Raapaleita

Terve.   Oon tässä koittanut aktiivista kirjoitusharrastusta käynnistellä uudestaan ja Shimo Suntilan innottamana alotin projektin, jossa tarkotus on kirjoittaa raapale päivässä vuoden ajan. Nyt kun näitä on kiertynyt jo kolmen viikon ajan sen sijaan, että olisin luovuttanut heti alussa, on aika lisätä paineita ja pyytää palautetta. Laitan raapaleet esiin melko kevyellä editoinnilla, joten hiottavaa löytyy paljon. Raapaleitakin ne on vaan perusidealtaan: jos teksti ei uppoa sataan sanaan, kirjotan enemmän. Genre liikkuu spefi-kentän laidasta laitaan ja käy välillä mainstreaminkin puolella. Tässä muutama esimerkki tyylistä:     [b]Sopeutumiskysymys [/b] Krelli pyyhälsi ohitse rotan perässä niin, että kynnet rapisivat alumiinilattialla. Katselimme sen menoa apaattisina – oli uskomatonta, että mikään jaksoi liikkua sellaista vauhtia viiden avaruudessa vietetyn viikon jälkeen.   "Minun Elmerini taittaisi niskat tuollaiselta yhdellä puraisulla", muistan kehuskelleeni kauan sitten katsellessamme, kuinka laivaston miehet kävelivät rinnat rottingilla halki kotikaupunkimme katujen hyvin koulutetut krellit kintereillään. Hyppypiskeiksi me niitä kutsuimme. Olimme paljon nuorempia silloin. Ja viattomampia.   Krelli kipitti takaisin omistajansa luokse rotta hampaissaan. Mies oli pukeutunut laivaston univormuun, arvomerkit oli revitty irti. Hän katsoi suoraan minuun työntäessään rotanraadon taskuunsa. Virneestä näki, että hän tiesi, mitä ajattelin. Luultavasti hän kuuli vatsani kurinan sinne asti.       [b] Meidän lapsemme muistavat [/b] Soittajat lämmittivät karkeiden rumpujensa vuodasta viritettyjä kalvoja nuotion hehkussa. Moni oli riisunut paitansa, he maalasivat tuhkalla toinen toistensa rintoihin monimutkaisia kuvioita. Se kai sopi tähän palaneeseen maailmaan.   Valtavan rummun ääni kumea ääni kajahti hämärässä; basso. Joku löi kätensä yhteen, ja muut tarttuivat rytmiin; diskantti. Meillä ei ole stroboja tai UV-valoja, on vain kokkomme loimuavat liekit ja tähtitaivas, joka erottui yläpuolellamme kirkkaampana kuin koskaan aiemmin.   Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu; tapailen tahtia liikkeissäni, joku hyräilee. Mietin menneitä aikoja: asioita, joita tiesin silloin. Minut saa hymyilemään ajatus siitä, että kuulo ja tasapaino sijaitsevat samassa kohtaa kehoa. Aivan kuin meidät olisi luotu tanssimaan.       [b]34,38€[/b]   Bensan pistävä löyhkä täyttää ilman, nakkaan kanisterin sivuun. Sinä raapaiset kaksi tulitikkua kerralla, leimahdus on viedä meiltä molemmilta kulmakarvat. Vieretyksin me katselemme, kuinka liekit kipuavat pitkin seinää.   Käännän katseeni sinuun. Tiedän, ettet ole värjännyt hiuksiasi kuukausiin ja punainen väri on jo kulahtanut, mutta sillä hetkellä olet liekeissä kauttaaltaan. Kasvosi hehkuvat hymyillessäsi.   Me katselemme, kuinka pätsi vääjäämättä syö kaiken: läppärini, luentomuistiinpanosi, valokuvakansiot, vanhempiesi aaveet, kosteusvauriot, kahvakuulat, osakekirjat, omakotitalohaaveet, tyhjäksi jääneen huoneen, tulevaisuudenpelkoni.   Minä riisun kravatin ja pikkutakin, sinä pikkumustasi. Polyesteri syttyy leimahtaen. Tämä olisi pitänyt tehdä kauan sitten. Otan kädestäsi kiinni, puristat lujempaa kuin koskaan ennen. Jos tämä on onnellisuuden hinta, kanisterillisen bensaa olisi saanut vuosi sitten vitosen halvemmalla.         Loput raapaleet löytää nyt ja toivottavasti myös jatkossa täältä: [url=http://365x100.blogspot.fi/]http://365x100.blogspot.fi/[/url]

Siis nämä eivät ole tasan sata sanaa pitkiä? Kielesi nimittäin on tyypillistä raapalekieltä, jossa ei ole yhtään turhaa sanaa, jotta mahdollisimman paljon asiaa saataisiin sopimaan sataan sanaan.   Pidin eniten toisesta raapaleesta, koska siinä oli aito oivallus tanssista, kuulosta ja tasapainosta. Tämäntyyppinen kama on juuri sitä, mihin raapalemuoto on omimmillaan. Ensimmäinen raapale jäi idealtaan hiukan vaisuksi. Vaikka siinä oli yllätys lopussa, se ei tuntunut juuri missään, ehkä siksi että dystopioita on jo nähty niin paljon. Viimeisen raapaleen sanoma, että onni löytyy rakkauudesta eikä materiasta on sen asteinen klisee, että en näe mitään pointtia kirjoittaa aiheesta.   Raapaleissa kiitän kuvailevan tekstin määrää. Sitä oli juuri sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän, ja kuvaillut asiat olivat ihan mielenkiintoisia.

Eivät tosiaan ole tasan sataa: aluksi pyrin pysyttelemään suurin piirtein sadassa sanassa, mutta se tuntui liian halvaannuttavalta, joten nyt sata sanaa on lähinnä minimipituus, joka on saavutettava ja tekstit ovat jotain sadan ja kahdensadan sanan väliltä. Tiivistä ilmaisua joutuu silti käyttämään, kaksisataa sanaakaan ei loppujen lopuksi ole kovin paljoa tilaa.   Dystopia on valitettavasti sellainen aihepiiri, johon nykymaailma tuntuu kirjoittamista ohjaavan. Jotkut dystopia-tekstit, joita olen kirjoittanut tämän projektin myötä eivät oikeasti edes ole scifiä, vaan pohjautuvat ihan suoraan uutisiin. Siitä voi tietysti olla montaa mieltä, että voiko joku genre käydä liian ylikäytetyksi. Valitettavasti en ihan jokaiseen tekstiin pysty tuon toisen raapaleen tasoisia oivalluksia saamaan, vaikka kovasti toivoisin.   "Meidän lapsemme muistavat" on yksi henkilökohtaisia lemppareitani tämän projektin myötä syntyneistä teksteistä, joten mukava kuulla, että sen oivallus tuntui vaikuttavalta. Pyrin varioimaan raapaleiden rakennetta mahdollisimman paljon, mutta oivallusrakenne on yksi mieluisimpia. Sellaisten kirjoittaminen vaan edellyttäis sitä, että oivaltelis kamalasti asioita. :D   "34,38€" nousi tammikuun lopussa pitämässäni äänestyksessä kuukauden pidetyimmäksi raapaleeksi. Ilmeisesti sen pohja-ajatuksen kliseisyys ei siis kaikkia häirinnyt. Henkilökohtaisesti en haluais tiivistyää sen sanomaa "onni löytyy rakkauudesta eikä materiasta" -fraasiin, mutta Roland Barthes on onneks pitänyt huolta siitä, ettei mun intentioillani oo paljoakaan väliä. ;) Toisaalta, millään tekstillä tuskin voi kaikkia miellyttää.   Kuvailu on mulle pitkään ollut ongelma: pidän kuvailusta ja jossain vaiheessa kirjoittamisharrastusta hirttäydyin siihen niin, että kaikista teksteistä tuli hidastempoista kuvailupuuroa, joka usein oli varsin raskasta lukea ja vielä raskaampaa kirjoittaa. Tämän projektin myötä yksi asia, johon olen koittanut kiinnittää huomiota on juuri kuvailu. Koitan pitää sen niin vähäisenä, kun tarinan kertomiseks on tarpeellista ja koitan myös kehittää omaa toleranssiani sen suhteen, että uskallan jättää lukijalle tilaa ja vastuuta maailman kuvittamisessa.   Kiitos kommentista, tekee hyvää kuulla mielipiteitä ja kritiikkiä! Pahoittelut, etten tätä aikaisemmin tullut siihen vastanneeksi.

Uusi kuukaus raapaleitten/mininovellien kirjoittelua saatiin kokoon, joten postailen niitä hieman tännekin taas; nää nous kaikkein suosituimmiks yleisöäänestykseesä. :D Tässä vaiheessa pituuden ohjesäännöks on vakiintunu jotain sadasta kahteensataan sanaan, joten nää ei ihan puhdasoppisia raapaleita oo. Tolla välillä kuitenkin pyritään pysyttelemään, ne joissa sanottavaa riittäisi pidemmällekin saa sitten lihotuskuurin erikseen, tällä hetkellä ainakin yks on päätymässä antologiaan     [b]   Tien päällä[/b]   Pystyssä törröttävä peukaloni onnistui viimein kiinnittämään ohi kaahaavan kuskin huomion. Otin pari hölkkäaskelta, kun auto kurvasi tienlaitaan. Harmaa Skoda, aivan samanlainen kuin meillä. Hyppäsin pelkääjänpaikalle reppu sylissäni. Kumpikaan ei sanonut mitään.   Hiljaisuutta jatkui tovin, tuijottelin vilistäviä aurausmerkkejä. Ajoimme reilusti yli rajoitusten. Se ei haitannut minua, ei lainkaan. “Mä olen pakomatkalla”, kuskini kuiskasi niin, että tuskin kuulin hänen sanansa.   En katsonut häneen vastatessani. “Mitä sä pakenet?” Oli hiljaista. Hän kohautti harteitaan.   “Mun elämää. Avomiestä, vuokrakaksioo, vuorotyötä.”   “Hassu sattuma. Munkin piti mennä palata kotiin tänään, mut löysinkin itteni motarin varresta liftaamasta väärään suuntaan.” Hiljaisuus laskeutui taas. Minun vuoroni särkeä se.   “Sä olisit voinu kertoo, että lähet. Mä oisin tullu mukaan.” Silloin hän katsoi minuun ensimmäistä kertaa.   “Sä muutut eri ihmiseks, kun sä lähet tien päälle. Sen miehen mä suostun ottaa kyytiin.”     [b] Metamorfoosi[/b]   Katson häntä, kuten vanhaa ystävää katsotaan; vanhaa ystävää, jota ei ole nähnyt vuosiin. Hän näyttää vanhemmalta, iho on kalpea ja silmäkulmiin on ilmestynyt pieniä ryppyjä. Onko hiusrajakin paennut aavistuksen verran? Siitä huolimatta, kun hän väläyttää hymynsä, tunnen oloni kymmenen vuotta nuoremmaksi.   Hymyilemme toisillemme, kumpikaan ei sano mitään. Hänen näkemisensä saa mieleni tulvimaan muistoja, tapahtumia ja tilanteita, jotka olin unohtanu jo kauan sitten. En tiedä pidänkö hänestä enää – tai pidinkö hänestä koskaan. Hän osasi olla todellinen kusipää silloin nuoruuden viinanhuuruisissa öissä.   Ehkä hän on kuitenkin aikuistunut nyt. Ihmisille käy niin. En tiedä vastausta, mutta minusta vaikuttaa siltä, että hän on tullut jäädäkseen. Se siis selvinnee pian. Käännän hymyillen hanan päälle ja huuhtelen partakarvat alas viemäriin.     [b] Alukseni, palatsini [/b] "Hei anteeks, mä etin..."   “Puoli parsekia suuntaan 036–220–159.” Nestor jäi hölmistyneenä tuijottamaan oranssihiuksista miestä, joka jatkoi matkaansa aluksen käytävällä vilkaisemattakaan häneen. "Luotaus E-13", mies jatkoi kääntyessään kulman taakse.   "Alec on meijän navigaattori. Se tykkää kävellä ympäriinsä, kun se ohjelmoi reititystä." Nestor käännähti rajusti; tyttö oli ilmestynyt kuin tyhjästä. "Sä oot vissiin meijän uus mekaanikko?"   "Häh, joo", Nestor vastasi päätään raapien. "Siis reititystä? Mut eihän sillä ollu ees mitään kamoja..."   "Joo, se tekee sen ulkomuistista." Tyttö virnisti.   "Ei helkutissa!" Nestor pudisteli päätään. "No ehkä se onnistuu kaiken sen kybertauhkan kaa..."   "Sehän siinä onkin. Kaikki ne piuhat tulee ulos sen päästä, mut mikään ei mee sisään", tyttö kertoi ääntään madaltaen. "Se oikeesti muistaa sen kaiken."       Lisää löytyy tosiaan täältä, näitä on yks joka päivälle: http://365x100.blogspot.fi/