Siilo

Minulla ei ollut juuri ennakko-odotuksia Siiloa kohtaan. Tartuin siihen, kun kaipasin lukea vaihteeksi jykevämpää spefikirjallisuutta. Ajattelin antaa itselleni aikaa lukea kirjan vaikka pieninä palasina, jos ei se kovin terhakkaasti imaisisi minua otteeseensa.

Alkuun se ei imaissutkaan. Ensimmäiset sata sivua olivat tunnustelevaa hapuilua. The Guardianin kriitikko kirjoittaa, että Siilo "tempaa lukijan välittömästi mukaansa". Ei minua vaan.

Sillä minun piti odottaa siihen saakka, kunnes tapasin ensimmäistä kertaa Julietten, päähenkilön. Niin, toista sataa sivua piti kahlata läpi ennen kuin päähenkilön luo vasta ehdittiin. Siitä eteenpäin se olikin menoa. Parisataa seuraavaa sivua kiisivät ohi ylinopeudella. Teoksen idearikkaus, filosofinen tulevaisuuspohdiskelu, kiristyvä ja klaustrofobinen jännite sekä panosten kovuus tekivät minuun pökerryttävän vaikutuksen.

Oikeastaan ainoa, mistä en suuremmin välittänyt, olivat taistelukohtaukset. Kun väki kaivoi pommeja ja pyssyjä esiin kotinsa uumenista, ajattelin: pitääkö scifidystopioiden aina olla sotaa? Eikö dystooppisuus voi koskaan syntyä muusta kuin, että ihmiset haluavat nitistää toisensa hengiltä?

Onneksi räiskinnän osuus jäi lopulta varsin pieneksi. Huhun mukaan Siirros on yhtä laadukasta kamaa, joten taidanpa jatkaa sen pariin seuraavaksi.

Siilo oli hyvä kirja, jossa oli paljon potentiaalia. Valitettavasti tarina alkoi käydä loppua kohden hiukan raskaaksi ja tylsäksi, itseään toistavaksi. Juoni avautui lukijalle hienosti pikkuhiljaa. Aika malttamattomana luin tätä kirjaa aluksi, kun halusin tietää enemmän. Kun salaisuus paljastuu, se hieman latistaa fiilistä ja vie terää pois juonelta. Mutta Siiloon on onnistuttu loihtimaan juuri oikeanlainen klaustrofobinen fiilis, jopa paikoitellen aika ahdistava. Hahmoja oli paljon, mutta kiinnostavimmat olivat Lukas, joka oli aika symppis tyyppi ja toki sitten Jules, joka oli täyttä rautaa, todella sopiva tällaisen tarinan juonen johdattajaksi. Pahisasetelma oli liian selvä, siitä en oikein välittänyt. Nyt jäin odottamaan jatkoa tälle tarinalle, joten jostain täytyy löytää mielenkiintoa lukea 2. osa ennen viimeistä osaa, joka jatkaa sitä mihin Siilo jäi.

Huh. Sanonpahan vain. Huh. Siilo oli todella koukuttavaa, paikoitellen ahdistavaa, koko ajan jännittävää ja usein pelottavaa scifiä. En halunnut lukea tätä kirjaa illalla ennen nukkumaan menoa. En niinkään pelottavuuden, vaan ennemminkin ahdistavan tunnelman ja tulevaisuudenkuvan takia.

Erityisesti miljöö nousi siksi minua inhottavaksi seikaksi. Ajatus siitä, että asuisi valtavassa, yli satakerroksisessa siilossa maan alla ilman pääsyä ulkoilmaan tuntuu ahdistavalta. Liikaa kierreportaita ja metalliseiniä. Mielummin välttäisin tämän tulevaisuuden vision. Mutta silti Siilon miljöö on kammottavuudessan kiehtova ja kaikki kirjan aikana tehdyt paljastukset huomioon ottaen aika uskottavakin. Erityisesti Siilon kerrojärjestelmä eri tasoineen oli mielenkiintoinen, joskin hämmennyin alkukirjassa siitä, ensimmäinen taso on ylhäällä ja siitä eteenpäin mennään alas. Toisin päin kuin kerrostaloissa siis ja olin muutaman sivun aika sekaisin tämän jutun takia.

Juoni, kuten sanottua, on erittäin koukuttava ja kun kirjaa kerran alkoi lukea, oli irtipäästäminen vaikeaa. Siilo oli jaettu lyhyisiin kappaleisiin ja cliffhanger luvun lopussa oli varsin yleinen ilmiö. Howeylle täytyykin antaa tunnustusta koukuttavan tekstin kirjoittamisesta, sillä etenkin kirjan alkupuoli oli upeaa ja jännittävyydessään hiuksianostattavaa. Sitten kun salaisuudet alkoivat selvitä ja jännitys alkoi keskittyä ennemmän erilaisiin taisteluihin ja uhkarohkeisiin operaatioihin, se hiukan herpaantui.

Siilo olikin todella toimintapainotteinen. Hahmoja lakoaa kuin heinää, niin että minun herkästi kiintyvä sydämeni oli särkyä pariin otteeseen. (Miksi kaikki ihanat sivuhahmot kuolevat joka kirjassa ja vielä aina silloin kun heille olisi tapahtumassa jotain hyvää?) Taistelua tuppaa joka nurkalta ja elämän ja kuoleman kamppailuja on useita. Välissä on kyllä hyviä mietteitäkin, mutta minä olisin ehkä toivonut tähän vielä hiukan syvällisempääkin puolta. Mutta toisaalta Siilon vetävyys liittyy juuri nopeatempoiseen juoneen ja toiminnan täyteisiin sivuihin. Tuskin minä olisi jaksanut lukea viittäsataa sivua ihmisen pahuuden pohdiskelua.

Lisäksi miellyin päähenkilöön Julietteen eli lyhyemmin Julesiin. Jules on kypsä aikuinen, aikamoinen rämäpää ja uskaltaa kyseenalaistaa asioita. Häntä oli helppo tsempata ja hänelle toivoi mielellään kaikkea hyvää.

Siilo osoittautui kyllä kaiken hehkutuksensa arvoiseksi. Jännittävää, hiuksianostattavaa ja aika ahdistavaa dystopiaa. Onneksi en ollut hakemassa teiniromanssia. Ja onneksi Siilo aloittaa samannimisen trilogian. Toisen osan pitäisikin ilmestyä jo ensi syksynä ja se on lukulistalla ehdottomasti.

Pidin kirjasta, erityisesti alku imaisi tehokkaasti mukaansa. Muutenkin kirja oli hyvin sujuvasti ja vauhdikkaasti kirjoitettu ja tulin lukeneeksi sen varsin nopeasti. Myös maailma oli mielestäni hyvin ja kohtuullisen uskottavasti rakennettu, itselleni tuli syystä tai toisesta siitä selkeitä mielleyhtymiä Fallout-pelisarjaan, erityisesti sen kolmososan alkuun. Kirja on alunperin julkaistu useassa osassa, ja se näkyy jossain määrin kappalerakenteessa, eli kappaleet ovat lyhyitä ja päättyvät omaan makuuni turhankin usein cliffhangeriin. Jos jotain muuta kritisoitavaa pitäisi mainita, niin olisin kaivannut loppua kohden hieman syvällisempää juonta ja vähemmän toimintaa, nyt kokonaisuudesta jäi vähän sellainen Hollywood-toimintaelokuvamainen fiilis. Kirjaa voi hyvin verrata myös toiseen viimeaikojen suurmenestykseen, eli Nälkäpeli-sarjaan. Molempia yhdistää ainakin sujuva ja vauhdikas kerronta ja neuvokas sankaritar postapokalyptisessä/dystooppisessa (lähi)tulevaisuudessa.