Ikimieli

Tämmöinen aloitus. Jatkoa varmaan seuraa...   * * *   [center][b][u]IKIMIELI[/u][/b][/center]   Tuijotan alapuolellani kuohuvaa käsittämätöntä fraktaalimaisemaa, joka pilkistää esiin luonnottoman säännönmukaisten pilvikuvioiden keskeltä. Aika ajoin satunnaiset, erehdyttävästi salamoja muistuttavat energiapurkaukset tarjoavat välähdyksiä mittaamattomiin punahehkuisiin syvyyksiin. Minut erottaa noista syvyyksistä vain eksonauttihaarniskan suojaama käteni, joka puristaa ilmalukon ulkokammion seinässä olevaa kahvaa.   Kuulokeskukseeni saapuu Taivaannaulan lennonjohdon rauhallinen ääni: »Etäisyys Ikimielen ylimpään komputroniumkerrokseen kuusikymmentäyksituhattakaksisataa kilometriä. Polttoainevarasto täysi, elintoiminnot normaalit. Miltä tuntuu, herra Voneuman?»   Pakotan kasvoilleni kireän hymyn vaikka tiedän, ettei kukaan lennonjohdossa näe sitä. Olen kieltänyt haarniskaa välittämästä kasvokuvaani eteenpäin.   »Mitäs luulisit, helvetti soikoon?» En tiuskahda tarkoituksella, mutta neuroniikkapiirieni rauhoitustoiminnosta huolimatta hermoni ovat kireällä.   »Vielä voitte perääntyä...» lennonjohto aloittaa hetken hiljaisuuden jälkeen, mutta en anna heidän jatkaa.   »Älä sano noin edes leikilläsi. Olen tehnyt päätökseni ja se pitää.»   »Kuten haluatte, herra Voneuman. Kolmekymmentä sekuntia irtautumiseen.» Jälkimmäinen toteamus on puhtaasti muodollinen, sillä näen itsekin vääjäämättömästi nollaa kohti tikittävän laskurin, joka mittaa otollista hetkeä sinkauttaa minut kohti Ikimieltä.   Uusi ääni saapuu yhteyskanavalle. Se on matala ja oudon sukupuoleton.   »Tiesitkö, että suurin osa laskeutujista jänistää juuri tässä vaiheessa?»   Se on Kapteeni Darridan [i]Raparperitaivaasta[/i]. En näe alusta, sillä se on Taivaannaulan toisella puolella, kiinnittyneenä tutkimusaseman pyörimättömästä keskiosasta työntyvään kilometrien mittaiseen telakointivarteen. Minulla ei silti ole epäilystäkään, etteivätkö Kapteeni ja hänen miehistönsä seuraisi jokaista liikettäni ja haarniskani telemetriaa aivan yhtä herkeämättä kuin lennonjohtokin. En ole varma mitä he kuvittelevat hyötyvänsä tiedoista. Haluan ajatella, että he todella välittävät siitä mitä minulle tapahtuu.   »Iho umpeen, Kapteeni.»   »Kymmenen sekuntia.» Lennonjohto jälleen. Irrotan otteeni kahvasta ja astun ulkokammion reunalle. Pyörimisliikkeen tuottama painovoimailluusio on näin alhaalla melkein kaksi geetä, mutta eksonauttihaarniska lukee aivojeni sähkökenttiä ja ennakoi liikkeeni moitteettomasti: liikun konemaisen sulavasti ja kevyesti kuin höyhen. Sydämeni hakkaa ja tunnen kurkussani ikävän möykyn. Voisin sammuttaa tunteeni kokonaan, mutta ironisesti minusta [i]tuntuu[/i], että minun on tehtävä tämä kokonaan omana itsenäni.   Kapteeni pitää minua varmasti hulluna.   Ehkä olenkin.   Kun laskuri saavuttaa nollan, astun hetkeäkään epäröimättä ulkokammion reunan yli tyhjyyteen.

Jatkoa...   * * *   Keskellä pikkutalvea lähdin Ahjokaupungista pohjoiseen, kohti pakkasherrojen vaellusreittejä. Oli aikainen aamupäivä, mutta taivas oli sysimusta ja täynnä tähtiä. Ikimieli riippui matalalla eteläisen horisontin yllä ja peitti auringon kokonaan. Sen yöpuolella verkkaisesti tanssivat punahehkuiset kuviot erottuivat hyvin, samoin Taivaannaula, joka mateli Ikimielen kiekon poikki parin tunnin välein kuin eksynyt tähti. Tieralaiset kutsuivat Taivaannaulaa pakkasherrojen antamalla nimellä [i]Arrkopalk[/i], jota oli mahdoton kääntää suoraan millekään ihmisten kielelle. Lähin vastine oli ”Utelias silmä joka yrittää nähdä liikaa”.   Olin saanut saattajikseni kaksi mustakaapuista soturivelhoa sekä kymmenen Käskynhaltijan henkivartiokaartin peikkosotilasta. Se ei oikeastaan olisi ollut tarpeen: turkistakkini alla kannoin hornanruoskaa ja paria muuta asetta, joiden avulla olisin luultavasti selvinnyt mistä tahansa kuviteltavissa olevasta uhkasta. Kohteliaisuuden nimissä minun oli kuitenkin hyväksyttävä emäntäni tarjoama suojelus.   Enkä tietysti pannut pahakseni muiden ihmisten seuraakaan.   »Olkaa varovainen, Lähettiläs», Käskynhaltija sanoi kun nousin möhkälemäisen ratsuni selkään kaupungin rapistuvien muurien ulkopuolella. »Hovivelhoni puhui viime yönä jumalten kanssa. Ikimieli hallitsee taivasta ja henget ovat liikkeellä. Pikkutalvi on vaarallista aikaa matkustaa, jopa tähtikansan jäsenille.» Käskynhaltija oli sanoinkuvaamattoman lihava vanha nainen, joka lojui kahdeksan väkivahvan peikon liikuttamassa kantotuolissa turkiksiin kääriytyneenä. Hänen kasvoistaan oli näkyvillä vain silmät ja muhkea nenä, joka punoitti pakkasilmassa.   »Kiitän teitä huolenpidostanne ja vieraanvaraisuudestanne», vastasin kohteliaasti. »Pidämme kyllä silmämme auki kunnes tapaamme pakkasherrat. Lisäksi luulen, että jumalat ovat suopeita matkallemme. He suojelevat meitä varmasti.»   Käskynhaltijan silmät kapenivat melkein olemattomiksi viiruiksi läskipoimujen keskellä.   »Ette te minua hämää, Lähettiläs. Te ette oikeasti usko jumaliimme. Teinä en luottaisi heihin ensinkään.»   Kohotin kulmiani. Jälleen kerran sain vihiä siitä, että Käskynhaltija oli paljon älykkäämpi miltä näytti. Itse asiassa epäilin, että hän oli yksi ainoista ihmisistä koko Tieralla, jolla oli mitään käsitystä siitä kuka tai mikä oikeasti olin.   Hän oli tietenkin oikeassa: minä en [i]uskonut[/i] Tieran puolitiedostaviin jumaliin sen enempää kuin uskoin revontulten tai ukkosen taivaalliseen alkuperään. [i]Tiesin[/i], että tässä paradoksaalisessa maailmassa jumalat ja magia olivat todellisia, ja vaikka minulla ei vielä ollutkaan vedenpitäviä todisteita, olin varma että niille oli olemassa täysin luonnollinen selitys. Minun olisi vain keksittävä, mikä. Toivoin että pakkasherrat osaisivat auttaa.   »Älkää luottako myöskään pakkasherroihin», Käskynhaltija jatkoi. »Pakkasherroilla ei ole jumalia. He seuraavat aivan muita voimia, mutta en usko että he ovat itsekään perillä niiden aikeista. He voivat teeskennellä ystäväänne, mutta pettävät teidät hetkessä jos kuvittelevat hyötyvänsä siitä.»   Nyökkäsin epävarmasti. Minulla oli käytössäni kirjaimellisesti vuosisatojen historia ihmisten ja pakkasherrojen kanssakäymisestä, emmekä vieläkään ymmärtäneet heidän ajatuksenjuoksustaan juuri mitään. En silti muistanut yhtäkään varmistettua tapausta, jossa pakkasherrat olisivat suoranaisesti ”pettäneet” jonkun. Ehkä Käskynhaltija oli vain ennakkoluuloinen. Tai ehkä pakkasherrat olivat hyviä peittämään todisteet…   »Osaan kyllä olla varovainen, teidän korkeutenne. Tähtikansa ei olisi koskaan sallinut minun laskeutua keskuuteenne, elleivät he uskoisi minun kykenevän huolehtimaan itsestäni.»   »Siinä tapauksessa toivotan teille hyvää matkaa ja odotan innolla paluutanne, Lähettiläs. Ehkä kerrotte minulle tarinoita matkastanne kun jälleen tapaamme. Nyt suonette anteeksi, minun on palattava takkatulen ääreen tai jäädyn kuoliaaksi.» Käskynhaltija taputti käsiään kömpelösti yhteen ja peikot nostivat hänen kantotuolinsa ylös. Heidän kadotessaan muurin avoimesta pääportista pohdin kuumeisesti, miten joku niin massiivinen saattoi kylmettyä pikkupakkasessa.   Peikkokaartin johtaja Uuung saapui luokseni. Hän oli poikkeuksellisen suuri jopa peikoksi ja piti vaaleaa partaansa kahdella luukoristeisella letillä. Hänen voimakkaan kulmakaaren alta katselevat silmänsä olivat hailakansiniset ja hyvin pistävät.   »Aika lähteä», hän murahti. Nyökkäsin ja ratsastin odottavan seurueeni luo. Meillä oli edessämme pitkä matka, eikä kukaan meistä halunnut viivytellä yhtään pidempään.

Kohtasimme pakkasherrat viikon vaelluksen jälkeen.   Pfrathangtfang ja hänen laumansa olivat meitä vastassa kun saavuimme Frymitulajaka-tunturin juurelle. He kertoivat tarkkailleensa meitä jo päivien ajan ja neuvotelleensa pitkään, tappaisivatko ja söisivätkö meidät vai puhuisivatko kanssamme. He olivat päättäneet puhua.   Jokin alkukantainen saaliseläimen vaisto sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Vaikka tiesin, ettei minulla oikeasti ollut mitään pelättävää, pakkasherrojen silkka koko, heidän kahdeksanraajaisten, valkoturkkisten ruumiidensa pettävä kömpelyys ja heidän luisten nokkiensa takana välkkyvät veitsenterävät raateluhampaat herättivät auttamatta alitajuisia pelkoja. Koko heidän olemuksensa kieli pedoista, jotka kykenivät halutessaan liikkumaan salamannopeasti ja kaatamaan melkein minkä tahansa luonnollisen saaliin.   Onneksi minä en ollut luonnollinen saalis, ja pakkasherrat tuntuivat tietävän sen.   »Tajusimme että olet tähtikansaa», Pfrathangtfang kertoi. Hänen äänensä oli karkea, ujeltava jäljitelmä ihmisäänestä, joka syntyi ilman virratessa hänen nokkansa sisällä olevien kammioiden läpi. »Tähtikansaa ei voi saalistaa. Nousevat henki-itseydet ovat osa Kaikkitarinaa.» Hetken kuluttua hän lisäsi vielä: »Tähtikansa ei myöskään maistu hyvälle. Liikaa valelihaa ja kovettunutta öljyä. Tulee sairaaksi.»   Katsoin Pfrathangtfangia pitkään ja mietin, oliko hän juuri murjaissut vitsin. Pakkasherra vastasi katseeseeni neljällä pikkuruisella silmällä, jotka olivat ryhmittyneet keskeltä kalloa työntyvän kaartuvan sarven molemmin puolin. En kyennyt lukemaan pakkasherrojen ilmeitä lainkaan. Neuroniikkapiireihini varastoitujen tietojen mukaan heillä ei ollut mitään ihmisille avautuvaa huumorintajua.   Päätin sivuuttaa koko kommentin.   »Minä olen tähtikansan Lähettiläs Voneuman», esittelin itseni. »Olen vaeltanut maailmassanne jo neljän vuoden ajan etsien tietoa. Ihmisten ja peikkojen oppineet eivät osaa vastata kysymyksiini, joten päätin etsiä teidät.»   Pfrathangtfang päästi äänekkään töräyksen.   »Ja millaisia kysymyksiä sinulla on meille, Lähettiläs-Voneuman?»   Osoitin taivaalle.   »Kertokaa minulle Ikimielestä», sanoin. »Kertokaa minulle, miten kommunikoitte sen kanssa.»

Tarina on alusta asti raskasta scifiä, tunnelma ja settingi luodaan osaavasti ekoissa kappaleissa. Aika nopeasti myös tuli huumorielementit mukaan (tajusin homman olevan ainakin jossain määrin komediaa herra Voneumanin nimestä). Planeetta jossa fantasia onkin totta on mielenkiintoinen konsepti, näin saadaan sekoitettua korkeaa fantasiaa ja kovaa scifiä! Olen itsekin joskus fiilistellyt idealla pseudo-keskiaikaisesta planeetasta jonne laskeudutaan avaruusaluksilla. Tarinan taustalla vaikuttaa olevan syvällinen mytologia Ikimielineen kaikkineen! Juttu on kirjoitettu vetävästi, alussa jännitys siitä mitä tässä jännitetään on kouriintuntuvaa.

[quote="Tapsa" post=26862]Tarina on alusta asti raskasta scifiä, tunnelma ja settingi luodaan osaavasti ekoissa kappaleissa. Aika nopeasti myös tuli huumorielementit mukaan (tajusin homman olevan ainakin jossain määrin komediaa herra Voneumanin nimestä).[/quote]   Ajattelin pikemminkin, että kaukana tulevaisuudessa "modernien" kuuluisuuksien nimi saattaa olla vääntynyt erilaiseen muotoon ja olla käytössä tavallisen kansan nimenä siinä missä esim. raamatulliset Johannekset, Paulit ja Eevat nykyään... Von Neumannin vääntäminen Voneumaniksi tietenkin oli hienoinen nörttitesti, koska arvelin, että novellin kohdeyleisö huomaa yhteyden aika nopeasti...   Toinen vaihtoehto jota pohdin pitkään oli päähenkilön kirjoittaminen täysin nimettömäksi ja kaikkien hänen sukupuoleensa ja ulkoiseen olemukseensa viittaavien kuvausten karsiminen. Periaatteessa tämän voisi edelleenkin tehdä hienoisella muokkauksella; olen aina halunnut kirjoittaa tarinan, jossa minäkertojasta ei anneta mitään yksityiskohtia, jolloin lukija voi itse antaa hänelle haluamansa piirteet.   [quote]Planeetta jossa fantasia onkin totta on mielenkiintoinen konsepti, näin saadaan sekoitettua korkeaa fantasiaa ja kovaa scifiä! Olen itsekin joskus fiilistellyt idealla pseudo-keskiaikaisesta planeetasta jonne laskeudutaan avaruusaluksilla.[/quote]   Tämä on konsepti, jota olen pyöritellyt päässäni ties kuinka pitkään. Olen jo kauan halunnut kirjoittaa tarinan, jossa äärimmäisen looginen ja tieteellisesti orientoitunut ihmiskunta matkaa avaruudessa huipputieteen tuottamilla avaruusaluksillaan ja kohtaa lopulta maailman, jolla todellisuuden lait ovatkin hieman erilaiset. Sen sijaan että kauhistelisivat tätä tieteellisen maailmankuvansa anomaliaa, ihmiset päättävät tutkia sitä kylmän tieteellisesti... vaihtelevalla menestyksellä.   [quote]Tarinan taustalla vaikuttaa olevan syvällinen mytologia Ikimielineen kaikkineen! Juttu on kirjoitettu vetävästi, alussa jännitys siitä mitä tässä jännitetään on kouriintuntuvaa.[/quote] Sisäinen konsistenssi ja jatkuvuus ovat lähellä sydäntäni :3   Tykkään kirjoittaa tarinoita, joissa maailman kuvailu ja sen rakentamisessa käytetyt konseptit ovat yhtä suuressa osassa kuin itse juonikin. Parhaat scifitarinat ovat matkoja, joiden tulisi tarjota ajateltavaa alusta loppuun, ja tähän pyrin myös omissa väkerrelmissäni.

Jälleen jatkoa. Jee!   * * *   Taivaannaulan pyörimisliike sinkoaa minut kohti Ikimieltä. Yläpuolellani häilyvä käsittämättömän suuri kappale saa nopeasti hahmotettavan muodon kun minun ja tutkimusaseman välinen etäisyys kasvaa.   »…Ja irtautuminen! Hyvää matkaa, herra Voneuman!» lennonjohto ilmoittaa lähes riemukkaasti. Mieleni vastaanottaa eksonauttihaarniskani itse laskemia ja tutkimusasemalta saapuvia tietoja: suuntavektoreita, etäisyyksiä, korjattuja putoamisratoja, mikrosekunnin tarkkuudella laskettuja arvioita siitä, koska saavutan ensimmäisen, toisen ja kolmannen komputroniumkerroksen. Kolmannen kerroksen jälkeen ei ole arvioita. Emme ymmärrä Ikimielen sisäistä rakennetta riittävän hyvin tehdäksemme sellaisia.   Kun olen turvallisen välimatkan päässä Taivaannaulasta, eksonauttihaarniska lukkiutuu sukellusasentoon ja käynnistää antimateriamoottorinsa. Seurannut kiihdytys riittäisi tappamaan muokkaamattoman ihmisen, mutta kudoksiini istutetut nanokuidut jähmettyvät automaattisesti ja suojaavat sisäelimiäni samalla kun ylimääräiset veripumput huolehtivat aivojeni hapensaannista.   Hetken kuluttua näen Taivaannaulan ensimmäistä kertaa omin silmin:   Kaksi valkeaa torusta, joiden halkaisija on yli kaksitoista kilometriä. Niitä yhdistää toisiinsa tynnyrimäinen keskiosa, joka – toisin kuin torukset – ei pyöri painovoimailluusion tuottamiseksi. Keskiosasta työntyy neljä pitkää telakointivartta, joista kolme on vapaana ja vedettynä osittain sisään. Neljäs, minusta katsoen toisella puolella tutkimusasemaa, on ojentunut täyteen viidentoista kilometrin mittaansa. Sen päähän on kiinnittynyt Ulkopuolisten suurlinjuri [i]Raparperitaivas[/i], itsekin pienen kaupungin kokoinen tähtienvälinen alus, jonka mikrometeorien arpeuttama panssari kimaltaa kaukaisen auringon valossa. Taivaannaula ja [i]Raparperitaivas[/i] tuovat jostain syystä mieleeni jonkin eksoottisen syvänmereneliön, jonka kylkeen on kiinnittynyt valtava loinen.   Käännän huomioni Ikimieleen. Lentoratani alkaa vakautua, ja pian eksonauttihaarniska lähettää mieleeni lopullisen suuntavektorin. Se alkaa minusta ja johtaa suoraan ylimmän komputroniumkerroksen virtaavien muotojen keskelle. Neljä Ikimielen kuuta on näkyvillä voimakkaasti kaartuvan horisontin yläpuolella. Yksi niistä on Tiera, joka hehkuu hailakansinisenä sirppinä. Seuraavaan pikkutalveen on vielä monta viikkoa.   »Sehän meni hienosti», Kapteeni toteaa.   »Epäilemättä palat halusta nähdä, mitä minulle tapahtuu tuolla alhaalla», vastaan ajatusviestillä. Puhuminen yli kahdenkymmenen geen kiihdytyksessä olisi liian vaivalloista.   »En edes yritä kieltää.» Kapteenin äänessä kuuluu hienoinen hymy, mutta tiedän sen olevan pelkkää teatteria. »Toivon kuitenkin saavani sinut takaisin.»   »Palaaminen kuuluu minunkin suunnitelmiini.»   »Kuinka syvälle oikeastaan ajattelit laskeutua?»   Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta kun asia nousee puheeksi. Aiemmilla kerroilla en vain ole osannut antaa Kapteenille selkeää vastausta.   Enkä osaa nytkään. »En ole varma. Niin syvälle kuin on tarpeen.»   »Yksikään laskeutuja ei ole palannut viidettä komputroniumkerrosta syvemmältä», Kapteeni muistuttaa ikään kuin en tietäisi sitä. Hänen äänessään kuulunut hymy on kadonnut yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.   »Ehkä niin, mutta yksikään laskeutuja ei ole tiennyt sitä minkä minä tiedän.»   »Luulenpa, että lasket vähän liian paljon teoriasi varaan.»   »Tieteen vuoksi on joskus otettava riskejä. Ja onhan teillä kopioni.»   »Se on laiha lohtu [i]sinulle[/i], jos katoat Ikimieleen kuten suurin osa laskeutujista. Heidän viimeiset viestinsä ovat harvoin olleet mukavaa kuunneltavaa.»   En voi estää hieman typerää naurahdusta, joka muuttuu tuskaiseksi ähkäisyksi kiihdytyksen painaessa ruumistani kuin näkymättömän jättiläisen käsi.   »Minun pitäisi kai olla otettu siitä että Ulkopuolisten kapteeni kantaa huolta hyvinvoinnistani», sanon.   »Kannan huolta kaikista joiden katson kuuluvan miehistööni», Kapteeni vastaa ja onnistuu kuulostamaan melkein vakuuttavalta. »Olet kiinnostava persoona, herra Voneuman. Olisi sääli jos sinulle tapahtuisi jotakin selittämätöntä.»

En ole mikään scifin ystävä enkä tiedä aiheesta paljoakaan. Tämä tarina kuitenkin herätti mielenkiintoni ja sai minut odottamaan jatkoa. Minun silmääni teksti on sujuvaa eikä tökkää ainoassakaan kohdassa. Lisäksi pidän nimistä joita olet antanut asioille, kuten Taivaannaula ja Ikimieli.

[quote="Iikh" post=27362]En ole mikään scifin ystävä enkä tiedä aiheesta paljoakaan. Tämä tarina kuitenkin herätti mielenkiintoni ja sai minut odottamaan jatkoa. Minun silmääni teksti on sujuvaa eikä tökkää ainoassakaan kohdassa. Lisäksi pidän nimistä joita olet antanut asioille, kuten Taivaannaula ja Ikimieli.[/quote]   Yay! Jatkoa kyllä tulee jälleen pian. Minulla on pitkästä aikaa kunnon inspiraatio päällä ja valmis tarina, jonka haluan saada kerrotuksi.   Taivaannaula, Ikimieli, Tiera ja jokunen muu tarinassa esiintyvä nimi ovat peräisin suomalaisesta ja saamelaisesta mytologiasta; Taivaannaula on muinaissuomalaisten nimitys Pohjantähdelle, Tiera on kalevalaisessa tarustossa esiintyvä soturi ja Ikimieli väännös saamelaisen Ikämieli-tietäjän nimestä.   Mytologiset nimet planeetoilla ja avaruusaluksilla ja -asemilla ovat scifissa yleisiä, mutta ajattelin että käyttämällä nimenomaan suomalais-ugrilaista mytologiaa tarina vaikuttaisi persoonallisemmalta ja tunnelma olisi hiukan "hämärämpi" ja lowfantasymaisempi.

Itse en lue suomalaista scifiä, niin en osaa sen puolesta sanoa oikein juuta tai jaata. Scifiä olen lukenut isoja määriä nuorempana kyllä, mutta ulkomaalaista. Scifiinhän kuuluu juuri nuo kaikki laitteet, mutta muutamassa kohdassa tuntui, että lukijalle selitellään liikaa mitä mikin laite tekee tai ei tee. Jos lukija on scifin ystävä, niin peruseikat on varmasti tiedossa. Itse pelaan paljon scifipelejä kyllä, joten sen puolesta tunnistan monia "konsepteja" mitä viljelit tekstissä, kuten eksonauttihaarniska (jos tarkoitit exoskeleton).   Kannattaa miettiä asiaa myös siltä puolelta, että jos tuo päähenkilö on kokenut käyttämään noita laitteita, niin jaksaako hän enää kiinnostua selittämään kaikista niistä?   Kannattaa myös miettiä käyttääkö modenimpaa ulkoasua tekstissä.   Tässä hauska kohta:   "[i]Siinä tapauksessa toivotan teille hyvää matkaa ja odotan innolla paluutanne, Lähettiläs. Ehkä kerrotte minulle tarinoita matkastanne kun jälleen tapaamme. Nyt suonette anteeksi, minun on palattava takkatulen ääreen tai jäädyn kuoliaaksi.» Käskynhaltija taputti käsiään kömpelösti yhteen ja peikot nostivat hänen kantotuolinsa ylös. [b]Heidän kadotessaan muurin avoimesta pääportista pohdin kuumeisesti, miten joku niin massiivinen saattoi kylmettyä pikkupakkasessa.[/b][/i]"   Etenkin tuo lihavoitu teksti, ja kuinka se on sijoittunut kappaleessa. Tuollaisia lisää!   Tästä en oikein tykännyt:   "[i]Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta kun asia nousee puheeksi. Aiemmilla kerroilla en vain ole osannut antaa Kapteenille selkeää vastausta.   Enkä osaa nytkään. »En ole varma. Niin syvälle kuin on tarpeen.»[/i]"   Syy on se, että siinä selitellään dialogia. Turhaan selittelet dialogia, kun sanot vaan!   Tuo oli myös TOSI ISO PLUSSA, että :   "[i]Taivaannaula, Ikimieli, Tiera ja jokunen muu tarinassa esiintyvä nimi ovat peräisin suomalaisesta ja saamelaisesta mytologiasta; Taivaannaula on muinaissuomalaisten nimitys Pohjantähdelle, Tiera on kalevalaisessa tarustossa esiintyvä soturi ja Ikimieli väännös saamelaisen Ikämieli-tietäjän nimestä.[/i]"   Suosi suomalaista!   Peukalot pystyssä!

[quote="JPAP" post=27466]Itse en lue suomalaista scifiä, niin en osaa sen puolesta sanoa oikein juuta tai jaata. Scifiä olen lukenut isoja määriä nuorempana kyllä, mutta ulkomaalaista. Scifiinhän kuuluu juuri nuo kaikki laitteet, mutta muutamassa kohdassa tuntui, että lukijalle selitellään liikaa mitä mikin laite tekee tai ei tee. Jos lukija on scifin ystävä, niin peruseikat on varmasti tiedossa. Itse pelaan paljon scifipelejä kyllä, joten sen puolesta tunnistan monia "konsepteja" mitä viljelit tekstissä, kuten eksonauttihaarniska (jos tarkoitit exoskeleton).[/quote] Suomalainen avaruusscifi on aika pienimuotoista mutta kätkee monia helmiäkin. Etenkin Ursan aikoinaan julkaisemat novellikokoelmat sisältävät joitakin todella hyviä tarinoita, jotka ovat täysin verrattavissa ulkomaisten legendojen tuotantoon. Kanattaa ehdottomasti lukea jos jossain niihin törmäät.   Pidän yleensä selittävästä scifista, koska hyvin perustellut ja realistiset teknologiakuvaukset ovat minulle tärkeä osa tieteiskertomuksia. Yritän tietenkin olla selittelemättä liikaa, mutta on vaikea arvioida miten "asiantunteva" lukija on yleisen scifitermistön suhteen. "Eksonauttihaarniska" on tässä tarinassa eräänlainen avaruuspuvun ja exoskeletonin äärimmilleen viety yhdistelmä, joka kykenee tarvittaessa vaikka itsenäiseen planeettojenväliseen matkustukseen.   [quote]Kannattaa miettiä asiaa myös siltä puolelta, että jos tuo päähenkilö on kokenut käyttämään noita laitteita, niin jaksaako hän enää kiinnostua selittämään kaikista niistä?[/quote]   Päähenkilö on tiedemies eikä varmasti ole kovin tottunut käyttämään eksonauttihaarniskan tapaisia laitteita. Tästä saan (mielestäni) semihyvän tekosyyn selitellä asioita hänen suullaan. Tosin nyt kun asian mainitsit, jotkin selitykset vaikuttavat kieltämättä hieman itsestäänselvyyksiltä ja saatan editoida niitä hiukan tiiviimpään muotoon.   [quote]Kannattaa myös miettiä käyttääkö modenimpaa ulkoasua tekstissä. [/quote] Hmmm? Nyt en ole ihan varma mitä tarkoitat modernimmalla. Perustelisitko hieman tarkemmin? Omaa tekstiään on vaikea arvioida, joten kaikki kirjoitusta koskeva palaute on ensiarvoisen tärkeää kirjoitustyylin kehittämisessä.   [quote]Tässä hauska kohta:   "[i]Siinä tapauksessa toivotan teille hyvää matkaa ja odotan innolla paluutanne, Lähettiläs. Ehkä kerrotte minulle tarinoita matkastanne kun jälleen tapaamme. Nyt suonette anteeksi, minun on palattava takkatulen ääreen tai jäädyn kuoliaaksi.» Käskynhaltija taputti käsiään kömpelösti yhteen ja peikot nostivat hänen kantotuolinsa ylös. [b]Heidän kadotessaan muurin avoimesta pääportista pohdin kuumeisesti, miten joku niin massiivinen saattoi kylmettyä pikkupakkasessa.[/b][/i]"   Etenkin tuo lihavoitu teksti, ja kuinka se on sijoittunut kappaleessa. Tuollaisia lisää![/quote]   Tarina ei koskaan saa olla aivan vakava :-)   [quote]Tästä en oikein tykännyt:   "[i]Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta kun asia nousee puheeksi. Aiemmilla kerroilla en vain ole osannut antaa Kapteenille selkeää vastausta.   Enkä osaa nytkään. »En ole varma. Niin syvälle kuin on tarpeen.»[/i]"   Syy on se, että siinä selitellään dialogia. Turhaan selittelet dialogia, kun sanot vaan![/quote]   Hmmm, voipi olla että olet oikeassa. Toisaalta minusta tuntuu hiukan höntiltä kirjoittaa valtavasti dialogia putkeen ilman mitään ulkoista kuvailua. Isaac Asimov sai sen toimimaan, mutta en ole yhtä luonteva kirjoittaja.   [quote]Tuo oli myös TOSI ISO PLUSSA, että :   "[i]Taivaannaula, Ikimieli, Tiera ja jokunen muu tarinassa esiintyvä nimi ovat peräisin suomalaisesta ja saamelaisesta mytologiasta; Taivaannaula on muinaissuomalaisten nimitys Pohjantähdelle, Tiera on kalevalaisessa tarustossa esiintyvä soturi ja Ikimieli väännös saamelaisen Ikämieli-tietäjän nimestä.[/i]"   Suosi suomalaista!   Peukalot pystyssä![/quote]   Tällä linjalla jatkan. Olen nähnyt riittävästi kreikkalaisen tai viikinkimytologian mukaan nimettyjä avaruusaluksia ja planeettoja. Nyt on aika näyttää, että suomalainen nimistö voi olla aivan yhtä toimivaa ja vaikuttavaa... ja varmasti vähemmän käytettyä!

Tarina: jatkuu.   * * *   Pakkasherrat ovat Tieran alkuasukkaita – tai ainakin he ovat eläneet planeettakuulla paljon ihmisiä kauemmin; täyttä varmuutta heidän alkuperästään ei ole, sillä Antereeuksen sopimus rajoittaa kaikkia Tieralla suoritettavia kaivauksia. Jopa Ulkopuoliset ja Aurelian Teknokratia ovat allekirjoittaneet sen, vaikka yleensä he pyrkivät viimeiseen asti välttämään kaikkia tiedon- ja tieteenedistämisen rajoituksia.   Pakkasherrat ovat sopeutuneet hyvin pohjoisten erämaiden karuihin oloihin. He vaeltavat saaliseläintensä perässä pieninä laumoina, joita johtaa aina vanhin ja kokenein yksilö. He ovat pitkäikäisiä ja ilmeisen älykkäitä, mutta eivät ole koskaan kehittyneet kivikautta pidemmälle. Psykologisesti ja kulttuurisesti heillä on hyvin vähän yhteistä paikallisten ihmisten kanssa. Tästä huolimatta pohjoisten kaupunkivaltioiden asukkaat käyvät joskus kauppaa heidän kanssaan. Vastineeksi lihasta ja joistakin työkaluista pakkasherrat luovuttavat ihmisille omien poikastensa nahoista valmistettuja turkiksia. Perustavanlaatuisista eroista ihmisten ja pakkasherrojen ajattelutapojen välillä kertoo se, etteivät pakkasherrat ilmeisesti näe tässä järjestelyssä mitään kummallista: jos he eivät kykene ruokkimaan poikasiaan, poikaset tapetaan ja syödään, ja kaikki syötäväksi kelpaamaton materiaali käytetään hyödyksi. Pakkasherroilla ei näyttäisi olevan minkäänlaista uskontoa, mutta he tiedostavat Ikimielen vaikutuksen maailmaansa ja kykenevät kommunikoimaan sen kanssa tavoilla, joista muut tieralaiset osaavat tuskin edes unelmoida.   Siinä vaiheessa kun kohtasin Pfrathangtfangin lauman, viimeksi mainittu fakta oli pelkkää omaa teoriaani. Aiempina Tieralla viettäminäni vuosina olin vaeltanut päiväntasaajan saaristossa elävien faasimunkkien luostareista lauhkeiden alueiden tiheään asuttuihin kuningaskuntiin ja lopulta pohjoisen keskenään sotiviin kaupunkivaltioihin. Kaikkialla olin onnistunut tekemään paikallisiin hallitsijoihin vaikutuksen tähtikansan ”teknomagialla” tai ”ennustajanlahjoillani”. Todellisuudessa minulla oli reaaliaikainen yhteys kiertoradalla oleviin tarkkailusatelliitteihin ja välineet laatia niiden havaintojen pohjalta kohtuullisen tarkkoja ennusteita monista Tieran tapahtumista, kuten säätilojen muutoksista tai vihollisarmeijoiden liikkeistä. Toisinaan Tieran jumalat tai poikkeuksellisen voimakkaat magiankäyttäjät puuttuivat peliin ja vähensivät ennusteideni luotettavuutta, mutta yleensä olin paljon tarkempi kuin parhaatkaan tieralaiset ennustajat. Ja se riitti: olin päässyt tutustumaan velhokuninkaiden ja pappien keräämiin kirjastoihin ja niiden kaikkein salaisimpiin arkistoihin. Olin tavannut torneissaan eläviä muinaisia manaajia, jotka olivat venyttäneet elämäänsä loitsujen avulla vuosisatojen mittaisiksi ja perehtyneet syvemmälle magian luonteeseen kuin kuolevaisille ehkä oli turvallista.   He kaikki olivat tuottaneet minulle pettymyksen.   Tieralaisilla oli kohtuullisen hyvä käsitys siitä, mihin heidän magiansa pystyi, mutta kukaan heistä ei oikeasti tiennyt, miksi magia toimi niin kuin toimi. Edes väkevimmät velhot eivät vaivautuneet pohtimaan magian alkuperää ja tarkoitusta. Sen olemassaolo oli heille itsestäänselvyys, enkä ehkä voi syyttää heitä tästä asenteesta: Tieran ihmissivilisaatio on ainakin kolmekymmentätuhatta vuotta vanha, ja magia on ollut kiinteä osa sitä aivan alusta asti.   Siirtyessäni hitaasti pohjoisemmaksi olin kiinnostunut yhä enemmän pakkasherroista. Hekin käyttävät magiaa, mutta se on erilaista kuin ihmisten harjoittama ritualistinen, sanoihin ja ajatuskuvioihin perustuva loitsiminen: alkukantaisempaa ja vaistomaisempaa, mutta ei missään nimessä heikompaa. Lopulta Ahjokaupungin hovivelhon kiitettävän tarkat muistiinpanot alueen pakkasherralaumoista olivat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että he kykenisivät valaisemaan Tieran magian ja jumalten todellista olemusta paljon ihmisiä paremmin.   Epäilykseni osoittautuivat oikeiksi, mutta se ei suinkaan tarkoittanut että taival olisi ollut helppo: ensi alkuun pakkasherrat eivät olleet kovin halukkaita avautumaan minulle.   Ja kun he viimein avautuivat, he perivät – ja maksoivat – kammottavan hinnan.

»Monet ihmisvelhot uskovat, että magia on peräisin Ikimielestä», sanoin Pfrathangtfangille yhdessä ensimmäisistä keskusteluistamme. »Oletteko samaa mieltä heidän kanssaan? Entä ihmisten palvomat jumalat? Ovatko ne sidoksissa Ikimieleen?»   Istuimme pakkasherrojen ”leirissä”, joka koostui lauman massiivisista kehoista tiiviiksi puoliympyräksi järjestäytyneenä ja hyvin vähästä muusta. Kaksi poikasta kyhjötti aikuisten keskellä tuulensuojassa, mutta muut lauman jäsenet ottivat pohjoisesta puhaltavan hyisen puhurin täysillä vastaan. Lauma oli pysynyt paikoillaan jo tuntien ajan, ja puuterimaisen lumen dyynit olivat alkaneet kinostua heidän kylkiään vasten.   »Kaikki on sidoksissa Ikimieleen, Lähettiläs-Voneuman», Pfrathangtfang sanoi lyhyesti. Hän vastasi kyllä kysymyksiini mutta ei yleensä vaivautunut katsomaan minuun päin. Joskus tuntui siltä, etten edes puhunut Pfrathangtfangille vaan jollekin ruumiittomalle älylle, joka vain käytti pakkasherraa kaikupohjanaan.   »Oletko varma?» kysyin. »Tähtikansa ei ole sidoksissa Ikimieleen. Matkustimme yön tyhjyydessä kauan ennen kuin edes tiesimme Ikimielen olemassaolosta. Tai teistä ja maailmastanne.»   »Etäisyys ajassa ja tilassa on yhtä merkityksetöntä kuin puutteet tietämyksessä, Lähettiläs-Voneuman. Olet yksin. Et enää kauaa. Ikimielen aika koittaa myös sinulle ja muille tähtikansan jäsenille. Luulette paljon. Tiedätte vähän. Ette enää kauaa.»   En tajunnut mitään, joten esitin jatkokysymyksen: »Olemme kohdanneet monia maailmoja. Teidän maailmanne on ainoa, jossa on magiaa. Missään muualla velhot eivät kykene manaamaan esiin henkiä eivätkä jumalat vastaa ihmisten rukouksiin.»   »Sellaiset henget ja jumalat eivät ole vielä syntyneet.»   »Koska ne sitten syntyvät? Ja missä ne syntyvät? Ikimielessäkö?»   »Kaikki syntyy Ikimielessä. Jumalat ovat nousevia henki-itseyksiä kaikkitarinassa.»   »Mutta jos jokin ei ole vielä syntynytkään, miten se voi vaikuttaa meihin? Kehitimme tähtilaivamme ilman minkäänlaista magiaa tai jumalia, jotka olisivat opastaneet meitä ja kertoneet meille mitä tehdä.»   »He kertovat sen teille myöhemmin. Ikimielessä kaikkitarina on jo kerrottu.»   Ja tällä tavalla keskustelu jatkui tunnista toiseen. Pfrathangtfang ei koskaan kyllästynyt vastaamaan kysymyksiini, mutta hänen vastauksissaan ei myöskään ollut mitään järkeä. Kun lopulta luovutin ja palasin omaan leiriimme läheisen tunturin juurella, tunsin itseni ainoastaan aiempaa typerämmäksi.   Uuung oli järjestänyt ympärivuorokautisen vartion pienen telttakylämme ympärille. Vähintään kaksi peikkosoturia piti vahtia joka hetki, ja öisin myös jompikumpi soturivelhoista oli jalkeilla ja helpotti vahtien työtä valoloitsujen avulla. Tiera oli poistunut Ikimielen varjosta jo päiviä aiemmin, mutta pohjoisella pallonpuoliskolla vallitsi yhä hyytävä talvi. Päivässä oli vain muutama valoisa tunti, ja öisin lämpötilat putosivat lähes poikkeuksetta alle kolmenkymmenen pakkasasteen.   Uuung tuli tapaamaan minua telttaani.   »Petoja liikkeellä. Ei hyvä», hän murahti.   »Petoja?»   Peikko viittilöi kohti koillisessa olevaa kitukasvuista metsää.   »Raateluhukkia. Löysimme niiden jälkiä. Ne tietävät että olemme leiriytyneet ja kutsuvat muita laumansa jäseniä apuun.»   Neuroniikkapiirini kertoivat, että raateluhukat olivat puoliälykkäitä laumasaalistajia, jotka saattoivat olla kaukaista sukua pakkasherroille. Yksinään ne eivät olleet vaaraksi aseistautuneelle ihmiselle, mutta kerääntyivät liian vahvan saaliin löydettyään kymmenien yksilöiden joukkioksi, joka hyökkäsi pimeyden turvin.   »Kuinka paljon meillä on aikaa?»   »En tiedä. Ehkä huomisiltaan asti. Ehkä ne hyökkäävät jo tänä yönä ennen auringonnousua.»   »Sitten meidän täytyy ajaa ne pois. Olemme vasta löytäneet pakkasherrat. Emme voi lähteä vielä.»   Uuung veti syvään henkeä ja hetken kuvittelin, että hän esittäisi vastalauseen. Lopulta hän sanoikin vain: »Kyllä, Lähettiläs», ja laahusti ulos. Hetkeä myöhemmin kuulin hänen antavan ohjeita muille: vartijoiden määrä kaksinkertaistettaisiin ja loput nukkuisivat täydessä varustuksessa siltä varalta, että joutuisimme yllättäen hyökkäyksen kohteeksi.   Tarkistin hornanruoskani latauksen. Se näytti yhä yhdeksääkymmentäviittä prosenttia, vaikka olin ladannut aseen viimeksi yli neljä paikallista vuotta sitten. Olin toivonut selviäväni ekskursiostani ilman että joutuisin turvautumaan aseeseen. Näin jälkikäteen ajatellen on melko makaaberia, että tyhjensin lopulta koko virtakennon hillittömän raivon ja verenhimon vallassa juuri ennen lähtöäni Tieralta.   En kuitenkaan raateluhukkia vastaan.

"[i]Hmmm? Nyt en ole ihan varma mitä tarkoitat modernimmalla. Perustelisitko hieman tarkemmin? Omaa tekstiään on vaikea arvioida, joten kaikki kirjoitusta koskeva palaute on ensiarvoisen tärkeää kirjoitustyylin kehittämisessä.[/i]"   Tämäkin on taas sellanen aihe, että tosi iso.   Tiivistettynä:   dialogi täytyy merkata: - mitä - hä - jne   Modernissa tyylissä kehoitetaan mahdollisimman pelkistettyyn ilmaisuun ja ei selityksiä, annetaan vapaus lukijalle tulkita, ei esim. sanota mies mumisi tai nainen nauroi, vaan ilmeet ja asennot tulisi tulla repliikistä ilmi.   Olen myös sellaisessa uskossa, että ajatusviivat, puolipisteet, kaksoispisteet, kaikki tuollaiset pitäisi kaunokirjallisesta tekstistä karsia (tai ainakin pitää todella minimissä).

Tarina jatkuu. Älkää kysykö "miten", vaan "miksi"...   * * *   Raateluhukat eivät hyökänneet sinä yönä.   Sen sijaan sain tietää, että [i]Raparperitaivas[/i] oli palannut järjestelmään melkein puoli vuotta etuajassa. Kapteeni Darridan otti minuun henkilökohtaisesti yhteyttä, tunkeutuen ennestäänkin levottomiin uniini neuroniikkapiirieni kautta. Aluksi luulin hänen olevan osa untani, mutta lopulta tajusin, että hämmentävä tunne [i]läsnäolosta[/i] oli peräisin aivojeni keinotekoisista osista, jotka vastaanottivat kiertoradalta tulevaa signaalia.   »Toivottavasti tämä ei tule pahaan aikaan», Kapteenin ruumiiton äänianalogia sanoi, »mutta sinun on aika valmistautua lähtöön. Neuvottelumme aurelialaisten kanssa päättyivät ennenaikaisesti. Saavumme kiertoradalle parin päivän kuluttua emmekä aio odottaa kuukautta kauempaa ennen kuin jatkamme jälleen matkaa.»   Olisin voinut herättää itseni mutta tajusin, ettei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Voisin jatkaa keskustelua yhtä hyvin unessa kuin valveilla.   »Ette sitten voineet ilmoittaa tästä yhtään enemmän viime tingassa? Jos olette vain päivien matkan päässä, olette olleet järjestelmässä jo jonkin aikaa. Viikkoja ainakin.»   »Emme halunneet turhaan asettaa sinulle paineita. Arvelimme, että arvostat tutkimusrauhaa, joten otin yhteyttä vasta nyt. Sitä paitsi sinulla on vielä yli neljä viikkoa aikaa. Käytä se viisaasti.»   Kapteenin vastaus saapui melkein kahdenkymmenen sekunnin viiveellä. Hänen täytyi olla vielä useiden valosekuntien päässä. Kuvittelin [i]Raparperitaivaan[/i] planeettojenväliseen avaruuteen hidastamaan vauhtiaan pitkässä, viikkoja kestävässä jarrutuksessa, jonka aikana aluksen konversiomoottori muodosti taivaalle gammasäteilyn ja superraskaiden hiukkasten majakan.   »Menee helvetin tiukille, Kapteeni.»   »Ellet tule mukaamme nyt, joudut etsimään toisen aluksen tai odottamaan ainakin kymmenen vuotta ennen kuin seuraavan kerran vierailemme Ikimielen järjestelmässä.» Se oli toteamus. Kapteenin ajatusviesteissä ei koskaan ollut minkäänlaista tunnevivahdetta, mutta olin oppinut lukemaan häntä riittävän hyvin tietääkseni, ettei hän yrittänytkään kuulostaa töykeältä tai uhkaavalta.   »Olen ehkä saavuttamaisillani läpimurron. En ole varma, riittääkö neljä viikkoa. En mitenkään voi jättää työtäni kesken nyt.»   »Oletko jo selvittänyt, miten tieralaisten magia toimii?»   »En aivan. Mutta luulen, että pakkasherrat osaavat kertoa minulle. Olen nyt heidän luonaan.»   »Hyvä on», Kapteeni sanoi aavistuksen verran pidemmän viiveen jälkeen. »Voimme odottaa kauemmin jos se todella on tarpeen, mutta haluan tuloksia. Et ole ensimmäinen tutkija, joka on kuvitellut päässeensä jyvälle jostakin mullistavasta. Kontakti pakkasherroihin on kuitenkin jotain uutta, joten ehkä ansaitset viedä kenttätutkimuksesi loppuun. Puhumme lisää kun olemme lähempänä.»   »Kiitos, Kapteeni. Et kadu tätä», sanoin helpottuneena, mutta hän oli jo katkaissut yhteyden.   Herätin itseni ja astelin ulos teltastani. Nuotion ääressä istuva peikkosotilas vilkaisi minua ja paneutui jälleen vartaassa paistuvaan lihapalaan. Kohotin katseeni yötaivaalle ja käytin kiertoradalla olevien satelliittien tietoja paikantaakseni lähestyvän suurlinjurin. Ja toden totta: korkealla eteläisen horisontin yllä, kahden himmeän tähtikuvion välissä, erottui paljaalla silmälläkin pikkuruinen valopiste, joka ei kuulunut sinne. Taivaalla näkyi muutaman muukin planeettojenvälisessä avaruudessa liikkuvan aluksen ajoainevana, mutta tämä oli ainoa, joka oli tulossa suoraan kohti.   En saanut enää unta sinä yönä. Minulla oli äkkiä liikaa ajateltavaa. Hyväntekijöideni saapuminen kuvioihin monimutkaisti asioita melkoisesti, mutta avasi myös aivan uudenlaisia mahdollisuuksia, jotka olivat vasta alkaneet muodostua mielessäni.   * * *   »Haarniskassasi ei edelleenkään ole asejärjestelmiä», uusi ääni ilmoittaa. Tällä kertaa puhuja on tohtori Ildi [i]Raparperitaivaasta[/i] (vaikken uskokaan, että Ulkopuolisten Tiedemestarilla on mitään virallisesti tunnustettua tutkintoa). »Kaikki muu on kuitenkin paikoillaan. Itse asiassa otin vapauden päivittää haarniskan tekoäly juuri ennen lähtöäsi. Jos ja kun yhteys meihin väistämättä katkeaa syvemmällä Ikimielessä, tekoäly voi edelleen vastata kysymyksiisi ja auttaa sinua kaikin tavoin. Jos menetät tajuntasi - tai ymmärryskykysi - liian pitkäksi aikaa, tekoäly voi tehdä päätöksen kiertoradalle palaamisesta. Ellet sitten etukäteen kiellä sitä.»   »Kiitos», viestitän lyhyesti. »Luulisin. Tuskinpa siitä haittaakaan voi olla.» En ole ajatellut pysyä yhteyspimennossa yhtään kauempaa kuin on pakko, mutta se saattaa osoittautua välttämättömäksi teoriani todistamiseksi. En kuitenkaan kaipaa matkalleni keskustelukumppania. Ja ainoat kysymykset, jotka aion esittää, ovat Tieran jumalille.   Ildi on silti oikeassa: koskaan ei voi olla liian varautunut, etenkään kun valmistautuu kohtaamaan jotain, mikä on niin kaukana ihmisten tieteiden ulottumattomissa että vaikutamme sen rinnalla lähinnä [i]bakteereilta[/i].   Sukellussuunnassani Ikimieli näyttää täyttävän puolet maailmankaikkeudesta. Sen kaareutuminen on enää hädin tuskin havaittavaa. Sydämeni hakkaa.   Luovutan ja ajan läpi rauhoittavan ohjelman.   Alhaisimmalla tasolla tietenkin.

Raateluhukat [i]hyökkäsivät[/i] seuraavana yönä.   Heräsin ulkoa kantautuviin huutoihin ja oudon metalliseen ujellukseen, joka osoittautui ison koiran kokoisten olentojen taisteluhuudoksi. Pimeydessä syöksähtelevät pedot olivat kuin arktisia haamuja, jotka kiersivät leiriämme epäselvinä ja uhkaavina.   Uuungin varotoimet pelastivat meidät: yövahdit olivat havainneet hangessa leiriämme kohti ryömineet raateluhukat hyvissä ajoin ja antaneet hälytyksen. Siinä vaiheessa kun astuin ulos teltastani, kaikki kymmenen peikkosotilasta ja molemmat soturivelhot olivat jo ryhmittyneet muodostelmaan, jossa he pystyivät puolustamaan leiriä kolmesta suunnasta samanaikaisesti. Pohjoinen selustamme oli turvattu, sillä leirimme sijaitsi suuren tunturin juurella, jonka etelärinne oli Uuungin mukaan liian jyrkkä raateluhukille.   Katsellessani yksi peikkosotilaista jännitti raskaan jousensa ja pudotti liian lähelle uskaltautuneen raateluhukan, joka rojahti hankeen kullanvärisen veren roiskuessa. Soturivelhot olivat loihtineet esiin sinihehkuisia valopalloja, jotka kiertelivät ilmassa leirimme ympärillä. Kylmässä valossa tarkastelin kuollutta raateluhukkaa. Se todella muistutti pienikokoista pakkasherraa, joskin kapeammalla nokalla ja ilman kaartuvaa sarvea. Sen valkeaan turkkiin oli punottu luisia koristeita.   Työnsin käteni takkini sisään ja sormeilin hermostuneesti hornanruoskan kylmää metallikahvaa. Vaistoni käski minua ottamaan aseen esiin ja käyttämään sitä, mutta ”tähtikansan” aseistuksen esittelyä paikallisille ei katsottu tutkijapiireissä hyvällä. Hornanruoska olisi vasta vihoviimeinen vaihtoehto jos oma henkeni olisi uhattuna. Niin kauan kuin näyttäisi siltä että seurueeni kykeni puolustamaan meitä, tyytyisin tarkkailemaan ja toivomaan parasta.   Raateluhukkia oli paljon, luultavasti yli sata. Ne jatkoivat piiritystään koko loppuyön ujeltaen koko ajan aavemaisesti, mutta tulivat vain harvoin lähelle. Toverinsa kuoleman jälkeen ne olivat hyvin varovaisia, mutta siitä huolimatta toinen soturivelhoista onnistui iskemään yhtä jonkinlaisella paukahtavalla loitsulla, joka lähetti kuuman paineaallon leirimme yli. En tiedä, selvisikö raateluhukka. Aamunkoitteessa pedot vetäytyivät metsän suojiin ja veivät myös kaatuneen toverinsa mennessään. Auringon noustua ainoat todisteet niiden hyökkäyksestä olivat myllätty hanki leirimme ympärillä sekä kullanväriset veriläikät siinä mihin epäonninen yksilö oli kuollut.   »Ne tulevat takaisin ensi yönä», Uuung ilmoitti. »Ja seuraavina öinä kunnes ruokamme loppuu. Ne odottavat että lähdemme liikkeelle nälästä heikkoina. Ne eivät anna meidän nukkua öisin. Kun olemme liian väsyneitä taistelemaan, ne tappavat meidät.»   Siksi ne siis ujelsivat, tajusin. Vaikka torjuisimme raateluhukkien hyökkäyksiä vuoroissa, jatkuva meteli pitäisi meidät kaikki hereillä. Se oli oikeastaan aika nerokasta – väsytysmetsästystä hyvin innovatiivisessa ja painajaismaisessa muodossa.   »Olemmeko turvassa päivällä?»   »Emme täysin. Raateluhukat tarkkailevat meitä. Jos huomiokykymme herpaantuu, ne voivat hyökätä myös valoisaan aikaan.»   »Minun on päästävä tapaamaan pakkasherroja.»   »Unohda pakkasherrat. Meidän on lähdettävä niin kauan kuin meillä on ruokaa vaellukseen. Jos liikumme nopeasti, ehdimme Ahjokaupunkiin viidessä tai kuudessa päivässä.»   Katsoin Uuungia vihaisesti ennen kuin tajusin, miltä tilanteen täytyi hänestä vaikuttaa: hänet oli määrätty suojelemaan kaukaa saapunutta oppinutta, jolla ei näyttänyt olevan alkeellisintakaan käsitystä tilanteen vakavuudesta. Raateluhukat olivat todellinen uhka, joka saattaisi tappaa koko seurueen. Uuung ja hänen miehensä olivat tehneet suoranaisen ihmeen selviytymällä viime yöstä, ja nyt tämä todellisuudesta vieraantunut, ilmeisen itsemurhanhakuinen oppinut halusi jäädä vaarojen keskelle sen sijaan että murehtisi omasta tai seuralaistensa turvallisuudesta.   [i]Helvettiin nämä typerät naamiaiset ja puuttumattomuuden teeskentely[/i], ajattelin. Uuung ja kumppanit olivat ansainneet taivaallisen väliintulon.   »Unohdat että olen tähtikansaa», sanoin. »Emme lähde minnekään. Ensi yönä näytän voimani ja tuhoan kaikki raateluhukat jotka osallistuvat piiritykseen. Jos laumasta jää jotain jäljelle, ne eivät taatusti uskalla enää uhata meitä.»   »En tiedä, onko…»   »[i]Luota minuun[/i]. Olet vannonut uskollisuutta Ahjokaupungin käskynhaltijalle ja sitä kautta myös minulle. Minulla on voima hävittää raateluhukat jos ne vielä uhkaavat meitä.»   Uuung ei sanonut mitään. Hän kuitenkin painoi katseensa, minkä tulkitsin myöntymisen merkiksi.   »Lähden nyt tapaamaan Pfrathangtfangia. Pakkasherrojen leiriin on lyhyt matka joten en tarvitse saattajaa. Pitäkää te huolta meidän leiristämme siihen saakka kunnes palaan. Takaan, että ensi yön jälkeen olemme turvassa raateluhukilta. Onko selvä?»   »On.»   »Oikein hyvä.»   Minulta vei alle viisitoista minuuttia kävellä pakkasherrojen luokse. He olivat edelleen samassa paikassa, mutta nyt yksi aikuisista ja molemmat poikaset olivat kadonneet. Hangessa olevat jäljet johtivat metsän reunaa kohti. Tunsin ikävän kouraisun vatsassani, vaikkei mikään suoranaisesti viitannutkaan siihen, että poikaset olisivat päätyneet lihoiksi. Ehkä heille vain opetettiin metsästystä.   En koskaan saanut tilaisuutta kysyä asiasta, sillä niin pian kuin Pfrathangtfang näki minut, hän nousi seisomaan, pudisteli turkkiaan ja laahusti minua vastaan.   »Lähettiläs-Voneuman. Sinun on aika lähteä matkalle.»   Räpyttelin silmiäni hämmästyneenä. Tiesikö pakkasherra [i]Raparperitaivaasta[/i]? Eilisen keskustelumme aikana mikään ei ollut viitannut siihen, enkä taatusti ollut kertonut hänelle.   »Matkalle?»   »Unimatkalle Ikimieleen. Me näytämme sinulle. Seuraa minua.» Vastausta odottamatta Pfrathangtfang kääntyi ja alkoi laahustaa kohti metsää sinne jo ennestään johtavien jälkien suuntaisesti. Seurasin tottelevaisesti. Olin liian hämmentynyt esittääkseni vastalauseita tai kysymyksiä.   Pfrathangtfang johdatti minut pienelle metsäaukiolle, jonka keskellä oli rosoreunaisista kivistä muodostunut luonnonkehä. Tajusin, että pakkasherrojen leirin puuttuva aikuinen ja molemmat poikaset seisoivat kehän toisella puolella. He tuijottivat minua.   »Istu tuonne», Pfrathangtfang komensi ja osoitti eturaajallaan kivikehää. Tein työtä käskettyä ja asetuin kivikehän keskellä olevaan painaumaan. Tajusin, että suoraan edessäni oli kaksi poikkeuksellisen korkeaa kiveä, joiden väliin eteläisen horisontin yllä riippuva Ikimieli mahtui. Aloin epäillä, ettei kehä ehkä ollutkaan täysin luonnollinen.   »Mitä nyt tapahtuu?»   »Vaiti!» Pfrathangtfang urahti. »Mitä näet?»   En ollut varma mitä hän tarkoitti. Istumapaikaltani näin vain kaksi suurta kiveä, niiden takana osan aukiosta ja metsänreunan sekä taivaalla kelluvan Ikimielen, jonka kiekko oli suurimmaksi osaksi yöpuolella. Aamupäivän auringonvalosta huolimatta sen pinnan hehkuvat kuviot erottuivat hyvin.   Tajusin että pakkasherrat olivat alkaneet pitää matalaa, lähes infraäänistä hyminää, joka voimistui koko ajan. Se tuntui värähtelevän kalloni luissa asti.   Sitten tapahtui jotain hyvin kummallista, jota minun on vaikea kuvailla sanoin.   Ikimieli näytti kasvavan. Ei kuitenkaan fyysisesti vaan pikemminkin [i]merkityksellisesti[/i]. Tunsin sukeltavani sitä kohti vaikka samanaikaisesti istuin yhä kylmällä kivellä. Ikimieli ei enää näyttänyt kiekolta vaan [i]*aukolta ymmärryksessä*[/i].   Tajusin etten ollut yksin. Ympärilläni liikkui monia muitakin, mutten varsinaisesti nähnyt heitä. Värit olivat [i]kirkuvia[/i] ja äänet [i]maistuivat[/i] rakeisille. Jälkeenpäin tajusin, että kokemukseni olivat vahvasti synesteettisiä: aivan kuin jokin olisi peukaloinut aivojeni aisteja välittäviä hermoratoja ja johtanut silmistä saapuvan informaation kuuloaivokuorelle ja muodostanut uusia kytkentöjä kuulo-, maku- ja tuntoalueiden välille.   Tunne liikkeestä kävi voimakkaammaksi. Kiisin [i]*aavistusten*[/i] keskellä.   Joku hyvin tuttu tuli minua vastaan. Aistimme sekoittuivat ja hetken ajan tunsin sekä alastonta kauhua että jälleennäkemisen riemua. Olin Ikimielessä. Neuroniikkapiirini kytkettiin pois päältä. Olin tyhmä ja hidas, tottumaton ajattelemaan itse. Joku puhui minulle mutta en ymmärtänyt sanoja.   Näkemäni äänet olivat korkeampia kuin taivas ja särisivät kuin sähkö iholla. Magia virtasi lävitseni kvanttiutuneen energian paketteina, jotka putosivat sateena [i]*neljään suuntaan*[/i] joista yksi oli [i]*vaikea*[/i].   Putosin. Yritin huutaa mutta sain aikaan vain kihelmöintiä.   Äkkiä huomasin istuvani jälleen kivikehän keskellä. Oli yö, ja Ikimieli oli kadonnut horisontin taakse. Pfrathangtfang ja muut pakkasherrat olivat poissa. Hangessa olevista jäljistä päätellen he olivat palanneet samaa reittiä mitä olimme tulleet ja jättäneet minut yksin. Nousin horjahdellen ylös ja odotin, että sekoittuneet aistimukset palautuivat normaaleiksi. Neuroniikkapiirini toimivat jälleen. Tarkistin ajan ja järkytyin tajutessani, että olin ilmeisesti istunut paikoillani yli kahdeksan tuntia. Kummallista kyllä en tuntenut oloani edes kylmettyneeksi, vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla jäätynyt kuoliaaksi tai vähintäänkin kärsiä vaikeasta hypotermiasta.   Hoipuin takaisin pakkasherrojen leiriin, mutta he eivät olleet siellä. Lauman jäljet johtivat länteen, omaa leiriämme kohti. Tunsin kylmän möykyn vatsassani.   Minulla oli pahoja aavistuksia, mutta mikään ei voinut valmistaa minua siihen kammottavaan näkyyn joka minua kohtasi kun saavuin leirimme raunioille.   Raateluhukat olivat hyökänneet uudelleen, mutta tällä kertaa pakkasherrat olivat olleet niiden tukena. Uuung ja hänen miehensä olivat taistelleet urheasti ja surmanneet viisi raateluhukkaa, mutta lopulta silkka ylivoima oli ollut heille liikaa. Heidät oli revitty kappaleiksi. Verta oli kaikkialla. Raateluhukat ja pakkasherrat lojuivat punaiseksi värjäytyneessä hangessa ja kalusivat viimeisiä lihapaloja irti katkenneista luista.   Olin liian typertynyt pelätäkseni. Kävelin suoraan Pfrathangtfangin luo ja odotin. Pakkasherra ei osoittanut millään tapaa huomanneensa minua. Hänen luinen nokkansa jauhoi murskaantunutta päätä.   Lopulta sain sanottua: »Miksi?»   »Menikö unimatkasi hyvin, Lähettiläs-Voneuman?»   »Miksi teitte tämän? [i]Miksi, helvetti soikoon?![/i]»   Pfrathangtfang katsoi minua. Saatoin vain kuvitella, mutta minusta hän näytti hämmästyneeltä.   »He eivät olleet osa kaikkitarinaa.»   »Minä luotin teihin!»   »Sait mitä halusit. Etkö ole tyytyväinen?»   Tunsin äkillisen raivon nousevan sisälläni. Kylmän, laskelmoivan raivon, joka sai ajatukseni selkiytymään lopullisesti.   »Te murhasitte seuralaiseni.»   »He eivät olleet osa kaikkitarinaa», Pfrathangtfang toisti.   Vedin hornanruoskan esiin ja poistin varmistimen. Aktivoin kaksi peukaloni kokoista suojelurobottia, jotka nousivat suristen ilmaan ja alkoivat kierrellä pääni yläpuolella. Latasin neuroniikkapiireihini taisteluohjelman.   »Ette ole enää tekään», ilmoitin rauhallisesti ja poltin kymmensenttisen reiän Pfrathangtfangin nokan läpi.   Pakkasherra ulvaisi tuskasta ja kohosi takajaloilleen. Puoliksi syöty ihmispää kieri hangelle. Leirissä nousi täysi kaaos, kun pakkasherrat ja raateluhukat kavahtivat pystyyn ja yrittivät joko paeta tai käydä kimppuuni. Turhaan. Käänsin hornanruoskan leveälle säteelle ja kärvensin heidät niille sijoilleen. Turvarobottini iskeytyivät silmää nopeammin jokaisen minua uhkaavan muukalaisen läpi kuin niiden kehot olisivat olleet märkää pahvia. Kultainen veri sekoittui punaiseen.   Tapoin heidät kaikki. Raateluhukat, pakkasherrat ja niiden poikaset. En yrittänytkään tehdä heidän kuolemastaan helppoa. En kadu tekoani vielä tänäkään päivänä.   Kun olin lopettanut, kutsuin eksonauttihaarniskaani, joka oli kiertänyt Tieraa viimeiset neljä vuotta. Se saapui luokseni kahdessakymmenessä minuutissa.   »Mukava nähdä teitä jälleen, herra Voneuman», haarniska viestitti laskeutuessaan eteeni. »Mitä täällä on tapahtunut?»   »Oikeutta. Onko [i]Raparperitaivas[/i] jo asettunut kiertoradalle?»   »Ei vielä, herra Voneuman. Mutta he tekevät niin kahden tunnin kuluessa.»   »Me lähdemme nyt. Ilmoita Kapteeni Darridanille, että olemme tulossa.»   Haarniska avautui ja otti minut sisäänsä. Minuutteja myöhemmin nousin ilmakehän yläkerrosten läpi kohti kiertorataa ja kohtaamista Ulkopuolisten kanssa.

»Jos tämä yhtään helpottaa, niin nyt on myöhäistä korjata lentorataasi», tohtori Ildi sanoo. »Voit siis lopettaa murehtimisen. Viisitoista sekuntia ensimmäiseen komputroniumkerrokseen.»   Ne ovat elämäni pisimmät viisitoista sekuntia. Tuijotan rävähtämättä eteenpäin syöksyessäni viimeiset kilometrit Ikimielen ylimpään osaan.   Ikimielellä ei ole kiinteää pintaa. En edes huomaa siirtymää. En ole varma, mitä odotin.   »Ja läpi!» lennonjohto ilmoittaa. »Olette nyt Ikimielen osassa, jota kutsumme hiekkamyrskyvyöhykkeeksi.»   Nimitys on varsin osuva: kaikkialla ympärilläni kiitävät Ikimielen kaasukehän muodostavat mikroskooppiset koneet, joita täytyy olla triljoonittain. Haarniska ilmoittaa, että olemme keskellä tiheää nanokonepilveä, jonka yksittäiset komponentit liikkuvat melkein kahdentuhannen kilometrin tuntinopeudella. Ensimmäisten sekuntien aikana puku on havainnut ainakin kolmekymmentä erilaista nanokonetyyppiä.   Tohtori Ildi ottaa jälleen yhteyttä: »Elintoiminnot normaalit. Haarniskasi pitäisi olla täysin tiivis ylimmän kerroksen laitteistoa vastaan.» Hyvä niin, sillä ilman koheesiotehostinten suojaamaa pukuani hiekkamyrskyvyöhyke repisi lihat luistani muutamassa sekunnissa.   »Uskomme, että vain pieni osa ylimmän kerroksen nanokoneista osallistuu varsinaisiin laskentaprosesseihin», lennonjohto kertoo. »Niiden päätehtävä näyttäisi liittyvän lämmönpoistoon.»   Ja toden totta: Ikimielen syvemmistä kerroksista hohkaava punainen valo voimistuu entisestään kun vaihdan infrapunaan. Kaukana alhaalla [i]jokin[/i] tuottaa valtavat määrät hukkalämpöä.   Haarniska suorittaa äkillisen väistöliikkeen. Huomioni kiinnittyy suuriin tummiin möykkyihin, joita kiitää siellä täällä pölymäisen laitteiston seassa. Ne ovat suunnilleen nyrkkini kokoisia ja niiden pinta näyttää metalliselta.   »Ympärilläni on myös suurempia koneita. Pitäisikö huolestua?»   »Ei», lennonjohto vastaa. »Emme ole täysin varmoja niiden tehtävästä, mutta ne saattavat tuottaa uusia nanokoneita sitä mukaa kun vanhoja tuhoutuu. Ikimieleen laskeutuneet syväluotaimet ovat havainneet niiden nousevan alemmista kerroksista ja painuvan takaisin ilman mitään ennustettavaa kuviota.»   Minut valtaa äkillinen tunne siitä että olen eksyksissä pahemmin kuin koskaan ennen. Olen virus joka on juuri tunkeutunut nukkuvan jumalan elimistöön. Millainen immuunijärjestelmä minua odottaa syvemmällä? Olipa se millainen hyvänsä, minun on kohdattava se: sikäli kuin tiedän, yksikään laskeutuja ei ole kadonnut vielä ensimmäisessä komputroniumkerroksessa, mutta eipä kukaan ole päässyt siellä yhteyteen Ikimielen kanssa.   Haarniska etsii alaspäin johtavan virtauksen ja työntyy mukaan. Ensimmäistä kertaa tunnen aavistuksen verran kateutta [i]Raparperitaivaaseen[/i] jäänyttä kopiotani kohtaan.