudotettuani jousen.   ”K-k-kuka s-sinä o-olet?” Harmaantunut mies änkytti kivuissaan ja kauhuissaan. Hänen kunniakseen on sanottava, ettei hän huutanut ilmeisestä tuskastaan huolimatta.   ”Olen Musta Enkeli – Kuolema. Nyt, kun olet liikkumakyvytön jätän sinut miettimään tekojasi ja odottamaan, kun Herra Adonai kutsuu sinut tuomiolleen. Olemme nyt tasoissa.” Käänsin selkäni hänelle ja astelin pois, kun kuulin naksahduksen. Kierähdin väistäen luodin vain hienoisesti, nappasin jouseni ja ammuin käsiaseen palasiksi yhdellä nuolella. ”Hyvästi Kyllönen, oikeus kutsuu sinua viikon kuluessa.” Näin sanottuani kävelin ulos keskelle kylää ja heitin tulipallon hävittämään viimeisen uloskäynnin bunkkerista.   Ilta alkoi hämärtyä, kun kuulin seuraavan kerran ääniä. Typerä serkkukolmikkoni tietenkin ryntäsi suin päin raunioihin penkomaan ruumiita, kun enoni, äitini ja sisareni jäivät katselemaan tilannetta kyläntalon, pormestarin entisen kodin vierestä. Lähestyin kutakin serkuistani vuorotellen kuristaen heidät äänettömästi, joten muut perheenjäseneni eivät tienneet mitään ennen kuin astuin esiin raunioista. Olin leikannut niiden törppöjen päät irti ja heitin ne kyläntaloa tutkivan kolmikon taakse. ”Ette pääse enää pakoon.” [i]Hetki on saapunut.[/i]   Sisareni kirkaisi ja äitini pyörtyi nähdessään päät, kun enoni kasvot täyttyivät raivosta. Sisareni tarttui paniikin tuomin voimin pajavasaraan ja heitti sen minua kohti. Väistin kömpelön heiton ja tein vasemmalla kädelläni eleen sisartani kohti ja lausuin hiljaa yhden sanan: ”Codladh.” Sisareni vajosi maahan välittömästi.   Sekä minä että enoni vedimme jousemme esiin täsmälleen samalla hetkellä. Hän ehti ampua ensin, siitä häntä ainakin piti kunnioittaa, mutta minä olin tarkempi. Halkaisin nuolellani hänen nuolensa kahtia ja ennen kuin hän ehti ampua toista nuolta, ensimmäinen nuoleni oli katkaissut hänen jousensa kaaren siististi kahtia. Pudotin jouseni ja heitin huppuni sivuun. ”Mitä mainiointa iltapäivää... eno. Chéasadh.” Osoitin enoani lausuessani sanan, jonka seurauksena mahtini iski hänet maahan kiemurtelemaan tuskissaan.   ”Sinä saatanan kiero paska. Nokkikoon paholainen sielusi!”   ”Voi hän kyllä yritti. Jäi kyllä yrityksen tasolle. Odotin tätä kostoani erittäin suurella mielenkiinnolla, mutta taidanpa viedä teidät kolme mukanani ja päättää kohtalonne myöhemmin”, tuumailin. Sitten iskin kantapäälläni enoni maahan ja nappasin radiopuhelimen povitaskustani. ”Ormaghonas, tuo joukot tänne, otamme neljä vankia. Kolme sukulaistani ja bunkkeriin jättämäni, kituva pormestari. Nopea kuolema olisi heille liian armelias.”

Oli kyllä kiinnostava teksti. Teksti oli sujuvaa ja sopivan jouhevaa mielestäni. Ainoa mikä vähän hämmensi oi se,että osa nimistä oli vähän ulkomaalaisen ja erikoisen kuuluisia ja osa sitten ihan suomalaisia,mutta ehkä sillä oli joku tarkoitus.Jään odottamaan jatkoa,koska jäi kiinnostamaan mitä niille eloonjäänneille tapahtuu ja haluaa tietää mitkä olivat tarinan minä kertojan syyt kostoonsa.

Yleensä en pidä tällaisista pidemmän tekstin aloitusosista, mutta tämä oli poikkeus. Tarina oli alusta asti vauhdikasta, eikä todellakaan sortunut liikaan selittelyyn ja alkutilanteen valoittamiseen, pikemminkin päinvastoin. Tekstisi oli sujuvaa, ja vaikka paljon jäi pimentoon ei se haitannut juurikaan lukemista. Olit osannut kiertää nuo aukot, jotka jätit lukijan epätietoisuuteen, taitavasti ja niistä huolimatta tarina oli kokonainen.   Jostain syystä kun luin otsikon ja ensimmäisen lauseen, tuli mieleeni heti poliisitarina ( :lol: ) ja hämmennys olikin melko suuri kun jatkoin lukemista eteenpäin. Päähenkilö oli vain yksinkertaisesti niin paha, että laittaa todellakin miettimään mitä hänelle oli tehty, jos hän kerta sen takia halusi tuhota koko kylän. Ja ennenkaikkea, mitä hänen perheensä oli tehnyt. Luulin alussa, että hän lähti etsimään heitä pelastaakseen heidät, mutta ottikin heidät vangiksi tapettuaan kolme serkkuaan. Tottakai jään tätä seuraamaan, sen verran monta asiaa jäi tässä kiinnostamaan.   Päähenkilö on kaikessa pahuudessaan kiinnostava, ainakin lähes tunteeton kaikki hänen tekemänsä on harkittua ja hän tekee sen vailla tunteen häivääkään. Kuvailet hyvin tilanteita ja paikkoja, ja voinkin muodostaa kuvan siitä, miltä kylässä näyttää hänen saapuessaan sinne. Fantasia joka tulee mukaan loppua kohden, saa kiinnostuksen heräämään entisestään. Mitä hän teki sisarelleen ja enolleen, ja mikä se hänen aseensa oikein on?   Ja sitten vielä lempikohtani tekstissä,   [quote]Olen Musta Enkeli – Kuolema[/quote]   Harvoin voi kuvailla henkilön noin perusteellisesti kolmella sanalla