Tämä kirja, joka päättää Robin Hobbin mestarillisen sarjan, jakaa tunteitani. Alussa ja aikapitkälle lähes koko kirjan (ottaen huomioon että alkukin on noin isossa kirjassa pitkä) minua ärsytti tapahtumien ennalta-arvattavuus. Mutta sitten lopussa, se mitä koko kirjan ajan oli ennustettu ja joska uskoin toteutuvan, ei tapahtunutkaan, ja se sai aikaan ihan ihmeellisen reaktion. Yhtäkkiä rakastin kirjaa. Olin koko kirjan ajan varma, että tämä on sellainen jonka lopussa pillitän lohduttomasti, mutta ei. Loppu sai minut tuntemaan itseni onnelliseksi sen takia miten se loppui. Se oli lähes pelottavaa. Robin Hobbin teksti on sellaista, jota jokainen haaveileva kirjailija toivoo osaavansa tuottaa (mukaanluettuna minä). Ja Narri on mitä mieleenpainuvin hahmo, joka lukeutuu parhaisiin fiktiivisiin hahmoihin joita tiedän. Mutta sen alun epämiellyttävän odotuksen tunteen takia teos saa minulta vain neljä tähteä. Mutta koko kuusiosaisen sarjan lopuksi, ratkaisu oli juuri sopiva. Superlatiivien rääkkäystä? Ei kai...