Arvostelu kiireisille lukijoille: Sudenlapset on mukava kirja. Siinä peruspalaset eli tarina, henkilöt ja maailma ovat ihan mallillaan kaikki. Toisaalta kaikista löytyy puolia, joihin kirjallisen viilan olisi pitänyt vielä pureutua. Henkilöhahmot ovat kirjan suola, esim. aloituksessa niillä päästään herkuttelemaan jo vähän. Tarkka lukija voi jo aavistella muutosta aivan ensimmäisistä sivuista lähtien. Henkilöiden uskottavuutta pilaa jonkin verran ajoittain \"köpö\" dialogi. Varsinkin sotamies Roken karskius tuntuu päälleliimatulta hänen paasatessaan Luusuvannon talon \"herkkiksille\". Kirjassa syntyvistä pariskunnista voi kukakin lukija olla mitä mieltä tahtoo, mutta muutama lisähenkilö ja -koukero ei olisi tehnyt ihmissuhdekuvauksille pahaa. Wariksen kirjojen maa on autio ja ihmiset - no, sisäsiittoisia. Maailma ja ympäristö on luotu perinneuskollisesti - tarkoitan nyt perinteistä fantasiaa sekä kansanperinteitä. Erilaisten maailmojen tasojen ja yliluonnolisuuksien kuvaus on ihastuttavaa. Teki tosin mieli \"lyyä päätä seinhän\" kun Staalo -hahmo osoittautui tunturien VARTIJAKSI ja neuvottomien auttajaksi(saamelainen stállu eli staalo on ehdottomasti pahis). Kansantarujen käyttö on aina kaksipiippuinen juttu. Tärkein eli juoni kulki kuin nissani paljastellen itse itsensä sopivassa tahdissa. Loppu liikutti vähän kylmääkin moukkaa, mutta ei sentään kyyneliin asti. Ihmehyypiö Sudenmarjan esittämä osa edesauttoi siinä merkittävästi, vaikka hahmo alussa ärsyttikin. Huippukohdiksi nousevat etenkin aivan alun käsittämättömiltä tuntuvat kohtaukset, luolan ja sen lähistön kähinät matkalla Itämantuun ja koskettavimpana noitapoika Karranin reissu kuolleiden maahan ja keskustelu kasvattiveljensä kanssa. Loppuarviona voi tuumata, että kirja on lukemisen väärti. Etenkin, jos Tulen ja jään laulun ja Kalevalan risteytys on päiväunesi. Kirjan voi vaivatta syöpäistä päivässä (kuten arvostelija). Se on myös hyvin inspiroivaa kamaa.

edit:// arvostelun kirjoittaja on antanut kirjalle 4/5 tähteä, ei viittä. Arvosanan laskeminen johtuu siitä, että kirja ei ole jättänyt kovin vahvaa muistijälkeä. Valtaistuinpeli aloittaa Tulen ja jään laulu -nimisen, lähes loputtoman pitkän kirjasarjan. Annoin aloitusosalle täydet pisteet, mutta miksi? Valtaistuinpelissä on lukuisia hyvin rakennettuja ja ristiriitaisia henkilöitä. Kun kirja ei kliseisen fantasian tavoin kerro, miten yksi poikkeuksellinen yksilö pelastaa hämmästyttävästi koko maailman, voidaan hahmoista saada paljonkin irti. Henkilögalleriasta löytyy pohjoiseen sotilasjärjestöön dumpattu äpäräpoika, hienon suvun juonikas mutta monesti nöyryytetty kääpiö, vallastasyrjäytetyn suvun veljensä pahoinpitelemä lapsimorsian ja miekalla salaa sohiva hienostotyttö muutamia mainitakseni. Juonesta on noin kymmenen eri kertojan takia hieman vaikea pysyä kärryillä, jollei keskity kunnolla, varsinkin kun pitäisi yrittää painaa mieleen ensi osien kannalta mahdollisesti merkittäviä yksityiskohtia. Hahmojen määrä on siitä huolimatta lähinnä positiivista. Kirjan miljöö on melko tavallinen keskiaikaiseen Eurooppaan pohjaava systeemi. Merten takaa tosin taitaa löytyä niin hunniaroa kuin fantasia-Kaukoitäkin. Historiallinen kuvailu on realistista. Itse asiassa varsinaista taikuutta esiintyy hyvin vähän, varsinkin alkupuoli on lähinnä hovijuonittelua ja eri hahmojen esittelyä - ja viirien värien kuvailua ja muuta lähes raivostuttavaa pitsinnypläystä. Kirja voisi olla napakamminkin kerrottu. Muitakin puutteita on: monien fantasiakirjojen tavoin tässäkin lapset ja nuoret ovat epärealistisen aikuismaisia. Martin ei mielestäni kuvaa naispuolisia henkilöhahmoja yhtä tarkkanäköisesti kuin poikia ja miehiä. Ehkäpä kuvioihin tulee myöhemmin naisia, joilla on muutakin pääomaa kuin seksikkyys, petollisuus, äidillisyys tai pelokkuus? Olen nyt kuitenkin höveli ja annan täydet (kuten monille kyseenalaisille, mutta minulle tärkeille kirjoille).laskelmoinnista ja innosta kypärien kuvailuun - ja upeasta aloituksesta, josta täytyy saada jatkaa.

Arvostelen Nahkakoloa positiivisen sävyyn, koska se sisälsi paljon ratkiriemukkaista ja omaperäisiä huomioita mahdollisuesta tulevaisuudesta. Hahmot ovat hauskoja ja kreiseimmätkin juonenkäänteet kirjailijan käsittelyssä jopa ällöttävän todentuntuisia. Mikael Niemeltä olen lukenut tämän lisäksi kaksi muutakin kirjaa (Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja Mies joka kuoli kuin lohi), ja hän ei tunnetusti kaunistele asioita missään niistä. Kieli on hmmm, mielenkiintoista, siellä vilisee Tornionlaakson yleisimpiä sanoja aina kullista paskaan. Kirjan sirpaleisuus oli tässä tapauksessa hyvä asia, sen avulla sai enemmän näkökulmia tähän hienoon farssiin. Neljä tähteä kuuluvat tälle kirjalle jo sen ansiosta, että se siirtää scifin aivan uusille alueille niin maantieteellisesti kuin tunnelmankin puolesta.