Urhea Tarzan

Edgar Rice Burroughsin Urhea Tarzan (Kauppakirjapaino, 1973) tarttui hetken mielijohteesta hyppysiini, ja sehän tempaisi mukaansa niin kuin vain nostalginen pulp-viihde parhaimmillaan voi. Luin Tarzan-kirjoja kymmenen ikävuoden kieppeillä, osan useampaan otteeseen, mutta tästä nimenomaisesta kirjasta ei ollut jäänyt mielikuvia. Erikoista sinänsä, sillä tässä oli melkoisesti menoa ja meininkiä jo sadan ensimmäisen sivun jälkeen.

Tarinaan sekoittuivat muun muassa sukurutsan rappeuttama heimo, jonka jäsenet saavat epileptisiä kohtauksia ja harjoittivat vanhatestamentillisia ihmisuhreja, lentämistä harrastava englantilainen perijätär, geologi-lukutoukan ja chicagolaisen gangsterin muodostama safariretkikunta ja venäläinen kommunistiagentti, joka oli saanut itseltään Stalinilta käskyn tappaa apinain Tarzan. Lisäksi menin laskuissa sekaisin montako kertaa joku joutui vangiksi tai joutui kissapedon hyökkäyksen kohteeksi.

Ei kai tämmöisen parissa voi olla viihtymättä? Ja kyllä, tiedostan hyvin että Tarzan-sarja on nykymittapuulla kaamean rasistinen ja muutenkin poliittisesti epäkorrektia fiktiota, mutta lukemisto täytyy suhteuttaa julkaisuaikaansa. Maailma oli kovin erilainen 30-luvun alussa. Lasten- ja nuortenkirjallisuudeksihan Tarzaneita ei myöskään ole alun perin tarkoitettu, vaikka sarja sellaiseksi meillä kirjastossa luokiteltiin.