Dracula

Luin Jarkko Laineen v. 1977 suomennoksena. Pitkä tarina, pokkarina 560 sivua. Mielenkiintoinen kerrontatapa, joka perustuu kirjeisiin, muistiinpanoihin, päiväkirjamerkintöihin ja lehtileikkeisiin. Erinomainen käännös. Sujuvaa, kuvailevaa kerrontaa. Vahva eroottinen vire. 

Yleisesti klassikon aseman saavuttaneita teoksia arvioitaessa on aina enemmän tai vähemmän tulenaroilla poluilla, oli sitten kyseessä mikä taiteenlaji hyvänsä. Epäilemättä tässäkin tapauksessa on kyse yleisesti klassikoksi tunnustetusta merkkipaalusta, tarkemmin määriteltynä vampyyrikirjallisuuden sellaisesta, mutta myös yleisesti kauhukirjallisuuden. Olisi kai epätarkoituksenmukaista ruveta selostamaan juonesta sen enempää (kun en muutenkaan arvioissani pahemmin käsittele sitä), joten keskitytään puhtaasti kirjan herättämiin tuntemuksiin. Heti ensimmäiseksi huomio kiinnittyy proosalliseen ilmaisuun, josta käy hyvin vahvasti ilmi romaani kirjoitusajankohta - myöhäisviktoriaaninen aikakausi ja "ajan henki". Erityisen räikeästi kiinnitin itse huomiota naisen asemaan ja ennen kaikkea sen heikkoon verrattavuuteen miehiin nähden. "Mutta kuinka Mina-rouva voisi kestää sellaista, kun se meiltä maailmaa nähneillä miehilläkin ottaa koville" jne. Jotenkin tuohon tapaan, en nyt muista sanatarkasti enkä jaksa alkaa selaamaan, mutta pointti varmaan menee perille. Ratkaisu, jossa koko teoksen kerrontatyyli on jaettu päähenkilöidensä päiväkirjakirjamerkintöjen muotoon, on eittämättä mielenkiintoinen. Verkas kerrontatahti myös saattaa kenties tuntua ajoittain puuduttavalta joidenkin lukijoiden mieleen, mutta minua se ei haitannut missään kohdin. Kuvaukset luonnosta ja maisemista tekivät erityisen suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen, aivan kuin olisi ollut itse henkilökohtaisesti ollut keskellä Karpaattien jylhää vuoristoa. Juuri romaanin ensimmäinen jakso onkin ehkä kaikkein voimmakkaimmin tunteita herättävää ja tunnelmaltaan kirjan parasta antia. Ajan romantiikka ja seksuaalisuus luovat osaltaan tunnusomaisen latauksensa. Jos minulta kysytään, on tämä ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainnut, ei vain maineellaan vaan myös kerronnallisilla avuillaan ja erityisellä tunnelmaltaan. Romaani on laadultaan varsin mainio, muttei missään nimessä täydellinen. Joka tapauksessa ainakin minä nautin useaan otteeseen kirjan ainutlaatuisesta tunnelmasta, enkä voi olla suosittelematta sitä, mutta pitää myös osata asennoitua ja henkisesti oikein valmistautua kohtaamaan kirjan omanlaisensa tyyli, jota kuvailin arvion alussa.

Kirja ja sen henkilöt olivat hyvin keksittyjä, varsinkin kreivi Dracula. Pidin kirjasta ja luin sen nopeasti, vaikka se on aika raskasta vanhanaikaista tekstiä. Suosittelen kaikille, tämähän on klassikko!

Ajattelin lukea vampyyri-kirjallisuuden raamatun kuten takakannen teksti sanoo. Petyin pahasti. Kirja on ehkä hieno ja tarina on hyvä, mutta kirja ei pidä otteessan ja luin kirjan loppuun puolipakolla, koska toivoin vielä jotain ravistavaa tai pelottavaa. Tästä kirjasta jäi mieleen vain punaiset silmät, jotka vannon nähneeni yhtenä iltana kun luin kirjaa. Kirjoittamani perusteella minua voisi pitää nuorena, joka ei ymmärrä klassikoita. Olen kyllä lukenut muita klassikoita ja tykännyt niistä, tätä kirjaa en vain ymmärrä.

Mikäli mielit aloittaa klassikoiden lukemisen, et voisi aloittaa paljon paremmin kuin Draculalla. Useimpiin nykyromaaneihin verrattuna se on hidastempoinen eivätkä tapahtumat kovin järisyttäviä, mutta sisältää kuitenkin meitä uuden vuosituhannen asukkejakin kiinnostavaa materiaalia, ja on vaikka Austeniin tai Brontëen verrattuna toiminnallinen. Dracula sisältää traagisia ihmiskohtaloita, yliluonnollisia voimia, silkkaa kauhua ja – niille, jotka siitä pitävät – runsaasti viktoriaanista patsastelua. Romaanin alku Draculan linnassa on hyvin voimakas ja mieleenpainuva jakso, ja sitä seuraa hidas intensiteetin kasvattaminen, jossa rauhallinen englantilainen idylli muuttuu karmaisevaksi painajaiseksi. Draculan naiskuva on aikakaudelle tyypillisesti varsin puritaaninen, mutta siinä leikitellään seksuaalisillakin ajatuksilla muutaman mutkan kautta ja annetaan naishenkilöille muutakin tekemistä kuin miesten pelastamiksi tulo (vaikka harrastavat he sitäkin). Miehet itse ovat enimmäkseen tylsän ritarillisia, joskin rikkaita ja komeita, mutta heidänkin joukostaan löytyy moniulotteisempia hahmoja: vitsikäs mystikko Van Helsing sekä mieleltään murtunut luopio Renfield.

Huolimatta juonen hitaudesta ja tarpeettomasta edestakaisin säntäilystä Draculassa on samanlaista myyttisen alkulähteen tenhoa kuin Sormusten herrassakin. Kaikkien Hollywood-versioiden ja Stephenie Meyereiden keskeltä olisi itse kunkin ehkä tarpeellista palata takaisin Transylvaniaan ja selvittää, miltä alkuperäinen vampyyri näyttää ja mitä pelkää. Karpaattien maisemia kuvaillaan tekstissä todella viehättävästi, ja kirjan alku ja loppu ovat jännittävää, täysiveristä kauhuromantiikkaa. Keskellä vain on välillä turhankin tasaista. Tekstiä elävöittää kuitenkin halki kirjan erilaiset kertovat äänet, eri hahmojen päiväkirjoista ja muista ”dokumenteista” kokoonkursittu muoto. Sinänsä kiinnostavan formaatin ongelmana on kylläkin väistämätön toisto (jokainen ahdistunut päiväkirjan pitäjä toivoo ”Jumalan varjelusta” vuoron perään) ja ajoittainen ajatuskulujen sekavuus. Lisäksi ne hahmot, jotka eivät pidä päiväkirjaa, jäävät ikävän litteiksi. Suosittelen kirjaa moniäänisen kerronan ja vanhan kauhun ystäville sekä kaikille niille, joita kiinnostaa nykykulttuurissakin tiheästi esiintyvän vampyyrikuvaston taustat. Uusi Keskiyön kirjaston painos on paitsi tyylikkään näköinen myös runsailla selityksillä varustettu.