Viimeisin Mustelmann | klo 00:06
Mustelmann | Teatteri | 859 viestiä | 09.10.2013
Viimeisin Mustelmann | 09.11.2024
Hiistu | Velhojen ilmoitustaulu | 3 viestiä | 10.10.2024
Viimeisin Hiistu | 09.11.2024
Kenen keikalla olet viimeksi käynyt?
11.04.2018
Wilko Johnson / Klubi, Tampere
En yleensä tee spontaaneja päätöksiä oikein minkään suhteen, mutta kun Tampereelle oli muutakin asiaa, niin ostin keikkalipun vain päivää etukäteen. Normaalistihan käytän keikkareissujen suunnitteluun vähintään viikkoja. Wilko Johnson ei myöskään ollut minulle ennakkoon kovin tuttu nimi, vaikka hänen entinen bändinsä Dr. Feelgood kuuluukin bluesrockin legendoihin. Lisätutkimukset paljastivat, että mies on esiintynyt Game of Thronesissa muutaman jakson verran ensimmäisellä kaudella. Ajattelin, että lavalle nousee varmasti mielenkiintoinen herrasmies.
Alkulämpöä tuotti kotimainen Fuzzy Mama, josta Google ei osannut antaa mitään ennakkotietoja. Kolmihenkinen ryhmä nostatti kuitenkin tunnelmaa ihan hyvin ja saksofonin mukana olo miellytti minua kovasti. Johnsonin bändi esiintyi myöskin triona ja täytyy sanoa, että vanhat papat olivat kovassa iskussa. Johnsonin nykivät tanssiliikkeet ja hullut ilmeet olivat hulvatonta katsottavaa ja kyllähän se kitarakin pysyi käsissä mallikkaasti. Basisti oli vähintään samaa tasoa ja tämä Steve Buscemin näköinen ukko näytti olevan jatkuvasti jonkin kouristuskohtauksen vallassa. Hemmojen eläväisestä ja liikkuvasta lavaolemuksesta voisivat nuoremmatkin ottaa mallia.
Jostain syystä herra Johnson poistui näyttämöltä pariin kertaan, toisella kerralla aika pitkäksikin toviksi. Hän kertoi olleensa kipeänä koko viikon, joten meniköhän ottamaan särkylääkettä tai jotain. Muuten puolikuntoisuus ei kuitenkaan pahemmin menoa haitannut, vaan rokki soi komeasti ja hyväntuulisesti koko illan. Soundit olivat selkeät ja kirkkaat ja volyymikin maltillinen, joten poikkeuksellisesti uskalsin jättää tulpat pois korvista. En osannut odottaa keikalta mitään erityistä, mutta randomi päätökseni mennä mukaan oli ehdottomasti oikea.
En yleensä tee spontaaneja päätöksiä oikein minkään suhteen, mutta kun Tampereelle oli muutakin asiaa, niin ostin keikkalipun vain päivää etukäteen. Normaalistihan käytän keikkareissujen suunnitteluun vähintään viikkoja. Wilko Johnson ei myöskään ollut minulle ennakkoon kovin tuttu nimi, vaikka hänen entinen bändinsä Dr. Feelgood kuuluukin bluesrockin legendoihin. Lisätutkimukset paljastivat, että mies on esiintynyt Game of Thronesissa muutaman jakson verran ensimmäisellä kaudella. Ajattelin, että lavalle nousee varmasti mielenkiintoinen herrasmies.
Alkulämpöä tuotti kotimainen Fuzzy Mama, josta Google ei osannut antaa mitään ennakkotietoja. Kolmihenkinen ryhmä nostatti kuitenkin tunnelmaa ihan hyvin ja saksofonin mukana olo miellytti minua kovasti. Johnsonin bändi esiintyi myöskin triona ja täytyy sanoa, että vanhat papat olivat kovassa iskussa. Johnsonin nykivät tanssiliikkeet ja hullut ilmeet olivat hulvatonta katsottavaa ja kyllähän se kitarakin pysyi käsissä mallikkaasti. Basisti oli vähintään samaa tasoa ja tämä Steve Buscemin näköinen ukko näytti olevan jatkuvasti jonkin kouristuskohtauksen vallassa. Hemmojen eläväisestä ja liikkuvasta lavaolemuksesta voisivat nuoremmatkin ottaa mallia.
Jostain syystä herra Johnson poistui näyttämöltä pariin kertaan, toisella kerralla aika pitkäksikin toviksi. Hän kertoi olleensa kipeänä koko viikon, joten meniköhän ottamaan särkylääkettä tai jotain. Muuten puolikuntoisuus ei kuitenkaan pahemmin menoa haitannut, vaan rokki soi komeasti ja hyväntuulisesti koko illan. Soundit olivat selkeät ja kirkkaat ja volyymikin maltillinen, joten poikkeuksellisesti uskalsin jättää tulpat pois korvista. En osannut odottaa keikalta mitään erityistä, mutta randomi päätökseni mennä mukaan oli ehdottomasti oikea.
[b]Wilko Johnson / Klubi, Tampere[/b]
 
En yleensä tee spontaaneja päätöksiä oikein minkään suhteen, mutta kun Tampereelle oli muutakin asiaa, niin ostin keikkalipun vain päivää etukäteen. Normaalistihan käytän keikkareissujen suunnitteluun vähintään viikkoja. Wilko Johnson ei myöskään ollut minulle ennakkoon kovin tuttu nimi, vaikka hänen entinen bändinsä Dr. Feelgood kuuluukin bluesrockin legendoihin. Lisätutkimukset paljastivat, että mies on esiintynyt Game of Thronesissa muutaman jakson verran ensimmäisellä kaudella. Ajattelin, että lavalle nousee varmasti mielenkiintoinen herrasmies.
 
Alkulämpöä tuotti kotimainen Fuzzy Mama, josta Google ei osannut antaa mitään ennakkotietoja. Kolmihenkinen ryhmä nostatti kuitenkin tunnelmaa ihan hyvin ja saksofonin mukana olo miellytti minua kovasti. Johnsonin bändi esiintyi myöskin triona ja täytyy sanoa, että vanhat papat olivat kovassa iskussa. Johnsonin nykivät tanssiliikkeet ja hullut ilmeet olivat hulvatonta katsottavaa ja kyllähän se kitarakin pysyi käsissä mallikkaasti. Basisti oli vähintään samaa tasoa ja tämä Steve Buscemin näköinen ukko näytti olevan jatkuvasti jonkin kouristuskohtauksen vallassa. Hemmojen eläväisestä ja liikkuvasta lavaolemuksesta voisivat nuoremmatkin ottaa mallia.
 
Jostain syystä herra Johnson poistui näyttämöltä pariin kertaan, toisella kerralla aika pitkäksikin toviksi. Hän kertoi olleensa kipeänä koko viikon, joten meniköhän ottamaan särkylääkettä tai jotain. Muuten puolikuntoisuus ei kuitenkaan pahemmin menoa haitannut, vaan rokki soi komeasti ja hyväntuulisesti koko illan. Soundit olivat selkeät ja kirkkaat ja volyymikin maltillinen, joten poikkeuksellisesti uskalsin jättää tulpat pois korvista. En osannut odottaa keikalta mitään erityistä, mutta randomi päätökseni mennä mukaan oli ehdottomasti oikea.
12.04.2018
Verikuu
45 kirjaa, 25 viestiä
Harvemmin missään käyn keikalla, mutta Kimmo Pohjonen viime kesänä Laurinmäellä Janakkalassa oli varmaan viimeisin. Vähän oli kyllä laiha esitys Kimmolta. Laurinmäellä olen itse ollut mukana järkkäämässä keikkoja, hyviä valintoja kautta linjan ollut. Mainio miljöö. Mutta mutta, Steelfestissä on tänä vuonna niin törkeän hyvä kattaus, että tekisi sinne kyllä mieleni. https://www.steelfest.fi/bands. Tuskin tulee silti lähdettyä. Nyt kun kitaristi-kaverinin muutti Tampereelle, voisi jossain käydäkin, Hämeenlinnasta kun ei ole pitkä matka. Ehkä tässä aktivoituu Suisto-klubillekin pitkästä aikaa, on vähän sellasta ilmassa. Sääli kyllä, Suomen vanhinta ilmais-festaria, Hämeenlinnan Ämyrockia ei tänä vuonna pidetä laisinkaan.
Harvemmin missään käyn keikalla, mutta Kimmo Pohjonen viime kesänä Laurinmäellä Janakkalassa oli varmaan viimeisin. Vähän oli kyllä laiha esitys Kimmolta. Laurinmäellä olen itse ollut mukana järkkäämässä keikkoja, hyviä valintoja kautta linjan ollut. Mainio miljöö. Mutta mutta, Steelfestissä on tänä vuonna niin törkeän hyvä kattaus, että tekisi sinne kyllä mieleni. https://www.steelfest.fi/bands. Tuskin tulee silti lähdettyä. Nyt kun kitaristi-kaverinin muutti Tampereelle, voisi jossain käydäkin, Hämeenlinnasta kun ei ole pitkä matka. Ehkä tässä aktivoituu Suisto-klubillekin pitkästä aikaa, on vähän sellasta ilmassa. Sääli kyllä, Suomen vanhinta ilmais-festaria, Hämeenlinnan Ämyrockia ei tänä vuonna pidetä laisinkaan.
10.07.2018
Echramath
4 kirjaa, 452 viestiä
Heh, sain biljetin lahjoituksena niin päädyin itsekin vaihteeksi festareille, Tuskaan tietysti ja lauantai kattaukseen. Luonnollisesti olin päissäni kuin jäniskoira ja muutenkin juhlatuulella. Paluumatkalla oksensin laskuhumalassa kaasunaamarilaukkuuni, tosin en minä nyt niin päissäni sentäs ollut, mutta laskuhumalassa kaikkien muiden liikennevälineiden huono korvike linja-auto osoittautui ylittämättömäksi, oikein tunsin kun se väänsi sisäkorvaa aina noustessaan rampille.
Itse asiassa voikohan melu vaikuttaa sisäkorvaan? Olin kauan sitten tieteellisessä kokeessa, missä meidän piti luukuttaa musiikkia tuntikausia (materiaalina oli pelkästään Manowarin Into Glory Ride, en ole koskaan toipunut tästä kokemuksesta), ennen ja jälkeen sitten testattiin jollain tasapainottelulaudalla samaan aikaan kun virtuaalikypärässä pyöri joku demoskenetunneli, tietysti eri suuntaan kuin lauta.
Mutta asiaan, asianmukaisesti Kummeli-t-paitaan sonnustautuneen toverini kanssa missasimme tällä kertaa niin Star Wars -huumoribändin kuin 69 silmääkin ja saavuimmekin paikalle parahultaisesti Emperoria kuulostelemaan. Kaikkihan aina muistavat mainita, että Ihsahn näyttää nykyään enempi espoolaiselta ohjelmistokehittäjältä kuin bläkkislegendalta, mutta kyllä se Emperor silti aina Emperor on, ja oli nytkin. Kokeellisemmat albumit sivuutettiin suurelta osin ja settilista koostui vain näiltä monien kultaisimpiin nuoruusumuistoihin kuuluvista In The Nightside Eclipse ja Anthems to the Welkin at Dusk levyistä, toki sieltä pakollinen Curse all your men lähtikin.
Mistään löysästi comebackista ei voi puhua, vaikuttaa siltä, että Ihsahn, Samoth ja Sepp... Trym ovat itsekin ihan innoissaan polkaistessaan Emperoriin puolisäännöllisesti pystyyn.
Bay area thrashista ja "neljästä isosta" puhutaan, mutta Metallica on AOR/Lulu-seikkailuilleen eksynyt, Anthrax taskulämmintä pomppuheviä ja Megadeth ei oikein koskaan saanut pakettiaan toimimaan. Slayer oli tietysti Slayer, mutta muistan vaan sen vuoden 2008 Tuska-keikan, jossa fiilis oli, että sitä olivat odottaneet innolla kaikki muut paitsi Slayer. Mutta parhaat rässibiisit tehdään nykyään muuten Saksassa – ja Ruotsissa on sitten The Haunted tietysti.
Komppaan aiempaa viestintää. Kreator. Se nyt vaan on. Saatanan kova. Laitan tuon ehdottomasti top3 Tuska-vetoihin, mitä olen nähnyt, ne muut ovat Entombed ja Primordial 2008.
Hell is real. Demons are real. Satan is real, and strong, and he's my friend.
Tsekattiinhan me se At The Gates myös, eikä siitä pahaa sanottavaa, mutta eihän tämä göteborgilainen melodeath nyt lopulta meikäläisen ominta aluetta lopulta koskaan ole ollut.
Itse asiassa voikohan melu vaikuttaa sisäkorvaan? Olin kauan sitten tieteellisessä kokeessa, missä meidän piti luukuttaa musiikkia tuntikausia (materiaalina oli pelkästään Manowarin Into Glory Ride, en ole koskaan toipunut tästä kokemuksesta), ennen ja jälkeen sitten testattiin jollain tasapainottelulaudalla samaan aikaan kun virtuaalikypärässä pyöri joku demoskenetunneli, tietysti eri suuntaan kuin lauta.
Mutta asiaan, asianmukaisesti Kummeli-t-paitaan sonnustautuneen toverini kanssa missasimme tällä kertaa niin Star Wars -huumoribändin kuin 69 silmääkin ja saavuimmekin paikalle parahultaisesti Emperoria kuulostelemaan. Kaikkihan aina muistavat mainita, että Ihsahn näyttää nykyään enempi espoolaiselta ohjelmistokehittäjältä kuin bläkkislegendalta, mutta kyllä se Emperor silti aina Emperor on, ja oli nytkin. Kokeellisemmat albumit sivuutettiin suurelta osin ja settilista koostui vain näiltä monien kultaisimpiin nuoruusumuistoihin kuuluvista In The Nightside Eclipse ja Anthems to the Welkin at Dusk levyistä, toki sieltä pakollinen Curse all your men lähtikin.
Mistään löysästi comebackista ei voi puhua, vaikuttaa siltä, että Ihsahn, Samoth ja Sepp... Trym ovat itsekin ihan innoissaan polkaistessaan Emperoriin puolisäännöllisesti pystyyn.
Bay area thrashista ja "neljästä isosta" puhutaan, mutta Metallica on AOR/Lulu-seikkailuilleen eksynyt, Anthrax taskulämmintä pomppuheviä ja Megadeth ei oikein koskaan saanut pakettiaan toimimaan. Slayer oli tietysti Slayer, mutta muistan vaan sen vuoden 2008 Tuska-keikan, jossa fiilis oli, että sitä olivat odottaneet innolla kaikki muut paitsi Slayer. Mutta parhaat rässibiisit tehdään nykyään muuten Saksassa – ja Ruotsissa on sitten The Haunted tietysti.
Komppaan aiempaa viestintää. Kreator. Se nyt vaan on. Saatanan kova. Laitan tuon ehdottomasti top3 Tuska-vetoihin, mitä olen nähnyt, ne muut ovat Entombed ja Primordial 2008.
Hell is real. Demons are real. Satan is real, and strong, and he's my friend.
Tsekattiinhan me se At The Gates myös, eikä siitä pahaa sanottavaa, mutta eihän tämä göteborgilainen melodeath nyt lopulta meikäläisen ominta aluetta lopulta koskaan ole ollut.
Heh, sain biljetin lahjoituksena niin päädyin itsekin vaihteeksi festareille, [b]Tuskaan[/b] tietysti ja lauantai kattaukseen. Luonnollisesti olin päissäni kuin jäniskoira ja [url=https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10155627889812083&set=pob.592377082&type=3&theater]muutenkin juhlatuulella[/url]. Paluumatkalla oksensin laskuhumalassa kaasunaamarilaukkuuni, tosin en minä nyt niin päissäni sentäs ollut, mutta laskuhumalassa kaikkien muiden liikennevälineiden huono korvike linja-auto osoittautui ylittämättömäksi, oikein tunsin kun se väänsi sisäkorvaa aina noustessaan rampille.
 
Itse asiassa voikohan melu vaikuttaa sisäkorvaan? Olin kauan sitten tieteellisessä kokeessa, missä meidän piti luukuttaa musiikkia tuntikausia (materiaalina oli [i]pelkästään[/i] Manowarin Into Glory Ride, en ole koskaan toipunut tästä kokemuksesta), ennen ja jälkeen sitten testattiin jollain tasapainottelulaudalla samaan aikaan kun virtuaalikypärässä pyöri joku demoskenetunneli, tietysti eri suuntaan kuin lauta.
 
Mutta asiaan, asianmukaisesti Kummeli-t-paitaan sonnustautuneen toverini kanssa missasimme tällä kertaa niin Star Wars -huumoribändin kuin 69 silmääkin ja saavuimmekin paikalle parahultaisesti [b]Emperoria[/b] kuulostelemaan. Kaikkihan aina muistavat mainita, että Ihsahn näyttää nykyään enempi espoolaiselta ohjelmistokehittäjältä kuin bläkkislegendalta, mutta kyllä se Emperor silti aina Emperor on, ja oli nytkin. Kokeellisemmat albumit sivuutettiin suurelta osin ja settilista koostui vain näiltä monien kultaisimpiin nuoruusumuistoihin kuuluvista In The Nightside Eclipse ja Anthems to the Welkin at Dusk levyistä, toki sieltä pakollinen Curse all your men lähtikin.
 
Mistään löysästi comebackista ei voi puhua, vaikuttaa siltä, että Ihsahn, Samoth ja Sepp... Trym ovat itsekin ihan innoissaan polkaistessaan Emperoriin puolisäännöllisesti pystyyn.
 
Bay area thrashista ja "neljästä isosta" puhutaan, mutta Metallica on AOR/Lulu-seikkailuilleen eksynyt, Anthrax taskulämmintä pomppuheviä ja Megadeth ei oikein koskaan saanut pakettiaan toimimaan. Slayer oli tietysti Slayer, mutta muistan vaan sen vuoden 2008 Tuska-keikan, jossa fiilis oli, että sitä olivat odottaneet innolla kaikki muut paitsi Slayer. Mutta parhaat rässibiisit tehdään nykyään muuten Saksassa – ja Ruotsissa on sitten The Haunted tietysti.
 
Komppaan aiempaa viestintää. [b]Kreator[/b]. Se nyt vaan on. Saatanan kova. Laitan tuon ehdottomasti top3 Tuska-vetoihin, mitä olen nähnyt, ne muut ovat Entombed ja Primordial 2008.
 
Hell is real. Demons are real. [url=https://www.youtube.com/watch?v=mUv8GxrqXPk]Satan is real[/url], and strong, and he's my friend.
 
Tsekattiinhan me se [b]At The Gates[/b] myös, eikä siitä pahaa sanottavaa, mutta eihän tämä göteborgilainen melodeath nyt lopulta meikäläisen ominta aluetta lopulta koskaan ole ollut.
10.07.2018
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 953 viestiä
Mitäs vikaa Into Glory Ridessa? Ihan mahtilevy. Voittaa ainakin Emperorit tässä taloudessa ihan kympillä. Voisin kuunnella vaikka pari päivää putkeen. :grin:
Tosiaan Lahden Sopenkorvessa oltiin Kesannon piknik-festareilla. Tultiin paikalle vähän myöhässä, että ei aivan kaikkia esityksiä päästy kokemaan. Tapahtuma oli ilmainen, joten pussikaljojen ja eväiden hinnoilla selvittiin.
Mother Goosesta ei jäänyt mieleen oikein mitään. Semmoista leppoisaa piharokkia muistaakseni. Olisi ehkä pitänyt kiinnittää esitykseen enemmän huomiota. Misty Mountain Foundation veti todella hyvin. Kutsuvat itseään "perusrockiksi", mutta kyllä minä niiden esityksestä vahvat Purple-vaikutteet havaitsin. Mustan Ristin kitara- ja rytmiryhmä toimivat hyvin ("Lahden Black Sabbath"), mutta vokaaleihin olisi kaivattu enemmän voimaa. Maneerit oli kuitenkin laulajalla kunnossa. Ihan rokkitähdeltä näytti.
Jotain muutakin kuin kaljaa olisi ollut tarjolla keksien ja sätkien muodossa. Itse jätin väliin. Ilma oli varsin suosiollinen, joten siinähän tuo ehtoo kului. Eikä tullut juotua liikaa...
Tosiaan Lahden Sopenkorvessa oltiin Kesannon piknik-festareilla. Tultiin paikalle vähän myöhässä, että ei aivan kaikkia esityksiä päästy kokemaan. Tapahtuma oli ilmainen, joten pussikaljojen ja eväiden hinnoilla selvittiin.
Mother Goosesta ei jäänyt mieleen oikein mitään. Semmoista leppoisaa piharokkia muistaakseni. Olisi ehkä pitänyt kiinnittää esitykseen enemmän huomiota. Misty Mountain Foundation veti todella hyvin. Kutsuvat itseään "perusrockiksi", mutta kyllä minä niiden esityksestä vahvat Purple-vaikutteet havaitsin. Mustan Ristin kitara- ja rytmiryhmä toimivat hyvin ("Lahden Black Sabbath"), mutta vokaaleihin olisi kaivattu enemmän voimaa. Maneerit oli kuitenkin laulajalla kunnossa. Ihan rokkitähdeltä näytti.
Jotain muutakin kuin kaljaa olisi ollut tarjolla keksien ja sätkien muodossa. Itse jätin väliin. Ilma oli varsin suosiollinen, joten siinähän tuo ehtoo kului. Eikä tullut juotua liikaa...
Mitäs vikaa Into Glory Ridessa? Ihan mahtilevy. Voittaa ainakin Emperorit tässä taloudessa ihan kympillä. Voisin kuunnella vaikka pari päivää putkeen. :grin:
 
Tosiaan Lahden Sopenkorvessa oltiin Kesannon piknik-festareilla. Tultiin paikalle vähän myöhässä, että ei aivan kaikkia esityksiä päästy kokemaan. Tapahtuma oli ilmainen, joten pussikaljojen ja eväiden hinnoilla selvittiin.
 
Mother Goosesta ei jäänyt mieleen oikein mitään. Semmoista leppoisaa piharokkia muistaakseni. Olisi ehkä pitänyt kiinnittää esitykseen enemmän huomiota. Misty Mountain Foundation veti todella hyvin. Kutsuvat itseään "perusrockiksi", mutta kyllä minä niiden esityksestä vahvat Purple-vaikutteet havaitsin. Mustan Ristin kitara- ja rytmiryhmä toimivat hyvin ("Lahden Black Sabbath"), mutta vokaaleihin olisi kaivattu enemmän voimaa. Maneerit oli kuitenkin laulajalla kunnossa. Ihan rokkitähdeltä näytti.
 
Jotain muutakin kuin kaljaa olisi ollut tarjolla keksien ja sätkien muodossa. Itse jätin väliin. Ilma oli varsin suosiollinen, joten siinähän tuo ehtoo kului. Eikä tullut juotua liikaa...
10.07.2018
EchramathBay area thrashista ja "neljästä isosta" puhutaan, mutta Metallica on AOR/Lulu-seikkailuilleen eksynyt, Anthrax taskulämmintä pomppuheviä ja Megadeth ei oikein koskaan saanut pakettiaan toimimaan. Slayer oli tietysti Slayer, mutta muistan vaan sen vuoden 2008 Tuska-keikan, jossa fiilis oli, että sitä olivat odottaneet innolla kaikki muut paitsi Slayer. Mutta parhaat rässibiisit tehdään nykyään muuten Saksassa – ja Ruotsissa on sitten The Haunted tietysti.Metallican ja Slayerin voi puolestani säilyttää isossa nelikossa, mutta Testament ja Overkill voisivat korvata kaksi muuta. No jälkimmäinen ei toki ole kotoisin Bay Arealta, mutta kuitenkin.
Saksan kolme kovaa, eli Kreator, Sodom ja Destruction ovatkin sitten yhdessä niin pysäyttämätön rässivaunu, ettei Amerikan nelikko meinaa ehtiä alta pois. Kreatorin nokkamies Mille Petrozza on varmasti vihaisin vegaanisuvakki, jonka olen livenä nähnyt.
[quote="Echramath" post=57560]Bay area thrashista ja "neljästä isosta" puhutaan, mutta Metallica on AOR/Lulu-seikkailuilleen eksynyt, Anthrax taskulämmintä pomppuheviä ja Megadeth ei oikein koskaan saanut pakettiaan toimimaan. Slayer oli tietysti Slayer, mutta muistan vaan sen vuoden 2008 Tuska-keikan, jossa fiilis oli, että sitä olivat odottaneet innolla kaikki muut paitsi Slayer. Mutta parhaat rässibiisit tehdään nykyään muuten Saksassa – ja Ruotsissa on sitten The Haunted tietysti.[/quote]
Metallican ja Slayerin voi puolestani säilyttää isossa nelikossa, mutta Testament ja Overkill voisivat korvata kaksi muuta. No jälkimmäinen ei toki ole kotoisin Bay Arealta, mutta kuitenkin.
 
Saksan kolme kovaa, eli Kreator, Sodom ja Destruction ovatkin sitten yhdessä niin pysäyttämätön rässivaunu, ettei Amerikan nelikko meinaa ehtiä alta pois. Kreatorin nokkamies Mille Petrozza on varmasti vihaisin vegaanisuvakki, jonka olen livenä nähnyt.
23.07.2018
Deep Purplen Haminan keikalla tuli käytyä viime perjantaina. Ihan hyvän setin heittivät, oma suosikkini oli Perfect Strangers kipale. Hienoa oli nähdä nämäkin äijät edes kerran livenä. Lämppäritkin olivat ihan mukiinmenevää kuunneltavaa.
Bastionin alueella järjestelyt toimivat, vessaan ei tarvinnut jonotella ja kaljajonot olivat lyhyet. Vettäkään ei ehtinyt Haminassa sataa, vaikka alunperin keli näytti pahalta kuurojen suhteen. Yllättävän vähän porukkaa kuitenkin paikalla, missään kohtaa ei ahtaalta olo tuntunut, olisihan tuonne vielä populaa enemmän paikalle mahtunut.
Purplen keikka oli kesän ensimmäinen minne on tullut päästyä, ja todennäköisesti myös viimeinen. Seuraavaksi odotellaan marraskuuta ja The Night Flight Orchestraa saapuvaksi...
Bastionin alueella järjestelyt toimivat, vessaan ei tarvinnut jonotella ja kaljajonot olivat lyhyet. Vettäkään ei ehtinyt Haminassa sataa, vaikka alunperin keli näytti pahalta kuurojen suhteen. Yllättävän vähän porukkaa kuitenkin paikalla, missään kohtaa ei ahtaalta olo tuntunut, olisihan tuonne vielä populaa enemmän paikalle mahtunut.
Purplen keikka oli kesän ensimmäinen minne on tullut päästyä, ja todennäköisesti myös viimeinen. Seuraavaksi odotellaan marraskuuta ja The Night Flight Orchestraa saapuvaksi...
Deep Purplen Haminan keikalla tuli käytyä viime perjantaina. Ihan hyvän setin heittivät, oma suosikkini oli[i] Perfect Strangers[/i] kipale. Hienoa oli nähdä nämäkin äijät edes kerran livenä. Lämppäritkin olivat ihan mukiinmenevää kuunneltavaa.
 
Bastionin alueella järjestelyt toimivat, vessaan ei tarvinnut jonotella ja kaljajonot olivat lyhyet. Vettäkään ei ehtinyt Haminassa sataa, vaikka alunperin keli näytti pahalta kuurojen suhteen. Yllättävän vähän porukkaa kuitenkin paikalla, missään kohtaa ei ahtaalta olo tuntunut, olisihan tuonne vielä populaa enemmän paikalle mahtunut.
 
Purplen keikka oli kesän ensimmäinen minne on tullut päästyä, ja todennäköisesti myös viimeinen. Seuraavaksi odotellaan marraskuuta ja The Night Flight Orchestraa saapuvaksi...
04.06.2019
Kalmah, Brymir & Suotana / Klubi, Tampere
Olen nauttinut livemusiikista edellisen kerran reipas vuosi sitten, joten keikalle hakeutumiseen oli painavat syyt. Painavat siinäkin mielessä, että kyse oli jälleen kerran raskaammasta humpasta, joka saa minut todennäköisimmin liikkeelle. Osallistuin pirskeisiin lähinnä Kalmahin takia, vaikka en mikään tosifani olekaan. Olen silti kuunnellut sitä vaihtelevalla aktiivisuudella siinä 10-15 vuotta, joten yhteistä historiaa löytyy. Kaksi muuta aktia olivat minulle jossain määrin tuttuja, mutta vastaanotin molempien vedot käytännössä neitseellisin korvin.
Suotana oli ihan jees, mutta ei aiheuttanut ihmeempiä värinöitä, kuten ei kotonakaan testattuna. Brymirin sankarimetallinen mahtailu ei napannut kummoisesti, mutta Dimmun suuntaan kallistuessaan bändi toimi oikein hyvin. Starportal ja muut blackin sekaiset biisit olivatkin melko kovaa kamaa. Lämmittelijät osuivat tunnelmiltaan ja tyyliltään hyvin yhteen ja tekivät sen mitä pitikin, eli saivat paikan lämpöiseksi pääesiintyjää varten.
Kalmah veti hienosti ja settilista oli mukavan monipuolinen. Pekka Kokon leppoisa läpänheitto istui biisien väleihin oikein hyvin ja muutenkin meininki oli rento ja hauska, vaikka ns. kovaa mätettiinkin. Bodomin sukua oleva runsasmelodinen ja koskettimilla tukevoitettu death metal piti hyvin otteessaan koko keikan ajan ja melkeinpä olisin lisääkin kaivannut. Keikan jälkeen kättelin kyseistä kitaristilaulajaa ja myönsin warettaneeni They Will Return-levyn joskus aikanaan, mutta ostaneeni sen kyllä myöhemmin. Reaktio oli ymmärtävä. Muistoksi nappasin vielä patchin rässiliiviin.
Olen nauttinut livemusiikista edellisen kerran reipas vuosi sitten, joten keikalle hakeutumiseen oli painavat syyt. Painavat siinäkin mielessä, että kyse oli jälleen kerran raskaammasta humpasta, joka saa minut todennäköisimmin liikkeelle. Osallistuin pirskeisiin lähinnä Kalmahin takia, vaikka en mikään tosifani olekaan. Olen silti kuunnellut sitä vaihtelevalla aktiivisuudella siinä 10-15 vuotta, joten yhteistä historiaa löytyy. Kaksi muuta aktia olivat minulle jossain määrin tuttuja, mutta vastaanotin molempien vedot käytännössä neitseellisin korvin.
Suotana oli ihan jees, mutta ei aiheuttanut ihmeempiä värinöitä, kuten ei kotonakaan testattuna. Brymirin sankarimetallinen mahtailu ei napannut kummoisesti, mutta Dimmun suuntaan kallistuessaan bändi toimi oikein hyvin. Starportal ja muut blackin sekaiset biisit olivatkin melko kovaa kamaa. Lämmittelijät osuivat tunnelmiltaan ja tyyliltään hyvin yhteen ja tekivät sen mitä pitikin, eli saivat paikan lämpöiseksi pääesiintyjää varten.
Kalmah veti hienosti ja settilista oli mukavan monipuolinen. Pekka Kokon leppoisa läpänheitto istui biisien väleihin oikein hyvin ja muutenkin meininki oli rento ja hauska, vaikka ns. kovaa mätettiinkin. Bodomin sukua oleva runsasmelodinen ja koskettimilla tukevoitettu death metal piti hyvin otteessaan koko keikan ajan ja melkeinpä olisin lisääkin kaivannut. Keikan jälkeen kättelin kyseistä kitaristilaulajaa ja myönsin warettaneeni They Will Return-levyn joskus aikanaan, mutta ostaneeni sen kyllä myöhemmin. Reaktio oli ymmärtävä. Muistoksi nappasin vielä patchin rässiliiviin.
[b]Kalmah, Brymir & Suotana / Klubi, Tampere[/b]
 
Olen nauttinut livemusiikista edellisen kerran reipas vuosi sitten, joten keikalle hakeutumiseen oli painavat syyt. Painavat siinäkin mielessä, että kyse oli jälleen kerran raskaammasta humpasta, joka saa minut todennäköisimmin liikkeelle. Osallistuin pirskeisiin lähinnä Kalmahin takia, vaikka en mikään tosifani olekaan. Olen silti kuunnellut sitä vaihtelevalla aktiivisuudella siinä 10-15 vuotta, joten yhteistä historiaa löytyy. Kaksi muuta aktia olivat minulle jossain määrin tuttuja, mutta vastaanotin molempien vedot käytännössä neitseellisin korvin.
 
Suotana oli ihan jees, mutta ei aiheuttanut ihmeempiä värinöitä, kuten ei kotonakaan testattuna. Brymirin sankarimetallinen mahtailu ei napannut kummoisesti, mutta Dimmun suuntaan kallistuessaan bändi toimi oikein hyvin. Starportal ja muut blackin sekaiset biisit olivatkin melko kovaa kamaa. Lämmittelijät osuivat tunnelmiltaan ja tyyliltään hyvin yhteen ja tekivät sen mitä pitikin, eli saivat paikan lämpöiseksi pääesiintyjää varten.
 
Kalmah veti hienosti ja settilista oli mukavan monipuolinen. Pekka Kokon leppoisa läpänheitto istui biisien väleihin oikein hyvin ja muutenkin meininki oli rento ja hauska, vaikka ns. kovaa mätettiinkin. Bodomin sukua oleva runsasmelodinen ja koskettimilla tukevoitettu death metal piti hyvin otteessaan koko keikan ajan ja melkeinpä olisin lisääkin kaivannut. Keikan jälkeen kättelin kyseistä kitaristilaulajaa ja myönsin warettaneeni They Will Return-levyn joskus aikanaan, mutta ostaneeni sen kyllä myöhemmin. Reaktio oli ymmärtävä. Muistoksi nappasin vielä patchin rässiliiviin.
22.08.2019
Marski
38 kirjaa, 27 kirja-arviota, 57 viestiä
Mä oon periaatteessa tosi huono käymään oikeilla keikoilla, lähinnä, koska mulle rakkaat bändit ei tuu juuri koskaan Suomeen (tai mihinkään maahan, johon pääsisin helposti), enkä halua maksaa maltaita ihan ok bändin keikasta. Tokihan siis Salon iltatorilla käyn aika usein, ja siellä on aina joku esiintyjä, en tiedä, voiko tätä laskea keikaksi. Jos voi, viimeisin bändi, jonka olen nähnyt on Combo di Bossa, joka on siis joku tanssimusiikkibändi. Jos Salon iltatoria ei lasketa, niin edellisestä keikasta on hävyttömästi aikaa.
Mutta seuraava bändi, jota olen menossa katsomaan, on Hatari, siihen on 29 päivää!
Mutta seuraava bändi, jota olen menossa katsomaan, on Hatari, siihen on 29 päivää!
Mä oon periaatteessa tosi huono käymään oikeilla keikoilla, lähinnä, koska mulle rakkaat bändit ei tuu juuri koskaan Suomeen (tai mihinkään maahan, johon pääsisin helposti), enkä halua maksaa maltaita ihan ok bändin keikasta. Tokihan siis Salon iltatorilla käyn aika usein, ja siellä on aina joku esiintyjä, en tiedä, voiko tätä laskea keikaksi. Jos voi, viimeisin bändi, jonka olen nähnyt on [b]Combo di Bossa[/b], joka on siis joku tanssimusiikkibändi. Jos Salon iltatoria ei lasketa, niin edellisestä keikasta on hävyttömästi aikaa.
Mutta seuraava bändi, jota olen menossa katsomaan, on [b]Hatari[/b], siihen on 29 päivää!
30.09.2019
Popeda & Klamydia / Parkanon urheilutalo
Kotiseudulla tulee käytyä keikoilla harvoin, koska kunnollisia keikkapaikkoja ei täällä oikein ole. Urheilutalo menee kuitenkin tarvittaessa sellaisesta ja kuulemma siellä on ollut kasarilla kovakin meininki. Paikkka on lapsuudesta tuttu, koska vietin siellä monet koulun liikunnantunnit, mutta nyt hikoilin hieman muista syistä. En olisi tuonne muuten lähtenyt, mutta työporukan vuosittaiset bileet sijoittuivat tällä kertaa tuonne. Kyllähän se junttirokkikin menee, kun työnantaja maksaa oluet.
Klamydia oli odotusteni mukainen, eli aika tylsä ja vetämätön. Toivoin kuulevani Perseeseen-biisin, koska se on ainoa, jonka bändiltä tiedän, mutta sitä ei tullut. Keikka soi samasta nuotista ja biisit kuulostivat samalta eri sanoituksilla. Aika turvallinen veto, vaikka punkista Klamydiassa on kaiketi ollut alunperin kyse. Mutta kyllähän hupparikansa tykkäsi.
En fanita Popedaa missään määrin, mutta tämä oli jo kolmas kerta, kun eksyin bändin keikalle. Tyypit vetävät ammattimaisesti ja vaikka ajokilometrejä on takana paljon, virtaa tuntuu edelleen riittävän. Kyllä nuo jotain rokkenrollista tietävät, sen myönnän. Meno oli hauskaa ja hyväntuulista ja lavalla olleet kolme puhallinsoittajaa miellyttivät korvaa. Popedalle pisteet, Klamydialle papukaijamerkki.
Kotiseudulla tulee käytyä keikoilla harvoin, koska kunnollisia keikkapaikkoja ei täällä oikein ole. Urheilutalo menee kuitenkin tarvittaessa sellaisesta ja kuulemma siellä on ollut kasarilla kovakin meininki. Paikkka on lapsuudesta tuttu, koska vietin siellä monet koulun liikunnantunnit, mutta nyt hikoilin hieman muista syistä. En olisi tuonne muuten lähtenyt, mutta työporukan vuosittaiset bileet sijoittuivat tällä kertaa tuonne. Kyllähän se junttirokkikin menee, kun työnantaja maksaa oluet.
Klamydia oli odotusteni mukainen, eli aika tylsä ja vetämätön. Toivoin kuulevani Perseeseen-biisin, koska se on ainoa, jonka bändiltä tiedän, mutta sitä ei tullut. Keikka soi samasta nuotista ja biisit kuulostivat samalta eri sanoituksilla. Aika turvallinen veto, vaikka punkista Klamydiassa on kaiketi ollut alunperin kyse. Mutta kyllähän hupparikansa tykkäsi.
En fanita Popedaa missään määrin, mutta tämä oli jo kolmas kerta, kun eksyin bändin keikalle. Tyypit vetävät ammattimaisesti ja vaikka ajokilometrejä on takana paljon, virtaa tuntuu edelleen riittävän. Kyllä nuo jotain rokkenrollista tietävät, sen myönnän. Meno oli hauskaa ja hyväntuulista ja lavalla olleet kolme puhallinsoittajaa miellyttivät korvaa. Popedalle pisteet, Klamydialle papukaijamerkki.
[b]Popeda & Klamydia / Parkanon urheilutalo[/b]
 
Kotiseudulla tulee käytyä keikoilla harvoin, koska kunnollisia keikkapaikkoja ei täällä oikein ole. Urheilutalo menee kuitenkin tarvittaessa sellaisesta ja kuulemma siellä on ollut kasarilla kovakin meininki. Paikkka on lapsuudesta tuttu, koska vietin siellä monet koulun liikunnantunnit, mutta nyt hikoilin hieman muista syistä. En olisi tuonne muuten lähtenyt, mutta työporukan vuosittaiset bileet sijoittuivat tällä kertaa tuonne. Kyllähän se junttirokkikin menee, kun työnantaja maksaa oluet.
 
Klamydia oli odotusteni mukainen, eli aika tylsä ja vetämätön. Toivoin kuulevani Perseeseen-biisin, koska se on ainoa, jonka bändiltä tiedän, mutta sitä ei tullut. Keikka soi samasta nuotista ja biisit kuulostivat samalta eri sanoituksilla. Aika turvallinen veto, vaikka punkista Klamydiassa on kaiketi ollut alunperin kyse. Mutta kyllähän hupparikansa tykkäsi.
 
En fanita Popedaa missään määrin, mutta tämä oli jo kolmas kerta, kun eksyin bändin keikalle. Tyypit vetävät ammattimaisesti ja vaikka ajokilometrejä on takana paljon, virtaa tuntuu edelleen riittävän. Kyllä nuo jotain rokkenrollista tietävät, sen myönnän. Meno oli hauskaa ja hyväntuulista ja lavalla olleet kolme puhallinsoittajaa miellyttivät korvaa. Popedalle pisteet, Klamydialle papukaijamerkki.
30.09.2019
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 953 viestiä
Popeda ja Klamydia on kyllä sellainen yhdistelmä, että "muutaman" kaljan vaatisi, että voisi mennä katsomaan. Popedalla on kylläkin ainakin kaksi hyvää biisiä, ja Klamydian alkupään tuotanto on vissiin ihan asiallista kamaa. Vaan silti.
Popeda ja Klamydia on kyllä sellainen yhdistelmä, että "muutaman" kaljan vaatisi, että voisi mennä katsomaan. Popedalla on kylläkin ainakin kaksi hyvää biisiä, ja Klamydian alkupään tuotanto on vissiin ihan asiallista kamaa. Vaan silti.
06.10.2019
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 953 viestiä
Jatkoa Tulevia musiikkitapahtumia -ketjusta...
Ei se Eevil Stöö sitten mikään erikoinen ollut. Ei ollut tietenkään yllätys, että räppäsi lähinnä itsestään (Stöö sitä, Stöö tätä...), mutta mieleenpainuvimmat jutut olivat ehkä ko. räppärin maski, jonka moni paikallaolija olisi halunnut pölliä, sekä helvetin liian lujalla tullut basso. Noh, ainakin "illan päähenkilö" tuntui olevan esitykseen tyytyväinen. Piti näes viedä yksi kundi Torveen, kun ei ollut koskaan siellä käynyt.
Ei se Eevil Stöö sitten mikään erikoinen ollut. Ei ollut tietenkään yllätys, että räppäsi lähinnä itsestään (Stöö sitä, Stöö tätä...), mutta mieleenpainuvimmat jutut olivat ehkä ko. räppärin maski, jonka moni paikallaolija olisi halunnut pölliä, sekä helvetin liian lujalla tullut basso. Noh, ainakin "illan päähenkilö" tuntui olevan esitykseen tyytyväinen. Piti näes viedä yksi kundi Torveen, kun ei ollut koskaan siellä käynyt.
Jatkoa Tulevia musiikkitapahtumia -ketjusta...
 
Ei se Eevil Stöö sitten mikään erikoinen ollut. Ei ollut tietenkään yllätys, että räppäsi lähinnä itsestään (Stöö sitä, Stöö tätä...), mutta mieleenpainuvimmat jutut olivat ehkä ko. räppärin maski, jonka moni paikallaolija olisi halunnut pölliä, sekä helvetin liian lujalla tullut basso. Noh, ainakin "illan päähenkilö" tuntui olevan esitykseen tyytyväinen. Piti näes viedä yksi kundi Torveen, kun ei ollut koskaan siellä käynyt.
25.10.2019
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 953 viestiä
Eilen oltiin tosiaan Torvessa Goat Semenia katsomassa!
Ensimmäinen lämppäri (Kyy) jäi bussiongelmien takia näkemättä. Sudden Death oli vähän epämääräinen. Ei vaikuttanut kovinkaan "mustalta metallilta" mielestäni, vaikka oli kitarasahausta ja örinää. Tunnelma puuttui. (EDIT: Niin, se olikin "brutaalia kuolonmetallia".) Matkakumppani näytti mukavasti piristyvän vokalistin ulosannista. Huvitti se minuakin. Sudden Deatheja on muuten metal-archivesin perusteella jotain kolmekymmentä kappaletta olemassa, tämä oli Italiasta. Lähinnä tulee itselleni joku jääkiekko mieleen nimestä.
Goat Semenia olin odottanut perkeleesti, eikä pettänyt! Heti kun alkoivat soittamaan, niin mielessä pärähti: "Tämä on Beheritiä!" Meininki oli vanhan koulun saatanallista heviä. Ei mitään uusia tuulahduksia musiikillisesti, mikä on tietenkin erittäin hyvä. Fiilis oli koko ajan jotenkin helvetin pahaenteinen. Vokalisti veti örinän väliin joskus korkeaa falsettia. Varmaan oli Mercyful Fateakin joskus kuunneltu. Mukava oli diggailla, vaikka "kattoparvella" istuttiin, eikä parimetrisen hevarimuurin takaa välillä näkynyt mitään.
Jälleen tuli opittua sekin, ettei niitä vähiä rahojaan kannata levitellä ympäriinsä. Joutuu taas köyhänä katumaan. Pari levyä etelä-amerikkalaista black metallia sentään tarttui matkaan, jotta ei nyt ihan pelkkään tinttaamiseen rahat menneet.
Ensimmäinen lämppäri (Kyy) jäi bussiongelmien takia näkemättä. Sudden Death oli vähän epämääräinen. Ei vaikuttanut kovinkaan "mustalta metallilta" mielestäni, vaikka oli kitarasahausta ja örinää. Tunnelma puuttui. (EDIT: Niin, se olikin "brutaalia kuolonmetallia".) Matkakumppani näytti mukavasti piristyvän vokalistin ulosannista. Huvitti se minuakin. Sudden Deatheja on muuten metal-archivesin perusteella jotain kolmekymmentä kappaletta olemassa, tämä oli Italiasta. Lähinnä tulee itselleni joku jääkiekko mieleen nimestä.
Goat Semenia olin odottanut perkeleesti, eikä pettänyt! Heti kun alkoivat soittamaan, niin mielessä pärähti: "Tämä on Beheritiä!" Meininki oli vanhan koulun saatanallista heviä. Ei mitään uusia tuulahduksia musiikillisesti, mikä on tietenkin erittäin hyvä. Fiilis oli koko ajan jotenkin helvetin pahaenteinen. Vokalisti veti örinän väliin joskus korkeaa falsettia. Varmaan oli Mercyful Fateakin joskus kuunneltu. Mukava oli diggailla, vaikka "kattoparvella" istuttiin, eikä parimetrisen hevarimuurin takaa välillä näkynyt mitään.
Jälleen tuli opittua sekin, ettei niitä vähiä rahojaan kannata levitellä ympäriinsä. Joutuu taas köyhänä katumaan. Pari levyä etelä-amerikkalaista black metallia sentään tarttui matkaan, jotta ei nyt ihan pelkkään tinttaamiseen rahat menneet.
Eilen oltiin tosiaan Torvessa Goat Semenia katsomassa!
 
Ensimmäinen lämppäri (Kyy) jäi bussiongelmien takia näkemättä. Sudden Death oli vähän epämääräinen. Ei vaikuttanut kovinkaan "mustalta metallilta" mielestäni, vaikka oli kitarasahausta ja örinää. Tunnelma puuttui. (EDIT: Niin, se olikin "brutaalia kuolonmetallia".) Matkakumppani näytti mukavasti piristyvän vokalistin ulosannista. Huvitti se minuakin. Sudden Deatheja on muuten metal-archivesin perusteella jotain kolmekymmentä kappaletta olemassa, tämä oli Italiasta. Lähinnä tulee itselleni joku jääkiekko mieleen nimestä.
 
Goat Semenia olin odottanut perkeleesti, eikä pettänyt! Heti kun alkoivat soittamaan, niin mielessä pärähti: "Tämä on Beheritiä!" Meininki oli vanhan koulun saatanallista heviä. Ei mitään uusia tuulahduksia musiikillisesti, mikä on tietenkin erittäin hyvä. Fiilis oli koko ajan jotenkin helvetin pahaenteinen. Vokalisti veti örinän väliin joskus korkeaa falsettia. Varmaan oli Mercyful Fateakin joskus kuunneltu. Mukava oli diggailla, vaikka "kattoparvella" istuttiin, eikä parimetrisen hevarimuurin takaa välillä näkynyt mitään.
 
Jälleen tuli opittua sekin, ettei niitä vähiä rahojaan kannata levitellä ympäriinsä. Joutuu taas köyhänä katumaan. Pari levyä etelä-amerikkalaista black metallia sentään tarttui matkaan, jotta ei nyt ihan pelkkään tinttaamiseen rahat menneet.
17.11.2019
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 953 viestiä
Ja jälleen pientä Torven raporttia ja summausta.
Insulter's Altar oli oikeastaan aika hyvä. Perinteistä black metallia jotenkin koukuttavilla riffeillä. "Pieniä" rumpuvaikeuksia oli jossain vaiheessa, ja kymmenisen minuuttia saatiin kuunnella pelkkää basson pompottelua. Onneksi saivat aktinsa kasaan. Vähän huononlaisesti kuuluivat vokaalit. Saattoi johtua kyllä omasta sijoittautumisesta.
Sadokist jäi jotenkin epämääräiseksi. Siinähän sahailivat. Ei nyt oikein jäänyt mieleen mitään erityistä, paitsi pämppäystä.
Evil Angelilla tavallaan ihan kova meininki. Ehkä vähän liikaa yrittämistä olla raju ja "metal", hehheh. Sitähän nämä olisivat olleet jo musisointinsa puolesta, ilman että vokalistin tarvitsi leikkiä Demonos Sovaa nahkakalsareissa ja kertoa nekrofilia-vitsejä. Ei siitä tietysti haittaakaan ollut. Tämä oli ilmeisesti jonkinlainen comeback. Plussaa kitaristin siisteistä sheideistä!
Vulcano oli pääesiintyjä, ja ihan saatanan paras! Vähän olivat harmaantuneita ukkoja jo (-81 aloittaneet), mutta se ei haitannut perkeleellisen lahjakasta soittoa. Blackia, deathia ja thrashia mukavassa cocktailissa. Tunnelmakin oli jotenkin lämminhenkinen, mikä on näköjään ominaista näille Etelä-Amerikan esiintyjille.
Sitten vaan seuraavaa attentaattia odottelemaan. Ja jatkossa pitää taas muistaa juoda hiukan vähemmän. Ei oikein toimi täysi tinttaus enää tässä iässä.
Insulter's Altar oli oikeastaan aika hyvä. Perinteistä black metallia jotenkin koukuttavilla riffeillä. "Pieniä" rumpuvaikeuksia oli jossain vaiheessa, ja kymmenisen minuuttia saatiin kuunnella pelkkää basson pompottelua. Onneksi saivat aktinsa kasaan. Vähän huononlaisesti kuuluivat vokaalit. Saattoi johtua kyllä omasta sijoittautumisesta.
Sadokist jäi jotenkin epämääräiseksi. Siinähän sahailivat. Ei nyt oikein jäänyt mieleen mitään erityistä, paitsi pämppäystä.
Evil Angelilla tavallaan ihan kova meininki. Ehkä vähän liikaa yrittämistä olla raju ja "metal", hehheh. Sitähän nämä olisivat olleet jo musisointinsa puolesta, ilman että vokalistin tarvitsi leikkiä Demonos Sovaa nahkakalsareissa ja kertoa nekrofilia-vitsejä. Ei siitä tietysti haittaakaan ollut. Tämä oli ilmeisesti jonkinlainen comeback. Plussaa kitaristin siisteistä sheideistä!
Vulcano oli pääesiintyjä, ja ihan saatanan paras! Vähän olivat harmaantuneita ukkoja jo (-81 aloittaneet), mutta se ei haitannut perkeleellisen lahjakasta soittoa. Blackia, deathia ja thrashia mukavassa cocktailissa. Tunnelmakin oli jotenkin lämminhenkinen, mikä on näköjään ominaista näille Etelä-Amerikan esiintyjille.
Sitten vaan seuraavaa attentaattia odottelemaan. Ja jatkossa pitää taas muistaa juoda hiukan vähemmän. Ei oikein toimi täysi tinttaus enää tässä iässä.
Ja jälleen pientä Torven raporttia ja summausta.
 
Insulter's Altar oli oikeastaan aika hyvä. Perinteistä black metallia jotenkin koukuttavilla riffeillä. "Pieniä" rumpuvaikeuksia oli jossain vaiheessa, ja kymmenisen minuuttia saatiin kuunnella pelkkää basson pompottelua. Onneksi saivat aktinsa kasaan. Vähän huononlaisesti kuuluivat vokaalit. Saattoi johtua kyllä omasta sijoittautumisesta.
 
Sadokist jäi jotenkin epämääräiseksi. Siinähän sahailivat. Ei nyt oikein jäänyt mieleen mitään erityistä, paitsi pämppäystä.
 
Evil Angelilla tavallaan ihan kova meininki. Ehkä vähän liikaa yrittämistä olla raju ja "metal", hehheh. Sitähän nämä olisivat olleet jo musisointinsa puolesta, ilman että vokalistin tarvitsi leikkiä Demonos Sovaa nahkakalsareissa ja kertoa nekrofilia-vitsejä. Ei siitä tietysti haittaakaan ollut. Tämä oli ilmeisesti jonkinlainen comeback. Plussaa kitaristin siisteistä sheideistä!
 
Vulcano oli pääesiintyjä, ja ihan saatanan paras! Vähän olivat harmaantuneita ukkoja jo (-81 aloittaneet), mutta se ei haitannut perkeleellisen lahjakasta soittoa. Blackia, deathia ja thrashia mukavassa cocktailissa. Tunnelmakin oli jotenkin lämminhenkinen, mikä on näköjään ominaista näille Etelä-Amerikan esiintyjille.
 
Sitten vaan seuraavaa attentaattia odottelemaan. Ja jatkossa pitää taas muistaa juoda hiukan vähemmän. Ei oikein toimi täysi tinttaus enää tässä iässä.
28.11.2019
Mayhem, Gaahls Wyrd, GosT & Voodus / Pakkahuone, Tampere
Tämä onkin jo toinen Mayhem-raporttini tässä ketjussa. Ensimmäisen kerran näin synkät norjalaiset pari vuotta sitten samassa rakennuksessa Klubin puolella, jolloin bändi soitti klassisen De Mysteriis Dom Sathanas-levyn kokonaisuudessaan. Nyt oltiin Pakkahuoneen suuremmassa salissa ja vähän suurempaa oli kaikki muukin. Lämppäreitä oli peräti kolme, mutta jätin ehtoon aloittaneen Voodusin tietoisesti väliin, koska aavistin tykittelyä piisaavan tarpeeksi muutenkin. Näin rankoissa huveissa pitää aina vähän taktioida niin fyysisten kuin henkistenkin resurssien suhteen.
Saavuin paikalle juuri sopivasti amerikkalaisen synthwave-artisti GosTin aloitellessa omaa osuuttaan ja massiivinen bassojylinä otti kuuloni ja kehoni välittömästi hallintaansa. Lavalla oli kaksi tyyppiä pääpukarin hoitaessa laulut ja efektit ja kakkosmiehen läimiessä bassoa. GosT oli tuttu jo ennestään ja sen elektronisen tanssittava, mutta bläkkisvivahteisen aggressiivinen tyyli sopi kieltämättä hyvin illan yleiseen tunnelmaan. Vaikka kotona kuunneltuna GosTin retrosoundit miellyttävät minua enemmän, livenä sen mustempi puoli oli kieltämättä kovaa kamaa varsinkin korppimaisten vokaalien osalta.
Gaahls Wyrd oli sitten lähempänä iltamien pääteemaa eli perinteistä black metalia ja teki minuun ihan positiivisen vaikutuksen, vaikka en tuntenutkaan biisejä ennakkoon. Seassa saattoi olla myös Gorgoroth-covereita, mutta kun en tunne oikein tuotakaan bändiä, niin nekin jäivät tunnistamatta. Veto oli joka tapauksessa hyvä, vaikka lähes eturivissä soundit olivatkin vähän epäselvät. Gaahlin hidas, hallittu ja eteerinen lavaliikehdintä oli mukavassa kontrastissa nopean myllytyksen kanssa ja muutenkin laulaja oli varsin karsimaattinen ilmestys. Ihan jepaa menoa, mutta parempaa oli vielä luvassa.
Tässä vaiheessa oli taktisen kusitauon ja kaljatäydennyksen paikka, sillä pian jyrähtäisi ns. oikein kunnolla. Mayhemin noustessa lavalle meininki muuttuikin pykälän verran hurjemmaksi, eikä juhlallisuuksien seremoniamestarista ollut epäselvyyttä. Setti alkoi odotetusti uuden Daemon-albumin materiaalilla ja eteni De Mysteriisin kautta aina Deathcrushin aikoihin saakka. Tällöin lavarekvisiitta ja valaistus vaihtuivat verenpunaiseen ja aiemmin sormusaaveelta näyttänyt laulaja Attila Csihar muuttui maailman ilkeimmäksi punkkariksi.
Attilasta on pakko sanoa muutama sana erikseen. Miehen lavaolemus oli aivan jotain muuta Gaahlin vähäeleisyyteen verrattuna ja hän olikin jatkuvasti kuin hullu sätkynukke, jota jokin riivaajapiru veteli naruista. Monien mielestä moinen viuhdonta menee varmasti överiksi, mutta minuun Attilan täysillä riehuminen iski tälläkin kertaa. Muukin bändi suoriutui toki vakuuttavasti ja onhan Hellhammerin rumputyöskentely aina komeaa kuultavaa. Häntä itseään ei tosin näkynyt kuin vasta keikan päätyttyä, koska pari metriä korkea rumpurakennelma blokkasi näköyhteyden aika tehokkaasti.
Tämä onkin jo toinen Mayhem-raporttini tässä ketjussa. Ensimmäisen kerran näin synkät norjalaiset pari vuotta sitten samassa rakennuksessa Klubin puolella, jolloin bändi soitti klassisen De Mysteriis Dom Sathanas-levyn kokonaisuudessaan. Nyt oltiin Pakkahuoneen suuremmassa salissa ja vähän suurempaa oli kaikki muukin. Lämppäreitä oli peräti kolme, mutta jätin ehtoon aloittaneen Voodusin tietoisesti väliin, koska aavistin tykittelyä piisaavan tarpeeksi muutenkin. Näin rankoissa huveissa pitää aina vähän taktioida niin fyysisten kuin henkistenkin resurssien suhteen.
Saavuin paikalle juuri sopivasti amerikkalaisen synthwave-artisti GosTin aloitellessa omaa osuuttaan ja massiivinen bassojylinä otti kuuloni ja kehoni välittömästi hallintaansa. Lavalla oli kaksi tyyppiä pääpukarin hoitaessa laulut ja efektit ja kakkosmiehen läimiessä bassoa. GosT oli tuttu jo ennestään ja sen elektronisen tanssittava, mutta bläkkisvivahteisen aggressiivinen tyyli sopi kieltämättä hyvin illan yleiseen tunnelmaan. Vaikka kotona kuunneltuna GosTin retrosoundit miellyttävät minua enemmän, livenä sen mustempi puoli oli kieltämättä kovaa kamaa varsinkin korppimaisten vokaalien osalta.
Gaahls Wyrd oli sitten lähempänä iltamien pääteemaa eli perinteistä black metalia ja teki minuun ihan positiivisen vaikutuksen, vaikka en tuntenutkaan biisejä ennakkoon. Seassa saattoi olla myös Gorgoroth-covereita, mutta kun en tunne oikein tuotakaan bändiä, niin nekin jäivät tunnistamatta. Veto oli joka tapauksessa hyvä, vaikka lähes eturivissä soundit olivatkin vähän epäselvät. Gaahlin hidas, hallittu ja eteerinen lavaliikehdintä oli mukavassa kontrastissa nopean myllytyksen kanssa ja muutenkin laulaja oli varsin karsimaattinen ilmestys. Ihan jepaa menoa, mutta parempaa oli vielä luvassa.
Tässä vaiheessa oli taktisen kusitauon ja kaljatäydennyksen paikka, sillä pian jyrähtäisi ns. oikein kunnolla. Mayhemin noustessa lavalle meininki muuttuikin pykälän verran hurjemmaksi, eikä juhlallisuuksien seremoniamestarista ollut epäselvyyttä. Setti alkoi odotetusti uuden Daemon-albumin materiaalilla ja eteni De Mysteriisin kautta aina Deathcrushin aikoihin saakka. Tällöin lavarekvisiitta ja valaistus vaihtuivat verenpunaiseen ja aiemmin sormusaaveelta näyttänyt laulaja Attila Csihar muuttui maailman ilkeimmäksi punkkariksi.
Attilasta on pakko sanoa muutama sana erikseen. Miehen lavaolemus oli aivan jotain muuta Gaahlin vähäeleisyyteen verrattuna ja hän olikin jatkuvasti kuin hullu sätkynukke, jota jokin riivaajapiru veteli naruista. Monien mielestä moinen viuhdonta menee varmasti överiksi, mutta minuun Attilan täysillä riehuminen iski tälläkin kertaa. Muukin bändi suoriutui toki vakuuttavasti ja onhan Hellhammerin rumputyöskentely aina komeaa kuultavaa. Häntä itseään ei tosin näkynyt kuin vasta keikan päätyttyä, koska pari metriä korkea rumpurakennelma blokkasi näköyhteyden aika tehokkaasti.
[b]Mayhem, Gaahls Wyrd, GosT & Voodus / Pakkahuone, Tampere[/b]
 
Tämä onkin jo toinen Mayhem-raporttini tässä ketjussa. Ensimmäisen kerran näin synkät norjalaiset pari vuotta sitten samassa rakennuksessa Klubin puolella, jolloin bändi soitti klassisen De Mysteriis Dom Sathanas-levyn kokonaisuudessaan. Nyt oltiin Pakkahuoneen suuremmassa salissa ja vähän suurempaa oli kaikki muukin. Lämppäreitä oli peräti kolme, mutta jätin ehtoon aloittaneen Voodusin tietoisesti väliin, koska aavistin tykittelyä piisaavan tarpeeksi muutenkin. Näin rankoissa huveissa pitää aina vähän taktioida niin fyysisten kuin henkistenkin resurssien suhteen.
 
Saavuin paikalle juuri sopivasti amerikkalaisen synthwave-artisti GosTin aloitellessa omaa osuuttaan ja massiivinen bassojylinä otti kuuloni ja kehoni välittömästi hallintaansa. Lavalla oli kaksi tyyppiä pääpukarin hoitaessa laulut ja efektit ja kakkosmiehen läimiessä bassoa. GosT oli tuttu jo ennestään ja sen elektronisen tanssittava, mutta bläkkisvivahteisen aggressiivinen tyyli sopi kieltämättä hyvin illan yleiseen tunnelmaan. Vaikka kotona kuunneltuna GosTin retrosoundit miellyttävät minua enemmän, livenä sen mustempi puoli oli kieltämättä kovaa kamaa varsinkin korppimaisten vokaalien osalta.
 
Gaahls Wyrd oli sitten lähempänä iltamien pääteemaa eli perinteistä black metalia ja teki minuun ihan positiivisen vaikutuksen, vaikka en tuntenutkaan biisejä ennakkoon. Seassa saattoi olla myös Gorgoroth-covereita, mutta kun en tunne oikein tuotakaan bändiä, niin nekin jäivät tunnistamatta. Veto oli joka tapauksessa hyvä, vaikka lähes eturivissä soundit olivatkin vähän epäselvät. Gaahlin hidas, hallittu ja eteerinen lavaliikehdintä oli mukavassa kontrastissa nopean myllytyksen kanssa ja muutenkin laulaja oli varsin karsimaattinen ilmestys. Ihan jepaa menoa, mutta parempaa oli vielä luvassa.
 
Tässä vaiheessa oli taktisen kusitauon ja kaljatäydennyksen paikka, sillä pian jyrähtäisi ns. oikein kunnolla. Mayhemin noustessa lavalle meininki muuttuikin pykälän verran hurjemmaksi, eikä juhlallisuuksien seremoniamestarista ollut epäselvyyttä. Setti alkoi odotetusti uuden Daemon-albumin materiaalilla ja eteni De Mysteriisin kautta aina Deathcrushin aikoihin saakka. Tällöin lavarekvisiitta ja valaistus vaihtuivat verenpunaiseen ja aiemmin sormusaaveelta näyttänyt laulaja Attila Csihar muuttui maailman ilkeimmäksi punkkariksi.
 
Attilasta on pakko sanoa muutama sana erikseen. Miehen lavaolemus oli aivan jotain muuta Gaahlin vähäeleisyyteen verrattuna ja hän olikin jatkuvasti kuin hullu sätkynukke, jota jokin riivaajapiru veteli naruista. Monien mielestä moinen viuhdonta menee varmasti överiksi, mutta minuun Attilan täysillä riehuminen iski tälläkin kertaa. Muukin bändi suoriutui toki vakuuttavasti ja onhan Hellhammerin rumputyöskentely aina komeaa kuultavaa. Häntä itseään ei tosin näkynyt kuin vasta keikan päätyttyä, koska pari metriä korkea rumpurakennelma blokkasi näköyhteyden aika tehokkaasti.
Muokannut Mustelmann (28.11.2019)
12.12.2019
Children of Bodom, Brymir & Bloodred Hourglass / Pakkahuone, Tampere
Yksi kotimaamme tunnetuimmista metallibändeistä pudotti hiljattain aikamoisen pommin, kun se ilmoitti toimintansa lopettamisesta kuluvan vuoden loppuun mennessä. Tarkkoja tietoja uran päättämisen syistä ei ole saatu, mutta kiinnostus bändiä kohtaan kasvoi minunkin silmissäni kummasti ja kaikenlaisia spekulaatioita on kyllä tullut luettua netistä sekä kehiteltyä itsekin. Mikään kova Bodom-fani en ole koskaan ollut, mutta olen silti aina halunnut nähdä bändin livenä ihan yleissivistyksenkin takia. Onneksi hommasin lipun jo ennen lopetusuutista, muuten sen kanssa olisi voinut tulla hieman kiire. Pakkis olikin ymmärrettävästi myyty loppuun ihmisten tajuttua, että viimeisiä vetojahan tässä vedellään.
Ensimmäien lämppäri Bloodred Hourglass oli edennyt setissään jo puoliväliin, kun viimein pääsin pitkän jonotuksen jälkeen sisälle. No ei se mitään, ehdin kuulemaan jokusen biisin, eikä bändi toisaalta ollut itselleni kovin tärkeä. Seuraavaksi lavalle noussut Brymir oli jo kiinnostavampi nimi ja olinkin nähnyt sen aikaisemmin keväällä Klubin puolella. Tuolloin meno oli ihan jees, mutta nyt tajusin ekan kerran, että bändissä on ihan oikeaa potentiaalia. Keikkaa seuratessa tuli mieleen, että vieläköhän tuollaisesta mahtipontisesta sankarimetallista voisi innostua tosissaan uudelleen. Jätän bändin seurantaan.
Bodomista pitää sanoa heti ensimmäiseksi, että odotin parempaa. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä, millainen se on livebändinä, mutta ainakin alussa meininki oli hieman kohmeista ja innotonta. Nakuttava basarisoundikin ärsytti korvaa, mutta siihen tottui tai sitten miksaaja taikoi sen pois. Tunnelma koheni ja meininki piristyi onneksi biisi biisiltä ja lopulta lavalla soitti täysin uskottava ja ammattimainen konkariyhtye. Mitään erityistä tunteisiin käyvää energiaa en kuitenkaan missään vaiheessa aistinut ja kokonaisuudessaan Bodomin veto tuntui melko rutiininomaiselta.
Siinäpä se sitten oli, ensimmäinen ja viimeinen kertani Bodomin kanssa samassa salissa. Bändi ehkä loppuu, mutta Alexi Laiho ja muukin porukka keksii varmasti tekemistä tulevaisuudessakin. Näistä tekemisistä saamme kaiketi tietää lisää, kun vihoviimeinen keikka ensi sunnuntaina Helsingissä on saatu pois alta.
Yksi kotimaamme tunnetuimmista metallibändeistä pudotti hiljattain aikamoisen pommin, kun se ilmoitti toimintansa lopettamisesta kuluvan vuoden loppuun mennessä. Tarkkoja tietoja uran päättämisen syistä ei ole saatu, mutta kiinnostus bändiä kohtaan kasvoi minunkin silmissäni kummasti ja kaikenlaisia spekulaatioita on kyllä tullut luettua netistä sekä kehiteltyä itsekin. Mikään kova Bodom-fani en ole koskaan ollut, mutta olen silti aina halunnut nähdä bändin livenä ihan yleissivistyksenkin takia. Onneksi hommasin lipun jo ennen lopetusuutista, muuten sen kanssa olisi voinut tulla hieman kiire. Pakkis olikin ymmärrettävästi myyty loppuun ihmisten tajuttua, että viimeisiä vetojahan tässä vedellään.
Ensimmäien lämppäri Bloodred Hourglass oli edennyt setissään jo puoliväliin, kun viimein pääsin pitkän jonotuksen jälkeen sisälle. No ei se mitään, ehdin kuulemaan jokusen biisin, eikä bändi toisaalta ollut itselleni kovin tärkeä. Seuraavaksi lavalle noussut Brymir oli jo kiinnostavampi nimi ja olinkin nähnyt sen aikaisemmin keväällä Klubin puolella. Tuolloin meno oli ihan jees, mutta nyt tajusin ekan kerran, että bändissä on ihan oikeaa potentiaalia. Keikkaa seuratessa tuli mieleen, että vieläköhän tuollaisesta mahtipontisesta sankarimetallista voisi innostua tosissaan uudelleen. Jätän bändin seurantaan.
Bodomista pitää sanoa heti ensimmäiseksi, että odotin parempaa. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä, millainen se on livebändinä, mutta ainakin alussa meininki oli hieman kohmeista ja innotonta. Nakuttava basarisoundikin ärsytti korvaa, mutta siihen tottui tai sitten miksaaja taikoi sen pois. Tunnelma koheni ja meininki piristyi onneksi biisi biisiltä ja lopulta lavalla soitti täysin uskottava ja ammattimainen konkariyhtye. Mitään erityistä tunteisiin käyvää energiaa en kuitenkaan missään vaiheessa aistinut ja kokonaisuudessaan Bodomin veto tuntui melko rutiininomaiselta.
Siinäpä se sitten oli, ensimmäinen ja viimeinen kertani Bodomin kanssa samassa salissa. Bändi ehkä loppuu, mutta Alexi Laiho ja muukin porukka keksii varmasti tekemistä tulevaisuudessakin. Näistä tekemisistä saamme kaiketi tietää lisää, kun vihoviimeinen keikka ensi sunnuntaina Helsingissä on saatu pois alta.
[b]Children of Bodom, Brymir & Bloodred Hourglass / Pakkahuone, Tampere[/b]
 
Yksi kotimaamme tunnetuimmista metallibändeistä pudotti hiljattain aikamoisen pommin, kun se ilmoitti toimintansa lopettamisesta kuluvan vuoden loppuun mennessä. Tarkkoja tietoja uran päättämisen syistä ei ole saatu, mutta kiinnostus bändiä kohtaan kasvoi minunkin silmissäni kummasti ja kaikenlaisia spekulaatioita on kyllä tullut luettua netistä sekä kehiteltyä itsekin. Mikään kova Bodom-fani en ole koskaan ollut, mutta olen silti aina halunnut nähdä bändin livenä ihan yleissivistyksenkin takia. Onneksi hommasin lipun jo ennen lopetusuutista, muuten sen kanssa olisi voinut tulla hieman kiire. Pakkis olikin ymmärrettävästi myyty loppuun ihmisten tajuttua, että viimeisiä vetojahan tässä vedellään.
 
Ensimmäien lämppäri Bloodred Hourglass oli edennyt setissään jo puoliväliin, kun viimein pääsin pitkän jonotuksen jälkeen sisälle. No ei se mitään, ehdin kuulemaan jokusen biisin, eikä bändi toisaalta ollut itselleni kovin tärkeä. Seuraavaksi lavalle noussut Brymir oli jo kiinnostavampi nimi ja olinkin nähnyt sen aikaisemmin keväällä Klubin puolella. Tuolloin meno oli ihan jees, mutta nyt tajusin ekan kerran, että bändissä on ihan oikeaa potentiaalia. Keikkaa seuratessa tuli mieleen, että vieläköhän tuollaisesta mahtipontisesta sankarimetallista voisi innostua tosissaan uudelleen. Jätän bändin seurantaan.
 
Bodomista pitää sanoa heti ensimmäiseksi, että odotin parempaa. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä, millainen se on livebändinä, mutta ainakin alussa meininki oli hieman kohmeista ja innotonta. Nakuttava basarisoundikin ärsytti korvaa, mutta siihen tottui tai sitten miksaaja taikoi sen pois. Tunnelma koheni ja meininki piristyi onneksi biisi biisiltä ja lopulta lavalla soitti täysin uskottava ja ammattimainen konkariyhtye. Mitään erityistä tunteisiin käyvää energiaa en kuitenkaan missään vaiheessa aistinut ja kokonaisuudessaan Bodomin veto tuntui melko rutiininomaiselta.
 
Siinäpä se sitten oli, ensimmäinen ja viimeinen kertani Bodomin kanssa samassa salissa. Bändi ehkä loppuu, mutta Alexi Laiho ja muukin porukka keksii varmasti tekemistä tulevaisuudessakin. Näistä tekemisistä saamme kaiketi tietää lisää, kun vihoviimeinen keikka ensi sunnuntaina Helsingissä on saatu pois alta.
12.02.2020
Testament, Exodus & Death Angel / Pakkahuone, Tampere
Näitä pirskeitä olinkin ehtinyt odottaa ihan kunnolla. Kolme kypsempään ikään ehtinyttä konkaribändiä veivaamassa reipasta rässinrätkettä samana iltana pisti jalan vipattamaan hyvissä ajoin ennakkoon ja paikan päällä liikkelle lähtivät muutkin raajat ja oikeastaan koko keho. Tuli nimittäin pitissäkin pyörittyä pitkästä aikaa, vaikka rillipäisenä vähän kammoksunkin moista riehumista. Säästyin onneksi ruumiinvammoilta ja muilta tapaturmilta ja sain nauttia täysillä rankasta, mutta hauskasta metallipläjäyksestä, josta ei vauhtia todellakaan puuttunut.
The Bay Strikes Back-nimellä kulkeva kiertue tuo nämä kolme "lahtelaista" bändiä yhteen ensimmäistä kertaa koskaan, eli kyse lienee esiintyjillekin merkittävästä kokoonpanosta. Ehtoon aloittanut Death Angel yllätti heti positiivisesti, sillä heidän energiatasonsa saattoi olla jopa illan korkein ja lisäksi soundit olivat minun korvaani lähes täydelliset. Pienen tauon jälkeen lavalle asteli Exodus, jossa toista kitaraa näppäilee jälleen Gary Holt nyt kun Slayer on ilmeisesti kuopattu. Oli meinaan nopeaa myllytystä ja moshauskin alkoi olla jo vaikeaa. Exodusin setti oli hengästyttävä, mutta ehkä hiukan tasapaksu ja uuvuttava, vaikka senkin aikana hymyni pysyi kyllä tiukasti korvissa.
Vanha kunnon Testament tuli nähtyä samassa paikassa jo pari vuotta sitten, mutta halusin ehdottomasti nähdä nämä karvapäät uudelleen. Näissä pitkän kaavan mukaan etenevissä iltamissa on kyllä se huono puoli, että pääesiintyjän kohdalla voimat alkavat olla jo ehtymässä. Ehkä tämän takia Testament tuntui vähän laimealta, mutta tiettyä "soittelun" tuntua oli muutenkin ilmassa. Nautin kyllä tästäkin keikasta, ovathan tyypit raudanlujia ammattilaisia, mutta ehkä se edellinen veto oli kuitenkin parempi. Plussaa kuitenkin siitä, että ylipitkät soolojamittelut oli jätetty tällä kertaa kokonaan pois.
Yleisön puolella sattui pieni välikohtaus, kun eräs rässifani ryhtyi Testamentin aikana surffaamaan ihmisaalloilla tai ainakin yrittämään sitä. Touhulle tuli nopeasti loppu, sillä tyyppi pistettiin rautoihin, eikä mihinkään nippusiteisiin, vaan oikeisiin käsirautoihin. Laulaja Chuck Billy ei tätä arvostanut, vaan vaati surffaajan vapauttamista, tai soitto ei jatkuisi. Ilmeisesti kahleet poistettiin, koska ydinasiaan palattiin parin minuutin ihmettelyn jälkeen. Pisteet Billylle, joka hoiti tilanteen asiallisesti, miinuspisteet järkkärille (tai vartijalle), joka selvästi ylireagoi tilanteeseen.
Kokonaisuutena ilta oli erittäin onnistunut, mutta jälkifiilistelyt suoritan mielummin kirjoittamalla keikkaraportin kuin kuuntelemalla lisää rässiä kotona. Huomisen voisikin viettää hiljaisuudessa vaikka kirjaa lukien.
Näitä pirskeitä olinkin ehtinyt odottaa ihan kunnolla. Kolme kypsempään ikään ehtinyttä konkaribändiä veivaamassa reipasta rässinrätkettä samana iltana pisti jalan vipattamaan hyvissä ajoin ennakkoon ja paikan päällä liikkelle lähtivät muutkin raajat ja oikeastaan koko keho. Tuli nimittäin pitissäkin pyörittyä pitkästä aikaa, vaikka rillipäisenä vähän kammoksunkin moista riehumista. Säästyin onneksi ruumiinvammoilta ja muilta tapaturmilta ja sain nauttia täysillä rankasta, mutta hauskasta metallipläjäyksestä, josta ei vauhtia todellakaan puuttunut.
The Bay Strikes Back-nimellä kulkeva kiertue tuo nämä kolme "lahtelaista" bändiä yhteen ensimmäistä kertaa koskaan, eli kyse lienee esiintyjillekin merkittävästä kokoonpanosta. Ehtoon aloittanut Death Angel yllätti heti positiivisesti, sillä heidän energiatasonsa saattoi olla jopa illan korkein ja lisäksi soundit olivat minun korvaani lähes täydelliset. Pienen tauon jälkeen lavalle asteli Exodus, jossa toista kitaraa näppäilee jälleen Gary Holt nyt kun Slayer on ilmeisesti kuopattu. Oli meinaan nopeaa myllytystä ja moshauskin alkoi olla jo vaikeaa. Exodusin setti oli hengästyttävä, mutta ehkä hiukan tasapaksu ja uuvuttava, vaikka senkin aikana hymyni pysyi kyllä tiukasti korvissa.
Vanha kunnon Testament tuli nähtyä samassa paikassa jo pari vuotta sitten, mutta halusin ehdottomasti nähdä nämä karvapäät uudelleen. Näissä pitkän kaavan mukaan etenevissä iltamissa on kyllä se huono puoli, että pääesiintyjän kohdalla voimat alkavat olla jo ehtymässä. Ehkä tämän takia Testament tuntui vähän laimealta, mutta tiettyä "soittelun" tuntua oli muutenkin ilmassa. Nautin kyllä tästäkin keikasta, ovathan tyypit raudanlujia ammattilaisia, mutta ehkä se edellinen veto oli kuitenkin parempi. Plussaa kuitenkin siitä, että ylipitkät soolojamittelut oli jätetty tällä kertaa kokonaan pois.
Yleisön puolella sattui pieni välikohtaus, kun eräs rässifani ryhtyi Testamentin aikana surffaamaan ihmisaalloilla tai ainakin yrittämään sitä. Touhulle tuli nopeasti loppu, sillä tyyppi pistettiin rautoihin, eikä mihinkään nippusiteisiin, vaan oikeisiin käsirautoihin. Laulaja Chuck Billy ei tätä arvostanut, vaan vaati surffaajan vapauttamista, tai soitto ei jatkuisi. Ilmeisesti kahleet poistettiin, koska ydinasiaan palattiin parin minuutin ihmettelyn jälkeen. Pisteet Billylle, joka hoiti tilanteen asiallisesti, miinuspisteet järkkärille (tai vartijalle), joka selvästi ylireagoi tilanteeseen.
Kokonaisuutena ilta oli erittäin onnistunut, mutta jälkifiilistelyt suoritan mielummin kirjoittamalla keikkaraportin kuin kuuntelemalla lisää rässiä kotona. Huomisen voisikin viettää hiljaisuudessa vaikka kirjaa lukien.
[b]Testament, Exodus & Death Angel / Pakkahuone, Tampere[/b]
 
Näitä pirskeitä olinkin ehtinyt odottaa ihan kunnolla. Kolme kypsempään ikään ehtinyttä konkaribändiä veivaamassa reipasta rässinrätkettä samana iltana pisti jalan vipattamaan hyvissä ajoin ennakkoon ja paikan päällä liikkelle lähtivät muutkin raajat ja oikeastaan koko keho. Tuli nimittäin pitissäkin pyörittyä pitkästä aikaa, vaikka rillipäisenä vähän kammoksunkin moista riehumista. Säästyin onneksi ruumiinvammoilta ja muilta tapaturmilta ja sain nauttia täysillä rankasta, mutta hauskasta metallipläjäyksestä, josta ei vauhtia todellakaan puuttunut.
 
The Bay Strikes Back-nimellä kulkeva kiertue tuo nämä kolme "lahtelaista" bändiä yhteen ensimmäistä kertaa koskaan, eli kyse lienee esiintyjillekin merkittävästä kokoonpanosta. Ehtoon aloittanut Death Angel yllätti heti positiivisesti, sillä heidän energiatasonsa saattoi olla jopa illan korkein ja lisäksi soundit olivat minun korvaani lähes täydelliset. Pienen tauon jälkeen lavalle asteli Exodus, jossa toista kitaraa näppäilee jälleen Gary Holt nyt kun Slayer on ilmeisesti kuopattu. Oli meinaan nopeaa myllytystä ja moshauskin alkoi olla jo vaikeaa. Exodusin setti oli hengästyttävä, mutta ehkä hiukan tasapaksu ja uuvuttava, vaikka senkin aikana hymyni pysyi kyllä tiukasti korvissa.
 
Vanha kunnon Testament tuli nähtyä samassa paikassa jo pari vuotta sitten, mutta halusin ehdottomasti nähdä nämä karvapäät uudelleen. Näissä pitkän kaavan mukaan etenevissä iltamissa on kyllä se huono puoli, että pääesiintyjän kohdalla voimat alkavat olla jo ehtymässä. Ehkä tämän takia Testament tuntui vähän laimealta, mutta tiettyä "soittelun" tuntua oli muutenkin ilmassa. Nautin kyllä tästäkin keikasta, ovathan tyypit raudanlujia ammattilaisia, mutta ehkä se edellinen veto oli kuitenkin parempi. Plussaa kuitenkin siitä, että ylipitkät soolojamittelut oli jätetty tällä kertaa kokonaan pois.
 
Yleisön puolella sattui pieni välikohtaus, kun eräs rässifani ryhtyi Testamentin aikana surffaamaan ihmisaalloilla tai ainakin yrittämään sitä. Touhulle tuli nopeasti loppu, sillä tyyppi pistettiin rautoihin, eikä mihinkään nippusiteisiin, vaan oikeisiin käsirautoihin. Laulaja Chuck Billy ei tätä arvostanut, vaan vaati surffaajan vapauttamista, tai soitto ei jatkuisi. Ilmeisesti kahleet poistettiin, koska ydinasiaan palattiin parin minuutin ihmettelyn jälkeen. Pisteet Billylle, joka hoiti tilanteen asiallisesti, miinuspisteet järkkärille (tai vartijalle), joka selvästi ylireagoi tilanteeseen.
 
Kokonaisuutena ilta oli erittäin onnistunut, mutta jälkifiilistelyt suoritan mielummin kirjoittamalla keikkaraportin kuin kuuntelemalla lisää rässiä kotona. Huomisen voisikin viettää hiljaisuudessa vaikka kirjaa lukien.
23.02.2020
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 953 viestiä
Tänään Lahden Möysässä Insomnium. Oli mielestäni loppujen lopuksi aika pliisu. En mielelläni ole mikään takarivin valittava Taavi, mutta luulisi kolmella kitaralla saaneen paremman soundin kautta meiningin aikaan. Lämppäri Red Moon Architect oli mielestäni melkein parempi. Siinä oli naislauluineen melkein jotain Unholyn vikan levyn tunnelmaa.
Ei jaksa nyt tässä vaiheessa iltaa alkaa enempää valittamaan. Kyllähän tuon katsoi, mutta vajaa kolme kymppiä oli mielestäni souvista liikaa. Taannoiset Goat Semen ja Vulcano Torvessa olivat paljon mahtavampia kokemuksia, heh heh.
Onneksi encorena tuli biisi, joka kuulosti ihan siltä Kaija Koon biisiltä, missä lauletaan: "Niin kaunis on hiljaisuus, mutta kauniimpaa on kaipaus..." Saipahan ainakin hyvän mielen lopuksi.
Ei jaksa nyt tässä vaiheessa iltaa alkaa enempää valittamaan. Kyllähän tuon katsoi, mutta vajaa kolme kymppiä oli mielestäni souvista liikaa. Taannoiset Goat Semen ja Vulcano Torvessa olivat paljon mahtavampia kokemuksia, heh heh.
Onneksi encorena tuli biisi, joka kuulosti ihan siltä Kaija Koon biisiltä, missä lauletaan: "Niin kaunis on hiljaisuus, mutta kauniimpaa on kaipaus..." Saipahan ainakin hyvän mielen lopuksi.
Tänään Lahden Möysässä Insomnium. Oli mielestäni loppujen lopuksi aika pliisu. En mielelläni ole mikään takarivin valittava Taavi, mutta luulisi kolmella kitaralla saaneen paremman soundin kautta meiningin aikaan. Lämppäri Red Moon Architect oli mielestäni melkein parempi. Siinä oli naislauluineen melkein jotain Unholyn vikan levyn tunnelmaa.
 
Ei jaksa nyt tässä vaiheessa iltaa alkaa enempää valittamaan. Kyllähän tuon katsoi, mutta vajaa kolme kymppiä oli mielestäni souvista liikaa. Taannoiset Goat Semen ja Vulcano Torvessa olivat paljon mahtavampia kokemuksia, heh heh.
 
Onneksi encorena tuli biisi, joka kuulosti ihan siltä Kaija Koon biisiltä, missä lauletaan: "Niin kaunis on hiljaisuus, mutta kauniimpaa on kaipaus..." Saipahan ainakin hyvän mielen lopuksi.
24.10.2020
Viikate / Pakkahuone, Tampere
Keikkarintamalla on ollut tunnetuista syistä melko hiljaista viime aikoina, mutta onneksi tässä syksyn aikana tilanne on ainakin hetkellisesti parantunut. Mahdollisuus päästä nauttimaan livemusiikista taas pitkästä aikaa oli oikein tervetullut, vaikka keikkapaikkaa lähestyessä olikin vähän sellainen fiilis, että olen menossa maistamaan kiellettyä hedelmää. Erikoisjärjestelyistä huolimatta ilta sujui mukavissa merkeissä, eikä rajoitettu yleisömäärä ainakaan minua haitannut. Kaljaa sai hakea tiskiltä ilman kummoista jonotusta, eikä kusitaukoihinkaan kulunut aikaa kohtuuttomasti.
Näin Viikatteen nyt neljättä kertaa ja meininki oli varsin hyvin linjassa aikaisempien kokemusteni kanssa. Tunnelmallista kitarakaihoa, tukkijätkämäistä rankempaa ajoa sekä tietenkin leppoisaa huumoria riitti tälläkin kertaa. Jos bändi yhdistää levyillään onnistuneesti synkkyyden ja itseironisen omalle murjotukselle nauramisen, niin livenä jälkimmäinen kieltämättä korostuu tai sitä korostetaan ainakin yhtä onnistuneesti. Tyhmän vitsin jälkeen kelpaa aina hävetä ja painaa leuka rintaan tai sitten rokata sitäkin rehvakkaammin.
Setissä oli useita biisejä, joita ei oltu kuultu livenä koskaan aiemmin, olihan keikka uutta albumia promoavan kiertueen ensimmäinen. Hyvältähän ne kuulostivat, kuten kotonakin kuunneltuna. Omilta suosikeiltani, eli Unholan uruilta ja Marraskuun lauluja ygöseltä taisi tulla yksi biisi kummaltakin, mikä riitti minulle, kun en mitään tuotannon läpileikkausta odottanutkaan. Pohjoista viljaa-biisistä tosin unohtui loppusoolo ja Yökunnaista muutama sana, mutta mitä pienistä.
Keikka oli koettu varsin nopeasti, vaikka bändi soittikin sen vajaan pari tuntia. Lämppäreitä ei kuitenkaan ollut, mikä sai illan tuntumaan melkoisen lyhyeltä. Mutta minkäs teet, kaljahanat sulkeutuivat klo 22.00 ja ovet klo 23.00, joten aikaa oli rajallisesti. Olisin rokannut ja dokannut mieluusti pidempäänkin, mutta kiva juttu silti, että jotain tapahtumia ylipäätään järjestetään näissä nykyisissä olosuhteissa.
Keikkarintamalla on ollut tunnetuista syistä melko hiljaista viime aikoina, mutta onneksi tässä syksyn aikana tilanne on ainakin hetkellisesti parantunut. Mahdollisuus päästä nauttimaan livemusiikista taas pitkästä aikaa oli oikein tervetullut, vaikka keikkapaikkaa lähestyessä olikin vähän sellainen fiilis, että olen menossa maistamaan kiellettyä hedelmää. Erikoisjärjestelyistä huolimatta ilta sujui mukavissa merkeissä, eikä rajoitettu yleisömäärä ainakaan minua haitannut. Kaljaa sai hakea tiskiltä ilman kummoista jonotusta, eikä kusitaukoihinkaan kulunut aikaa kohtuuttomasti.
Näin Viikatteen nyt neljättä kertaa ja meininki oli varsin hyvin linjassa aikaisempien kokemusteni kanssa. Tunnelmallista kitarakaihoa, tukkijätkämäistä rankempaa ajoa sekä tietenkin leppoisaa huumoria riitti tälläkin kertaa. Jos bändi yhdistää levyillään onnistuneesti synkkyyden ja itseironisen omalle murjotukselle nauramisen, niin livenä jälkimmäinen kieltämättä korostuu tai sitä korostetaan ainakin yhtä onnistuneesti. Tyhmän vitsin jälkeen kelpaa aina hävetä ja painaa leuka rintaan tai sitten rokata sitäkin rehvakkaammin.
Setissä oli useita biisejä, joita ei oltu kuultu livenä koskaan aiemmin, olihan keikka uutta albumia promoavan kiertueen ensimmäinen. Hyvältähän ne kuulostivat, kuten kotonakin kuunneltuna. Omilta suosikeiltani, eli Unholan uruilta ja Marraskuun lauluja ygöseltä taisi tulla yksi biisi kummaltakin, mikä riitti minulle, kun en mitään tuotannon läpileikkausta odottanutkaan. Pohjoista viljaa-biisistä tosin unohtui loppusoolo ja Yökunnaista muutama sana, mutta mitä pienistä.
Keikka oli koettu varsin nopeasti, vaikka bändi soittikin sen vajaan pari tuntia. Lämppäreitä ei kuitenkaan ollut, mikä sai illan tuntumaan melkoisen lyhyeltä. Mutta minkäs teet, kaljahanat sulkeutuivat klo 22.00 ja ovet klo 23.00, joten aikaa oli rajallisesti. Olisin rokannut ja dokannut mieluusti pidempäänkin, mutta kiva juttu silti, että jotain tapahtumia ylipäätään järjestetään näissä nykyisissä olosuhteissa.
[b]Viikate / Pakkahuone, Tampere[/b]
 
Keikkarintamalla on ollut tunnetuista syistä melko hiljaista viime aikoina, mutta onneksi tässä syksyn aikana tilanne on ainakin hetkellisesti parantunut. Mahdollisuus päästä nauttimaan livemusiikista taas pitkästä aikaa oli oikein tervetullut, vaikka keikkapaikkaa lähestyessä olikin vähän sellainen fiilis, että olen menossa maistamaan kiellettyä hedelmää. Erikoisjärjestelyistä huolimatta ilta sujui mukavissa merkeissä, eikä rajoitettu yleisömäärä ainakaan minua haitannut. Kaljaa sai hakea tiskiltä ilman kummoista jonotusta, eikä kusitaukoihinkaan kulunut aikaa kohtuuttomasti.
 
Näin Viikatteen nyt neljättä kertaa ja meininki oli varsin hyvin linjassa aikaisempien kokemusteni kanssa. Tunnelmallista kitarakaihoa, tukkijätkämäistä rankempaa ajoa sekä tietenkin leppoisaa huumoria riitti tälläkin kertaa. Jos bändi yhdistää levyillään onnistuneesti synkkyyden ja itseironisen omalle murjotukselle nauramisen, niin livenä jälkimmäinen kieltämättä korostuu tai sitä korostetaan ainakin yhtä onnistuneesti. Tyhmän vitsin jälkeen kelpaa aina hävetä ja painaa leuka rintaan tai sitten rokata sitäkin rehvakkaammin.
 
Setissä oli useita biisejä, joita ei oltu kuultu livenä koskaan aiemmin, olihan keikka uutta albumia promoavan kiertueen ensimmäinen. Hyvältähän ne kuulostivat, kuten kotonakin kuunneltuna. Omilta suosikeiltani, eli Unholan uruilta ja Marraskuun lauluja ygöseltä taisi tulla yksi biisi kummaltakin, mikä riitti minulle, kun en mitään tuotannon läpileikkausta odottanutkaan. Pohjoista viljaa-biisistä tosin unohtui loppusoolo ja Yökunnaista muutama sana, mutta mitä pienistä.
 
Keikka oli koettu varsin nopeasti, vaikka bändi soittikin sen vajaan pari tuntia. Lämppäreitä ei kuitenkaan ollut, mikä sai illan tuntumaan melkoisen lyhyeltä. Mutta minkäs teet, kaljahanat sulkeutuivat klo 22.00 ja ovet klo 23.00, joten aikaa oli rajallisesti. Olisin rokannut ja dokannut mieluusti pidempäänkin, mutta kiva juttu silti, että jotain tapahtumia ylipäätään järjestetään näissä nykyisissä olosuhteissa.
07.08.2021
Saarihelvetti / Viikinsaari, Tampere
Tulipa käytyä eilen aivan oikeassa yleisötapahtumassa ja olen reissun jäljiltä vieläkin ihan poikki. Festarihan jatkuu vielä tänään, mutta minulla oli vain yhden päivän lippu. Ihan hyvä, sillä ei tällaisia kekkereitä kyllä jaksa kovin pitkässä mitassa. Olutta ja musaa tuli nautittua vuoronperään hyvällä tahdilla ja askeleita kertyi päivän aikana ihan kelpo lukema. Oli muuten ekat festarini kymmeneen vuoteen ja koronapandemia oli tietenkin hyvä hetki katkaista kuiva kausi.
Saarella vahdittiin maskinkäyttöä ja turvavälejä aika tarkasti ja laivaan mennessä kaikille kävijöille jaettiin oma maski ja pieni käsidesipullo. Kun en laittanut maskia päähäni viiden sekunnin sisällä sen vastaanotosta, järjestysmies ehti heti huomauttamaan siitä. Myös paikan päällä oli läsnä hieman nihkeä kyttäysfiilis, mutta positiivisena puolena maskia käytti varmaan se 99 prosenttia juhlijoista. Kaljaa sentään sai juoda ihan perinteiseen tyyliin.
Esiintyjät olivat ihan hyviä ja ainakin Tyrantti, Finntroll ja Insomnium tuli katsottua kokonaan. Viikinsaari on viihtyisä ympäristö ja aurinko paistoi lempeästi koko päivän. 20-minuuttinen laivamatka saarelle toi lisäksi mukaan oman persoonallisen sävynsä. Voisi melkein käydä festareilla useamminkin, jos niitä eläessäni vielä järjestetään.
Tulipa käytyä eilen aivan oikeassa yleisötapahtumassa ja olen reissun jäljiltä vieläkin ihan poikki. Festarihan jatkuu vielä tänään, mutta minulla oli vain yhden päivän lippu. Ihan hyvä, sillä ei tällaisia kekkereitä kyllä jaksa kovin pitkässä mitassa. Olutta ja musaa tuli nautittua vuoronperään hyvällä tahdilla ja askeleita kertyi päivän aikana ihan kelpo lukema. Oli muuten ekat festarini kymmeneen vuoteen ja koronapandemia oli tietenkin hyvä hetki katkaista kuiva kausi.
Saarella vahdittiin maskinkäyttöä ja turvavälejä aika tarkasti ja laivaan mennessä kaikille kävijöille jaettiin oma maski ja pieni käsidesipullo. Kun en laittanut maskia päähäni viiden sekunnin sisällä sen vastaanotosta, järjestysmies ehti heti huomauttamaan siitä. Myös paikan päällä oli läsnä hieman nihkeä kyttäysfiilis, mutta positiivisena puolena maskia käytti varmaan se 99 prosenttia juhlijoista. Kaljaa sentään sai juoda ihan perinteiseen tyyliin.
Esiintyjät olivat ihan hyviä ja ainakin Tyrantti, Finntroll ja Insomnium tuli katsottua kokonaan. Viikinsaari on viihtyisä ympäristö ja aurinko paistoi lempeästi koko päivän. 20-minuuttinen laivamatka saarelle toi lisäksi mukaan oman persoonallisen sävynsä. Voisi melkein käydä festareilla useamminkin, jos niitä eläessäni vielä järjestetään.
[b]Saarihelvetti / Viikinsaari, Tampere[/b]
 
Tulipa käytyä eilen aivan oikeassa yleisötapahtumassa ja olen reissun jäljiltä vieläkin ihan poikki. Festarihan jatkuu vielä tänään, mutta minulla oli vain yhden päivän lippu. Ihan hyvä, sillä ei tällaisia kekkereitä kyllä jaksa kovin pitkässä mitassa. Olutta ja musaa tuli nautittua vuoronperään hyvällä tahdilla ja askeleita kertyi päivän aikana ihan kelpo lukema. Oli muuten ekat festarini kymmeneen vuoteen ja koronapandemia oli tietenkin hyvä hetki katkaista kuiva kausi.
 
Saarella vahdittiin maskinkäyttöä ja turvavälejä aika tarkasti ja laivaan mennessä kaikille kävijöille jaettiin oma maski ja pieni käsidesipullo. Kun en laittanut maskia päähäni viiden sekunnin sisällä sen vastaanotosta, järjestysmies ehti heti huomauttamaan siitä. Myös paikan päällä oli läsnä hieman nihkeä kyttäysfiilis, mutta positiivisena puolena maskia käytti varmaan se 99 prosenttia juhlijoista. Kaljaa sentään sai juoda ihan perinteiseen tyyliin.
 
Esiintyjät olivat ihan hyviä ja ainakin Tyrantti, Finntroll ja Insomnium tuli katsottua kokonaan. Viikinsaari on viihtyisä ympäristö ja aurinko paistoi lempeästi koko päivän. 20-minuuttinen laivamatka saarelle toi lisäksi mukaan oman persoonallisen sävynsä. Voisi melkein käydä festareilla useamminkin, jos niitä eläessäni vielä järjestetään.
22.08.2021
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 953 viestiä
Lahdessa Sopenkorven Kesannolla Kohina Fest. Helvetin hyvä reissu, viihdyttiin koko ilta. Bändit etupäässä sludge-menoa, ja oli siellä jotain Danzigin palvontaakin välissä. Hyvin tasalaatuinen kattaus, paitsi viimeisenä messunnut Metsäkirkko, joka kuului kerhoon folk/ambient. Vetivät sellaisen "jumalanpalveluksen", että ei tosiaankaan olisi voinut toimia kirkkaassa päivänvalossa. Kalja ja lonkero maistui, ja niistä maksellaan toiseen kertaan hintaa nyt - mutta sehän tuntuu olevan keissi jokaisen reissun kohdalla. Lähti sieltä jotain c-kassuakin mukaan. Nyt pitäisi vielä hommata joku huokea ghettoblaster jostain, että saisi taas niitäkin kuunneltua.
Lahdessa Sopenkorven Kesannolla Kohina Fest. Helvetin hyvä reissu, viihdyttiin koko ilta. Bändit etupäässä sludge-menoa, ja oli siellä jotain Danzigin palvontaakin välissä. Hyvin tasalaatuinen kattaus, paitsi viimeisenä messunnut Metsäkirkko, joka kuului kerhoon folk/ambient. Vetivät sellaisen "jumalanpalveluksen", että ei tosiaankaan olisi voinut toimia kirkkaassa päivänvalossa. Kalja ja lonkero maistui, ja niistä maksellaan toiseen kertaan hintaa nyt - mutta sehän tuntuu olevan keissi jokaisen reissun kohdalla. Lähti sieltä jotain c-kassuakin mukaan. Nyt pitäisi vielä hommata joku huokea ghettoblaster jostain, että saisi taas niitäkin kuunneltua.
05.09.2021
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 953 viestiä
Lahdessa Kesannolla hevitapahtuma September Rust. Tuntuu tällä hetkellä, että elämä on pelkkää Kesantoa, mutta tähänpä ne souvit tältä suvelta loppuvat. Erittäin tasalaatuinen kattaus oli, tarjolla instrumentaaliheviä ja astetta kevyempääkin ilmaisua. Silti viimeisenä soittanut Musta Risti vei kyllä omissa kirjoissa koko potin. Jotain kehitystä selvästi tapahtunut parin vuoden takaiseen esiintymiseen. Nyt oli soitto ja laulajan ääni aivan eri tavalla kunnossa. Rahaa paloi jälleen alkomahooliin, ja käytiinpä sitä vielä jossain jatkoillakin. Onnistunut ilta kaiken kaikkiaan, ruumisluku nolla!
Lahdessa Kesannolla hevitapahtuma September Rust. Tuntuu tällä hetkellä, että elämä on pelkkää Kesantoa, mutta tähänpä ne souvit tältä suvelta loppuvat. Erittäin tasalaatuinen kattaus oli, tarjolla instrumentaaliheviä ja astetta kevyempääkin ilmaisua. Silti viimeisenä soittanut Musta Risti vei kyllä omissa kirjoissa koko potin. Jotain kehitystä selvästi tapahtunut parin vuoden takaiseen esiintymiseen. Nyt oli soitto ja laulajan ääni aivan eri tavalla kunnossa. Rahaa paloi jälleen alkomahooliin, ja käytiinpä sitä vielä jossain jatkoillakin. Onnistunut ilta kaiken kaikkiaan, ruumisluku nolla!
21.11.2021
Orange Goblin & Bürner / Klubi, Tampere
Kesällä tuli koettua yhdet festarit, mutta edellisestä klubikeikasta on aikaa jo yli vuosi. Oli siis mukavaa päästä pitkästä aikaa nauttimaan livemusasta hämyisään ja intiimiin baariympäristöön. Ennakkoon keikkapaikka ilmoitti, että osallistuminen tapahtumaan vaatii koronapassin, kuten osasin odottaa. Itselleni tuossa ei tietenkään ollut ongelmaa, sillä olen saanut molemmat rokotteet ja lisäksi passin kanssa asiointi sujui nopeasti ja vaivatta. Facebookiin kertyneen ulinan perusteella moni jätti illanvieton väliin, mutta toisaalta on hyvä, että me hyvät ihmiset saimme juhlia rauhassa.
Lämmittelijän rooliin oli valittu ruotsalainen kolmikko nimeltä Bürner, joka ei soittanut mitään kelloja etukäteen. Kellojen sijaan paikan päällä soi hienhajuinen ja vahvasti Motörheadin suuntaan kumartava hard rock, joka iski minuun ja muuhunkin yleisöön varsin tehokkaasti. Laulaja kuulosti välispiikeissä erehdyttävästi Lemmyltä, mutta itse laulut menivät esikuvaan verraten pykälää puhtaammin ja melodisemmin. Lavalla heiluneet ukot olivat jo elämää nähneitä, mutta bändi on ilmeisesti melko uusi, kun albumeitakin on takana vasta ensimmäinen.
Myös pirskeiden pääesiintyjä piti meiningin hienhajuisena ja miestenpäivään sopivasti testotasot olivat koko ehtoon ajan muutenkin korkealla. Orange Goblin ei ole minulle mitenkään erityisen läheinen bändi, mutta arvelin kuitenkin, että keikalle kannattaa raahautua. En joutunut pettymään, sillä brittien raskas, mutta rennosti rokkaava stoner pisti hymyn huulille ja sai marraskuisen pimeyden unohtumaan kertaheitolla. Jos laulaja Ben Ward on kuulostanut levyillä vähän vaimealta, niin livenä hänen ulosantinsa on selvästi vahvempaa ja rosoisempaakin. On muuten iso järkäle mieheksi tai sitten rokkikarisma sai minut hämääntymään.
Kesällä tuli koettua yhdet festarit, mutta edellisestä klubikeikasta on aikaa jo yli vuosi. Oli siis mukavaa päästä pitkästä aikaa nauttimaan livemusasta hämyisään ja intiimiin baariympäristöön. Ennakkoon keikkapaikka ilmoitti, että osallistuminen tapahtumaan vaatii koronapassin, kuten osasin odottaa. Itselleni tuossa ei tietenkään ollut ongelmaa, sillä olen saanut molemmat rokotteet ja lisäksi passin kanssa asiointi sujui nopeasti ja vaivatta. Facebookiin kertyneen ulinan perusteella moni jätti illanvieton väliin, mutta toisaalta on hyvä, että me hyvät ihmiset saimme juhlia rauhassa.
Lämmittelijän rooliin oli valittu ruotsalainen kolmikko nimeltä Bürner, joka ei soittanut mitään kelloja etukäteen. Kellojen sijaan paikan päällä soi hienhajuinen ja vahvasti Motörheadin suuntaan kumartava hard rock, joka iski minuun ja muuhunkin yleisöön varsin tehokkaasti. Laulaja kuulosti välispiikeissä erehdyttävästi Lemmyltä, mutta itse laulut menivät esikuvaan verraten pykälää puhtaammin ja melodisemmin. Lavalla heiluneet ukot olivat jo elämää nähneitä, mutta bändi on ilmeisesti melko uusi, kun albumeitakin on takana vasta ensimmäinen.
Myös pirskeiden pääesiintyjä piti meiningin hienhajuisena ja miestenpäivään sopivasti testotasot olivat koko ehtoon ajan muutenkin korkealla. Orange Goblin ei ole minulle mitenkään erityisen läheinen bändi, mutta arvelin kuitenkin, että keikalle kannattaa raahautua. En joutunut pettymään, sillä brittien raskas, mutta rennosti rokkaava stoner pisti hymyn huulille ja sai marraskuisen pimeyden unohtumaan kertaheitolla. Jos laulaja Ben Ward on kuulostanut levyillä vähän vaimealta, niin livenä hänen ulosantinsa on selvästi vahvempaa ja rosoisempaakin. On muuten iso järkäle mieheksi tai sitten rokkikarisma sai minut hämääntymään.
[b]Orange Goblin & Bürner / Klubi, Tampere[/b]
 
Kesällä tuli koettua yhdet festarit, mutta edellisestä klubikeikasta on aikaa jo yli vuosi. Oli siis mukavaa päästä pitkästä aikaa nauttimaan livemusasta hämyisään ja intiimiin baariympäristöön. Ennakkoon keikkapaikka ilmoitti, että osallistuminen tapahtumaan vaatii koronapassin, kuten osasin odottaa. Itselleni tuossa ei tietenkään ollut ongelmaa, sillä olen saanut molemmat rokotteet ja lisäksi passin kanssa asiointi sujui nopeasti ja vaivatta. Facebookiin kertyneen ulinan perusteella moni jätti illanvieton väliin, mutta toisaalta on hyvä, että me hyvät ihmiset saimme juhlia rauhassa.
 
Lämmittelijän rooliin oli valittu ruotsalainen kolmikko nimeltä Bürner, joka ei soittanut mitään kelloja etukäteen. Kellojen sijaan paikan päällä soi hienhajuinen ja vahvasti Motörheadin suuntaan kumartava hard rock, joka iski minuun ja muuhunkin yleisöön varsin tehokkaasti. Laulaja kuulosti välispiikeissä erehdyttävästi Lemmyltä, mutta itse laulut menivät esikuvaan verraten pykälää puhtaammin ja melodisemmin. Lavalla heiluneet ukot olivat jo elämää nähneitä, mutta bändi on ilmeisesti melko uusi, kun albumeitakin on takana vasta ensimmäinen.
 
Myös pirskeiden pääesiintyjä piti meiningin hienhajuisena ja miestenpäivään sopivasti testotasot olivat koko ehtoon ajan muutenkin korkealla. Orange Goblin ei ole minulle mitenkään erityisen läheinen bändi, mutta arvelin kuitenkin, että keikalle kannattaa raahautua. En joutunut pettymään, sillä brittien raskas, mutta rennosti rokkaava stoner pisti hymyn huulille ja sai marraskuisen pimeyden unohtumaan kertaheitolla. Jos laulaja Ben Ward on kuulostanut levyillä vähän vaimealta, niin livenä hänen ulosantinsa on selvästi vahvempaa ja rosoisempaakin. On muuten iso järkäle mieheksi tai sitten rokkikarisma sai minut hämääntymään.
10.11.2022
Paradise Lost & Hangman's Chair / Pakkahuone, Tampere
Syksyyn sopivia synkkiä tunnelmia maalailtiin hitaaseen tahtiin, kun Paradise Lost saapui Tampereelle yhdessä ranskalaisen lämppärin kanssa. Ennen keikkaa Tiketistä saamani tekstiviesti hieman säikäytti, koska kuvittelin heti, että tapahtuma on peruttu. Onneksi kyse oli vain siitä, että loppuunmyyty keikka oli siirretty Klubilta isompaan Pakkahuoneen saliin, minkä myötä lippuja tuli lisää saataville. Jokunen lisälippu varmasti myytiinkin, mutta tupa ei kuitenkaan ollut ääriään myöten täynnä, vaan väkeä oli paikalla sopivan väljästi. Yleisö koostui aika taviksen näköisistä tyypeistä, sillä pitkät hiukset, rässiliivit ja nahkareleet jäivät selvästi huppareiden ja ruutupaitojen varjoon. Jäi se liivi kyllä itseltäkin kotiin tällä kertaa.
Ehdin seuraamaan lämppärin settiä noin kolmen biisin ajan, mutta olisin voinut kuunnella enemmänkin, sillä meininki vaikutti hyvältä. Laahustava jyräys ja heleät melodiat olivat lähellä pääesiintyjän tyyliä, mutta enemmän jonnekin Swallow the Sunin suuntaan kallistuen. Lämmittelijän jälkeen piti odotella turhan pitkät 45 minuuttia ennen brittien nousemista lavalle, mutta onneksi palvelu pelasi kaljatiskillä liukkaasti. Paradise Lostin rumpalit ovat vaihtuneet säännöllisesti ja tällä kertaa pallilla istui joku lainamies Waltteri Väyrysen jätettyä bändin jokin aika sitten. Muutenhan kokoonpano oli sama kuin se on ollut bändin perustamisesta saakka.
Olen kuunnellut Paradisea paljonkin viime vuosina, joten oli mukavaa nähdä bändi viimein livenä. Uutta ja vanhaa matskua kuultiin sopivassa suhteessa ja uusimmalta levyltä hypättiin välillä jopa ihan vanhoihin death metal-aikoihin saakka. Setti oli kokonaisuudessaan hyvä, mutta sanon kuitenkin, että ihan täydellä intensiteetillä se ei minuun iskenyt. Yksi syy voi olla siinä, että Nick Holmes ei ole livenä erityisen vahva laulaja, vaikka albumeilla äänensä toimiikin. Pidin silti keikasta enimmäkseen, eivätkä tylsemmät hetket liikaa häirinneet.
Syksyyn sopivia synkkiä tunnelmia maalailtiin hitaaseen tahtiin, kun Paradise Lost saapui Tampereelle yhdessä ranskalaisen lämppärin kanssa. Ennen keikkaa Tiketistä saamani tekstiviesti hieman säikäytti, koska kuvittelin heti, että tapahtuma on peruttu. Onneksi kyse oli vain siitä, että loppuunmyyty keikka oli siirretty Klubilta isompaan Pakkahuoneen saliin, minkä myötä lippuja tuli lisää saataville. Jokunen lisälippu varmasti myytiinkin, mutta tupa ei kuitenkaan ollut ääriään myöten täynnä, vaan väkeä oli paikalla sopivan väljästi. Yleisö koostui aika taviksen näköisistä tyypeistä, sillä pitkät hiukset, rässiliivit ja nahkareleet jäivät selvästi huppareiden ja ruutupaitojen varjoon. Jäi se liivi kyllä itseltäkin kotiin tällä kertaa.
Ehdin seuraamaan lämppärin settiä noin kolmen biisin ajan, mutta olisin voinut kuunnella enemmänkin, sillä meininki vaikutti hyvältä. Laahustava jyräys ja heleät melodiat olivat lähellä pääesiintyjän tyyliä, mutta enemmän jonnekin Swallow the Sunin suuntaan kallistuen. Lämmittelijän jälkeen piti odotella turhan pitkät 45 minuuttia ennen brittien nousemista lavalle, mutta onneksi palvelu pelasi kaljatiskillä liukkaasti. Paradise Lostin rumpalit ovat vaihtuneet säännöllisesti ja tällä kertaa pallilla istui joku lainamies Waltteri Väyrysen jätettyä bändin jokin aika sitten. Muutenhan kokoonpano oli sama kuin se on ollut bändin perustamisesta saakka.
Olen kuunnellut Paradisea paljonkin viime vuosina, joten oli mukavaa nähdä bändi viimein livenä. Uutta ja vanhaa matskua kuultiin sopivassa suhteessa ja uusimmalta levyltä hypättiin välillä jopa ihan vanhoihin death metal-aikoihin saakka. Setti oli kokonaisuudessaan hyvä, mutta sanon kuitenkin, että ihan täydellä intensiteetillä se ei minuun iskenyt. Yksi syy voi olla siinä, että Nick Holmes ei ole livenä erityisen vahva laulaja, vaikka albumeilla äänensä toimiikin. Pidin silti keikasta enimmäkseen, eivätkä tylsemmät hetket liikaa häirinneet.
[b]Paradise Lost & Hangman's Chair / Pakkahuone, Tampere[/b]
 
Syksyyn sopivia synkkiä tunnelmia maalailtiin hitaaseen tahtiin, kun Paradise Lost saapui Tampereelle yhdessä ranskalaisen lämppärin kanssa. Ennen keikkaa Tiketistä saamani tekstiviesti hieman säikäytti, koska kuvittelin heti, että tapahtuma on peruttu. Onneksi kyse oli vain siitä, että loppuunmyyty keikka oli siirretty Klubilta isompaan Pakkahuoneen saliin, minkä myötä lippuja tuli lisää saataville. Jokunen lisälippu varmasti myytiinkin, mutta tupa ei kuitenkaan ollut ääriään myöten täynnä, vaan väkeä oli paikalla sopivan väljästi. Yleisö koostui aika taviksen näköisistä tyypeistä, sillä pitkät hiukset, rässiliivit ja nahkareleet jäivät selvästi huppareiden ja ruutupaitojen varjoon. Jäi se liivi kyllä itseltäkin kotiin tällä kertaa.
 
Ehdin seuraamaan lämppärin settiä noin kolmen biisin ajan, mutta olisin voinut kuunnella enemmänkin, sillä meininki vaikutti hyvältä. Laahustava jyräys ja heleät melodiat olivat lähellä pääesiintyjän tyyliä, mutta enemmän jonnekin Swallow the Sunin suuntaan kallistuen. Lämmittelijän jälkeen piti odotella turhan pitkät 45 minuuttia ennen brittien nousemista lavalle, mutta onneksi palvelu pelasi kaljatiskillä liukkaasti. Paradise Lostin rumpalit ovat vaihtuneet säännöllisesti ja tällä kertaa pallilla istui joku lainamies Waltteri Väyrysen jätettyä bändin jokin aika sitten. Muutenhan kokoonpano oli sama kuin se on ollut bändin perustamisesta saakka.
 
Olen kuunnellut Paradisea paljonkin viime vuosina, joten oli mukavaa nähdä bändi viimein livenä. Uutta ja vanhaa matskua kuultiin sopivassa suhteessa ja uusimmalta levyltä hypättiin välillä jopa ihan vanhoihin death metal-aikoihin saakka. Setti oli kokonaisuudessaan hyvä, mutta sanon kuitenkin, että ihan täydellä intensiteetillä se ei minuun iskenyt. Yksi syy voi olla siinä, että Nick Holmes ei ole livenä erityisen vahva laulaja, vaikka albumeilla äänensä toimiikin. Pidin silti keikasta enimmäkseen, eivätkä tylsemmät hetket liikaa häirinneet.
25.09.2024
Evergrey & Cyhra / Olympia, Tampere
Parin vuoden tauon jälkeen oli mukavaa päästä kuuntelemaan livemusaa pitkästä aikaa ja kyllähän riittävällä äänenpaineella soitettu metalli hyväili jälleen sielua. Evergrey on minulle aika uusi tuttavuus, vaikka bändi onkin perustettu jo 90-luvun alussa, enkä ole ehtinyt vielä perehtyä sen tuotantoon kovin perusteellisesti. Ennen keikkaa otin tarkempaan kuunteluun uusimman albumin ja jonkun vähän vanhemman ja innostuin bändistä koko ajan enemmän. Keikan jälkeen oli fiilis, että Evergrey on jopa kehittymässä yhdeksi suosikeistani. Sen lievästi kokeellinen, kevyesti popahtava ja djenttaavan raskas tyyli tuntuu kuin itselleni tehdyltä.
Illan aloittanut Cyhra oli minulle entuudestaan täysin tuntematon, vaikka yhtyeessä kitaraa soittava Euge Valovirta onkin tullut nimenä usein vastaan. Lavalta kantautui jonkinlaista elektronisesti höystettyä meloheviä, mutta en siitä sen suuremmin vaikuttunut, vaikka lämmittelynä ihan hyvin toimikin. Kaikki kosketinjutut tulivat taustanauhalta, mikä on aina vähän mälsää ja varsinkin tässä tapauksessa, kun koskettimet olivat kerrankin miksauksessa kunnolla pinnassa.
Pääesiintyjä hoiti homman asiallisesti ja herrasmiesmäisesti, mutta kuitenkin vahvaa fiilistä välittäen. Bändistä huokuu niin levyillä kuin lavallakin jokin tosi miellyttävä sympaattisuus ja keikalla lopulta tajusinkin, että sen ytimessä sykkii lämmin AOR-sydän, jota matalavireinen junttaus ja laahaavat doom-osuudet eivät peitä. Keikan jälkeen oli lohdullinen olotila aivan kuin bändi olisi halannut minua. Kun laulaja-kitaristi Tom S. Englund lausahti yleisölle "Minä rakastan sinua", saatoin liikuttua maltillisesti.
Parin vuoden tauon jälkeen oli mukavaa päästä kuuntelemaan livemusaa pitkästä aikaa ja kyllähän riittävällä äänenpaineella soitettu metalli hyväili jälleen sielua. Evergrey on minulle aika uusi tuttavuus, vaikka bändi onkin perustettu jo 90-luvun alussa, enkä ole ehtinyt vielä perehtyä sen tuotantoon kovin perusteellisesti. Ennen keikkaa otin tarkempaan kuunteluun uusimman albumin ja jonkun vähän vanhemman ja innostuin bändistä koko ajan enemmän. Keikan jälkeen oli fiilis, että Evergrey on jopa kehittymässä yhdeksi suosikeistani. Sen lievästi kokeellinen, kevyesti popahtava ja djenttaavan raskas tyyli tuntuu kuin itselleni tehdyltä.
Illan aloittanut Cyhra oli minulle entuudestaan täysin tuntematon, vaikka yhtyeessä kitaraa soittava Euge Valovirta onkin tullut nimenä usein vastaan. Lavalta kantautui jonkinlaista elektronisesti höystettyä meloheviä, mutta en siitä sen suuremmin vaikuttunut, vaikka lämmittelynä ihan hyvin toimikin. Kaikki kosketinjutut tulivat taustanauhalta, mikä on aina vähän mälsää ja varsinkin tässä tapauksessa, kun koskettimet olivat kerrankin miksauksessa kunnolla pinnassa.
Pääesiintyjä hoiti homman asiallisesti ja herrasmiesmäisesti, mutta kuitenkin vahvaa fiilistä välittäen. Bändistä huokuu niin levyillä kuin lavallakin jokin tosi miellyttävä sympaattisuus ja keikalla lopulta tajusinkin, että sen ytimessä sykkii lämmin AOR-sydän, jota matalavireinen junttaus ja laahaavat doom-osuudet eivät peitä. Keikan jälkeen oli lohdullinen olotila aivan kuin bändi olisi halannut minua. Kun laulaja-kitaristi Tom S. Englund lausahti yleisölle "Minä rakastan sinua", saatoin liikuttua maltillisesti.
[b][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Evergrey & Cyhra / Olympia, Tampere
[/font][/size][/color][/b]
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Parin vuoden tauon jälkeen oli mukavaa[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] päästä kuuntelemaan livemusaa pitkästä aikaa ja kyllähän riittävällä äänenpaineella soitettu[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] metalli hyväili jälleen sielua. Evergrey on minulle aika uusi tuttavuus, vaikka bändi onkin perustettu jo 90-luvun alussa, enkä ole ehtinyt vielä perehtyä sen tuotantoon kovin[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] perusteellisesti. Ennen keikkaa otin tarkempaan kuunteluun uusimman albumin ja jonkun vähän vanhemman ja innostuin bändistä koko ajan enemmän. Keikan jälkeen oli fiilis, että [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Evergrey on jopa kehittymässä yhdeksi suosikeistani. Sen lievästi kokeellinen, kevyesti popahtava ja djenttaavan raskas tyyli tuntuu kuin itsellen[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]i tehdyltä.[/font][/size][/color]
 
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Illan aloittanut Cyhra oli minulle [/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]entuudestaan täysin tuntematon, vaikka yhtyeessä kitaraa soittava Euge Valovirta onkin tullut nimenä[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] usein vastaan. Lavalta kantautui jonkinlaista elektronisesti höystettyä meloheviä, mutta[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] en siitä sen suuremmin vaikuttunut, vaikka[/font][/size][/color][color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif] lämmittelynä ihan hyvin toimikin. Kaikki kosketinjutut tulivat taustanauhalta, mikä on aina vähän mälsää ja varsinkin tässä tapauksessa, kun koskettimet olivat kerrankin miksauksessa kunnolla pinnassa.[/font][/size][/color]
 
[color=#141414][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]Pääesiintyjä hoiti homman asiallisesti ja herrasmiesmäisesti, mutta kuitenkin vahvaa fiilistä välittäen. Bändistä huokuu niin levyillä kuin lavallakin jokin tosi miellyttävä sympaattisuus ja keikalla lopulta tajusinkin, että sen ytimessä sykkii lämmin AOR-sydän, jota matalavireinen junttaus ja laahaavat doom-osuudet eivät peitä. Keikan jälkeen oli lohdullinen olotila aivan kuin bändi olisi halannut minua. Kun laulaja-kitaristi Tom S. Englund lausahti yleisölle "Minä rakastan [/font][/size][size=3][font=Georgia, "Times New Roman", Times, serif]sinua", saatoin liikuttua maltillisesti.[/font][/size][/color]
- Risingshadow
- Keskustelut
- Konserttisali
- Kenen keikalla olet viimeksi käynyt?