Raateluhukat hyökkäsivät seuraavana yönä.
Heräsin ulkoa kantautuviin huutoihin ja oudon metalliseen ujellukseen, joka osoittautui ison koiran kokoisten olentojen taisteluhuudoksi. Pimeydessä syöksähtelevät pedot olivat kuin arktisia haamuja, jotka kiersivät leiriämme epäselvinä ja uhkaavina.
Uuungin varotoimet pelastivat meidät: yövahdit olivat havainneet hangessa leiriämme kohti ryömineet raateluhukat hyvissä ajoin ja antaneet hälytyksen. Siinä vaiheessa kun astuin ulos teltastani, kaikki kymmenen peikkosotilasta ja molemmat soturivelhot olivat jo ryhmittyneet muodostelmaan, jossa he pystyivät puolustamaan leiriä kolmesta suunnasta samanaikaisesti. Pohjoinen selustamme oli turvattu, sillä leirimme sijaitsi suuren tunturin juurella, jonka etelärinne oli Uuungin mukaan liian jyrkkä raateluhukille.
Katsellessani yksi peikkosotilaista jännitti raskaan jousensa ja pudotti liian lähelle uskaltautuneen raateluhukan, joka rojahti hankeen kullanvärisen veren roiskuessa. Soturivelhot olivat loihtineet esiin sinihehkuisia valopalloja, jotka kiertelivät ilmassa leirimme ympärillä. Kylmässä valossa tarkastelin kuollutta raateluhukkaa. Se todella muistutti pienikokoista pakkasherraa, joskin kapeammalla nokalla ja ilman kaartuvaa sarvea. Sen valkeaan turkkiin oli punottu luisia koristeita.
Työnsin käteni takkini sisään ja sormeilin hermostuneesti hornanruoskan kylmää metallikahvaa. Vaistoni käski minua ottamaan aseen esiin ja käyttämään sitä, mutta ”tähtikansan” aseistuksen esittelyä paikallisille ei katsottu tutkijapiireissä hyvällä. Hornanruoska olisi vasta vihoviimeinen vaihtoehto jos oma henkeni olisi uhattuna. Niin kauan kuin näyttäisi siltä että seurueeni kykeni puolustamaan meitä, tyytyisin tarkkailemaan ja toivomaan parasta.
Raateluhukkia oli paljon, luultavasti yli sata. Ne jatkoivat piiritystään koko loppuyön ujeltaen koko ajan aavemaisesti, mutta tulivat vain harvoin lähelle. Toverinsa kuoleman jälkeen ne olivat hyvin varovaisia, mutta siitä huolimatta toinen soturivelhoista onnistui iskemään yhtä jonkinlaisella paukahtavalla loitsulla, joka lähetti kuuman paineaallon leirimme yli. En tiedä, selvisikö raateluhukka. Aamunkoitteessa pedot vetäytyivät metsän suojiin ja veivät myös kaatuneen toverinsa mennessään. Auringon noustua ainoat todisteet niiden hyökkäyksestä olivat myllätty hanki leirimme ympärillä sekä kullanväriset veriläikät siinä mihin epäonninen yksilö oli kuollut.
»Ne tulevat takaisin ensi yönä», Uuung ilmoitti. »Ja seuraavina öinä kunnes ruokamme loppuu. Ne odottavat että lähdemme liikkeelle nälästä heikkoina. Ne eivät anna meidän nukkua öisin. Kun olemme liian väsyneitä taistelemaan, ne tappavat meidät.»
Siksi ne siis ujelsivat, tajusin. Vaikka torjuisimme raateluhukkien hyökkäyksiä vuoroissa, jatkuva meteli pitäisi meidät kaikki hereillä. Se oli oikeastaan aika nerokasta – väsytysmetsästystä hyvin innovatiivisessa ja painajaismaisessa muodossa.
»Olemmeko turvassa päivällä?»
»Emme täysin. Raateluhukat tarkkailevat meitä. Jos huomiokykymme herpaantuu, ne voivat hyökätä myös valoisaan aikaan.»
»Minun on päästävä tapaamaan pakkasherroja.»
»Unohda pakkasherrat. Meidän on lähdettävä niin kauan kuin meillä on ruokaa vaellukseen. Jos liikumme nopeasti, ehdimme Ahjokaupunkiin viidessä tai kuudessa päivässä.»
Katsoin Uuungia vihaisesti ennen kuin tajusin, miltä tilanteen täytyi hänestä vaikuttaa: hänet oli määrätty suojelemaan kaukaa saapunutta oppinutta, jolla ei näyttänyt olevan alkeellisintakaan käsitystä tilanteen vakavuudesta. Raateluhukat olivat todellinen uhka, joka saattaisi tappaa koko seurueen. Uuung ja hänen miehensä olivat tehneet suoranaisen ihmeen selviytymällä viime yöstä, ja nyt tämä todellisuudesta vieraantunut, ilmeisen itsemurhanhakuinen oppinut halusi jäädä vaarojen keskelle sen sijaan että murehtisi omasta tai seuralaistensa turvallisuudesta.
Helvettiin nämä typerät naamiaiset ja puuttumattomuuden teeskentely, ajattelin. Uuung ja kumppanit olivat ansainneet taivaallisen väliintulon.
»Unohdat että olen tähtikansaa», sanoin. »Emme lähde minnekään. Ensi yönä näytän voimani ja tuhoan kaikki raateluhukat jotka osallistuvat piiritykseen. Jos laumasta jää jotain jäljelle, ne eivät taatusti uskalla enää uhata meitä.»
»En tiedä, onko…»
»Luota minuun. Olet vannonut uskollisuutta Ahjokaupungin käskynhaltijalle ja sitä kautta myös minulle. Minulla on voima hävittää raateluhukat jos ne vielä uhkaavat meitä.»
Uuung ei sanonut mitään. Hän kuitenkin painoi katseensa, minkä tulkitsin myöntymisen merkiksi.
»Lähden nyt tapaamaan Pfrathangtfangia. Pakkasherrojen leiriin on lyhyt matka joten en tarvitse saattajaa. Pitäkää te huolta meidän leiristämme siihen saakka kunnes palaan. Takaan, että ensi yön jälkeen olemme turvassa raateluhukilta. Onko selvä?»
»On.»
»Oikein hyvä.»
Minulta vei alle viisitoista minuuttia kävellä pakkasherrojen luokse. He olivat edelleen samassa paikassa, mutta nyt yksi aikuisista ja molemmat poikaset olivat kadonneet. Hangessa olevat jäljet johtivat metsän reunaa kohti. Tunsin ikävän kouraisun vatsassani, vaikkei mikään suoranaisesti viitannutkaan siihen, että poikaset olisivat päätyneet lihoiksi. Ehkä heille vain opetettiin metsästystä.
En koskaan saanut tilaisuutta kysyä asiasta, sillä niin pian kuin Pfrathangtfang näki minut, hän nousi seisomaan, pudisteli turkkiaan ja laahusti minua vastaan.
»Lähettiläs-Voneuman. Sinun on aika lähteä matkalle.»
Räpyttelin silmiäni hämmästyneenä. Tiesikö pakkasherra Raparperitaivaasta? Eilisen keskustelumme aikana mikään ei ollut viitannut siihen, enkä taatusti ollut kertonut hänelle.
»Matkalle?»
»Unimatkalle Ikimieleen. Me näytämme sinulle. Seuraa minua.» Vastausta odottamatta Pfrathangtfang kääntyi ja alkoi laahustaa kohti metsää sinne jo ennestään johtavien jälkien suuntaisesti. Seurasin tottelevaisesti. Olin liian hämmentynyt esittääkseni vastalauseita tai kysymyksiä.
Pfrathangtfang johdatti minut pienelle metsäaukiolle, jonka keskellä oli rosoreunaisista kivistä muodostunut luonnonkehä. Tajusin, että pakkasherrojen leirin puuttuva aikuinen ja molemmat poikaset seisoivat kehän toisella puolella. He tuijottivat minua.
»Istu tuonne», Pfrathangtfang komensi ja osoitti eturaajallaan kivikehää. Tein työtä käskettyä ja asetuin kivikehän keskellä olevaan painaumaan. Tajusin, että suoraan edessäni oli kaksi poikkeuksellisen korkeaa kiveä, joiden väliin eteläisen horisontin yllä riippuva Ikimieli mahtui. Aloin epäillä, ettei kehä ehkä ollutkaan täysin luonnollinen.
»Mitä nyt tapahtuu?»
»Vaiti!» Pfrathangtfang urahti. »Mitä näet?»
En ollut varma mitä hän tarkoitti. Istumapaikaltani näin vain kaksi suurta kiveä, niiden takana osan aukiosta ja metsänreunan sekä taivaalla kelluvan Ikimielen, jonka kiekko oli suurimmaksi osaksi yöpuolella. Aamupäivän auringonvalosta huolimatta sen pinnan hehkuvat kuviot erottuivat hyvin.
Tajusin että pakkasherrat olivat alkaneet pitää matalaa, lähes infraäänistä hyminää, joka voimistui koko ajan. Se tuntui värähtelevän kalloni luissa asti.
Sitten tapahtui jotain hyvin kummallista, jota minun on vaikea kuvailla sanoin.
Ikimieli näytti kasvavan. Ei kuitenkaan fyysisesti vaan pikemminkin merkityksellisesti. Tunsin sukeltavani sitä kohti vaikka samanaikaisesti istuin yhä kylmällä kivellä. Ikimieli ei enää näyttänyt kiekolta vaan *aukolta ymmärryksessä*.
Tajusin etten ollut yksin. Ympärilläni liikkui monia muitakin, mutten varsinaisesti nähnyt heitä. Värit olivat kirkuvia ja äänet maistuivat rakeisille. Jälkeenpäin tajusin, että kokemukseni olivat vahvasti synesteettisiä: aivan kuin jokin olisi peukaloinut aivojeni aisteja välittäviä hermoratoja ja johtanut silmistä saapuvan informaation kuuloaivokuorelle ja muodostanut uusia kytkentöjä kuulo-, maku- ja tuntoalueiden välille.
Tunne liikkeestä kävi voimakkaammaksi. Kiisin *aavistusten* keskellä.
Joku hyvin tuttu tuli minua vastaan. Aistimme sekoittuivat ja hetken ajan tunsin sekä alastonta kauhua että jälleennäkemisen riemua. Olin Ikimielessä. Neuroniikkapiirini kytkettiin pois päältä. Olin tyhmä ja hidas, tottumaton ajattelemaan itse. Joku puhui minulle mutta en ymmärtänyt sanoja.
Näkemäni äänet olivat korkeampia kuin taivas ja särisivät kuin sähkö iholla. Magia virtasi lävitseni kvanttiutuneen energian paketteina, jotka putosivat sateena *neljään suuntaan* joista yksi oli *vaikea*.
Putosin. Yritin huutaa mutta sain aikaan vain kihelmöintiä.
Äkkiä huomasin istuvani jälleen kivikehän keskellä. Oli yö, ja Ikimieli oli kadonnut horisontin taakse. Pfrathangtfang ja muut pakkasherrat olivat poissa. Hangessa olevista jäljistä päätellen he olivat palanneet samaa reittiä mitä olimme tulleet ja jättäneet minut yksin. Nousin horjahdellen ylös ja odotin, että sekoittuneet aistimukset palautuivat normaaleiksi. Neuroniikkapiirini toimivat jälleen. Tarkistin ajan ja järkytyin tajutessani, että olin ilmeisesti istunut paikoillani yli kahdeksan tuntia. Kummallista kyllä en tuntenut oloani edes kylmettyneeksi, vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla jäätynyt kuoliaaksi tai vähintäänkin kärsiä vaikeasta hypotermiasta.
Hoipuin takaisin pakkasherrojen leiriin, mutta he eivät olleet siellä. Lauman jäljet johtivat länteen, omaa leiriämme kohti. Tunsin kylmän möykyn vatsassani.
Minulla oli pahoja aavistuksia, mutta mikään ei voinut valmistaa minua siihen kammottavaan näkyyn joka minua kohtasi kun saavuin leirimme raunioille.
Raateluhukat olivat hyökänneet uudelleen, mutta tällä kertaa pakkasherrat olivat olleet niiden tukena. Uuung ja hänen miehensä olivat taistelleet urheasti ja surmanneet viisi raateluhukkaa, mutta lopulta silkka ylivoima oli ollut heille liikaa. Heidät oli revitty kappaleiksi. Verta oli kaikkialla. Raateluhukat ja pakkasherrat lojuivat punaiseksi värjäytyneessä hangessa ja kalusivat viimeisiä lihapaloja irti katkenneista luista.
Olin liian typertynyt pelätäkseni. Kävelin suoraan Pfrathangtfangin luo ja odotin. Pakkasherra ei osoittanut millään tapaa huomanneensa minua. Hänen luinen nokkansa jauhoi murskaantunutta päätä.
Lopulta sain sanottua: »Miksi?»
»Menikö unimatkasi hyvin, Lähettiläs-Voneuman?»
»Miksi teitte tämän? Miksi, helvetti soikoon?!»
Pfrathangtfang katsoi minua. Saatoin vain kuvitella, mutta minusta hän näytti hämmästyneeltä.
»He eivät olleet osa kaikkitarinaa.»
»Minä luotin teihin!»
»Sait mitä halusit. Etkö ole tyytyväinen?»
Tunsin äkillisen raivon nousevan sisälläni. Kylmän, laskelmoivan raivon, joka sai ajatukseni selkiytymään lopullisesti.
»Te murhasitte seuralaiseni.»
»He eivät olleet osa kaikkitarinaa», Pfrathangtfang toisti.
Vedin hornanruoskan esiin ja poistin varmistimen. Aktivoin kaksi peukaloni kokoista suojelurobottia, jotka nousivat suristen ilmaan ja alkoivat kierrellä pääni yläpuolella. Latasin neuroniikkapiireihini taisteluohjelman.
»Ette ole enää tekään», ilmoitin rauhallisesti ja poltin kymmensenttisen reiän Pfrathangtfangin nokan läpi.
Pakkasherra ulvaisi tuskasta ja kohosi takajaloilleen. Puoliksi syöty ihmispää kieri hangelle. Leirissä nousi täysi kaaos, kun pakkasherrat ja raateluhukat kavahtivat pystyyn ja yrittivät joko paeta tai käydä kimppuuni. Turhaan. Käänsin hornanruoskan leveälle säteelle ja kärvensin heidät niille sijoilleen. Turvarobottini iskeytyivät silmää nopeammin jokaisen minua uhkaavan muukalaisen läpi kuin niiden kehot olisivat olleet märkää pahvia. Kultainen veri sekoittui punaiseen.
Tapoin heidät kaikki. Raateluhukat, pakkasherrat ja niiden poikaset. En yrittänytkään tehdä heidän kuolemastaan helppoa. En kadu tekoani vielä tänäkään päivänä.
Kun olin lopettanut, kutsuin eksonauttihaarniskaani, joka oli kiertänyt Tieraa viimeiset neljä vuotta. Se saapui luokseni kahdessakymmenessä minuutissa.
»Mukava nähdä teitä jälleen, herra Voneuman», haarniska viestitti laskeutuessaan eteeni. »Mitä täällä on tapahtunut?»
»Oikeutta. Onko Raparperitaivas jo asettunut kiertoradalle?»
»Ei vielä, herra Voneuman. Mutta he tekevät niin kahden tunnin kuluessa.»
»Me lähdemme nyt. Ilmoita Kapteeni Darridanille, että olemme tulossa.»
Haarniska avautui ja otti minut sisäänsä. Minuutteja myöhemmin nousin ilmakehän yläkerrosten läpi kohti kiertorataa ja kohtaamista Ulkopuolisten kanssa.