Emily St. John Mandel: Asema 11

Luin [b]Mandelin [/b]kirjan [i][url=https://www.risingshadow.fi/library/book/9110-asema-11]Asema 11[/url]. [/i]    Pidin lukemastani, vaikken ollutkaan vakuuttunut, oliko tarina niin hyvä tai omaperäinen maailmanloppukuvaus kuin kansipapereiden arvostelusitaatit antoivat ymmärtää. (Kansipapereissa kyllä yleensäkin saatetaan sanoa kaikkea hassua…) Harvassa muussakaan tarinassa kyse on "vain selviytymisestä". Tämä oli mielestäni kiltti tarina maailmanlopusta. Esimerkiksi väkivaltaa tai kuolemaa ei kuvattu kovin läheltä. Siten ehkä helposti lähestyttävä teos sellaisillekin lukijoille, jotka eivät muutoin lue kyseistä genreä.    Olisi voinut kuvitella, että tällainen pandemiatarina olisi juuri nyt koronavuosien jälkeen tuntunut erityisen todentuntuiselta kauhuskenaariolta. Sellaiselta, jota lukiessa miettisi, että samalla tavalla saattaisi oikeasti käydä, hui kamala. Mutta ei. Minulle ei lukiessa tullut sellaista oloa, koska mielestäni tarinan kuvaama viruspandemia ei ollut uskottava. [spoiler]Tarinan mukaan virukselle altistunut sairastuu ja alkaa oirehtia kolmessa tai neljässä tunnissa ja kuolee parissa päivässä. Kuolleisuus vaikutti olevan jotain 99 prosenttia tai enemmän altistuneista. Minun käsitykseni mukaan se on liian nopeasti ja liikaa kuolleita, jotta yhdestä paikasta leviämään lähtenyt virus kovinkaan todennäköisesti pääsisi tappamaan ihmiskunnan likipitäen sukupuuttoon, ennen kuin siihen ehdittäisiin reagoida. Tai sellaisen käsityksen olen jostain saanut. Huomasin kuitenkin ajattelevani, että kaipa se sitten niin tapahtuisi kuin kirjassa seisoo, koska tokihan kirjailija on tarkistanut sellaiset faktat joltain asiantuntijalta tai muutoin tieteellisestä lähteestä. Mutta eihän romaanikirjailijalla ole mitään velvollisuutta pitäytyä faktoissa. Sehän siinä ikään kuin on ideana fiktiossa, että saa heitellä juttuja päästänsä... (Huomasin myös kaipaavani jotain THL:n auktoriteettia kertomaan, miten tällainen pandemia nyt sitten ihan oikeasti etenisi. [img]/media/kunena/emoticons/rs_laugh.png[/img]) [/spoiler] Sanoisin, että toiminnan sijasta tässä kirjassa keskiössä oli tunnelma. (“Miltä tuntui, kun kaikki päättyi?”) Tunnelma oli surumielinen, toisaalta jollain tapaa seesteinen. Erityisesti arvostin sitä, miten kerronnassa siirryttiin nopeasti ja sulavasti tunnetilasta toiseen. Ensin huomio kiinnittyy hetken kauneuteen ja sitten kaikki onkin lopussa. Tai toisin päin. Maailmanloppu oli ikään kuin herättänyt ihmiset huomaamaan ympäröivän maailman kauneuden ja arvostamaan niitä arkipäivän ihmeitä, joiden keskellä ihminen oli ennen pandemiaa elänyt. Tarinassa oli omaan makuuni hieman turhankin paljon alleviivausta näiden teemojen osalta. Esimerkiksi toistui asioiden tekeminen viimeistä kertaa ja sen pohdiskelu, mitä kaikkea ei enää ole saatavilla modernin teollisen yhteiskunnan romahdettua.   Siitä pidin, että samoja teemoja kuten ihmisten välisiä yhteyksiä ja niiden katkeamista käytiin läpi sekä nykymaailmassa että pandemiaa seuranneena aikana. Rakas ihminen tai koko entinen elämä saattaa äkisti olla poissa, oli kyse sitten parisuhteen tai sivilisaation lopusta. Myöhempien aikojen yksinäisyys toki oli sikäli absoluuttisempaa, kun ei enää ollut olemassa kovin montaa ihmistä, eikä keinoja pitää heihin yhteyttä tai matkata heidän luokseen. Silti toiset ihmiset ovat kiintopisteitä, jotka saavat eletyn elämän tuntumaan todelliselta. Vaikken alleviivaamisesta siis pidäkään, enkä aina suorista ohjeistakaan, oli tämä minusta hyvin sanottu: “Hänen pitäisi soittaa jollekulle, oikeastaan ihan kaikille, hänen pitäisi soittaa jokaiselle, jota hän oli ikinä rakastanut, ja puhua siitä mikä oli tärkeää.”    Tapa, jolla nykymaailmaa kuvattiin, tuntui ehkä vähän kliseiseltä. Ei kaikille nykyihmisille ole normaalia lennellä lentokoneilla maanosasta toiseen, eivätkä kaikki ole ansassa turhanpäiväisessä työssä tai muutoin pode vierauden tunnetta omaa elämäänsä kohtaan. Toki jos joku kirjaa lukiessa tunnistaa itsensä ja herää miettimään, että herttinen, en elä sellaista elämää kuin haluaisin, niin hyvä oivallushan se.    Lukiessa pidin tunteesta, kuin tarinan juoni olisi sekin ollut vähän eksyksissä. Tällä viittaan siihen, kuinka [spoiler]tarina toistuvasti lähti seuraamaan jotain henkilöhahmoa, joka oli hetkeä aikaisemmin vaikuttanut vain sattumanvaraisesti kohdatulta sivuhenkilöltä jonkun toisen hahmon tarinassa. Sitten hänellä olikin yllättäen ihan oma elämänsä.[/spoiler] Paikoin jatkuva hyppiminen eri aikatasojen ja näkökulmahenkilöiden välillä harmitti, esimerkiksi kun hyvä jännitys raukesi hypättäessä taas jonnekin toisaalle. Tarina tuntui myös pituuttaan pidemmältä. Yksi päivä tuntui kestävän ikuisuuden, kun välissä on useita aikajatkumoja ja ihmisten elämiä. Eri aikatasoissa liikkumisen ansiosta pääsi kyllä mielenkiintoisella tavalla seuraamaan, miten etenkin erään henkilöhahmon elämä ja ajatusmaailma olivat kehittyneet. Tarkoitan [spoiler]Profeettaa. En alkukohtaamisen perusteella olisi arvannut, että hän olisi tarinassa yhtään sen keskeisempi tai mitenkään erityisen kiinnostava henkilöhahmo. Mutta olikin ihan mielenkiintoinen näkökulma ns. pahuuteen ja kuinka se oli rakentunut. Profeetta kun ei ollut tarinan "pahis" vain tekojensa kautta vaan hänen käsityksensä ympäröivästä maailmasta oli pimeä ja kauhuntäyteinen, siinä missä "hyvikset" näkivät ympärillään kauneutta ja aihetta kiitollisuuteen. Ehkä siinäkin jonkinlaista opetusta, että elämä on mitenkä sen ottaa. Samoin kirjallisuus. Sarjakuteosta ei ainakaan voinut syyttää ajatusmaailman vinksahtamisesta. [img]/media/kunena/emoticons/rs_smile.png[/img] [/spoiler] Kirsten, jota kai eniten voisi sanoa tarinan päähenkilöksi, jäi mielestäni aika etäiseksi. Persoona katosi ehkä muuhun taiteilijaseurueeseen, kun koetin samaan aikaan muistaa, kuka heistä oli kukin. Eniten pidin kirjan osuudesta, jossa kerrottiin Clarkin elämästä pandemian puhkeamisen jälkeen.    Lopun tietynlainen epätäydellisyys hämmensi minua. [spoiler]Kirjassa oli nähty vaivaa, että oli saatu ikään kuin kaikkien henkilöhahmojen elämät liittymään ja limittymään toisiinsa, mutta lopulta jotkin juonisäikeet jätettiin sittenkin irrallisiksi. Esimerkiksi Kirsten ei saanut tietää Arthuria elvyttäneen miehen nimeä, vaikka oli sitä pohdiskellut. Ei kerrottu edes, mitä Kirsten ja Clark mahdollisesti keskustelivat Arthurista, katselivatko esimerkiksi yhdessä Kirstenin keräämiä lehtileikkeitä. Tai tuliko Arthur edes puheeksi. Tai kertoiko kukaan Kirstenille, kuka Profeetta oli. … Kaikki tämä tuntui mielestäni niin ristiriitaiselta aiempaan tarinaan nähden, että ajattelin sen kenties olevan ihan tarkkaan harkittua.    Ensin mietin, että loppu ehkä jotenkin symboloi elämän epätäydellisyyttä ja sitä, kuinka aina jää jotain kesken. Sitten kuitenkin mietin, että kyse oli siitä, kuinka lopussa viimein päästettiin irti menneestä ja suunnattiin tulevaan. Romahduksen jälkeen elävät ihmiset etsivät jälkiä entisestä maailmasta ja takertuvat muistoihin. Toisaalta henkilöhahmot olivat pohtineet, tuleeko ihminen onnellisemmaksi vai onnettomammaksi, kun miettii kaikkea mennyttä, ja että eniten kärsivät he, jotka muistavat vanhan maailman parhaiten, eivät kykene unohtamaan eivät menetettyä hyvää eivätkä kohdattua pahaa. Siispä se, ettei lopussa enää setvittykään vielä kertaalleen läpi Arthurin elämää ja kuolemaa, kuvasti ja merkitsi sitä, että tarinan henkilöt vapautuivat menneisyyden muistelusta ja kaipuusta. … Tai sitten kirjailijalle vain iski deadline. [img]/media/kunena/emoticons/rs_grin.png[/img] [/spoiler] Kirja on saanut Risingin tietokannassakin hyviä arvosanoja, joten ilmeisesti on tykätty. Olisi kiva kuulla ajatuksia kirjasta.  [img]/media/kunena/emoticons/rs_smile.png[/img]  Tai onko joku nähnyt kirjasta tehtyä tv-sarjaa [i]Station Eleven, [/i]millainen mahtaa olla?

Kuulostaa mielenkiintoiselta. Pakko lukea.