Lohikäärmetanssi 2

Tämä arvio käsittelee Lohikäärmetanssia yhtenä kirjana ja sisältää näin spoilereita molempiin puoliskoihin.

Minulle Lohikäärmetanssi oli paras vuonna 2011 lukemani kirja, enkä meinannut saada unta loppuun päästyäni, sillä tapahtumat pyörivät mielessäni. Lopun cliffhangerit pudottivat kirjan Miekkamyrskyn taakse. Jos Meereenin ja Talvivaaran taistelut olisi näytetty, saattaisi Lohikäärmetanssi olla suosikkini sarjassa. Martinin kirjoitustyyli oli kehittynyt entistä paremmaksi ja pidin kovasti uusien alueiden esittelystä. Eniten romaanissa ihmetytti se, että Davosin tarina jäi täysin kesken alkupuolen jälkeen. Keskittyminen kolmeen/neljään päähenkilöön oli kuitenkin oikea ratkaisu. Jonin, Tyrionin ja Danyn juonilinjat muodostivat selvän rungon kirjalle, ja Theon tuli vähän näiden perässä.

Odotin, että tarina olisi edennyt pidemmälle, erityisesti Meereenissä. Pohjoisessa Stannisin kohtalo jäi täysin auki. Suosikkini juonilinjoista oli Tyrion, sillä kääpiöstä näytettiin uusia puolia. Theon-luvut olivat myös mainioita, hänellä oli kirjassa yllättävän suuri rooli. Erityisen koskettavana mieleeni jäi se, kun Theon mietti, että hänen olisi pitänyt kuolla veljensä Robbin rinnalla. Uusista näkökulmahahmoista pidin eniten Quentynistä ja Conningtonista, tässä järjestyksessä. En olisi ikinä uskonut, että Targaryenien Westerosin takaisinvalloitus alkaa ilman Daenerysta - Martin osaa vieläkin yllättää.

Lempilukuni kirjassa oli Branin viimeinen, joka oli kirjoitettu mestarillisesti. Branin ja Aryan vähäinen rooli Lohikäärmetanssissa on ymmärrettävää, sillä pitkässä Miekkamyrskyssäkin oli vain neljä Bran-lukua ja Arya esiintyi jo Korppien kesteissä. Muita huippukohtia olivat Jonin viimeinen ja Danyn toiseksi viimeinen luku sekä se, jossa Tyrionin seurue kulki veneellä rauniokaupungin läpi. Tykkäsin todella paljon myös kahdesta Victarionista kertovasta. Ainut Jaime-luku tuntui vähän irralliselta, mutta se ratkaisi erään hahmon selviämisen hengissä. Jotkut ovat kritisoineet viimeistä Daenerys-lukua, mutta minusta se oli tärkeä, sillä siinä hän tavallaan syntyi uudestaan lohikäärmeratsastajana.

Pidin Tanssista enemmän kuin Kesteistä, mutta edellinen osa oli joissakin asioissa parempi, esimerkiksi tiiviimmässä rakenteessa. Tanssissa oli samaa tuntua kuin Miekkamyrskyssä: näkökulmien ja juonilinjojen runsaus käy välillä päälle. Olihan Korppien kesteissäkin paljon kertojahenkilöitä, mutta niputin mielessäni Rautasaarille ja Dorneen sijoittuvat luvut yhteen, näkökulmista riippumatta. Jaimen tarinaa jäin kovasti kaipaamaan, kuten myös valtaistuinpeliä Kuninkaansatamassa, josta saatiin onneksi maistiainen.

Sanotaan vielä lopuksi, että yksi Lohikäärmetanssin vahvuuksista oli Pohjolan poliittisen tilanteen kuvaaminen. Kuten se luku, jossa Jon taivutti Stannisin hyökkäämään liitossa vuoriklaanien kanssa Syväsalon linnavuoreen. Martin on tällaisessa mielestäni parempi kuin kukaan muu. Vertailukohtana Robert Jordanin Ajan pyörän politiikka oli vaivaannuttavaa luettavaa, erityisesti typerä valtapeli siitä, kuka on Andorin uusi hallitsija.

Mielestäni kirjassa otetaan hyvänä yhteenvetona katsanta moneen eri henkilöhahmoon. Jälleen kerran en voinut kuin vain ihailla Martinin tapaa tuoda esiin hahmojen ominaisimpia piirteitä. Kerta toisensa jälkeen huomasin totetavani: "Niinpä tietenkin!", poikkeuksena teoksen lopussa tapahtuvat Nietoksen toimenpiteet. Kirja päättyy hyvinkin kutkuttavaan kohtaan, olen pakahtua uteliaisuudesta lukea seuraavan osan jotta saisin paremman ymmärryksen valintoihin. Tätä teosta en voinut laskea hetkeksikään käsistäni, se seurasi mukanani ruokapöytäänkin...