Kategoria: Leirinuotio | 25 viestiä | 320 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, klo 10:35
Kategoria: Konepaja | 442 viestiä | 216,8 t lukukertaa
Vastannut: Mustelmann, 19.04.2026
Minkä levyn ostit viimeksi?
05.11.2019
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1272 viestiä
Ozzy Osbourne - Diary of a Madman
Ossi-tutkimusmatkani hyytyi oikeastaan jo kesällä, kun sain kasarilevyt kuunneltua ja olisi ollut aika siirtyä hieman vetämättömän ysärituotannon pariin. Ehkä jaksan sitäkin kahlata läpi vielä jossain vaiheessa, mutta sitä ennen projektini on hankkia ne parhaimmat levyt hyllyyn. Yksi niistä on pimeyden prinssin kakkosalbumi vuodelta -81 ja sehän on jopa parempi kuin ensimmäinen. Meininki on enemmän rokkia kuin metallia, mutta silti pitää sanoa, että aloitusbiisi Over the Mountain rouhii kyllä ihan kunnolla. Yksinkertainen, wanhan hywän ajan tykitysveisu, joka on tietystä käppäisyydestään huolimatta hyvin rajua kamaa. Toki luonnehdinta sopii kuvaamaan levyä muutenkin.
Kreator - Renewal
Kuten aika moni genretoverinsa, myös Kreator kokeili uusia juttuja 90-luvulla. Grunge hallitsi tuohon aikaan, joten ehkä metalliveteraanit kokivat jonkinlaisia muutospaineita. Muutosta alleviivataan albumin otsikossa, mutta erilainen soundi ei kuulosta onneksi väkinäiseltä, jos nyt ei aivan luontevaltakaan. Grungea tämä ei sentään ole, mutta rässiäkään ei juuri tarjoilla. Kappaleet ovat metallisia, mutta aiempaa kevyempiä ja hitaampia ja Mille Petrozzan laulukin on hillitympää vanhaan sanojen sylkemiseen verrattuna. Levy ei kuitenkaan ole huono, päinvastoin jopa nautittava, mutta kummallinen se kyllä on. Renewal ei ole merkkiteos hyvässä eikä pahassa, mutta kuuluu ehdottomasti levyhyllyyni.
Death - Leprosy
Lisää vanhaa, mutta edelleen elinvoimaista musiikkia. Death on legenda, jota olen muistanut kuunnella valitettavan vähän, mutta tilanne korjataan. Yhtyeen toisella albumilla on kaikki oldskool-death metalin parhaat ainekset kasassa, mikä ei tietysti ole ihme, kun dödiksen kantaisästä puhutaan. Ei turhaa kikkailua tai hypernopeaa blastausta, vaan keskitempoisen jämäkkää jyystämistä harkittuja melodioita unohtamatta. Death parani entisestään mentyään progeilevampiin suuntiin, mutta perusasioitakaan ei pidä unohtaa.
Ossi-tutkimusmatkani hyytyi oikeastaan jo kesällä, kun sain kasarilevyt kuunneltua ja olisi ollut aika siirtyä hieman vetämättömän ysärituotannon pariin. Ehkä jaksan sitäkin kahlata läpi vielä jossain vaiheessa, mutta sitä ennen projektini on hankkia ne parhaimmat levyt hyllyyn. Yksi niistä on pimeyden prinssin kakkosalbumi vuodelta -81 ja sehän on jopa parempi kuin ensimmäinen. Meininki on enemmän rokkia kuin metallia, mutta silti pitää sanoa, että aloitusbiisi Over the Mountain rouhii kyllä ihan kunnolla. Yksinkertainen, wanhan hywän ajan tykitysveisu, joka on tietystä käppäisyydestään huolimatta hyvin rajua kamaa. Toki luonnehdinta sopii kuvaamaan levyä muutenkin.
Kreator - Renewal
Kuten aika moni genretoverinsa, myös Kreator kokeili uusia juttuja 90-luvulla. Grunge hallitsi tuohon aikaan, joten ehkä metalliveteraanit kokivat jonkinlaisia muutospaineita. Muutosta alleviivataan albumin otsikossa, mutta erilainen soundi ei kuulosta onneksi väkinäiseltä, jos nyt ei aivan luontevaltakaan. Grungea tämä ei sentään ole, mutta rässiäkään ei juuri tarjoilla. Kappaleet ovat metallisia, mutta aiempaa kevyempiä ja hitaampia ja Mille Petrozzan laulukin on hillitympää vanhaan sanojen sylkemiseen verrattuna. Levy ei kuitenkaan ole huono, päinvastoin jopa nautittava, mutta kummallinen se kyllä on. Renewal ei ole merkkiteos hyvässä eikä pahassa, mutta kuuluu ehdottomasti levyhyllyyni.
Death - Leprosy
Lisää vanhaa, mutta edelleen elinvoimaista musiikkia. Death on legenda, jota olen muistanut kuunnella valitettavan vähän, mutta tilanne korjataan. Yhtyeen toisella albumilla on kaikki oldskool-death metalin parhaat ainekset kasassa, mikä ei tietysti ole ihme, kun dödiksen kantaisästä puhutaan. Ei turhaa kikkailua tai hypernopeaa blastausta, vaan keskitempoisen jämäkkää jyystämistä harkittuja melodioita unohtamatta. Death parani entisestään mentyään progeilevampiin suuntiin, mutta perusasioitakaan ei pidä unohtaa.
03.08.2020
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1272 viestiä
Kreator - Pleasure to Kill (LP)
Onhan minulla tämä jo cd-levynäkin, mutta juuri aloittamani vinyyliharrastuksen myötä päätin hommata rässiklassikon myös leveämmässä formaatissa. Bändi on on yksi tärkeimmistä suosikeistani ja sen toinen levy minulle yksi tärkeimmistä musiikkijulkaisuista koskaan. Ehkä joku Ride the Lightining menee rässiosastolla vielä korkeammalle omissa kirjoissani, mutta Pleasure to Kill on aika lähellä sitä terävintä kärkeä. Nopeita sooloja, rouheita riffejä, hyvää fiilistä ja vähän jopa deathmetalmaista raskautta, kyllä te tiedätte. Kakkoslevyllä on mukana Flag of Fate-ep, joka on hyvää kamaa sekin ja onhan nimibiisi säilynyt bändin livesetissäkin näihin päiviin asti.
Ozzy Osbourne - Blizzard of Ozz (LP)
Erittäin tuttu levy tämäkin jo ennestään, mutta nyt se on myös omassa hyllyssä. Käppäiset soundit särähtävät korvaan aina, kun levyä kuuntelee pidemmän tauon jälkeen, mutta en silti muuttaisi niissä mitään, pienet rosoreunat kuuluvat asiaan ja ajan henkeen. Sabbathista lähdön jälkeen Ossi ei juuri aikaa tuhlannut, vaan teki Randy Rhoadsin kanssa kivenkovan rokkiklassikon, johon ei sisälly heikkoja biisejä lainkaan. Crazy Train ja Mr. Crowley käyköön esimerkkeinä levyn sisällöstä. Omasta mielestäni tämä ei edes ole Ossin paras levy, sillä vieläkin parempaa oli nimittäin tulossa, mutta eipä soolouraa tarvitse juuri paremminkaan aloittaa.
Dio - Sacred Heart (LP)
Tämäkin jo edesmennyt laulajalegenda vaikutti parissakin kohtuullisen tunnetuksi kasvaneessa yhtyeessä ennen soolouraansa ja millaista musaa hän sen aikana tykittikään. Dion kolmas albumi kuuluu miehen parhaimmistoon ja oikeastaan ne kolme albumia muodostavat harvinaisen tasokkaan heavy-trilogian, joka on kuin musikaalinen triptyykki rokkialttarin vieressä. Dion uskomaton ääni kannattelee tietysti tätäkin albumia, mutta kitarasektorillakin loistetaan, kuten vaikka Just Another Day kiistattomasti osoittaa. Sacred Heart on voimakasta ja voimaannuttavaa musiikkia, jota kuunnellessa sadepilvet tuntuvat väistyvän ja kesä jatkuvan vielä hetken.
King Diamond - Fatal Portrait (LP)
Kinkun uutta levyä ei vielä näy eikä kuulu, joten sitä odotellessa voi vaikka kuunnella miehen soolotuotannon läpi tästä ekasta levystä lähtien. Ei tämä ehkä vedä vertoja muutamalle myöhemmälle mestariteokselle, mutta väkevää oli tekeminen jo tässä vaiheessa. Levyllä oli muuten rummuissa eräs Mikkey Dee, joka tunnetaan kenties parhaiten Motörheadin rumpalina. Kinkun laulutyyli on tuttua kiekumista ja muutenkin meininki muistuttaa sitä, mitä Mercyful Fate esitteli jo aiemmin. Biisieistä parhaiten mieleen on syöpynyt varmaankin Halloween, jonka pääriffi alkaa soimaan päässäni tämän tuosta ilman järjellistä syytä.
Onhan minulla tämä jo cd-levynäkin, mutta juuri aloittamani vinyyliharrastuksen myötä päätin hommata rässiklassikon myös leveämmässä formaatissa. Bändi on on yksi tärkeimmistä suosikeistani ja sen toinen levy minulle yksi tärkeimmistä musiikkijulkaisuista koskaan. Ehkä joku Ride the Lightining menee rässiosastolla vielä korkeammalle omissa kirjoissani, mutta Pleasure to Kill on aika lähellä sitä terävintä kärkeä. Nopeita sooloja, rouheita riffejä, hyvää fiilistä ja vähän jopa deathmetalmaista raskautta, kyllä te tiedätte. Kakkoslevyllä on mukana Flag of Fate-ep, joka on hyvää kamaa sekin ja onhan nimibiisi säilynyt bändin livesetissäkin näihin päiviin asti.
Ozzy Osbourne - Blizzard of Ozz (LP)
Erittäin tuttu levy tämäkin jo ennestään, mutta nyt se on myös omassa hyllyssä. Käppäiset soundit särähtävät korvaan aina, kun levyä kuuntelee pidemmän tauon jälkeen, mutta en silti muuttaisi niissä mitään, pienet rosoreunat kuuluvat asiaan ja ajan henkeen. Sabbathista lähdön jälkeen Ossi ei juuri aikaa tuhlannut, vaan teki Randy Rhoadsin kanssa kivenkovan rokkiklassikon, johon ei sisälly heikkoja biisejä lainkaan. Crazy Train ja Mr. Crowley käyköön esimerkkeinä levyn sisällöstä. Omasta mielestäni tämä ei edes ole Ossin paras levy, sillä vieläkin parempaa oli nimittäin tulossa, mutta eipä soolouraa tarvitse juuri paremminkaan aloittaa.
Dio - Sacred Heart (LP)
Tämäkin jo edesmennyt laulajalegenda vaikutti parissakin kohtuullisen tunnetuksi kasvaneessa yhtyeessä ennen soolouraansa ja millaista musaa hän sen aikana tykittikään. Dion kolmas albumi kuuluu miehen parhaimmistoon ja oikeastaan ne kolme albumia muodostavat harvinaisen tasokkaan heavy-trilogian, joka on kuin musikaalinen triptyykki rokkialttarin vieressä. Dion uskomaton ääni kannattelee tietysti tätäkin albumia, mutta kitarasektorillakin loistetaan, kuten vaikka Just Another Day kiistattomasti osoittaa. Sacred Heart on voimakasta ja voimaannuttavaa musiikkia, jota kuunnellessa sadepilvet tuntuvat väistyvän ja kesä jatkuvan vielä hetken.
King Diamond - Fatal Portrait (LP)
Kinkun uutta levyä ei vielä näy eikä kuulu, joten sitä odotellessa voi vaikka kuunnella miehen soolotuotannon läpi tästä ekasta levystä lähtien. Ei tämä ehkä vedä vertoja muutamalle myöhemmälle mestariteokselle, mutta väkevää oli tekeminen jo tässä vaiheessa. Levyllä oli muuten rummuissa eräs Mikkey Dee, joka tunnetaan kenties parhaiten Motörheadin rumpalina. Kinkun laulutyyli on tuttua kiekumista ja muutenkin meininki muistuttaa sitä, mitä Mercyful Fate esitteli jo aiemmin. Biisieistä parhaiten mieleen on syöpynyt varmaankin Halloween, jonka pääriffi alkaa soimaan päässäni tämän tuosta ilman järjellistä syytä.
26.08.2020
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1272 viestiä
Judas Priest - Painkiller (LP)
Tämä on yksi Priestin tunnetuimpia levytyksiä ja minullekin varsin tuttu jo ennestään, mutta ostinpa vielä älppärinkin cd-levyn kaveriksi. Levy aloitetaan nimibiisillä ja sen alussa kuultava rumpusoolo on legendaarista kamaa jo itsessään. Soolojen suhteen ei muutenkaan himmailla, vaan väkevää osaamista esitellään vähän joka kappaleessa. Painkiller lienee bändin viimeinen klassikoksi luettava albumi ja on kyllä ansainnut paikkansa metallimusiikin historiankirjoituksessa. Kansikuvakin jää lähtemättömästi mieleen ja kertoo albumin luonteesta kaiken olennaisen.
Metallica - Ride the Lightning (LP)
Vaikka Metallican toinen albumi on mielestäni suunnilleen parasta thrash-metalia, mitä on koskaan julkaistu, en ole aiemmin omistanut sitä missään muodossa. Kyllähän tämä kansissaan sinistä sähköisyyttä säteilevä mestariteos kuitenkin rässifanin hyllyyn kuuluu. Levy on alusta loppuun kunnon tykitystä vaihtelevuutta ja dynamiikkaa unohtamatta ja jokainen biisi seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Pidän bändin tuotannosta laajemminkin, mutta Ride the Lightning on korvissani sen paras aikaansaannos.
Sepultura - Arise (LP)
:format(jpeg):mode_rgb():quality(90)/discogs-images/R-1375251-1308953843.jpeg.jpg)
En tunne montaa brasilialaista metalliyhtyettä tai yhtyettä ylipäätään, mutta Sepulturan tunnen oikein hyvin ja onhan silläkin arvostettavia mainetekoja takanaan. Arise kuuluu vielä vanhan kokoonpanon levytyksiin, eli musiikki on rehellistä rässiä ilman niitä progeksikin luettavia kokeiluja, joita bändi on viljellyt uudemmilla levyillään. Pelkkää suoraviivaista rätkettä ei tämäkään levy ole, vaan mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy sieltä täältä. Soundimaailma on mukavan lämmin näin paremman sanan puutteessa ja varsinkin rummut kuulostavat oikein miellyttäviltä. Paras eteläamerikkalainen metallijulkaisu? Voi hyvinkin olla.
Dimmu Borgir - Spiritual Black Dimensions (LP)
:format(jpeg):mode_rgb():quality(90)/discogs-images/R-4065713-1403346960-6299.jpeg.jpg)
Harvemmin tulee nykyisin kuunneltua minkäänlaista black metalia, mutta nuoruuden suosikkeihin on silti mukava palata silloin tällöin. En edes pidä Spiritualia erityisen hyvänä albumina, sillä edeltäjäänsä Enthroneen verrattuna se on selvästi pöhöttyneempi ja täyteen ammutumpi kokonaisuus. Sillä on kuitenkin hetkensä ja mystisen painostavaa tunnelmaa riittää ainakin välttävästi. Vortexin nimellä esiintynyt vierailija sävytti levyä hienoilla puhtailla lauluillaan ja myöhemmin hänestä tulikin yhtyeen täysjäsen (kunnes sitten erosi tai erotettiin vuosikymmentä myöhemmin). Ei parasta tai klassista Dimmua, mutta muistelun arvoinen levy kuitenkin.
Tämä on yksi Priestin tunnetuimpia levytyksiä ja minullekin varsin tuttu jo ennestään, mutta ostinpa vielä älppärinkin cd-levyn kaveriksi. Levy aloitetaan nimibiisillä ja sen alussa kuultava rumpusoolo on legendaarista kamaa jo itsessään. Soolojen suhteen ei muutenkaan himmailla, vaan väkevää osaamista esitellään vähän joka kappaleessa. Painkiller lienee bändin viimeinen klassikoksi luettava albumi ja on kyllä ansainnut paikkansa metallimusiikin historiankirjoituksessa. Kansikuvakin jää lähtemättömästi mieleen ja kertoo albumin luonteesta kaiken olennaisen.
Metallica - Ride the Lightning (LP)
Vaikka Metallican toinen albumi on mielestäni suunnilleen parasta thrash-metalia, mitä on koskaan julkaistu, en ole aiemmin omistanut sitä missään muodossa. Kyllähän tämä kansissaan sinistä sähköisyyttä säteilevä mestariteos kuitenkin rässifanin hyllyyn kuuluu. Levy on alusta loppuun kunnon tykitystä vaihtelevuutta ja dynamiikkaa unohtamatta ja jokainen biisi seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Pidän bändin tuotannosta laajemminkin, mutta Ride the Lightning on korvissani sen paras aikaansaannos.
Sepultura - Arise (LP)
En tunne montaa brasilialaista metalliyhtyettä tai yhtyettä ylipäätään, mutta Sepulturan tunnen oikein hyvin ja onhan silläkin arvostettavia mainetekoja takanaan. Arise kuuluu vielä vanhan kokoonpanon levytyksiin, eli musiikki on rehellistä rässiä ilman niitä progeksikin luettavia kokeiluja, joita bändi on viljellyt uudemmilla levyillään. Pelkkää suoraviivaista rätkettä ei tämäkään levy ole, vaan mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy sieltä täältä. Soundimaailma on mukavan lämmin näin paremman sanan puutteessa ja varsinkin rummut kuulostavat oikein miellyttäviltä. Paras eteläamerikkalainen metallijulkaisu? Voi hyvinkin olla.
Dimmu Borgir - Spiritual Black Dimensions (LP)
Harvemmin tulee nykyisin kuunneltua minkäänlaista black metalia, mutta nuoruuden suosikkeihin on silti mukava palata silloin tällöin. En edes pidä Spiritualia erityisen hyvänä albumina, sillä edeltäjäänsä Enthroneen verrattuna se on selvästi pöhöttyneempi ja täyteen ammutumpi kokonaisuus. Sillä on kuitenkin hetkensä ja mystisen painostavaa tunnelmaa riittää ainakin välttävästi. Vortexin nimellä esiintynyt vierailija sävytti levyä hienoilla puhtailla lauluillaan ja myöhemmin hänestä tulikin yhtyeen täysjäsen (kunnes sitten erosi tai erotettiin vuosikymmentä myöhemmin). Ei parasta tai klassista Dimmua, mutta muistelun arvoinen levy kuitenkin.
23.09.2020
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1272 viestiä
Obituary - Slowly We Rot (LP)
Vanhan koulun death metalia Floridan niemimaalta. Raskaassa musiikissa on usein tapana haastaa niin soittajia kuin kuulijaakin kaikenlaisella teknisellä kikkailulla, mutta Obituary on aina luottanut yksinkertaiseen ja selkeään ilmaisuun, mitä arvostan toisinaan suuresti. Bändin tyyli on ollut enimmäkseen aika hidas ja laahaava, mutta tällä ensimmäisellä albumilla rouhitaan menemään paikoin yllättävänkin rivakasti, sitä raastavaa hitautta kuitenkaan unohtamatta. John Tardyn erikoislaatuinen ja tunnistettava örinälaulu dominoi kokonaiskuvaa aika vahvasti, etenkin kun laulu on miksattu selkeästi etualalle. Vaan ei kuitenkaan häiritsevässä määrin, jolloin soittimillekin jää tarpeeksi tilaa. Vuosi oli 1989 ja sen voi kyllä korvakuulolta arvatakin.
Bathory - Hammerheart (LP)
Eeppinen ja klassinen viikinkimetalliteos on jaettu kahdelle levylle, mikä tarkoittaa kahta puolenvaihtoa, mikäli sen aikoo kuunnella alusta loppuun. Eipä siinä mitään, paneutumista tällainen musiikki vaatii muutenkin. Väkevä lopetuskappale One Rode to Asa Bay seisoo vieläpä yksin omalla puoliskollaan, mikä sopii sen arvolle oikein hyvin. En ollut kuunnellut albumia vuosikausiin ja karkeat soundit hiersivät korvaa kieltämättä jonkin verran, mutta kyllä niihin sitten pian tottui. Ensikertalaiselle soundimaailma lienee liiankin hiomaton, mutta eihän Bathory ole koskaan ollut nössöjen musiikkia. Hammerheart on tunnelmallinen ja raskas kokonaisuus, joka menee tunteisiin.
Mayhem - De Mysteriis Dom Sathanas (LP)
Tässäpä yhtye, jolla on painavaa historiaa takanaan. Joillekin se painaa jopa musiikkia enemmän, mutta ei minulle. Mayhem on myös niitä nimiä, joiden uralle mahtuu vain yksi täysosuma ja sehän on juurikin tämä black metalin kulmakiveksi laskettava yhtyeen esikoislevy. Sen sointia ei leimaa lajityypille ominainen voimakas aggressio, vaan synkkä ja pahaenteinen tunnelma. Nopeutta ja rajua sahaamista toki löytyy, mutta mikään mättölevy De Mysteriis ei kuitenkaan ole. Attila Csiharin eriskummalliset vokaalit ja Hellhammerin monipuolinen rumputyöskentely muodostavat levyn tunnistettavimmat piirteet, mutta eipä riffeissä ja melodioissakaan vikaa ole.
Motörhead - Orgasmatron (LP)
Mielestäni Motörit olivat parhaimmillaan ysärillä, vaikka taidankin olla mielipiteeni kanssa yksin. Silloin homma oli sopivan räkäistä, mutta kuitenkin ammattimaisen hallittua. Orgasmatronin edustama vanhempi aikakausi osoittaa sen, että nuori Motörhead oli melko alkukantainen rykmentti, jonka takoi kappaleensa luolamiesmäisellä asenteella. Pelkistettyä ja karheaa on meno, vaikka tähän aikaan bändissä vaikutti peräti kaksi kitaristia. Toinen heistä oli Phil Campbell, joka tuli mukaan juuri tällä levyllä ja jatkoikin bändissä aina sen loppuun saakka. Ei mieluisinta Motörheadia itselleni, mutta reipasta rokkenrollia joka tapauksessa.
Vanhan koulun death metalia Floridan niemimaalta. Raskaassa musiikissa on usein tapana haastaa niin soittajia kuin kuulijaakin kaikenlaisella teknisellä kikkailulla, mutta Obituary on aina luottanut yksinkertaiseen ja selkeään ilmaisuun, mitä arvostan toisinaan suuresti. Bändin tyyli on ollut enimmäkseen aika hidas ja laahaava, mutta tällä ensimmäisellä albumilla rouhitaan menemään paikoin yllättävänkin rivakasti, sitä raastavaa hitautta kuitenkaan unohtamatta. John Tardyn erikoislaatuinen ja tunnistettava örinälaulu dominoi kokonaiskuvaa aika vahvasti, etenkin kun laulu on miksattu selkeästi etualalle. Vaan ei kuitenkaan häiritsevässä määrin, jolloin soittimillekin jää tarpeeksi tilaa. Vuosi oli 1989 ja sen voi kyllä korvakuulolta arvatakin.
Bathory - Hammerheart (LP)
Eeppinen ja klassinen viikinkimetalliteos on jaettu kahdelle levylle, mikä tarkoittaa kahta puolenvaihtoa, mikäli sen aikoo kuunnella alusta loppuun. Eipä siinä mitään, paneutumista tällainen musiikki vaatii muutenkin. Väkevä lopetuskappale One Rode to Asa Bay seisoo vieläpä yksin omalla puoliskollaan, mikä sopii sen arvolle oikein hyvin. En ollut kuunnellut albumia vuosikausiin ja karkeat soundit hiersivät korvaa kieltämättä jonkin verran, mutta kyllä niihin sitten pian tottui. Ensikertalaiselle soundimaailma lienee liiankin hiomaton, mutta eihän Bathory ole koskaan ollut nössöjen musiikkia. Hammerheart on tunnelmallinen ja raskas kokonaisuus, joka menee tunteisiin.
Mayhem - De Mysteriis Dom Sathanas (LP)
Tässäpä yhtye, jolla on painavaa historiaa takanaan. Joillekin se painaa jopa musiikkia enemmän, mutta ei minulle. Mayhem on myös niitä nimiä, joiden uralle mahtuu vain yksi täysosuma ja sehän on juurikin tämä black metalin kulmakiveksi laskettava yhtyeen esikoislevy. Sen sointia ei leimaa lajityypille ominainen voimakas aggressio, vaan synkkä ja pahaenteinen tunnelma. Nopeutta ja rajua sahaamista toki löytyy, mutta mikään mättölevy De Mysteriis ei kuitenkaan ole. Attila Csiharin eriskummalliset vokaalit ja Hellhammerin monipuolinen rumputyöskentely muodostavat levyn tunnistettavimmat piirteet, mutta eipä riffeissä ja melodioissakaan vikaa ole.
Motörhead - Orgasmatron (LP)
Mielestäni Motörit olivat parhaimmillaan ysärillä, vaikka taidankin olla mielipiteeni kanssa yksin. Silloin homma oli sopivan räkäistä, mutta kuitenkin ammattimaisen hallittua. Orgasmatronin edustama vanhempi aikakausi osoittaa sen, että nuori Motörhead oli melko alkukantainen rykmentti, jonka takoi kappaleensa luolamiesmäisellä asenteella. Pelkistettyä ja karheaa on meno, vaikka tähän aikaan bändissä vaikutti peräti kaksi kitaristia. Toinen heistä oli Phil Campbell, joka tuli mukaan juuri tällä levyllä ja jatkoikin bändissä aina sen loppuun saakka. Ei mieluisinta Motörheadia itselleni, mutta reipasta rokkenrollia joka tapauksessa.