Anakronisti (scifi-novelli)

Elikkäs uuden uutukainen scifi-novelli. Tämä sijoittuu samaan maailmaan kuin [url=http://www.risingshadow.fi/forum/leirinuotio/2820-idiotismin-muistomerkki][i]Idiotismin muistomerkki[/i][/url], vaikka ei olekaan suoraan sidoksissa siihen. Päivitän tarinaa sitä mukaa kun valmistuu, toivottavasti melko nopeaan tahtiin.   * * *   [size=5][u][b]ANAKRONISTI[/b][/u][/size]   [b]LUKU 1: TÄHDENLENTO[/b]   Tunsin hukkuvani.   Yritin epätoivoisesti pyristellä kohti pintaa, kohti valoa, mutta jäseneni olivat kylmän kangistamat ja tottelivat laiskasti. Keuhkoni olivat halkeamaisillaan.   Äkkiä pääni oli vedenpinnan yläpuolella, mutta vain hetken. Kylmä viima löi vasten kasvojani. Ehdin juuri ja juuri haukkoa henkeä ennen kuin jäätävä aalto painoi minut takaisin syvyyksiin. Hörppäsin vahingossa suullisen merivettä.   En kestäisi enää kauaa. Ellen pääsisi pian kuivalle maalle, olisin kuollut.   Tumma varjo lipui yläpuolellani. Laiva? Kuulin veden kohinan läpi huutoja.   ”Hukkuva vedessä!”   ”Tuokaa köyttä! Vetäkää hänet ylös!”   Silmissäni alkoi pimetä, mutta tunsin miten jokin kietoutui käsivarsieni alle ja kiristyi rintaani ja kainaloitani vasten. Kohosin ylöspäin ja sitten olin jälleen pinnalla. Vahvat, lähes polttavan kuumat kädet tarttuivat minuun ja kiskoivat minua ylös, ylös, vasten karkeaa puista seinää ja yli puisen laidan ennen kuin laskivat minut märälle kannelle. Olin laivassa tai veneessä.   Yskin ja oksensin suolavettä. Olin niin pahasti kohmeessa, että pystyin hädin tuskin liikkumaan. Taivas oli valkoinen ja sietämättömän kirkas, mutta yläpuolellani häilyi ihmishahmoja sekä jotain suurta, vaaleaa ja karvaista. [i]Järkäle?[/i] Mutta ei, se ei ollut Järkäle. Se oli vielä Järkälettäkin suurempi: se kohosi ihmishahmojen yläpuolelle kuin valkoisen turkin peittämä vuori. Sillä oli valtava pää ja keskellä otsaa paksu, käyrä sarvi.   Päässäni pyöri. [i]Mitä on tekeillä? Kuka on Järkäle?[/i]   Joku tarttui minuun, nosti minut puolittain seisovaan asentoon ja iski kämmenellään selkääni kerta toisensa jälkeen. Yökkäsin vielä kerran ja vedin sitten hinkuvasti henkeä. Viileä meri-ilma täytti kivistävät keuhkoni. En ole koskaan ollut mistään yhtä kiitollinen. Hetkeen en tehnyt muuta kuin hengitin katkonaisesti. Pelastajani odottivat hengitykseni tasaantumista ennen kuin yrittivät puhutella minua.   ”Oletko kunnossa, neiti? Onko muita selviytyjiä?” joku kysyi. Mies, jolla oli kova ja karkea ääni. Tajusin lievästi kummastuneena, että hänen käyttämänsä kieli oli minulle vierasta, mutta ymmärsin sitä silti.   ”Ei”, onnistuin raakkumaan. ”En tiedä. En usko. Mutta olen kunnossa.” Sanat tulivat ulos hitaasti ja kangertelevasti, mutta se saattoi johtua yhä hyvin kylmästä kuin kokemattomuudestani kielen kanssa.   ”Mikä on nimesi? Miten päädyit tänne?”   Hyviä kysymyksiä molemmat. Jouduin pinnistelemään ennen kuin muistin edes oman nimeni, mutta jostain syystä se ei vaivannut minua lainkaan niin paljon kuin olisi ehkä pitänyt. Tuntui kuin olisin unohtanut tuhat tärkeää asiaa, mutta samanaikaisesti tiesin, että olin kokenut tämän ennenkin, ja että tunne menisi lopulta ohi.   ”Olen Anira”, sanoin lopulta. ”Anira Fioran. En ole varma, mitä minulle on tapahtunut.”   ”Olit haaksirikossa.”   ”En ollut.”   Äkkiä jostain kuului hyvin matala ääni, joka oli kuin kuivuneiden luiden narinaa: ”Hän on tähtikansaa. Heittäkää hänet takaisin mereen.” Näin yhä pelkkiä epäselviä hahmoja kirkasta taivasta vasten, mutta tiesin äänen kuuluvan valkoisen turkin peittämälle lihasvuorelle. [i]Pakkasherralle.[/i]   En ollut varma, mistä nimi oli tullut mieleeni.   Hetken ajan vallitsi vain jännittynyt hiljaisuus.   Lopulta uusi ääni puhui: ”Onko se totta? Kuulutko todella tähtikansaan?” Se oli hiljainen mutta käskevä, täynnä vuosien johtajuuden tuomaa auktoriteettia, joka kuului jopa muutamassa sanassa.   ”Kuulun”, vastasin. Muistini tuntui aavistuksen verran selkeämmältä kuin hetkeä aiemmin. Kuuluin tähtikansaan, tai ainakin sillä nimellä paikalliset kutsuivat meitä. En ollut vielä aivan varma, keitä "me" itse asiassa olimme. Hetken epäröityäni lisäsin nopeasti: ”Älkää tappako minua. En halua teille pahaa.”   Ensimmäinen, karkea ääni puhui taas: ”Oletko varma, ettet muista mitään?”   ”Kyllä. Muistan ehkä myöhemmin.”   ”Hänestä on harmia. Heittäkää hänet yli laidan.”   ”Emme heitä, Rilkharmhar”, laivan kapteeniksi olettamani hiljainen mutta käskevä ääni sanoi. ”Viekää hänet hyttiini lepäämään. Antakaa hänelle kuivat vaatteet ja kuumaa juotavaa. Puhun hänelle, kun hän on toipunut.”   ”Teet virheen, Ryn.”   ”Se on lopullinen päätökseni.”   Pakkasherra ei sanonut enää mitään, kun joku puolittain talutti, puolittain raahasi minua kantta pitkin, sisään puisesta ovesta ja kannen alle, siunattuun lämpimään pimeyteen.   Se oli viimeinen asia, jonka muistan.

Herätessäni makasin turkispatjalla kapeassa puisessa vuoteessa. Minut oli peitelty turkiksilla ja kohottaessani peittoa näin, että ylläni oli nahkaremmeillä suljettava turkispaita ja turkishousut. Tiedostin etäisesti, että jonkun oli täytynyt riisua minut alastomaksi ja pukea minut paikallisiin vaatteisiin. En jaksanut välittää. Juuri nyt olin vilpittömän tyytyväinen siitä tosiasiasta, että olin välttänyt hukkumiskuoleman jäisessä meressä.   Tarkastelin ympäristöäni. Olin yksin, mitä ilmeisimmin keskikokoisen purjelaivan kannenalaisessa hytissä. Kuulin aaltojen lyövän laivan runkoa vasten, mutta oikealla puolellani olevasta pienestä pyöreästä ikkunasta näkyi vain pimeyttä. Olin kai ollut kanveesissa useamman tunnin. Ryniksi kutsuttu mies, joka oli luultavasti laivan kapteeni tai ainakin riittävän korkeassa asemassa saadakseen omat yksityistilat, oli käskenyt tuoda minut hyttiinsä, jossa oletin yhä olevani. Hytti oli pieni mutta hyvin kalustettu: vuoteen lisäksi siellä oli puinen kaappi ja kirjoituspöytä, turkispäällysteinen tuoli sekä seinähylly, jossa oli viisi nahkakantista kirjaa, jonkin eläimen luusta kaiverrettu koristeellinen tikari, joukko minulle tuntemattomia navigointi-instrumentteja sekä öljylamppu, joka toimi huoneen pääasiallisena valonlähteenä. Vuoteen jalkopäässä oli suuri matka-arkku. Rungonpuoleisella seinällä riippui koristeellinen seinävaate, joka kuvasi öisellä merellä seilaavaa purjelaivaa, jota jonkinlainen hirviö jahtasi. Nurkassa kyhjötti yksinkertainen kamiina, jonka raollaan olevasta luukusta näkyi viimeisillään hehkuva hiillos.   Joku oli jättänyt kirjoituspöydälle puisen tarjottimen, jolla oli pannullinen höyryävän kuumaa juomaa sekä yksi puinen pikari. Oletin niiden olevan minua varten. Kohottauduin varovaisesti istuma-asentoon. En kuitenkaan riittävän varovaisesti: näkökenttäni pimeni ja jyskyttävä päänsärky tuntui roihahtavan silmieni takaa ohimoille ja päälaelle. Olin vähällä yökätä uudestaan vaikka epäilin, ettei vatsassani ollut mitään oksennettavaa.   Vietin seuraavat minuutit hieroen ohimoitani ja odottaen päänsäryn laantumista. Lopulta yritin uudestaan. Kurkotin huolellisesti kohti tarjotinta ja onnistuin hivuttamaan sen syliini. Kaadoin pikarin puolilleen kuumaa juomaa ja nuuhkaisin sitä. Neste lemahti hieman kuivan merilevän ja vahvan teen lehtolapselle. Otin hörpyn. Maku oli kirpeä ja pippurinen, mutta ei täysin epämiellyttävä. Tyhjensin pikarin yhdellä kulauksella ja kaadoin itselleni toisen.   Olin melkein saanut sen tyhjäksi kun hytin ovi avautui ja sisään astui turkiksiin pukeutunut raskastekoinen mies. Hänellä oli ahavoitunut iho, paksu musta parta ja hyvin pistävät hailakansiniset silmät.   ”Olet hereillä, Anira Fioran”, hän sanoi. Tunnistin äänen Ryniksi. ”Miten voit?”   ”Paremmin, kiitos. Oletko sinä laivan kapteeni?”   Ryn nyökkäsi.   ”Kyllä. Olen Ryn Jäänpuskija, ja tämä on alukseni, [i]Lentävä Turso[/i]. Olet nukkunut viimeiset kahdeksan tuntia.”   Minua ei ollut koskaan aiemmin pelastettu. En tiennyt, mitä sanoa. Lopulta sanoin ensimmäiset, auttamattoman kliseiset asiat, jotka tulivat mieleeni: ”Pelastitte henkeni, vaikka ette tunne minua lainkaan. Olen teille ikuisesti kiitollinen. Jos voin joskus korvata tämän sinulle ja miehistöllesi…”   Ryn heilautti kättään vähättelevästi. ”En halua nähdä päivää, jona emme enää välitä muista ihmisistä sen vertaa, että vaivautuisimme auttamaan heitä hädässä. Mutta pystytkö viimein kertomaan, miten oikein päädyit keskelle Suurta Jäämerta ilman merkkiäkään aluksesta tai edes lautasta? Sanoit aiemmin olevasi tähtikansaa. Putositko todella taivaalta, kuten miehistöni on alkanut huhuta?”   Avasin suuni vastatakseni. Suljin sen kun tajusin, että mieleni oli edelleen yhtä sekamelskaa. Joitain muistoja oli kuitenkin palannut. Muistin saapuneeni Tieralle suurlinjuri [i]Koiranpäivien[/i] kyydissä. Matka Aureliasta oli sujunut hyvin, mutta loppua kohden jokin oli mennyt vikaan. Kapteeni Pomppu oli ollut oudon haluton siirtymään Tieran kiertoradalle. Oliko hän ollut huolissaan jostakin? En kuollaksenikaan kyennyt muistamaan.   ”Olen pahoillani”, sanoin hitaasti. ”En vieläkään muista kaikkea. Olen ehkä ollut jonkinlaisessa onnettomuudessa. Saatoin hyvinkin pudota taivaalta.”   Ryn ei edes yrittänyt salata pettymystään. Kun hän jälleen puhui, hänen äänessään oli epäilevä sävy: ”Rilkharmhar sanoo, ettei tähtikansan laivoja ole käynyt maailman lähellä moneen vuoteen. Hän sanoo, ettei sinun pitäisi olla täällä.”   Hätkähdin. [i]Koiranpäivät[/i] ja muut tähtialukset olivat niin isoja, että niiden olisi pitänyt olla helposti nähtävissä Tieran pinnalta käsin ilman apuvälineitäkin. Ei ollut mitenkään mahdollista, etteivät paikalliset olleet nähneet tähtikansan "laivoja" moneen vuoteen.   Ellei sitten…   Yritin tarkistaa päivämäärän neuroniikkasiirrännäisistäni.   Ne eivät vastanneet.   [i]Ne eivät vastanneet![/i]   Ajattelu pelkillä omilla aivoilla oli jotain, mihin en ollut ensinkään tottunut. Päähäni oli asennettu satojentuhansien edestä itseään huoltavia ja kehittäviä solutason tietokoneita, joiden ansiosta kykenin käsittelemään valtavia määriä tietoa ja pystyin tarkistamaan melkein minkä tahansa minua vaivaavan asian sekunnin murto-osassa. Jos neuroniikkasiirrännäiseni olivat rikki, ei mikään ihme, että tunsin oloni niin hämmentyneeksi ja toistaitoiseksi! Monet siirrännäisistä olivat olleet suoraan sidoksissa aivokuoreeni; jos jokin oli tuhonnut ne, minulla oli luultavasti myös aivovaurio…   En ollut sanonut mitään, mutta Rynin oli täytynyt nähdä jotain ilmeessäni. Hän näytti huolestuneelta.   ”Onko kaikki hyvin, Anira?”   ”On”, valehtelin. Surkea esitys. ”Ei”, sanoin hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. ”Onko ulkona selkeä taivas?”   Ryn vilkaisi kohti hytin pikkuruista ikkunaa ja pudisti päätään.   ”Taivas on ollut pilvessä jo melkein viikon yhteen menoon. Jos tähtikansan laiva on saapunut hiljattain, emme tietäisi siitä. Rilkharmhar kuitenkin väittää, ettei tähtikansaa ole käynyt täällä pitkään aikaan.”   Rilkharmhar. Pakkasherra. Oli harvinaista mutta ei täysin ennenkuulumatonta, että Tieran alkuasukas liittyi pohjoisilla merillä seilaavaan ihmismiehistöön. Yleensä sellaiset yksilöt olivat laumastaan karkotettuja hylkiöitä, jotka olivat hakeutuneet ihmisten seuraan enemmän olosuhteiden pakosta kuin omasta tahdostaan.   ”Rilkharmhar ei tiedä mistä puhuu. Saapumisestani ei voi olla kovin kauaa.”   Yritin muistella, kuinka monta muuta Antereeus-instituutin hyväksymää tutkijaa Tieralla oli, ja minne päin planeettakuuta he olivat laskeutuneet. Ilman neuroniikkasiirrännäisteni tuomaa varmuutta se oli yllättävän vaikeaa. Tiesin kuitenkin, että tutkijoita oli alle kaksikymmentä. Olimme lähellä pohjoista napapiiriä. Tiera oli enimmäkseen keskiaikainen maailma. Tieto mannertenvälisten etäisyyksien poikki kulki täällä äärimmäisen hitaasti tai ei ollenkaan. Oli mahdollista, että [i]Lentävän Turson[/i] miehistö ei tiennyt kiertoradalla olevista tähtialuksista siitä yksinkertaisesta syystä, että useimmat tutkijat olivat laskeutuneet paljon etelämmäksi, eivätkä heidät tuoneet alukset koskaan nousseet täällä horisontin yläpuolelle.   Tunsin oloni hieman paremmaksi nyt kun olin keksinyt jotenkuten järkevän selityksen sille paradoksaaliselle väittämälle, että olisin ensimmäinen ”tähtikansan” edustaja Tieralla vuosiin. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta selityksessäni olevia aukkoja ja epäkohtia. En luottanut pelkkään omaan mieleeni niin paljoa, että olisin uskaltautunut pohtimaan mitään kovin syvällisesti.   Ryn katseli minua edelleen varautuneen näköisenä. Mietin, miten hän ja muut paikalliset mahtoivat nähdä minut: hullu nainen, joka väittää tulleensa toisesta maailmasta tähtien takaa vaikka pysyy hädin tuskin liikkumaan omin voimin. Tieralaisten kunniaksi oli todettava, että he olivat keskiaikaiseksi sivilisaatioksi hyvin avomielisiä. Useimmat vastaavalla kehitysasteella olevat ihmiset olisivat epäilemättä noudattaneet Rilkharmharin neuvoa ja viskanneet minut yli laidan. Toisaalta tähtikansan salaperäiset lähettiläät eivät olleet läheskään kummallisimpia asioita, joihin tieralaiset saattoivat kotimaailmassaan törmätä…   Äkkiä tajusin jotain.   ”Mitä teitte alkuperäisille vaatteilleni?” kysyä töksäytin ja onnistuin kuulostamaan töykeältä ja syyttävältä, vaikka en ollut tarkoittanut kumpaakaan.   Ryn näytti häkeltyvän äkillisestä aiheenvaihdosta, mutta vastasi silti nopeasti: ”Ripustimme ne tietenkin kuivumaan. Kangas oli niin outoa, että olisin päätellyt sinun olevan tähtikansaa pelkästään sen perusteella. Mutta se ei taatusti sovi tähän ilmanalaan.”   ”Voisitteko tuoda ne minulle? Saatoin juuri keksiä, miten saavuin tänne.”

Kertomuksen maailma on jännittävä sekoitus purjelaivojen kadonnutta valtakautta ja avaruusmatkojen tulevaisuutta. Novelli vie lukijansa keskelle tapahtumia, aikajanaan. Toivottavasti tarina jatkuu, sillä tällaisenaan se jää kuin kesken. Toisaalta, lukijan mielikuvitus vauhdittuu: mitä oli ennen aikajanaa ja mitä on sen jälkeen.

[quote="Piru Naiseksi" post=48114]Kertomuksen maailma on jännittävä sekoitus purjelaivojen kadonnutta valtakautta ja avaruusmatkojen tulevaisuutta. Novelli vie lukijansa keskelle tapahtumia, aikajanaan. Toivottavasti tarina jatkuu, sillä tällaisenaan se jää kuin kesken. Toisaalta, lukijan mielikuvitus vauhdittuu: mitä oli ennen aikajanaa ja mitä on sen jälkeen.[/quote]   Tarinaan on tulossa edelleen jatkoa :-)   Olen tosiaan pitkään halunnut kirjoittaa tarinan, jossa yhdistyy keskiaikaista low fantasya ja futuristista scifia. En ole saanut mitään aikaiseksi ennen tätä, mutta käynnistyksen salaisuudeksi paljastui [i]in media res[/i] -aloitus.

Ryn nyökkäsi ja poistui hetkeksi. Kuulin hänen kolistelevan käytävää pitkin suuntaan, jonka oletin olevan aluksen perä. Hän jätti oven puoliksi auki, ja hetkeksi ovenrakoon ilmestyivät uteliaat pikkulapsen kasvot. Nähdessään minun tuijottavan takaisin lapsi – en ollut varma, oliko se tyttö vai poika – päästi pienen uikahduksen ja katosi. Kohotin kulmiani yllättyneenä. [i]Lentävä Turso[/i] oli ilmeisesti perheen tai perhekunnan operoima laiva. Ryn oli vielä ennakkoluulottomampi kuin olin kuvitellut. En olisi itse tuonut pieniä lapsia samaan alukseen laumastaan karkotetun pakkasherran kanssa; pakkasherrat olivat epäilemättä älykkäitä, mutta he olivat myös puhtaita petoja ja saattoivat riittävän helpon saaliin nähdessään menettää itsehillintänsä tyystin.   Keskenkasvuisten lisäksi he saalistivat mielellään sairaita ja heikkoja yksilöitä. Yritin olla ajattelematta asiaa enempää.   Ryn palasi alle minuutin kuluttua kantaen mukanaan ohutta, yksiosaista vaatetta. Hän ojensi sen minulle ja otin sen vastaan, vaikka olinkin jo tunnistanut sen. Keinokuituinen, kaapeliporteilla varustettu kangas oli täysin kuivunut, ja pidellessäni sitä tunsin uusien muistojen nousevan pintaan. Tunnistin rintamukseen painetun Ulkopuolisten Pomppu-klaanin symbolin, tyylitellyn koiran siluetin.   Käsissäni oli eksonauttihaarniskan kanssa tavanomaisesti käytettävä alushaalari. Se vahvisti epäilyjäni. Muistin, että Kapteeni Pomppu oli luvannut käyttööni täysin varustellun sukkulan, jossa olisi verholaite ja riittävästi polttoainetta koko kahden vuoden ekskursiotani varten. Sen sijaan olin ilmeisesti päätynyt Tieralle sotilastason avaruustaistelupuvussa, jossa oli sisäänrakennettu antimateriamoottori ja huippuluokan elossapitojärjestelmät. Eksonauttihaarniska kykeni tietenkin vaivatta laskeutumaan ilmakehällisen planeetan pinnalle ja nousemaan takaisin kiertoradalle, mutta se ei olisi voinut kuljettaa kaikkia tarvitsemiani instrumentteja.   Jäljelle jäi vain yksi johtopäätös: olin jättänyt suurlinjuri [i]Koiranpäivät[/i] kiireessä.   ”Sinulla ei ollut ylläsi muuta kuin tämä”, Ryn sanoi. ”En ole ennen nähnyt tähtikansan vaatteita, mutta olen kuullut tarinoita Lantimeran ja Ahjokaupungin satamissa. Osaatte todella valmistaa kankaita langasta, joka on ohuempaa kuin hämähäkinseitti.”   Nyökkäsin hiljaa yrittäessäni miettiä, mitä Tieran kiertoradalla oikein oli tapahtunut. Minulla ei ollut mitään selkeitä muistikuvia loppujarrutuksemme jälkeiseltä ajalta, joten saatoin vain arvailla. Mikään päähäni nousevista skenaarioista ei tuntunut kovin mukavalta.   Juuri nyt kaiken ylle nousi kuitenkin yksi polttava kysymys: jos olin laskeutunut Tieralle eksonauttihaarniskassa, missä haarniska oli nyt?   Kysyin Ryniltä, oliko hän nähnyt mitään epätavallista vesillä, joilta minut oli pelastettu, mutta hän pudisti päätään. ”Huak, toinen tähystäjistämme, huomasi sinut juuri kun olimme purjehtimassa ohitsesi. Lähin rannikko on yli sadan mailin päässä.” Hetken mietittyään hän lisäsi: ”Lähistöllä oli kuitenkin useita jäävuoria. Juuri niiden takia meillä oli kaksi tähystäjää yhden sijaan. Se luultavasti pelasti henkesi. Melkoinen sattumus.”   Sattumus oli siitä kaukana. Ilman neuroniikkapiirejänikin mieleni alkoi kehitellä todennäköisintä mallia tapahtumien kulusta:   Olin poistunut [i]Koiranpäivistä[/i] eksonauttihaarniskassa. Tämä ei ollut kuulunut suunnitelmiin, vaan jo tässä vaiheessa jokin oli ollut pahasti pielessä. Laskeutumiseni Tieralle oli epäonnistunut. Taustalla oli ehkä sama syy, jonka ansiosta olin joutunut jättämään aluksen. Eksonauttihaarniskani oli vaurioitunut, tehnyt pakkolaskun Suureen Jäämereen ja siirtynyt virransäästötilaan. Samalla sen oli täytynyt syväjäädyttää minut. Kun pohdin asiaa tarkemmin, tajusin että oireeni – osittainen amnesia, päänsärky ja heikotus – olivat kaikki liian nopean syväjäädytyksestä herättämisen tyypillisiä oireita.   [i]Tähtikansan laivoja ei ole käynyt maailman lähellä moneen vuoteen.[/i] Kauanko oikein olin ollut horrostilassa?   Tajusin, että haarniska oli ehkä yrittänyt pelastaa minut. Jos se oli päätynyt jollekin Rynin mainitsemista jäävuorista liian pahasti vaurioituneena korjatakseen itseään tai hälyttääkseen apua, sen tekoäly oli ehkä lopulta päätellyt, että paras tapa taata selviytymiseni oli luovuttaa minut jonkin paikallisen purjealuksen miehistön huomaan. Uhkapeliä, mutta siinä vaiheessa ehkä ainoa vaihtoehto. Tiesin, että Ulkopuolisten valmistamissa eksonauttihaarniskoissa oli oikea kolmostason tekoäly. Useimpien tähtivaltioiden ja planetaaristen hallitusten säätämät lait kielsivät asentamasta ajattelevaa mieltä pelkkään pukuun, mutta Ulkopuoliset eivät olleet tunnettuja sen enempää lainkuuliaisuudestaan kuin eettisyydestään.   ”Olemmeko tulleet pitkälle löytöpaikaltani?” kysyin.   ”Reilut neljäkymmentä mailia”, Ryn vastasi. ”Tuulet ovat olleet suotuisia.”   Minulta pääsi pettynyt pieni huokaus, mutta yritin silti: ”Onko mitenkään mahdollista palata takaisin? Jollakin jäävuorella voi sittenkin olla vielä yksi selviytyjä.” Venytin kaikkia todennäköisyyksien rajoja, mutta juuri nyt minulla ei ollut muitakaan johtolankoja. Jos pääsisin jututtamaan haarniskaa, se osaisi ehkä vastata kysymyksiini, olettaen että jäljellä olisi muutakin kuin alemman tason hätäohjelmia. [i]Ehkä. Olettaen.[/i] ”Korvaisin tietenkin vaivannäkönne parhaani mukaan. Tähtikansa ei unohda auttajiaan.”   Ryn katsoi minua miettiväisesti. ”Sanoit aiemmin, ettei muita selviytyjiä ollut”, hän huomautti.   ”Muistan nyt hieman paremmin. Sitä paitsi tämä selviytyjä ei olisi aivan samanlainen kuin minä. Luulen, että juuri se toi minut tänne. Se olisi…” hain oikeaa sanaa ”…eräänlainen tähtikansan rautasielu.” Rautasielut eivät olleet tavanomaisia missään Tieran kolkassa, mutta jos Lentävän Turson miehistö vieraili usein Ahjokaupungissa tai muissa paikallisen ”magian” keskuksissa, he olivat ehkä törmänneet pohjoisen velhoruhtinaiden rakentamiin käveleviin konstruktioihin. (Muistin samalla, että Aureliasta lähtiessäni olin toivonut saavani rautasielun syvämassaspektrometrin ja energiakenttäsensorin syyniin.)   Ryn näytti hieman yllättyneeltä.   ”Olen pahoillani”, hän sanoi hetken kuluttua, ”mutta olisi lähes mahdotonta löytää tarkkaa paikkaa, josta löysimme sinut. Lisäksi tuulet ovat olleet viime päivinä hyvin voimakkaita. Kaikki silloin näkemämme jäävuoret ovat jo ehtineet liikkua hyvän matkaa. Minun on myös ajateltava miehistöäni ja perhettäni. En voi riskeerata alustani seilaamalla keskellä jäävuoria etsimässä tähtikansan rautasielua, joka ehkä on, ehkä ei ole siellä.”   Nyökkäsin hitaasti.   ”Ymmärrän. Minulla ei tietenkään ole mitään oikeutta vaatia sinulta mitään kaiken tekemäsi jälkeen. Palaaminen löytöpaikalleni olisi muutenkin luultavasti ollut ajanhukkaa. Kiitos kuitenkin.”   ”Älä näytä niin pettyneeltä, Anira”, Ryn sanoi ja hymyili hieman. ”Olemme matkalla Lantimeraan ja saavumme sinne kahdessa päivässä. Jos muistisi ei ole palannut siihen mennessä, saat ehkä vastauksia Aratharin temppelistä.”   Arathar… Nimi oli minulle tuttu. Lantimeran saarivaltakunnan pääkaupungissa elävä Arathar oli yksi Tieran viidestä ”elävästä jumalasta” – salaisuuksien jumala. Hän näyttäytyi hyvin harvoin ja vastaanotti vieraita vielä harvemmin, mutta hän oli osoittanut kiinnostusta tähtikansaa kohtaan jo vuosisatojen ajan. Itse asiassa hän saattoi olla yksi ainoista olennoista koko planeettakuulla, joka [i]todella[/i] ymmärsi, keitä me olimme ja mitä teimme Tieralla.   Mikä tärkeämpää, Antereeus-instituutti oli aikanaan lahjoittanut hänelle puhelimen, jolla sai yhteyden Tieraa kiertävään harvalukuiseen satelliittiverkostoon ja sitä kautta lähistöllä oleviin avaruusaluksiin sekä kaukaiseen, Ikimieltä kiertävään tutkimusasema Taivaannaulaan. Jos Arathar tai hänen pappinsa antaisivat minun käyttää puhelinta, pelastus voisi odottaa vain muutaman päivän päässä.   ”Hyvä on”, sanoin. ”Lantimeraan siis. Autatko minut ylös vuoteesta? Mieleni tekee nyt vähän jaloitella.”   ”Minusta sinun pitäisi vielä levätä. On myöhäinen ilta. Voit käyttää hyttiäni tämän yön.”   ”Olen levännyt tarpeeksi. Haluaisin kävellä hieman. Ja tunnen tarvitsevani raitista ilmaa.”   Ryn kohautti turkiksen verhoamia olkapäitään eikä väittänyt enää vastaan. Hän ojensi suuren, känsäisen kätensä ja tuki minua kun heilautin jalkani vuoteen laidan yli ja nousin varovasti seisomaan. Näkökenttäni hämärtyi jälleen, mutta ei niin pahasti kuin aiemmin. Seisoin hetken paikallani ja hengitin syvään. Päässäni pyöri yhä hienoisesti, mutta tunsin olevani riittävän hyvässä kunnossa kävelläkseni.   Osittain Rynin tukemana hoipuin ulos hytistä [i]Lentävän Turson[/i] alakannelle.

Näin heti, että laiva oli pienempi kuin olin alun perin kuvitellut. Kapteenin hytti oli lähellä perää lyhyen keskuskäytävän varrella. Keskuskäytävän molemmin puolin oli neljä ovea ennen kuin se laajeni pieneksi varastotilaksi laivan peräosassa ja päättyi kannelle nouseviin portaisiin keulan suunnassa. Käytävän puolivälissä oli ruumaan johtava, puuristikon peittämä leveä luukku, ja sen yläpuolella kannelle johtava lastausluukku, joka oli nyt kiinni. Käytävää reunustivat reilun parin metrin välein sijoitettuihin tukipuihin kiinnitetyt riippumatot, joilla osasta makoili laivan miehistönjäseniä. Heidän katseensa kiinnittyivät minuun kulkiessamme ohi, mutta kukaan ei sanonut mitään.   Jo pelkkä käveleminen teki minulle hyvää. Päästessämme portaiden luo tunsin – juuri ja juuri – olevani riittävän vahva noustakseni ne ilman apua. Ryn pysytteli varmuuden vuoksi takanani kun nousimme kannelle vievälle raskaalle ovelle ja astuimme viileään yöilmaan.   Taivas tosiaan oli yhtenäisen pilvikerroksen peitossa. Siitä huolimatta ei ollut kovin pimeää, vaan pilvet näyttivät hohtavan sykkivää, aavemaista valoa, joka värjäsi siellä täällä seilaavat jäälautat kalpean vihertäviksi. Minulta vei hetken käsittää, mitä katselin. Vasta vilkaistuani kohti pohjoista horisonttia ja nähtyäni kapean kaistaleen tähtitaivasta tajusin, mistä valo oli peräisin: Tieran kuuluisat revontulet loimusivat kaikessa loistossaan, ja niiden valo hehkui jopa pilvikerroksen läpi.   Purjeet paukkuivat ja matala aallokko sai laivan keinumaan hienoisesti. Käännyin perää kohti ja annoin viileän tuulen puhaltaa kasvojani vasten. Normaalisti olisin nauttinut merituulesta, mutta nyt sen haju palautti mieleeni henkeen vetämäni suolaveden ja lähellä käyneen hukkumiskuoleman. Mutta ainakin ulkoilma virkisti. Tunsin pääni selviävän entisestään kun hengitin sisään ja ulos hitain, syvin vedoin.   [i]Lentävä Turso[/i] oli kaksimastoinen, keskiaikaisen Maan koggien tapainen mutta suurempi laiva, selvästi valtamerikäyttöön suunniteltu. Arvioin sen pituudeksi ehkä kaksikymmentäseitsemän metriä ja leveydeksi kahdeksan tai yhdeksän metriä. Miehistöä oli luultavasti jossain kahden- tai kolmenkymmenen välillä.   Minun ja Rynin lisäksi kannella oli vain vähän väkeä. Perän kahdesta ohjausairosta huolehti kalju mies, jolla oli minun reittäni paksummat hauikset ja kasvojen poikki kulkeva rosoreunainen arpi. Kannelle nostettua pientä soutuvenettä korjaili nuori mustahiuksinen nainen, jonka päättelin yhdennäköisyyden perusteella Rynin tyttäreksi.   Laivan keulassa kyhjötti paksun valkoisen turkin peittämä möykky, joka käänsi massiivista päätään meidän suuntaamme kuullessaan Rynin sulkevan alakannelle johtavan oven.   Rilkharmhar.   Pakkasherra, jonka mielestä minun ei pitäisi olla täällä. Pakkasherra, joka oli halunnut heittää minut takaisin mereen kuin syötäväksi kelpaamattoman kalan.   Pakkasherrat ovat yksi tunnetun avaruuden harvoista älykkäistä lajeista. Hiilipohjaisuutta ja kemiallista kiraalisuutta lukuun ottamatta he eivät ole mitään sukua Maan elämälle, mutta äkkiseltään katsottuna heitä on helppo erehtyä luulemaan nisäkkäiksi. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, ettei heissä oli juuri mitään terrestriaalista.   Rilkharmhar oli ainakin neljän metrin mittainen ja hänen säkäkorkeutensa täytyi olla lähempänä kahta metriä. Hän oli silti korkeintaan keskikokoinen. Nähdessään minut hän loksautti luista nokkaansa ja kääntyi jälleen tarkkailemaan merta. Oli järkeenkäypää, että Rilkharmhar oli yöllä tähystysvuorossa. Pakkasherrojen neljä mustaa silmää näyttävät pieniltä heidän valtavaa päätään vasten, mutta ne ovat itse asiassa suuremmat kuin kummituseläimellä ja hyvin valoherkät. Rilkharmharille pilvien läpi suodattuva revontulten loiste vastaisi lähestulkoon päivänvaloa ihmiselle.   Sitten tajusin, ettei hän olisi mahtunut sisään alakannelle vievästä ovesta. Ellei hän käyttänyt keskikannen lastausluukkua ja nukkunut ruumassa, hänen täytyi viettää [i]kaikki[/i] aikansa ulkona.   Huomasin ottaneeni puolenkymmentä askelta häntä kohti. Vilkaisin Ryniä.   ”Rilkharmhar”, sanoin osoittaen sanani kapteenille. ”Haluaisin hieman puhua hänestä. Haluaisin myös puhua hänelle, jos sopii.”   ”Siitä vain, jos hän on juttutuulella”, Ryn sanoi, mietti hetken ja lisäsi lähes anteeksipyytävään sävyyn: ”Ja jos totta puhutaan, en osaa kertoa hänestä kovinkaan paljoa. Hän on ollut osa miehistöäni jo vuosia, muttei ole koskaan ollut kovin halukas puhumaan itsestään. Luotan silti häneen. Hän on vaarantanut henkensä miehistön puolesta moneen kertaan.”   ”Hän halusi heittää minut yli laidan”, muistutin.   Ryn nyökkäsi. ”En tiedä, miksi hän käyttäytyi niin. Ehkä meidän molempien pitäisi jutella hänelle.” Hän lähti astelemaan pakkasherraa kohti, mutta pysäytin hänet.   ”Miten hän oikein päätyi miehistösi jäseneksi?”   Ryn mietti hetken. Hänen uurteinen otsansa rypistyi entisestään. ”Hän värväytyi. Siitä on melkein kymmenen vuotta. Olimme pysähtyneet Jatulisaaren satamaan ja kuulutimme hakevamme täydennystä miehistöön. Rilkharmhar oli ainoa, joka saapui paikalle eikä lähtenyt edes siinä vaiheessa kun selitin hänelle, että joutuisimme majoittamaan hänet pysyvästi kannelle. Lopulta päättelin, että pakkasherran voimista ja yönäöstä voisi olla hyötyä ja pestasin hänet. Hän on ollut osa miehistöä siitä lähtien.”   ”Tiedätkö, miksi hänet ajettiin laumastaan?”   ”En tarkkaan. Hän on antanut ymmärtää, että kyseessä oli jonkinlainen ylitsepääsemätön erimielisyys lauman johtajien kanssa.”   Nyökkäsin hitaasti ja kävelin lähemmäs Rilkharmharia. Pysähdyin parin metrin päähän hänestä. Suuresta koostaan huolimatta pakkasherrat olivat hyvin nopeita ja ketteriä, eikä heille tuottaisi mitään ongelmia juosta ihmistä kiinni. Pienen laivan kannella osa Rilkharmharin edusta kuitenkin nollaantui; jos hän saisi jonkinlaisen raivokohtauksen, ehtisin ehkä paeta takaisin sisälle ennen kuin hän saisi ruhonsa käännettyä ympäri.   ”Rilkharmhar”, sanoin, kuuluvammin tällä kertaa, vaikka epäilinkin että hän oli kuullut aiemman keskusteluni Rynin kanssa mainiosti. Kuten useimmilla yösaalistajilla, pakkasherroilla on erinomainen kuulo. ”Muistat varmaan minut. Olen Anira Fioran. Haluaisin hieman keskustella kanssasi.”   Rilkharmhar käänsi päätään niin, että vasemmanpuoleinen silmäpari tuli näkyviin. Hänen nokkansa raottui ja näin aavistuksen etusormeni mittaisista raateluhampaista, joita kasvoi kahdessa rivissä. Huomasin nyt, että hänen otsastaan työntyvä käyrä sarvi oli kärjestä murtunut.   ”Sinun ei pitäisi olla täällä”, hän sanoi kärisevällä äänellään ja kääntyi jälleen tuijottamaan merta.   Odotin hetken, mutta kun alkoi käydä selväksi, ettei hän aikonut sanoa enää mitään, jatkoin keskustelua itse: ”Aiemmin päivällä miehistötoverisi pelastivat minut merestä. Olisit halunnut heittää minut takaisin. Miksi toivoit kuolemaani? Sikäli kuin tiedän, pakkasherrojen ja tähtikansan välillä ei ole koskaan ollut erimielisyyksiä.”   ”Olette tulleet liian lähelle”, Rilkharmhar sanoi ikään kuin se selittäisi kaiken. ”Ette ole osa Ikimielen alkuperäistä tarinaa. Aiemmin tarina kesti teistä huolimatta. Mutta te ette jätä meitä rauhaan. Nyt tarina rakoilee. Kohta teistä tulee osa uutta tarinaa. Miten meille sitten käy?”   Ikimieli. Tämä liittyi siis jollain tavalla pakkasherrojen ”uskontoon”. Vilkaisin vaistomaisesti taivaalle, mutta Tieran emoplaneetta – jos sitä todella saattoi planeetaksi kutsua – oli tietenkin piilossa pilviverhon takana.   Tarinat ja erilaiset narratiivit nousivat usein esiin pakkasherrojen puheessa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun kuulin jonkun heistä väittävän, ettei tähtikansa kuulunut tarinaan.   ”En ymmärrä mitä tarkoitat. Aina ennen olette sanoneet, että kaikki on osa Ikimielen tarinaa, myös tähtikansa. Vai voiko Ikimieli… erehtyä?”   Rilkharmhar päästi kurkustaan syvän, matalan murahduksen, joka sai minut astumaan taaksepäin. Hän ei kuitenkaan liikahtanut paikoiltaan. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Kylvätte epäajatuksia vanhimpien mieliin. He kuuntelevat sokeasti Ikimieltä mutta eivät katso enää ympärilleen. Minä en kuuntele enää lainkaan.” Hän kohotti toisen kolmisormisista eturaajoistaan ja naputti murtunutta sarveaan. Oliko hän rikkonut sen itse? Ruumiinavausten perusteella näytti siltä, että aseen lisäksi pakkasherrojen sarvi antoi heille hyvin kehittyneen magneettiaistin; sarvi oli huokoista luuta, jonka tuhannet pikku kammiot olivat täynnä rautaoksidipitoista nestettä sekä nesteen mukana liikkuvia karvasoluja. Vanhan, edelleen todistamattoman teorian mukaan Ikimieli todella kommunikoi pakkasherrojen kanssa aiheuttamalla Tieran magneettikentässä hienoisia muutoksia.   Tai ehkä viestit oli tarkoitettu jollekulle aivan muulle, ja pakkasherrat vain salakuuntelivat niitä luonnonvalinnan tuloksena kehittyneen magneettiaistin avulla. Ei ollut vaikea uskoa, että jumalan viestien osittainenkin ymmärrys oli lajille verraton evolutiivinen etu.   ”Tähtikansa on aina välttänyt puuttumista tieralaisten asioihin ja uskomuksiin”, puolustauduin. ”Loppujen lopuksi emme ymmärrä maailmankaikkeutta juuri teitä paremmin. Pakkasherrojen vanhimmat ja ihmisten ruhtinaat toivottivat meidät itse tervetulleiksi, ja vierailumme ovat aina tapahtuneet teidän ehdoillanne.”   Ryn oli seisonut vierelläni sanomatta mitään, mutta nyt hänkin puhui: ”Hän on oikeassa, Rilkharmhar. Olemme tunteneet toisemme pitkään. Et ole koskaan ennen halunnut minun tappavan ketään. Liittyykö tämä tähtikansaa kohtaan tuntemasi viha jotenkin sinun ja laumasi väliseen… [i]välirikkoon[/i]?”   Tällä kertaa Rilkharmhar kääntyi kokonaan ympäri. Hän teki sen uskomattoman sulavasti ja paljon nopeammin kuin olin uskonut mahdolliseksi. [i]Se siitä ovelle juoksemisesta[/i]. Olin hätkähtänyt jälleen taaksepäin, mutta Ryn seisoi paikoillaan tyynenä ja vankkumattomana. Vilkaisin sivulleni ja näin, että soutuvenettä korjaillut mustahiuksinen nainen oli lopettanut työskentelynsä ja tuijotti suuntaamme jännittyneesti.   ”En vihaa tähtikansaa”, Rilkharmhar sanoi. ”Olen vastavoima tähtikansalle ja Ikimielen tarinaa omille teilleen ohjaaville voimille. Se on minun osani.”   ”En ymmärrä”, sanoin uudelleen. ”Mistä päättelet, että yritämme ohjata Ikimielen tarinaa mihinkään suuntaan? Emme tiedä Ikimielestä juuri muuta kuin että se on täysin käsityskykymme ulottumattomissa, ja me matkustamme tähdeltä toiselle lähes yhtä helposti kuin te matkaatte valtameren poikki.”   Jos olisin muistanut yhdenkin varmennetun merkinnän pakkasherrojen huumorintajusta, olisin tulkinnut Rilkharmharin päästämän törähtävän äänen sääliväksi naurahdukseksi. ”Te ette yritä mitään. Mutta ohjaatte tarinaa silti, sokeasti ja tajuamatta lainkaan mitä teette. Ikimieli tietää teistä nyt. Mitä lähemmäksi tulette, sen suurempi osa tarinaa olette.”   ”Sanoit itse, ettei tähtikansan laivoja ole käynyt maailman lähellä vuosiin”, Ryn huomautti.   ”Ei olekaan. Ei taivaissa käydyn taistelun jälkeen. Mutta nyt hän on täällä.” Rilkharmhar osoitti minua eturaajallaan. ”Hän on yksi tähdenlennoista. Toivoin, etteivät he koskaan heräisi. Joku voi tulla hakemaan heitä.”   Toistin pakkasherran sanat hitaasti ja varovaisesti, punniten tarkkaan niihin sisältyvää veret seisauttavaa implikaatiota: ”’Taivaissa käyty taistelu’... Näittekö todella sellaisen? Missä? Koska? [i]Kerro minulle[/i].” Minun on vieläkin vaikea uskoa sitä mitä tein seuraavaksi, mutta otin kolme pitkää askelta pakkasherraa kohti. Seisoin niin lähellä, että olisin voinut ojentaa käteni ja silittää sen selkäkyttyrän edessä riippuvaa päätä. Se olisi luultavasti ollut viimeinen tekoni.   Rilkharmharin kaikki neljää silmää katsoivat suoraan minuun. Ne olivat mustat ja tyystin ilmeettömät.   ”Pohjoisessa. Laumani seurasi sitä Frymitulajaka-tunturin huipulta. Monta tähdenlentoa pakeni suurta tulipalloa. Neljätoista vuotta sitten.”

[b]ENSIMMÄINEN VÄLINÄYTÖS: TYÖKALU[/b]   Ihmiskunnan asuttamassa avaruudessa on monia ratkaisemattomia mysteereitä, jotka tarjoavat tutkimusmatkailijoille lähes loputtomasti kohteita ja tutkijoille mahdollisuuksia tähtienväliseen kenttätyöhön sekä uusien teorioiden kehittämiseen ja testaamiseen.   Mellonian Luontoäiti, Metusin kuhisijat ja Kantin nrrktskit ovat kaikki kiehtoneet ihmiskunnan terävimpiä mieliä vuosisatojen ajan. Emme vieläkään täysin ymmärrä, miten eskatologien kaksijakoinen mieli toimi ja miksi heidän jatkuvaan kuoleman- ja tuntemattomanpelkoon perustunut hatara sivilisaationsa lopulta tuhosi itsensä. Emme tiedä, minne vaeltajien miljoonia valoa hitaampia aluksia käsittänyt laivasto oli matkalla, kun se kulki tulevan ihmiskunnan asuttaman avaruuden poikki lähes kuusikymmentä miljoonaa vuotta sitten.   Mikään mysteereistä ei vedä vertoja Ikimielelle.   Ikimieli muodostaa kokonaan oman kategoriansa. Ikimieli on jotain, mitä emme nykytieteen keinoin kykene alkuunkaan ymmärtämään.   Kunniaksemme on sanottava, että olemme kaikesta huolimatta yrittäneet. Tämän verran tiedämme nykyään:   Ikimieli kiertää K-tyypin pääsarjan tähteä pyörähdyssuunnan vastaisessa periferiassa. Ikimielen järjestelmä ei ole ihmiskunnan asuttaman avaruuden syrjäisin tai vaikeapääsyisin järjestelmä, mutta se sijaitsee vuosien kvanttikuplamatkan päässä Sisemmän Piirin suurista tähtivaltioista, ja lähinkin pysyvästi asuttu itsenäinen tähtijärjestelmä, Majauss, on yli puolen vuoden matka-ajan päässä. Ikimielen luo matkustaminen on siis poikkeuksetta paljon aikaa ja suunnittelua vievä ponnistus, johon kaltaiseni tutkijat tai rahoittajamme eivät kevyin perustein ryhdy. Usein olemme valmiita käyttämään kaikki mahdolliset keinot helpottaaksemme matkantekoa, mukaan lukien Ulkopuolisten tai muiden luotettavuudeltaan kyseenalaisten ryhmittymien kyytiläiseksi suostumisen.   Juuri Ulkopuoliset löysivät Ikimielen. Kapteeni Darridanin ja Kapteeni Meiran johtama tutkimusretkikunta ilmoitti löydöstään tunnetulle avaruudelle vuonna 3113. He väittivät pysähtyneensä järjestelmään täydentääkseen polttoainevarastojaan ulkojärjestelmän kaasuplaneetoilla ja kiinnittäneensä sattumalta huomiota tähdestä lukien toisen planeetan poikkeuksellisiin spektriominaisuuksiin. Epäilen, että he julkistivat löytönsä enemmän olosuhteiden pakosta kuin mistään aidosta halusta jakaa se muun ihmiskunnan kanssa. Pyörähdyssuunnan vastaisen periferian toinen asuttamisaalto oli juuri käynnistynyt, ja Ulkopuoliset kai tajusivat, että ennemmin tai myöhemmin joku muukin kiinnittäisi huomiota Ikimielen järjestelmään; he laskivat, että ottamalla kunnian löydöstä he maksimoisivat mahdollisuutensa vaikuttaa Ikimielen tutkimukseen.   Ikimieli muistuttaa erehdyttävästi kaasuplaneettaa. Sillä on keskikokoisen kaasujättiläisen massa, joka on karkeasti ilmaistuna puolitoista Aurinkokunnan kuuluisan rengasplaneetta Saturnuksen massaa – tai hieman alle sataviisikymmentä Maan massaa. Kuten useimmat kaasujättiläiset, Ikimielen nopea, yhdentoista tunnin pyörähdysaika on muovannut sen navoilta litistyneeksi sferoidiksi. Sen halkaisija päiväntasaajalla on noin sataneljäkymmentätuhatta kilometriä ja navoilla reilut satakolmekymmentätuhatta kilometriä.   Toisin kuin kaasujättiläiset, Ikimieli ei koostu paineen nestemäiseksi ja lopulta kiinteäksi puristamasta vedystä ja heliumista, vaan laskentaan optimoiduista nanokoneista sekä muista komponenteista, joiden koostumusta ja ominaisuuksia kykenemme toistaiseksi kuvaamaan vain termillä ”eksoottinen”.   Meillä on nimi sille taivaankappaletyypille, jota Ikimieli edustaa:   Jupiter-aivot.   On hyvä muistaa, että aikoinaan meillä oli nimet myös jumalille, luonnonhengille sekä erilaisille loitsuille ja taioille. Ihmiset tavoittelevat hallintaa; jonkin asian nimeäminen parantaa hallinnan tunnetta helpottamalla sen käsittelemistä.   Ihmiset ovat hyviä huijaamaan itseään.   Ikimieli on jättiläisplaneetan kokoinen supertietokone. Se on laite, jossa kymmenien maankaltaisten maailmoiden edestä ainetta on valjastettu kokonaisuudessaan tietojenkäsittelyyn. Meillä ei ole mitään tietoa siitä, kuka rakensi Ikimielen ja milloin – tai [i]miten[/i].   Ainoa osviitta Ikimielen iästä ovat sen kaksitoista kuuta. Neljällä suurimmalla kuulla suoritetut poraukset ovat paljastaneet miljardin vuoden takaisista geologisista kerrostumista merkkejä samanaikaisista voimakkaista tulivuorenpurkauksista ja maanjäristyksistä. Tämä on mahdollisesti seurausta vuorovesivoimista, jotka repivät kuita kun niiden emoplaneettaa muokattiin jonkin meille tuntemattoman menetelmän avulla.   Jos Ikimieli on ollut toiminnassa viimeiset miljardi vuotta, se on suorittanut laskentaprosessejaan kauemmin kuin Maassa on ollut monisoluista elämää.   Ikimielen järjestelmän keskustähti liikkuu Orionin Haaraa pitkin selvästi nopeammin kuin useimmat muut tähdet, joten se on saapunut paikalliseen avaruuteen aivan muista Linnunradan osista. Miljardissa vuodessa se olisi ehtinyt kulkea melkein viisi täyttä kierrosta galaksin ympäri. Parhaat nykyiset laskelmat arvioivat sen miljardin vuoden takaisen sijainnin olleen galaksin vastakkaisella puolella ja noin kahdeksantuhatta valovuotta lähempänä Ydintä kuin nykyään. Yksikään ihmisalus tai luotain ei ole käynyt niin kaukana, emmekä tähtitaivasta kartoittaessamme ole havainneet merkkejä korkeaenergisestä Kardashev II -tyypin sivilisaatiosta, jonka voisimme olettaa olevan Ikimielen kaltaisen rakennusprojektin takana. Joko he ovat kuolleet sukupuuttoon, jättäneet galaksin tai ovat hyviä piilottelemaan.   Ikimielen uloimmat osat koostuvat laskentaan ja lämmönhallintaan erikoistuneista nanokoneista. Ne liikkuvat vapaasti kuin tomu harvassa jalokaasuilmakehässä puhaltavien tuulten mukana. Tämän ”hiekkamyrskykerroksen” alapuolella olevien rakenteiden luonne on täysi mysteeri. Noin seitsemäntuhannen kilometrin syvyydessä on jotain, mikä pysäyttää kaiken säteilyn ja hiukkaset neutriinoita myöten. Neutriinot läpäisisivät kohtuullisen vaivattomasti vaikka valovuoden paksuisen lyijyseinämän, jos sellainen rakennelma todella voisi olla olemassa romahtamatta välittömästi oman painovoimansa vaikutuksesta.   Erään teorian mukaan Ikimielen uloimmat osat eivät ole muuta kuin ylläpitolaitteistoa niiden alapuolella olevalle madonreiälle, joka johtaa keinotekoiseen, olosuhteiltaan tietojenkäsittelyyn optimoituun taskumaailmankaikkeuteen.   Olipa totuus mikä hyvänsä, hiekkamyrskykerroksen alapuolelle laskeutuneet luotaimet – sekä useampi kuin yksi tyhmänrohkea tutkija – ovat jääneet sille tielleen.   Ikimieli on yhä aktiivinen. Se ajaa läpi äärimmäisen monimutkaista ohjelmaa tai ohjelmia. Meillä ei ole aavistustakaan, mikä on noiden ohjelmien tarkoitus. Ikimieli saattaa simuloida kokonaisia maailmoja tai maailmankaikkeutta. Se saattaa ylläpitää virtuaalisia kopioita luojiensa sivilisaation jokaisesta mielestä. Se saattaa laskea piin desimaaleja löytääkseen niihin kätkettyjä viestejä jumalalta. Se saattaa [i]olla[/i] yritys luoda keinotekoinen jumala, joka murtaa todellisuutta silkan raa’an laskentatehon voimin. Tai ehkä se on pelkkä vähäpätöinen osa suurempaa kokonaisuutta, pelkkä galaktiseen tietoverkkoon kuuluva laskentanoodi tai tietopankki, joka on sattunut päätymään ihmiskunnan tähtienväliseen naapurustoon loputtomalla vaelluksellaan galaksin ympäri.   Nämä vaihtoehdot eivät välttämättä ole toisensa poissulkevia.   Varmaa on, että Ikimielen läheisyydessä tapahtuu outoja asioita. Noin kolmen miljoonan kilometrin säteellä Ikimielestä Planckin vakio – yksi luonnonvakioista, joiden varaan koko todellisuutemme rakentuu – näyttää saavan aavistuksen verran suuremman arvon. Tämän seurauksena tapahtuu kaksi asiaa: ensinnäkin atomit ovat Ikimielen läheisyydessä hieman suurempia ja epävakaampia kuin muualla maailmankaikkeudessa, ja lisäksi kvantti-ilmiöt, jotka normaalisti vaikuttavat vain äärimmäisen pienillä etäisyyksillä, alkavat toimia suuremmassa mittakaavassa. Erot ovat niin pieniä, ettei niitä voi havaita kuin kaikkein tarkimmilla mittalaitteilla, mutta se ei tee niistä yhtään vähemmän selittämättömiä tai hermostuttavia. Ikimieli rikkoo sääntöjä. Se asettaa kyseenalaiseksi koko tieteelliselle metodille perustuvan maailmankuvamme. Ihmiskunnan asuttamassa avaruudessa on varteenotettavia filosofeja, joiden mukaan Ikimieli on todiste joko jumalan olemassaolosta tai sitten siitä, että oma maailmankaikkeutemme on pelkkää simulaatiota. Heidän mielestään Ikimieli pitäisi jättää rauhaan.   Ulkopuoliset, Antereeus-instituutti ja Aurelian Teknokratia eivät ole suuremmin kuunnelleet noita filosofeja – kuten en minäkään. Me, ja muut kaltaisemme, olemme yrittäneet ymmärtää Ikimieltä ja ratkaista sen mysteerit. Miten voimakkaita meistä tulisikaan, jos saisimme selville, miten Ikimieli toimii ja miten se vaikuttaa ympäristöönsä! Ikimieli voi olla nykytietämyksemme valossa käsittämätön, mutta se on yhtä kaikki keinotekoinen. Joku on rakentanut sen jotakin tarkoitusta varten. Se joku ei ollut kaikkivoipa, koska tarvitsi työkaluja. Ja olen varma, että pohjimmiltaan Ikimielikin on pelkkä työkalu. Jumalan työkalu, ehkä, mutta siinä tapauksessa elämme maailmankaikkeudessa, jossa jumalillakin on rajansa.   *   *   *     [b]LUKU 2: TURSO[/b]   En juuri nukkunut sinä yönä.   Neljätoista vuotta. Niin kauan oli siis kulunut avaruustaistelusta, jonka seurauksena olin päättänyt hylätä [i]Koiranpäivät[/i]. Ja jos [i]Lentävän Turson[/i] miehistöä oli uskominen, Tieran lähellä ei ollut sen jälkeen näkynyt tähtialuksia. Järkeenkäyvin selitys oli, että Antereeus-instituutti oli taistelun jälkeen rajoittanut liikkumista Tieran lähellä. Heidän huolensa olisi ollut täysin oikeutettu: yksikin harhalaukaus suurlinjurin kaltaisen aluksen raskaimmista asejärjestelmistä olisi asuttuun planeettaan osuessaan aiheuttanut maailmanlaajuista tuhoa.   Maatessani kapteenin hytissä ja kuunnellessani aaltojen ääntä huomasin kuitenkin mieleni rakentelevan toinen toistaan synkempiä mielikuvia. Ehkä taistelu oli ollut alkusoitto jollekin paljon suuremmalle konfliktille. Ehkä koko Antereeus-instituuttia ei ollut enää olemassakaan, ja vierailijoiden puute johtui siitä, että kaikkien huomio oli kiinnittynyt valovuosien päässä raivoavaan sotaan. Ulkopuolisilla oli paljon vihollisia. Kapteeni Pomppu oli usein puhunut kasvavista jännitteistä Harmonialiiton kanssa sekä Palkkionmetsästäjien Killan työntymisestä yhä syvemmälle takaperiferian järjestelmiin.   Mietin, mitä [i]Koiranpäivien[/i] miehistölle oli tapahtunut. Olivatko he kaikki kuolleet? Rilkharmhar oli kertonut tähdenlentojen – oletin niiden olevan pakokapseleita ja toisia eksonauttihaarniskoja – paenneen ”tulipalloa”. Ilmeisesti ainakin yksi alus oli tuhoutunut taistelussa.   Kapteeni Pomppu oli aina ylpeillyt sillä, että hänen aluksensa oli yksi raskaimmin aseistetuista suurlinjureista. Hän oli väittänyt, että sen peittoamiseen tarvittaisiin kokonainen hyökkäyslaivasto. Ehkä hän oli yliarvioinut aluksensa tulivoiman.   Tai ehkä Tieran kiertoradalla todella [i]oli[/i] odottanut kokonainen hyökkäyslaivasto…   En välttämättä ollut ainoa selviytyjä Tieralla. Jos tähdenlentoja oli ollut useampi, moni muukin oli luultavasti laskeutunut tänne taistelun jälkimainingeissa. Oli kuitenkin mahdoton sanoa, mitä heille oli tapahtunut neljäntoista vuoden aikana. Ehkä olin ollut kaikkein epäonnisin haarniskani vaurioituessa, ja kaikki muut olivat lähteneet planeettakuulta jo vuosia sitten. Tai ehkä selviytyjiä vielä eleli Tieralla kaikessa hiljaisuudessa paikallisen väen joukkoon soluttautuneena, odottaen pelastusta.   Kirosin neuroniikkasiirrännäisten puutettani ainakin neljättä kertaa yön aikana. Jos minulla vain olisi ollut yhteys Tieraa kiertäviin satelliitteihin (olettaen, että niitä oli enää olemassa) tai edes pääsy muistojeni varmuuskopioihin, olisin tuntenut oloni paljon vähemmän eksyneeksi ja typeräksi. En voinut käsittää, miten muokkaamattomat ihmiset selvisivät vuodesta toiseen tässä hämmentävässä haipuvien muistojen ja epämääräisten mielikuvien sekamelskassa, jonka biologiset tietojenkäsittelylaitteemme kykenevät parhaimmillaankin tuottamaan.   [i]Tervetuloa kerhoon[/i], ajattelin katkerana.   Joskus aamuyön tunneilla totesin nukkumisyritykset hyödyttömiksi, nousin ylös ja kävelin takaisin kannelle riippumatoissa nukkuvien miesten ja naisten ohitse. Ryniä ei näkynyt missään. Hän oli luvannut hyttinsä minulle vain täksi ensimmäiseksi yöksi. Loppumatkan saisin kuulemma viettää hänen tyttärensä Rakunin ja tämän miehen Huakin hytissä. Rakun oli Rynin ohella ainoa miehistönjäsen, joka osasi lukea ja kirjoittaa. Hän piti itseään jonkinlaisena oppineena ja halusi kovasti tietää tähtikansasta. Minulla ei ollut mitään polttavaa halua vastata kenenkään kysymyksiin, mutta olin aidosti kiitollinen näille ihmisille, jotka olivat pelastaneet minut. Tunsin velvollisuudekseni olla heille mieliksi, ja tämä oli luultavasti vähintä mitä voisin tehdä.   Ulkona oli edelleen pimeää, mutta itäisessä horisontissa näkyi kalpea aavistus auringonnoususta. Rilkharmhar kyhjötti keulan tähystyspisteessään. Jätin hänet visusti rauhaan ja nousin sen sijaan laivan peräkannelle, jossa kalju arpinen mies huolehti edelleen ohjausairoista.   ”En saanut unta”, sanoin hänelle. ”Kelpaisiko juttuseura loppuyöksi?”   ”Miten vain tykkäät, tähtiprinsessa”, hän murahti vilkaisematta minuun.   Istahdin peräkannelle vievälle rapulle ja kysyin: ”Mikä on nimesi?”   Yllätyin hieman kun hän vastasi: ”Angar Nylkijä. Ja sinä?”   ”Anira Fioran.”   ”Putosit kuulemma tähdistä, Anira Fioran.”   Hymähdin. ”En sentään. Mutta riittävän korkealta kuitenkin.”   Angar Nylkijä pysyi vaiti. Keskustelunavaus ei ehkä ollut ollut paras mahdollinen. Yritin uudelleen: ”Jos totta puhutaan, olen aivan yhtä hämilläni tästä kaikesta kuin tekin. En ole vieläkään aivan varma, mitä minulle tapahtui. Mutta tulen viettämään seuraavat päivät seurassanne, joten ehkä minun pitäisi hieman tutustua teihin ja alukseen. Haluaisin kysyä sinulta muutamia asioita.”   ”Kysy.” Angar oli joko stereotyyppisen vähäsanainen ja salakähmäinen tyyppi tai sitten hän tunsi olonsa kiusaantuneeksi läsnäolostani. Vilkaisin häntä, mutta hänen arpiset kasvonsa olivat ilmeettömät. Vain tummat silmät olivat valppaat ja tarkkailivat merta.   ”Näin aiemmin pienen lapsen. Rynin tytär ja tämän aviomies kuuluvat miehistöön. Onko [i]Lentävä Turso[/i] siis perheen omistama alus?”   Angar nyökkäsi. Se oli lähes olematon pään nytkähdys, mutta tulkitsin sen myöntäväksi eleeksi. ”Ryn on kapteeni. Hän ja hänen vaimonsa Aluna johtivat miehistöä kunnes Aluna sai surmansa pari vuotta sitten.”   ”Sepä ikävää.” En tiennyt, mitä muuta sanoa. ”Mihin hän kuoli?”   ”Hän putosi mereen kesken ruhjonpyynnin. Ruhjot repivät hänet palasiksi silmänräpäyksessä. Se oli kova isku meille kaikille.”   ”Ai. Olen pahoillani”   Muistin, että ruhjot olivat pohjoisen merissä ja murtovesissä viihtyviä puoliälykkäitä saalistajia. Kuten pakkasherrat, ne kuuluivat Tieran alkuperäislajistoon. Ne söivät mielellään Maasta saapuneita tuontikaloja ja ilmeisesti kilpailivat verisesti paikallisten delfiiniparvien kanssa ruuasta. Muuta en tiennyt, enkä ilman neuroniikkasiirrännäisiäni kyennyt hakemaan lisää tietoa.   Angar Nylkijä osoittautui kuitenkin erinomaiseksi tietolähteeksi. Hän vastaili kysymyksiini lyhyesti mutta perusteellisesti. Luulen, että hän salaa piti siitä, että oli saanut seuraa öiselle ohjausvuorolleen.   [i]Lentävä Turso[/i] oli ennen kaikkea kauppa-alus. Se kulki Ahjokaupungin, Jatulisaaren, Lantimeran ja Nerivernan välistä kieppiä kuljettaen Ahjokaupungin taidokkaita rautaesineitä Jatulisaareen, Jatulisaaren kankaita ja vaatteita Lantimeraan, Lantimeran hajusteita ja rohtoja Nerivernaan ja Nerivernan mausteita Ahjokaupunkiin. Ruhjonpyynti oli jokakeväinen sivutoimi. Kun ruhjot kerääntyivät suuriksi parviksi soidinmenojaan – oikeastaan, Angar kertoi, ne muistuttivat enemmän hillittömiä orgioita – varten, niitä oli helppo pyydystää. Ruhjoista saatava öljy oli arvostettua kauppatavaraa Lantimeran alkemistien keskuudessa, ja niiden liha oli kallista herkkua sekä Ahjokaupungissa että Jatulisaaressa. Monet kauppamatkustajat muuttuivat tilapäisiksi ruhjonpyytäjiksi lisätienestien toivossa. Ruhjot olivat kuitenkin älykkäistä, pahansisuisia ja hyvin vaarallisia saaliita. Ne osasivat tehdä yhteistyötä ja pyrkivät usein kaatamaan pyytäjien veneet. Veden varaan joutuneet hukutettiin heti tai revittiin kappaleiksi ja syötiin. Kaikkein epäonnisimmat vedettiin mukaan ruhjojen soidinorgioihin.

”Saimme lopulta kostomme”, Angar kertoi. ”Lahtasimme Alunan surmanneen ruhjoparven viimeistä yksilöä myöten. Saimme niistä hyvät rahat. Niiden kallot ovat yhä kiinni aluksen keulassa.”   Minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa, joten tyydyin nyökkäämään. Kannelle laskeutui jälleen hiljaisuus, mutta tällä kertaa siinä ei tuntunut aiempaa kiusaantuneisuutta. Tieran pohjoisosien asukkaat eivät olleet kovin puheliasta kansaa. Toisin kuin monet tapaamani ihmiset, he eivät panneet pahakseen pitkiäkään taukoja keskustelussa. Se oli ominaisuus, jota osasin arvostaa. Nojauduin taaksepäin ja katselin taivaalle. Pilviverho oli alkanut rakoilla, ja erotin useita kaistaleita tähtitaivasta sekä aavistuksen suunnattomasta punertavasta massasta, jonka täytyi olla Ikimieli. Taivas oli vaalentunut entisestään, eikä auringonnousu voinut olla minuutteja kauempana.   Rauhan hetki rikkoutui Rilkharmharin päästämään äänekkääseen töräykseen. Hätkähdin, ja vieressäni Angar jännittyi välittömästi. ”Mitä nyt?” hän huusi pakkasherran suuntaan.   ”Turso”, Rilkharmhar vastasi. ”Suuri.”   Katsoin kysyvästi Angaria, mutta hän ei näyttänyt huomaavan minua enää lainkaan. Hänen kasvoillaan oli kireä ilme. Hän ojensi kätensä ja soitti perätasanteen kaiteesta riippuvaa kelloa. Ääni sai aikaan lähes välitöntä liikettä kannen alla. Hetken päästä Ryn ja Huakiksi tunnistamani vaalea ja roteva mies nousivat kannelle. Heidän jäljessään seurasi kolme muuta miehistönjäsentä, jotka kantoivat pitkiä keihäitä.   ”Missä se on?” Ryn kysyi pakkasherralta.   ”Suoraan edessä, hieman tyyrpuurin puolella. Lähestyy hitaasti”, Rilkharmhar murahti.   Silloin minulle valkeni. Rilkharmhar ei ollut puhunut aluksesta. Hän oli havainnut yhden Tieran legendaarisista meripedoista, joiden mukaan alus oli nimetty. Puoliksi unohdettujen tietojeni ja miehistön reaktioiden perusteella päättelin, että turson kohtaaminen oli huono juttu.   Ryn harppoi keulaan ja tähyili merelle. Repeilevän pilviverhon takaa kajastava kalseanharmaa aamunkoitto tarjosi vain vähän valoa, ja Rynillä oli selvästi vaikeuksia nähdä mitään. Rilkharmhar urahti Rynille jotain, ja lopulta hän näytti huomaavan etsimänsä.   ”Piirun verran paapuuriin, Angar”, Ryn määräsi. ”Se menee luultavasti ohitse. Olkaa kuitenkin varuillanne.”   Angar teki työtä käskettyä ja käänsi alusta hienovaraisesti. Liu’uimme eteenpäin vielä minuutin tai pari, ja sitten minäkin näin sen: tummien vesien keskellä erottui vielä tummempi läiskä, joka oli aavistuksen verran kohollaan vedenpinnasta. Sen pinta oli samea ja korallimainen. En saanut mitään käsitystä olennon muodosta, mutta se oli suuri: lähestyessämme tajusin, että pelkkä pinnalle näkyvä osa oli lähes aluksen mittainen.   Sitten vedestä kohosi jaokkeinen lonkero, yhtä musta kuin olento itse ja läpimitaltaan ainakin puoli metriä. Se huojui ilmassa pari sekuntia ennen kuin alkoi haparoida tietään ylös aluksen runkoa. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikkien katse oli kiinnittynyt lonkeroon kun se kohosi tyyrpuurinpuoleisen reelingin yli, laskeutui kannelle ja alkoi edetä hitain, vaivalloisin työnnöin. Välillä se pysähtyi pidemmäksi aikaa kuin hengästyneenä. Lumoutuneen kauhun vallassakin huomioin, ettei lonkerossa ollut imukuppeja kuten mustekalalla, mutta sen kärjessä oli taipuisa kauhamainen uloke, melkein kuin kämmen ilman sormia.   Ryn nyökkäsi yhdelle keihäitä kantavista miehistä. Tämä astui eteenpäin, ujutti keihäänsä lonkeron alle ja nosti sen varovasti ilmaan. Kauhamainen kärki hapuili ilmaa miltei hämmentyneen oloisena kun mies käveli hitaasti laidalle ja työnsi lonkeron takaisin veteen.   Musta massa oli nyt suoraan meistä tyyrpuuriin. Se kääntyi hitaasti, ja esiin tuli rivi jäykkiä, viuhkamaisia eviä, joista jokainen oli ainakin metrin mittainen. Kohdasta, jonka oletin olevan turson peräpää, kolme muuta lonkeroa kohosi vedestä ja kauhoi ilmaa hitaasti ja kouristellen. Huomasin – tai oikeammin tiedostin – ensimmäistä kertaa merestä kohoavan ummehtuneen hajun, joka muistutti mädäntyvän kananmunan ja homeisen kellarin sekoitusta.   ”Jokin on vialla”, Ryn sanoi hiljaa. ”Sen ei pitäisi käyttäytyä noin.”   ”Se on sairas”, Rilkharmhar sanoi.   Kapteeni katsoi pakkasherraa tuuheat kulmat kurtussa. Hän nyökkäsi hitaasti. ”Siltä näyttää. Ja hajusta päätelleen se on lähellä kuolemaa.”   Kannelle kerääntyneiden miehistönjäsenten läpi tuntui käyvän lähes käsin kosketeltava helpotuksen aalto. Välitön vaara oli ohi. Emme joutuisikaan turson aamiaiseksi.   ”Saisimme sen lonkeroista ja hampaista hyvän hinnan. Oletko valmis uintiretkelle, Rilkharmhar?”   ”Jos niin määräät, Ryn.”   Ryn tuijotti tursoa ja näytti punnitsevan sen muodostamaa uhkaa. Olin varma, että täysissä voimissaan turso olisi kyennyt upottamaan [i]Lentävän Turson[/i] kaltaisen aluksen hetkessä. Nyt se näytti hädin tuskin riittävän voimakkaalta liikutellakseen omia lonkeroitaan, mutta ehkä välitön kuolemanpelko saisi sen löytämään sisältään vielä riittävästi voimaa murskata ennenaikaisesti apajille saapuneet ahneet haaskansyöjät.   Lopulta Ryn sanoi: ”Tee se. Mutta ole varovainen. Palaa takaisin heti jos se alkaa käyttäytyä uhkaavasti.”   Rilkharmhar murahti myöntävästi. Ryn antoi käskyn laskea purjeet ja kääntää laivaa niin, että kuoleva turso pysyi meistä tyyrpuuriin kiinnittyessämme miehistönjäsenten viskomilla, köyden päähän kiinnitetyillä koukuilla läheisiin jäälauttoihin. Huomioin, ettei lähistöllä näkynyt enää lainkaan isoja jäävuoria. Vaikka ilma oli edelleen kylmä, olimme tulleet hyvän matkaa etelämmäksi eilisen jälkeen.   Kun [i]Lentävä Turso[/i] oli tukevasti paikoillaan ja turso-merihirviö vajaa viidentoista metrin päässä oikealla puolellamme, Rilkharmhar jätti tähystyspisteensä laivan keulassa ja laahusti tyyrpuurinpuoleisen reelingin luo. Ryn ja Huak käväisivät kannen alla ja palasivat hetken kuluttua mukanaan osiin pilkottu metallikärkinen puukeihäs. He yhdistivät pätkät kannella ja ojensivat lähes viisimetrisen keihään Rilkharmharille. Pakkasherra otti sen vastaan oikealla eturaajallaan sanaakaan sanomatta ja sukelsi pää edellä jäiseen veteen.   Siirryin Rynin ja muiden seuraksi seuraamaan, miten Rilkharmhar eteni kohti tursoa. Hänen kahdeksan raajaansa kauhoivat vettä kehoa pitkin etenevinä aaltoina, jotka liikuttivat häntä uskomattoman nopeasti ja sulavasti.   Aurinko oli jo noussut. Harveneva pilviverho hajotti sen valon vaaleaksi loisteeksi, joka paljasti viimein turson tarkan muodon. Olin odottanut jotain kalmarin tapaista, mutta sen keho muistutti enemmän valtavaa rauskua kuin mitään muuta. Leveä mutta virtaviivainen keho päättyi takapäässä pitkien lonkeroiden massaan ja etupäässä neljään jättiläisen sormia muistuttavaan syömäraajaan. Niiden keskellä erottui ontelomainen kita, jonka turso oli nostanut pinnalle. Suu oli riittävän suuri nielaistakseen ihmisen tai jopa pakkasherran kokonaisena. Se näytti haukkovan henkeä lyhyin, katkonaisin vedoin. Muistelin, että tursoilla oli sekä keuhkot että alkeelliset kidukset. Kidustensa ansiosta ne saattoivat viettää jopa puoli päivää sukelluksissa, mutta joutuivat silloin tällöin palaamaan pinnalle hengittämään.   Olento oli vieläkin isompi kuin olin olettanut. Lonkeroiden kanssa arvioin sen pituudeksi ainakin seitsemänkymmentä metriä. Parhaina päivinään se olisi luultavasti voinut kietoa lonkeronsa laivamme ympärille ja kiskaista sen kokonaisena syvyyksiin.   Rilkharmhar saavutti turson vasemman kyljen. Kuten pakkasherroilla, myös tursoilla oli neljä hiilenmustaa silmää: kaksi leveän pään sivuilla ja kaksi matalassa, miltei olemattomassa otsassa, joka kohosi vedenpinnan yläpuolelle. Jos turso näki Rilkharmharin, se ei osoittanut sitä millään tavoin. Sen lonkerot kiemursivat yhä, mutta heikommin kuin hetkeä aiemmin. Ehkä vain kuvittelin, mutta sen hengitys kuulosti siltä kuin se olisi alkanut hinkua.   ”Mitä Rilkharmhar aikoo tehdä?” kysyin Ryniltä.   Rynin katse ei väistynyt pakkasherrasta ja tursosta. ”Hän yrittää kiivetä sen päälle ja lävistää sen aivokopan keihäällään. Kuollut turso kelluu joitakin tunteja. Jos olemme nopeita, ehdimme hilata ruhon lähemmäs ja korjata sen käyttökelpoiset osat talteen.”   ”Lonkerot ja hampaat?” kysyin lievästi inhoten.   Ryn nyökkäsi.   ”Oletteko ennen kohdanneet tursoja?” kysyin. ”[i]Lentävä Turso[/i] ei oikein vaikuta alukselta, joka kykenisi pyytämään tuon kokoisia olentoja.”   ”[i]Mikään[/i] alus ei kykene pyytämään terveitä aikuisia tursoja. Keskenkasvuiset ja kuolevat yksilöt ovat asia erikseen. Meillä kävi uskomaton onni kun kohtasimme sairaan turson.”   ”Mihin se on kuolemassa?”   Ryn taputti nenäänsä ja sanoi: ”Huomasit varmaan löyhän? Se tulee turson hengityksestä. Se on loisen aiheuttama tappava keuhkosairaus. En ole ennen kohdannut keuhkosairauteen kuolevaa tursoa, mutta olen kuullut tarinoita satamissa. Haju on tismalleen sellainen kuin kuvittelin.”   Katselin kun Rilkharmhar alkoi kiivetä ylös turson rosoista kylkeä. Lonkeroita lukuun ottamatta olennon keho oli korallimaisten panssarilevyjen peittämä, ja levyt tarjosivat kohtuullisen kädensijan pakkasherran kahdeksalle raajalle, joista jokainen toimi tarttumaelimenä. Rilkharmharin nousu oli silti kaikkea muuta kuin helppoa. Hän vaihtoi jatkuvasti keihästä raajasta toiseen saadakseen paremman otteen jonkin panssarilevyn reunasta, halkeamasta tai kuopasta. Kerran hänen otteensa lipesi ja hän liukui puolisen metriä ennen kuin sai pysäytettyä itsensä juuri ennen vedenpintaa. Turso ei vieläkään ollut reagoinut mitenkään. Olin nyt varma, että sen hengitys hinkui.   Lopulta Rilkharmhar oli kokonaan turson päällä. Hän ankkuroi itsensä tukevasti paikoilleen levittämällä neljä takimmaista raajaansa ja tarttumalla niillä tiukasti panssarilevyihin. Niiden edessä oleva raajapari nosti hänen yläruumiinsa ilmaan kuin timanttipunnerrusta tekevällä ihmisellä, ja etummainen raajapari kohotti keihään ja valmistautui upottamaan sen turson päälakeen, suoraan ylemmän silmäparin väliin.   Turso näytti viimein tajuavan mitä oli tapahtumassa. Sen leveästä kidasta kumpusi käheä murina, ja yhtäkkiä se kääntyi rajusti kyljelleen yrittäen heittää Rilkharmharin päältään. Pakkasherra katosi aaltojen alle kun turso kääntyi ympäri täyden kierroksen. Hänen otteensa kuitenkin piti, ja hetken kuluttua hän tuli jälleen näkyviin, keihäs edelleen tiukasti otteessaan. Korjattuaan nopeasti asentoaan hän alkoi jälleen valmistautua iskuun, mutta äkkiä hänen takaansa lennähti kaksi ohutta lonkeroa. Ne kiertyivät hänen ympärilleen etummaisten raajaparien välistä ja alkoivat kiskoa häntä irti.   Huomasin nojautuvani reelinkiä vasten ja puristavani tiukasti märkää puuta. Rilkharhmar oli halunnut heittää minut takaisin mereen. Viimeistään hänen kanssaan käymäni lyhyt keskustelu oli saanut minut vakuuttumaan, etten suuremmin pitänyt hänestä, mutta en silti halunnut hänen kuolevan. Lisäksi minunkin oli myönnettävä, että vaarallisilla vesillä seilatessa tarkalla yönäöllä varustettu tähystäjä oli verraton lisä miehistöön. Rilkharhmarin menetys olisi varmasti kova isku [i]Lentävälle Tursolle[/i].   Yksi Rilkharmharin takaraajoista menetti otteensa lonkeroiden kiskoessa ja repiessä häntä ponnettomasti mutta herkeämättä. Äkkiarvaamatta hän ojensi oikeanpuoleisen eturaajansa ja nappasi toisen lonkeroista tiukkaan kuristusotteeseen. Hänen luinen nokkansa avautui ammolleen, paljon suuremmaksi kuin olin kuvitellut mahdolliseksi. Raateluhampaat välkähtivät kalseassa aamuvalossa juuri ennen kuin hän upotti ne lonkeroon. Hänen nokkansa napsahti kiinni uskomattoman nopeasti ja äänekkäästi paukahtaen. Mieleni analyyttinen osa muisteli lukeneensa joskus, että pakkasherroilla oli päässään kolme erillistä lihasryhmää, jotka ohjasivat nokkaa eri tilanteissa. Yksi lihasryhmä toimi itseään vastaan ja käytti syntynyttä jännite-energiaa sulkeakseen pakkasherran nokan neljä kertaa nopeammin kuin ihminen räpäytti silmiään. Tällä tavoin sulkeutuvaa nokkaa käytettiin poikkeuksetta tappamistarkoituksessa.   Turson kellertävää verta purskahti ilmaan. Merihirviö päästi vihaisen, äänekkään mylväisyn ja sukelsi eteenpäin. Rilkharhmar katosi pinnan alle edelleen lonkeroa pureskellen. Turson pitkät pyyntilonkerot – niitä oli neljä tai viisi – roiskauttivat vettä ilmaan ja sitten nekin olivat poissa. Sukelluksen synnyttämät aallot keinuttivat laivaa kevyesti, mutta niiden laannuttua tuli hyvin hiljaista.   ”Rilkharmhar!” Ryn huusi. Hän näytti lähes valmiilta hyppäämään pakkasherran perään, mutta hillitsi itsensä ja kääntyi sen sijaan katsomaan muita kannelle kerääntyneitä ihmisiä. Vilkaisin taakseni ja tajusin, että heitä oli nyt ainakin kymmenen. Kamppailun äänet olivat saaneet osan kannen alle jääneistä miehistönjäsenistä ryntäämään ylös valmiina puolustamaan laivaa: useimmat kantoivat kirveitä tai heittoharppuunoita ikään kuin niistä olisi ollut mitään apua turson kaltaista olentoa vastaan. Tunnistin väkijoukosta Rakunin, Rynin tyttären. Hän kantoi kevyttä jousipyssyä, jonka nuolet eivät läpäisisi turson panssaria mutta voisivat ehkä puhkoa sen silmät, ainakin jos ampuja olisi lähes yli-inhimillisen tarkka.   Ryn alkoi jaella käskyjä: ”Purjeet ylös. Valmistautukaa takaa-ajoon. Turso oli niin huonossa kunnossa, ettei se voi pysyä pitkään sukelluksissa eikä varmasti jaksa uida kovin kauas. Emme anna sen viedä yhtä meistä!” Lopuksi hän määräsi soutuveneen laskettavaksi ja kysyi vapaaehtoisia, jotka tulisivat hänen kanssaan katsomaan turson sukelluspaikkaa lähempää ja yrittäisivät tarvittaessa houkutella pedon esiin.   Jostain käsittämättömästä syystä (todennäköisesti kuitenkin puhtaasta uteliaisuudesta) olisin melkein halunnut ilmoittautua, mutta tajusin onneksi itsekin, miten pöljä päähänpisto oli: sivistyneissä tähtijärjestelmissä tavanomaisten biomuokkausten ansiosta olin luultavasti vahvempi kuin useimmat partasuiset ja raavaat tieralaiset, mutta minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta purjehduksesta, soutamisesta tai tieralaisten aseiden käsittelystä. Parasta siis jättää tämän ongelman ratkaiseminen asiantuntijoille ja tyytyä seuraamaan tapahtumien kulkua.   Kävi ilmi, ettei takaa-ajolle ollut mitään tarvetta. Ennen kuin ensimmäistäkään Rynin käskyistä ehdittiin toteuttaa, [i]Lentävä Turso[/i] tärähti voimakkaasti jonkin osuessa sen pohjaan. Seuraavassa hetkessä kouristeleva turso ponnahti pinnalle paapuurin puolella kuin jättimäinen ja hirviömäisen epämuodostunut rantapallo, jonka joku oli päästänyt irti veden alla. Se päästi lyhyen, korahtavan äänen ja rojahti sitten takaisin veteen voimalla, joka nostatti valtavan pärskeen ja kasteli meidät kannella seisojat likomäriksi. Se jäi paikoilleen kellumaan eikä enää hinkunut tai liikutellut lonkeroitaan.   Rilkharmhar oli edelleen kiinni tursossa. Hänen turkkinsa oli värjäytynyt hailakankeltaiseksi sen verestä ja hänen nokastaan roikkui katkennut, riekaleinen lonkeronpätkä. Hän oli upottanut koottavan keihäänsä niin syvälle merihirviön pään sisään, että siitä oli näkyvissä enää alle metri. Tuijottaessani näkyä epäuskoisena pakkasherra kohottautui neljän takimmaisen raajansa varassa ilmaan, avasi nokkansa ja päästi ilmoille pitkän voitonriemuisen karjaisun, joka aaltoili matalasta murinasta lähes ultraääneen ja päättyi kuivakkaan kärinään, johon mikään tuntemani Maan elämänmuoto ei olisi kyennyt.   Sitten pakkasherra kääntyi meidän suuntaamme.   ”Turso on kuollut, Ryn”, hän ilmoitti ja kuulosti aidosti siltä kuin olisi katsonut tarpeelliseksi sanoa sen ääneen.   ”Huomaan sen, Rilkharhmar”, Ryn sanoi ääni vakaana kuten ainakin ihmisellä, jolla ei ole aavistustakaan, miltä nyt pitäisi tuntua. ”Hyvää… työtä. Tulen sinne ihan kohta. Autatko meitä vielä ruhon pilkkomisessa?”   ”Kuten haluat.” Pakkasherra nielaisi irti puremansa lonkeronpätkän yhtenä suupalana, kääntyi ympäri ja alkoi hivuttautua kohti tursovainaan peräpäätä ja siellä odottavia koskemattomia, mehukkaita lonkeroita…   Katsoin nopeasti ympärilleni ja huomioin kannelle kerääntyneiden miehistönjäsenten ällistyneet, typertyneet ilmeet. Rilkharmhar ei selvästikään ollut suorittanut tällaista temppua aiemmin. Tämän päivän jälkeen he joko pelkäisivät tai ihailisivat häntä. Luultavasti molempia.   Itse päätin entistä vakaammin pysytellä mahdollisimman kaukana hänestä.

Eipä minulla ole muuta sanottavaa kuin että kaltaiselleni maallikolle tämä menee ihan täydestä :) En juuri piittaa scifistä, mutta tämän luin läpi aidon kiinnostuneena.

[quote="Iikh" post=48632]Eipä minulla ole muuta sanottavaa kuin että kaltaiselleni maallikolle tämä menee ihan täydestä :) En juuri piittaa scifistä, mutta tämän luin läpi aidon kiinnostuneena.[/quote]   Kiva kuulla, että tarina miellyttää :-)   Tää on ehkä scifiksi hiukan poikkeava kertomus siinä mielessä, että suurin osa tarinasta sijoittuu keskiaikaiselle low fantasy -planeetalle. Vaikutteita on tullut etenkin Brian Aldissin Helliconia-trilogiasta.

Turson paloittelua kesti myöhäiseen iltapäivään. [i]Lentävän Turson[/i] miehistö hilasi ruhon lähemmäs ja kiinnitti sen laivan kylkeen paksuilla köysillä, jotka Rilkharmhar sukelsi sitomaan kiinni tiukoilla mutta helposti avattavilla solmuilla.   Auringon kääntyessä laskuun ruho alkoi vajota, ja miehistön oli pakko päästää se irti tai se olisi kaatanut laivan upotessaan. He olivat toimineet nopeasti ja tehokkaasti, eikä ruhossa ollut jäljellä enää muuta kuin pyyntilonkerot, jotka olivat joka tapauksessa liian massiiviset mahtuakseen laivan ruumaan. Ryn ja Huak olivat viimeiset, jotka jättivät uppoavan ruhon. He olivat pakottaneet sen suun auki keihäillään ja työskennelleet kuumeisesti irrottaakseen mahdollisimman monta suurta hammasta. Ryn kertoi myöhemmin, ettei turson hampaita voinut noin vain kiskoa irti, sillä ne eivät olleet varsinaisia hampaita vaan kallon ulkonemia, jotka työntyivät suun sisäpinnan lihan ja limakalvojen läpi. Ne oli sahattava irti, ja yhdenkin hampaan irrottamiseen saattoi mennä puoli tuntia.   Koska minulla ei ollut muuta tekemistä, seurasin paloitteluoperaatiota laivan kannelta ja varoin asettumasta kenenkään tielle. Joskus aamupäivällä kaksi pientä lasta – toisen olin uskoakseni nähnyt kurkistelevan ovenraosta edellisenä iltana kun heräsin kapteenin hytissä – liittyi seuraani. Kuten kaikki muutkin laivalla, heidät oli puettu paksuihin turkisvaatteisiin, enkä saanut mitään selkoa heidän sukupuolestaan. Heissä ei ollut juurikaan Rynin näköä mistä päättelin, että he olivat jonkun toisen miehistönjäsenen jälkikasvua. Lapset tuijottivat silmät ymmyrkäisinä kuollutta merihirviötä jonka kimpussa aikuiset ahersivat. Pian he kadottivat mielenkiintonsa ja alkoivat sen sijaan vilkuilla minua, kummajaista, jonka heidän vanhempansa väittivät pudonneen taivaalta. Olin vain aavistuksen verran loukkaantunut kun näin heidän silmissään pettymyksen häivähdyksen. En selvästikään ollut niin vaikuttava kuin he olivat odottaneet. Lapset supattivat keskenään mutta eivät kertaakaan yrittäneet puhua minulle. Lopulta heidän äidikseen olettamani pyylevä nainen saapui kannen alta ja patisti heidät takaisin sisälle.   Myöhemmin, kun turson raato upposi hitaasti pinnan alle päästäen loputtomiin pitkitettyä matalaa röyhtäisyä muistuttavan äänen ja vapauttaen kuplia vielä minuutteja katoamisensa jälkeen, Ryn kutsui minut katsomaan päivän saalista. Hän ja Huak olivat saaneet irti yhdeksän kokonaista hammasta joista jokainen oli melkein kyynärvarteni mittainen, sekä yhden hätäisesti murretun hampaan, josta joku vähemmän menestyvä Lantimeran alkemisti tai koruseppä voisi edelleen maksaa kohtuullisen hinnan.   Hampaat eivät kuitenkaan kiinnostaneet minua lainkaan. Kaikki huomioni kiinnittyi esineeseen, jonka Ryn oli löytänyt turson suusta hampaan alle kiilautuneena. En ollut aivan varma, mikä esine oikeastaan oli, mutta se näytti eksonauttihaarniskan käyttöliittymän osalta. Se oli pieni ja pyöreä metallilieriö, jonka kyljessä oli lyhyt sarjanumero ja yhdessä päässä hermokaapeliportti.   ”Tiedätkö mikä tämä on?” Ryn kysyi. ”Se näyttää tähtikansan luomukselta.”   Nyökkäsin varovasti ja sanoin: ”Luulen niin. Se saattaa olla laitteesta joka toi minut tänne, tai jostain hyvin samankaltaisesta.”   Ryn ojensi lieriön minulle. ”Saat sen. En usko, että siitä olisi meille paljon hyötyä.”   Kiitin häntä ja palasin kannen alle. Ryn halusi hyttinsä takaisin seuraavaksi yöksi, mutta päätin että voisin käyttää sitä vielä hetken. Tarvitsin yksityisyyttä sitä varten, mitä seuraavaksi suunnittelin tekeväni.   Istuuduin kirjoituspöydän ääreen ja asetin lieriön eteeni pöydälle. Tunnustelin niskaani ja löysin hiusten seasta tutun pikku kohouman, keinoihosta muovatun läpän, jonka alla oli omasta DNA:stani kasvatettu hermokaapeli. En ollut käyttänyt hermokaapelia aikoihin; Ulkopuoliset, joiden seurassa olin viettänyt viime vuodet, suosivat aivorunkoon yhdistyviä kvanttioptisia kaapeleita tai langatonta ajatusviestintää neuroniikkapiiriensä ja laitteidensa välillä. Periaatteessa ei kuitenkaan ollut mitään syytä olettaa, ettei hermokaapeli olisi yhä täysin toimintakunnossa. Ongelma oli omissa neuroniikkapiireissäni, joiden tiesin varmasti vaurioituneen. Aurelialaisen paranteluklinikan työntekijät olivat vakuuttaneet, että neuroniikkapiirini kykenivät itsediagnoosiin ja itsekorjaukseen ja että ne oli varustettu markkinoiden parhailla turvalaitteilla, mutten silti innostunut ajatuksesta, että minun olisi kytkeydyttävä epämääräiseen tietojenkäsittelylaitteen osaan ja annettava sille pääsy omaan keskushermostooni yhdistyvään rikkinäiseen laitteistoon. Tajusin kuitenkin, että tämä olisi ainoa keino saada laitteesta mitään irti. Toinen vaihtoehto olisi pyöritellä laitetta käsissäni ja spekuloida loputtomiin ja täysin hyödyttömästi, mistä se oli peräisin ja mitä tietoja se saattoi sisältää.   Vedin hermokaapelin esiin, vedin syvään henkeä ja yhdistin sen lieriössä olevaan porttiin.   En yllättynyt lainkaan, kun mitään ei tapahtunut. Nojauduin taaksepäin epämukavassa puisessa tuolissa ja odotin. Jos hermokaapeli tai kortikaalinen rajapinta oli kriittisesti vaurioitunut, mitään ei olisi tehtävissä. Mutta jos edes osa rajapintasiirrännäisteni itseohjautuvista komponenteista oli ehjiä, voisin saada jonkinlaisen käsityksen lieriön sisällöstä. Olettaen tietenkin, että lieriö itse oli yhä kunnossa. En havainnut siinä mitään ulkoisia vaurioita, mutta se oli viettänyt ainakin jonkin aikaa meressä ja turson kidassa. Vaikka eksonauttihaarniskoiden komponentit oli suunniteltu kestämään äärimmäisiä olosuhteita, niilläkin oli rajansa.   Niin tai näin, olin tehnyt voitavani. Nyt en voinut muuta kuin antaa siirrännäisilleni aikaa ja toivoa parasta.   Kahden tai kolmen minuutin odottelun jälkeen mieleeni saapui lähes olematon datasirpale, joka oli pikemminkin aivan tietyntyyppinen aavistus kuin mikään varma tieto. Sitä seurasi joukko virheilmoituksia ja epäonnistuneita neuroniikkapiirien käynnistymisyrityksiä, jotka eivät aivan ylittäneet tietoisuuskynnystä mutta saivat aikaan jatkuvan, raivostuttavan tunteen, että olin muistamaisillani jotain tärkeää.   Tarkastelin virheilmoituksia. Ne olivat ainoa konkreettinen palaute, jonka olin saanut siirrännäisiltäni pelastukseni jälkeen. [i]Tai neljääntoista vuoteen[/i]. Data oli lähestulkoon hyödytöntä. Se kertoi minulle vain, ettei toimivaa yhteyttä ulkoiseen laitteeseen voitu muodostaa, koska laitteen lukemisesta vastaavat neuroniikkapiirit eivät vastanneet. Vaikka tieto ei auttanut minua millään tavoin, tunsin hienoista huojennusta saadessani edes jonkinlaisen todisteen siitä, että päässäni oli edelleen sinne kuuluvia laitteita. En ole kovin voimakkaasti muokattu, mutta neurosiirrännäiset olivat olleet niin olennainen osa minua, että ilman niitä tunsin itseni henkiseksi tyngäksi. Heräämiseni jälkeen olin jollain alitajuisella tasolla elänyt lähes psykoottisessa mielentilassa, jossa olin alkanut kyseenalaistaa, oliko minulla koskaan ollutkaan mitään siirrännäisiä vai olivatko muistot aiemmasta elämästäni ja sujuvasta tiedonkäsittelystä pelkkää älytöntä konfabulaatiota. Se, että sain siirrännäisiltäni edes virheilmoituksen, anoi minulle toivoa; jossain oli varmasti joku, joka osaisi korjata siirrännäiseni ja palauttaa mieleni ennalleen.   Yritin muodostaa yhteyden vielä toistamiseen, mutta turhaan. Sain vastaukseksi vain uuden virheilmoitusten ryöpyn. Luovutin. Nykytilanteessa minulla ei ollut mitään keinoa päästä käsiksi lieriön sisältämään dataan. Mutta vielä oli yksi mahdollisuus saada laitteesta jotain irti. Sivuutin virheilmoitukset ja käskin rajapintasiirrännäisiäni tuomaan kaikki saatavilla olevat tiedot itse liitännästä. Käsky meni perille kolmannella yrittämällä, ja tiedot alkoivat saapua mieleeni. Ne tihkuivat tietoisuuteeni hitaasti ja asteittain, kuin sulavasta jääpuikosta tippuvat vesipisarat. Mielikuvat olivat heikkoja ja haipuivat nopeasti. Niitä ei ollut paljon, mutta lieriön rajapinnasta palautuva nimi oli ”[b]HL:ASEV-eksonauttipuku-ohjausjärjestelmäkomponentti-0027[/b]”.   Se kertoi jo paljon. Tieto yllätti minut: laite ei ollutkaan Ulkopuolisen vaan Harmonialiiton Asevoimien valmistama.   Harmonialiitto ei ollut koskaan ollut suuremmin kiinnostunut Tierasta tai Ikimielestä, mutta sen ja Ulkopuolisten välillä oli pitkään vallinnut eräänlainen kylmä sota. Koko ihmiskunnan asuttama avaruus oli tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin jännitteet leimahtaisivat aidoksi tähtienväliseksi konfliktiksi.   Ilmeisesti niin oli viimein tapahtunut, ja Ulkopuolisten vieraana olin joutunut myös tulilinjalle.   Lieriön alkuperällä oli muitakin implikaatioita. Joko olin tavattoman, epätodennäköisen onnekas kun [i]Lentävän Turson[/i] miehistö sattui löytämään sen juuri minun ollessani matkustajana, tai sitten Tieran kiertoradalla käyty avaruustaistelu oli ollut niin massiivinen, että sen romua oli päätynyt planeettakuulle hyvin paljon. Jälkimmäisen olettamuksen puolesta puhui myös se, miten helposti Ryn oli antanut lieriön minulle. Hän oli viime vuosien aikana luultavasti törmännyt vastaavaan tähtikansan romuun ja todennut sen arvottomaksi. Tieralaisille tiedonsiirtovälineemme eivät olisi muuta kuin hyödytöntä metalliromua. Kuriositeetteja.   Irrotin hermokaapelin lieriöstä ja annoin sen kelautua takaisin soppeensa. Suljin keinoiholäpän ja pyyhkäisin hiukseni sen peitoksi. Lieriön sujautin turkistakkini taskuun. En uskonut, että siitä olisi minulle enää mitään hyötyä tietolähteenä, mutta juuri nyt esine oli ainoita käsin kosketeltavia muistoja aiemmasta elämästäni.   Kävelin hytin pienen ja pyöreän ikkunan ääreen ja katselin loputtomiin jatkuvaa merimaisemaa samalla kun yritin ajatella.

[b]TOINEN VÄLINÄYTÖS: KOLMAS LAKI[/b]   Tiera on Ikimielen suurin kuu.   Tiera kiertää Ikimieltä reilun puolentoista miljoonan kilometrin etäisyydellä. Se on hieman Maata pienempi ja kevyempi jättiläiskuu, jolla on raskas rautaydin ja silikaattipitoinen pinta. Tiera on hitaasti kiipeämässä kahden miljoonan vuoden jääkaudesta kohti lämpimämpää ajanjaksoa, mutta sen ilmasto on edelleen melko viileä. Napalakit ulottuvat paikoitellen 50. leveyspiirille asti, ja aidosti lämmintä on vuoden ympäri vain päiväntasaajan seudulla. Kesimääräinen pintalämpötila on noin kymmenen celsiusastetta. Tieran painovoima on 0.77 geetä ja ilmanpaine merenpinnan tasolla 950 hehtopascalia.   Tieralla on hiilipohjainen biosfääri, joka on yksi tunnetun avaruuden rikkaimmista. Planeettakuun alkuperäiset lajit ovat hyvin sopeutuneet viileään ilmastoon. Gigantismi on yleistä etenkin merielämän keskuudessa, mutta pohjoisella pallonpuoliskolla myös monet maaeläimet kasvavat suhteettoman suuriksi.   Tieralla elävät pakkasherrat ovat yksi kolmesta ihmiskunnan tuntemasta älykkäästä muukalaislajista. Heillä on suuret nelilohkoiset aivot, ja jokainen heidän kahdeksasta raajastaan voi toimia hienomotoriikkaan kykenevänä tarttumaelimenä. He osaavat valmistaa työkaluja ja heillä on puhuttu kieli sekä alkeellinen estetiikan taju; he kaivertavat joskus sarvensa pintaan kuvioita ja koristelevat turkkiaan punomalla siihen yksinkertaisia koruja.   Pakkasherrat eivät kuitenkaan ole koskaan kehittyneet kivikautta pidemmälle. Tieralla suoritetut rajoitetut kaivaukset ovat antaneet ymmärtää, ettei heidän alkeellinen sivilisaationsa ole juuri muuttunut yli neljään miljoonaan vuoteen. Merkittävä syy tähän piilee heidän ruokavalionsa ja paikallisen ilmaston dynamiikassa: pakkasherrat ovat suurikokoisia lihansyöjiä, jotka joutuvat seuraamaan saaliseläimiään ja rajoittamaan laumojensa kokoa välttääkseen ylisaalistuksen. Karjankasvatus on pohjoisen kylmässä ilmastossa vaikeaa, ja vain muutama pakkasherralauma on asettunut pysyvästi aloilleen.   Ennen kaikkea pakkasherrojen pysähtyneisyys selittyy kuitenkin sillä, etteivät he ole liiemmin [i]kiinnostuneet[/i] kehittämään teknologiaa. He ovat psykologisesti hyvin erilaisia kuin ihmiset – heiltä puuttuu tyystin meille itsestään selvä apinamainen uteliaisuus. Pakkasherralaumat ovat pieniä, eikä pakkasherroilla siksi ole koskaan ollut tarvetta ihmisten pakonomaisen monimutkaisille sosiaalisille taidoille. Pakkasherrojen äly on kehittynyt ennen kaikkea tukemaan vaikeassa elinympäristössä selviämistä, eikä heidän evolutiiviseen historiaansa sisälly samanlaisia epätodennäköisiä mutaatioita, jotka ihmisillä johtivat luovan älykkyyden muuttumiseen itsetarkoitukselliseksi, seksuaalisesti haluttavaksi ominaisuudeksi.   Pakkasherrat eivät missään nimessä ole tyhmiä, mutta heitä motivoivat eri asiat kuin ihmisiä. He eivät ole [i]kunnianhimoisia[/i]. Ja hyvä niin, sillä jos he olisivat enemmän kaltaisiamme, he olisivat lahdanneet Tieran ihmispopulaation tuhansia vuosia sitten.   Tätä nykyä suurin osa tieran asukkaista koostuu juuri ihmisistä. Tämä on outoa, sillä Tiera ei ole yhdenkään tähtivaltion siirtokunta, eivätkä mitkään Ensimmäisen tai Toisen Kolonisaatioaallon aikaiset dokumentit mainitse sanallakaan siirtolaisaluksista, joita olisi lähetetty Aurinkokunnasta Ikimielen järjestelmän suuntaan. Kuitenkin Tieran ihmisväestö on peräisin juuri Maasta. Tästä ei ole epäilystäkään. Tieralaisten geneettinen profiili vastaa paleoeurooppalaisia metsästäjä-keräilijöitä noin vuoden 30 000 eaa. tienoilta. Heidän perimässään on myös selviä jälkiä neandertalinihmisistä. Tieralta on löydetty melko tuoreita neandertalinihmisten jäänteitä, ja paikalliset legendat puhuvat ”peikoista”, jotka joitakin vuosisatoja sitten vielä vaelsivat pohjoisilla metsämailla.   Kolmekymmentätuhatta vuotta sitten esivanhempamme pukeutuivat eläimennahkoihin ja maalasivat luolien seiniin jumalien ja eläinten kuvia. Ainoa järkeenkäyvä selitys Tieran ihmisasutukselle on siis, että viime jääkauden loppupuolella joku tai jokin vieraili Maassa ja siirsi joukon ihmisiä Tieralle. Kuka tämän teki tai miksi on täysi mysteeri. Eniten kannatusta on saanut teoria, jonka mukaan Tiera on joidenkin näkymättömissä pysyttelevien muukalaisten – tai ehkä Ikimielen itsensä – suorittama sosiaalinen kokeilu. Teoriassa on paljon aukkoja eikä sitä voi todistaa oikeaksi tai vääräksi, mutta parempaakaan selitystä kukaan ei ole vielä keksinyt.   Ihmisten lisäksi Tieralla on useita muitakin Maasta tuotuja eläin- ja kasvilajeja. Paikoitellen ne kilpailevat paikallisten lajien kanssa elintilasta ja ravinnosta. Tieran merissä elää delfiinejä ja monia Maan meristä peräisin olevia kalalajeja. Paikallisten puuanalogioiden lisäksi Tieralla kasvaa kuusia ja mäntyjä. Pohjoisen metsissä vaeltaa susilaumoja, joiden pohjalta tieralaiset ovat kesyttäneet itselleen eräänlaisia suuria metsästyskoiria, joilla ei kuitenkaan ole mitään suoraa yhteyttä Maan koiriin. (Tämä ei kuitenkaan estänyt Kapteeni Pomppua suunnittelemasta tieralaisen koiran kaappaamista ja muuttamista miehistönjäsenekseen.)   Tieran ihmisväestö on päällisin puolin varhaiskeskiaikaista. Sanon ”päällisin puolin”, koska Tieralaisilla on käytössään jotain, mikä tekee heidän tarkan kehitysasteensa arvioimisen hyvin vaikeaksi.   Tieralaisilla on [i]magiaa[/i].   En nyt puhu kuvaannollisesti tai viittaa keskiaikaisille sivilisaatioille tyypilliseen taikauskoon ja maagiseen ajatteluun. Tieralaisilla todella on käytössään näennäisen yliluonnollisia, selittämättömiä voimia, joita voi kuvata vain magiaksi: he osaavat langettaa kirouksia, liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla ja manata esiin apuolentoja ja henkiä. Magia on vaikuttanut suuresti tieralaisen yhteiskunnan kehitykseen. Kun he menevät pyytämään apua paikalliselta tietäjältä tai noidalta, he yleensä saavat haluamansa jonkin epämääräisen lupauksen tai monitulkintaisen ennustuksen sijaan. Heidän parantajansa osaavat imeä sairauksia ulos ruumiista ja heidän armeijansa saavat tulitukea tuholoitsuja viskeleviltä velhoilta.   Kauan sitten Maassa eli keksijä ja kirjailija nimeltä Arthur Charles Clarke. Clarke kehitti kolme filosofista yleistystä, kolme lakia, jotka käsittelivät tieteenteon ja tutkimuksen tyypillisiä piirteitä. Harva jaksaa enää muistella jonkin hädin tuskin teknologisen aikakauden ajattelijan sananparsia, mutta Clarken kolmas laki on jäänyt elämään samoista syistä kuin numero neljäkymmentäkaksi yhdistetään elämän tarkoitukseen ja numero kolmekymmentäneljä ihmiskunnan kyltymättömiin seksuaalisiin himoihin.   Clarken kolmas laki kuuluu: ”Riittävän kehittynyttä teknologiaa on mahdoton erottaa taikuudesta.”   Missään muualla tämä ei pidä paikkaansa niin hyvin kuin Tieralla. Joissain suurissa kaupungeissa magia on saanut lähestulkoon varhaisteollisen automatiikan muotoja.   Magia ei ole jakautunut tasaisesti: suurimmalla osalla tieralaisista ei ole minkäänlaisia yliluonnollisia voimia, mutta viitisen prosenttia väestöstä osoittaa kykyä hallita magiaa. Näistä potentiaalisista velhoista muutama prosentti onnistuu kehittämään kykyään pidemmälle. Kaikkein voimakkaimmat magiankäyttäjät, niin kutsutut velhoruhtinaat, kykenevät ennustamaan tulevaisuutta, hallitsemaan säätä ja animoimaan keinotekoisia palvelijoita ja sotureita. Magiakyky näyttäisi olevan vain osittain periytyvä, mutta jotkin populaatiot ovat selvästi maagisempia kuin toiset.   Yli kolme vuosisataa jatkuneista tutkimuksista huolimatta emme ole onnistuneet selvittämään, miten tieralaisten magia toimii. Alun perin oletimme että Tieran ilmakehä olisi kauttaaltaan hyötysumun saturoima, mutta mitään merkkejä nanokoneista tai muistakaan mikroskooppisista laitteista ei löytynyt. Tuntuu kuin Tieralla vallitsisivat erilaiset todellisuuden lait kuin muualla maailmankaikkeudessa.   Tieralaiset ovat tarkkailleet taivaita vuosituhansien ajan. Toisin kuin varhaiskeskiaikaiset Maan ihmiset, he tietävät, ettei heidän maailmansa ole maailmankaikkeuden keskipiste vaan kiertää Ikimieltä, jota useimmat kulttuurit palvovat korkeimpana jumaluutenaan. Tieralaiset uskovat, että Ikimieli on heidän maagisten voimiensa lähde. Tästä olemme ehdottomasti samaa mieltä heidän kanssaan. Itse asiassa olemme siitä lähes varmoja. Hyvin varhaisessa vaiheessa huomasimme, että tieralaisten velhojen maagiset voimat lakkaavat toimimasta, jos heidät kuljetetaan kolmea miljoonaa kilometriä kauemmas Ikimielestä. Tämän rajan sisäpuolella etäisyydellä [i]Tieraan[/i] ei ole mitään vaikutusta heidän kykyihinsä. Emme myöskään ole voineet olla huomaamatta, että tieralaisen magian rajat myötäilevät tarkasti Ikimielen läheisyydessä havaittuja näennäisiä muutoksia Planckin vakiossa.   Toistaiseksi olemme kyenneet kuvaamaan tieralaisten magiaa vain Clarken kolmannen lain pohjalta. Tämä ei ole estänyt meitä kehittelemästä ja testaamasta yhä uusia hypoteeseja oikean selityksen löytämiseksi. Kun lähdin matkaan [i]Koiranpäivien[/i] mukana, minulla oli mukanani Aurelian teknokraattien kehittämiä upouusia mittalaitteita, joiden avulla toivoin saavani edes jonkinlaisen kuvan siitä, miten Tieran magia oikeasti toimii. Pyrkimyksenäni oli suorittaa alisolutason skannauksia tieralaisten magiankäyttäjien kehoista heidän loitsiessaan ja yrittää sitten löytää jokin yhteinen ja yhtenäinen kehon hiukkasten välinen interaktio, joka johtaa magian ilmenemiseen ja loitsujen muodostumiseen. Nuo laitteet ovat nyt mitä ilmeisimmin joko avaruusromuna Tieran kiertoradalla tai ehkä Suuren Jäämeren pohjassa.   Toinen kiinnostava piirre – joka sekin selittyy toistaiseksi vain kolmannella lailla – Tierassa ovat sen jumalat.   Ikimieli ei ole tieralaisten ainoa jumala. Heillä on joukko muitakin jumalia, tarkalleen ottaen kaksikymmentäkolme. Toisin kuin Ikimieli (tai Maan vanhat jumalat), nämä jumalat voivat joskus vastata ihmisten rukouksiin. Jumalista kahdeksantoista on abstrakteja, koko Tieran alueella vaikuttavia puolitiedostavia voimia, jotka vastaavat melko tarkkaan rajatuista elämän osa-alueista. Tällaisia jumalia ovat esimerkiksi oppineiden ja innovaation jumala Vouneym sekä sodan, onnettomuuksien ja luonnonkatastrofien jumalatar Venivekna.   Olemme onnistuneet muodostamaan suoran yhteyden abstrakteihin jumaliin vain muutaman kerran, ja silloinkin kommunikointiyrityksemme ovat suurelta osin epäonnistuneet. Näillä näkymättömillä ja aineettomilla, koko planeettakuulla vaikuttavilla olennoilla näyttäisi olevan mieli, jossa ajatukset liikkuvat hitaasti kuin mannerjää ja hajaantuvat nopeasti takaisin kaikkialla vallitsevaan taustamagiakenttään.   Kommunikointiyrityksissään kaikkein pisimmälle pääsi vuonna 3276 Mare Nostrumilta saapunut rikas itsejulistautunut ”teofyysikko” Lorelei Maesones, joka laskeutui Tieralle, tekeytyi paikalliseksi ja liittyi elämän ja kuoleman kierrosta vastaavan jumalatar Mimin kulttiin. Kahdentoista vuoden aikana hän yleni kultin korkeimpaan johtoon ja osallistui lopulta suljettuun rituaaliin, jonka tarkoituksena oli kutsua Mimin ilmentymä maanalaisen temppelin syvimpään kammioon. Kahdeksan päivää myöhemmin, viimeisessä yhteydenotossaan kiertoradalla oleviin tutkijoihin, Maesones ilmoitti rituaalin onnistuneen. Ikävä kyllä hän ilmoitti myös löytäneensä valaistuksen ja päättäneensä jäädä Tieralle. Hän vietti lopun ikäänsä Mimin kultin jäsenenä eikä enää koskaan vastannut yhteydenottoyrityksiin.   Kahdeksantoista abstraktin jumaluuden lisäksi Tieralla vaikuttaa viisi ”elävää jumalaa”, joilla on fyysinen ruumis ja huomattavasti vähäisempi kyky saada aikaan suuren mittakaavan muutoksia. Rajoituksistaan huolimatta he ovat kuolemattomia ja paljon, paljon voimakkaampia kuin väkevimmätkään velhoruhtinaat. He elävät suurissa palatsitemppeleissään eri puolilla Tieraa palvojiensa ja palvelijoidensa ympäröiminä. Joissain suhteissa heillä voi sanoa olevan enemmän voimaa kuin abstrakteilla jumalilla, sillä heillä on [i]toimijuutta[/i]. He ovat koherentteja persoonallisuuksia, jotka osaavat tehdä päätöksiä ja antaa seuraajilleen suoria, sanallisia määräyksiä. Heillä on poliittista vaikutusvaltaa.   Elävien jumalien alkuperä on melkein yhtä epäselvä kuin abstraktien jumaluuksien. Käytännössä ainoa tietolähteemme aiheesta ovat tieralaiset legendat, joiden todenperäisyydestä ei ole mitään takeita. Yhden legendan mukaan elävät jumalat saivat voimansa tuhansia vuosia sitten suoraan Ikimieleltä tunnustukseksi sankariteoistaan, toisen legendan mukaan he olivat legendaarisia johtajia, jotka saavuttivat lopulta apoteoosin kansansa silkan ihailun ja rakkauden ansiosta.   Toissijainen tietolähteemme ovat elävät jumalat itse. Etenkin Lantimerassa asuva Arathar – jonka vaikutuspiiriin kuuluvat salaisuudet, juonittelu ja suunnitelmat – on ollut hyvin yhteistyökykyinen. Hän on suostunut tapaamaan Tieralle laskeutuneita tutkijaryhmiä ja jopa antanut heille lyhyitä havaintoesityksiä voimistaan. Juuri ennen oman tutkimusmatkani alkua luin matkakertomuksen, joka kuvasi Aratharin näennäistä kykyä pysäyttää aika ja liikkua seinien läpi.   Tätä nykyä kaikkea Ikimieleen ja Tieraan kohdistuvaa tutkimusta säätelee Ikimieltä kiertävästä avaruusasema Taivaannaulasta käsin toimiva itsenäinen ja puolueeton Antereeus-instituutti. Lähes sata vuotta sitten Antereeus-instituutti lahjoitti Aratharille aurinkoenergialla toimivan radiopuhelimen, jolla saa Tieraa kiertävien satelliittien kautta yhteyden Taivaannaulaan. Arathar on hyödyntänyt yhteyttä muutamaan otteeseen ja kysellyt asioita asemalla eläviltä tutkijoilta. He ovat vastanneet totuudenmukaisesti, eikä mikään anna ymmärtää, ettei Arathar olisi ymmärtänyt heidän vastauksiaan. Hän tuntuu olevan perillä siitä, että pidämme hänen maailmaansa ja jopa sen ylijumalaa vain muinaisen teknologian tuotoksena, ja että hänen kansansa ei ole alun perin kotoisin Tieralta. Hän on hyväksynyt mukisematta väitteet valtavasta tähtienvälisestä sivilisaatiosta, johon kuuluu lähes kaksisataa asuttua tähtijärjestelmää ja kymmeniä miljardeja ihmisiä.   Arathar on ollut paljon haluttomampi vastaamaan itseään koskeviin kysymyksiin – mikä ei oikeastaan ole yllättävää kun ottaa huomioon hänen jumalaisen vaikutuspiirinsä. Emme tiedä, mitä kaikkea hän salaa meiltä, mutta jos tieto nähdään vaihdon välineenä, hän on kaikkien kanssakäymistemme jälkeen reilusti voitolla. Hän väittää olevansa yli kymmenentuhatta vuotta vanha. Hän kertoo kykenevänsä kommunikoimaan suoraan sekä Ikimielen että Tieran abstraktien jumaluuksien kanssa, mutta ei ole koskaan suostunut kertomaan, mitä ne sanovat. ”Te ette pitäisi siitä”, hän sanoo, ja omahyväinen hymy kuuluu hänen äänessään.   Arathar ei pidä muista elävistä jumalista. Hänen mukaansa elävät jumalat olivat alun perin pelkkä vahinko tai virhe, jota ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Kaikki elävät jumalat ammentavat kuulemma voimansa samasta lähteestä, ja yhden voimistuminen tarkoittaa muiden heikentymistä. Arathar ei ole suostunut selventämään, tarkoittaako hän tällä suhteellista vai kirjaimellista heikentymistä.   En koskaan suunnitellut tapaavani Aratharia tai muita eläviä jumalia. Pidin heitä liian arvaamattomina ja oikukkaina, sekä itseni että kokeellisten laitteideni kannalta. Nyt minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja.   En ole varma, miten suhtautua asiaan.

[b]LUKU 3: ELÄVÄ JUMALA[/b]   [i]Lentävä Turso[/i] saapui Lantimeran satamaan kaksi päivää myöhässä. Rynin mukaan kahden päivän viivästys oli täysin hyväksyttävää tähän vuodenaikaan, etenkin kun otti huomioon kohtaamisemme merihirviön kanssa ja sen paloitteluun käyttämämme ajan. Turson lonkerot ja hampaat olivat sitä paitsi moninkertaisesti menetetyn ajan arvoisia. Niiden ansiosta miehistö lähes kaksinkertaistaisi voittonsa ja voisi ostaa Lantimerasta paljon harvinaisia lääkkeitä ja ylellisyyksiä paluumatkaa varten. Olin vilpittömästi iloinen heidän puolestaan, ja enemmän kuin vain vähän haikea, sillä tiesin että tiemme erkanisivat täällä.   Olin viettänyt kolme viimeistä yötä Rakunin ja Huakin hytissä nukkuen lattialle levitetyllä heinäpatjalla, joka osoittautui yllättävän mukavaksi makuualustaksi. Totta puhuen en ollut nukkunut ollenkaan niin paljon kuin olisin halunnut, sillä Rakun piti minua joka yö valveilla ainakin kaksi tuntia ja kyseli minulta kaikkea mahdollista tähtikansan elämästä ja tavoista. Öljylampun valossa hän teki sulkakynällä muistiinpanoja nahkakantiseen päiväkirjaan, jonka täytyi olla hänen kalleimpia aarteitaan. Arvelin, että tuollainen sidottu kirjanen maksoi kevyesti puolet normaalin kauppakierroksen yksittäiselle miehistönjäsenelle tuomasta palkasta.   Turson kohtaamista seuraavana päivänä olin niin hyvässä kunnossa, että pystyin auttamaan miehistöä sen päivittäisissä askareissa. Yllätin kaikki siirtelemällä ruumassa olevia laatikoita omin avuin raivatessamme tilaa tursosta saadulle lihalle. Luulen, että ainakin osa miehistöstä suhtautui minuun sen jälkeen hieman varauksella. Heidän oli vaikea käsittää, miten pienikokoinen, hento nainen kykeni tekemään ison miehen työn; heidän ei voinut olettaa tietävän simpanssin lihassäieistutteista tai nanokuitujänteistä, jotka oli tarkoitettu helpottamaan liikkumista avaruusalusten korkeissa kiihdytyksissä mutta jotka soveltuivat aivan yhtä hyvin myös raskaaseen ruumiilliseen työhön.   Olin torkkumassa kun Ryn kutsui minut kannelle katsomaan satamaa. Se oli vaikuttavampi kuin olin kuvitellut. Määränpäämme oli Lantimeran pääkaupunki Têyren, joka oli yksi Tieran rikkaimmista kaupungeista – ja se näkyi. Jykevät kivitalot olivat paikoitellen jopa viisikerroksisia. Siellä täällä kohosi monen kymmenen metrin korkuisia torneja, joiden julkisivut oli koristeltu monimutkaisilla kaiverruksilla ja uhkaavilla hirviöpatsailla. Kaupungin ylle nousivat kauan sitten sammuneen Frymitulajaka-tulivuoren loivat rinteet. Vuoren huipulla erotin juuri ja juuri rykelmän kullattuja kupoleita, joiden tiesin kuuluvan saarella elävän salaisuuksien jumala Aratharin temppeliin.   Lantimera koostui viidestä suuresta saaresta kolmisensataa kilometriä itään Seidan manteresta. Têyren sijaitsi pääsaarella pohjoiseen avautuvan lahden perukoilla, ja vuosisatojen kuluessa se oli kasvanut tärkeäksi kauppakeskukseksi. Kaupungin satamaa oli hiljalleen laajennettu kunnes se kattoi käytännössä koko lahden rannikon. Sen silmiinpistävin piirre oli Têyrenin kuuluisa majakka, joka seisoi lahden länsilaidalla merelle työntyvän niemen kärjessä. Neljästä kahdeksankulmaisesta kerroksesta koostuva majakka oli satakolmekymmentä metriä korkea, ja sen huipulla roihusi vuorokauden ympäri suuri tuli, joka oli monen paikallisen legendan lähde. Väitettiin, että jos tuli koskaan sammuisi, Têyrenin päivät olisivat luetut. (Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Tuli oli sammunut ainakin kolmasti yksistään sinä aikana, jonka olimme tarkkailleet Tieraa kiertoradalta käsin.)   Sisempänä lahdella odottivat valtamerialuksille tarkoitetut laiturit, joita kohti Angar Silpoja ohjasi [i]Lentävän Turson[/i]. Miehistö toimi rauhallisen tottuneesti laskiessaan purjeet ja käyttäessään pitkiä airoja liikuttaakseen alusta viimeiset parikymmentä metriä. He olivat selvästi vierailleet Lantimerassa monta kertaa ennenkin. Satamatyöläiset tervehtivät heitä ottaessaan vastaan heidän heittämänsä köydet ja sitoessaan ne laitureilla oleviin paaluihin.   Vilkaisin rannan suuntaan ja näin miten valtavan lihava mies hienoissa vaatteissa laskeutui kantotuolista. Hän astui laiturillemme ja alkoi vaappua [i]Lentävää Tursoa[/i] kohti. Vieressäni seisova Ryn päästi pienen tuskastuneen murahduksen.   ”Tunnetko hänet?” kysyin.   ”Kaikki meriteitse saapuvat kauppiaat tuntevat hänet. Valitettavasti. Hän on satamamestari Gullam Nekh. Hän tarkastaa lastimme, arvioi siitä saatavan hinnan ja määrää sen perusteella meille pääsymaksun.”   ”Kuulostaa hiukan mielivaltaiselta.”   ”Se on sitäkin, mutta toisaalta Lantimerassa kauppiailta ei kerätä mitään muita veroja tai maksuja. Yleensä joudumme maksamaan täällä paljon vähemmän kuin muissa kierroksemme satamissa… ainakin jos Nekh on hyvällä tuulella.”   En voinut olla hymähtämättä. Tullimuodollisuudet tuntuivat olevan yksi ihmiskunnan syvimmälle iskostuneista perinteistä, joita tavattiin kaikkialla kulttuurista, ajasta ja paikasta riippumatta. Olivatpa kyseessä karaistuneet keskiaikaiset merikauppiaat tai tähtienvälisten kauppa-alusten puhtaassa datamuodossa elävät miehistöt, he kaikki joutuivat kohtaamaan satamien ynseät virkamiehet ja näiden suorittamat tarkistukset.   Oli yhtä lailla huomionarvoista, että he kaikki tuntuivat vihaavan niitä yhtä paljon.   Ähisevä ja puhiseva Nekh nousi alukseen leveää lankkua pitkin, joka taipui selvästi hänen painonsa alla. Päästessään kannelle hän hikoili voimakkaasti ja hänen kasvonsa punoittivat ponnistuksesta, vaikka varhaisiltapäivän ilma oli melko viileä. Hän vilkaisi minua hieman oudoksuen mutta käänsi sitten huomionsa Ryniin.   ”Ryn Jäänpuskija”, Nekh sanoi. Se oli yhtä paljon toteamus kuin tervehdys. Hänen äänensä oli kopea ja oudon kimeä niin lihavalle ihmiselle. ”Edellisestä vierailustanne on melkein puoli vuotta. Toivottavasti viime matkanne oli voittoisa ja tuulet teille suotuisat.”   Ryn hymyili alistuneesti mustan partapehkonsa takaa.   ”Se elätti meidät ja perheemme, mutta joudumme aloittamaan aina alusta jos haluamme pysyä hengissä. Suuryö viivytti lähtöämme, mutta nyt olemme jälleen liikkeellä. Aiomme tänä vuonna tehdä vielä ainakin kolme matkaa.”   Suuryö tarkoitti Ikimielen kierron mukaan vaihtelevaa aikaa, jonka Tiera vietti kokonaan Ikimielen varjossa. Pisimmillään suuryö kesti yli viikon, ja sen aikana Tieran lämpötila putosi Ikimielen säteilemästä lämmöstä huolimatta yli kymmenellä asteella. Talvelle osuvan suuryön aikana Tieran ennestäänkin kylmien ilmastovyöhykkeiden asukkaat joutuivat varautumaan siihen hyvissä ajoin ja raivaamaan jälkeenpäin metrien paksuiset lumikinokset talojensa ympäriltä. Toisinaan meri jäätyi niin perusteellisesti, ettei laivamatkoja voinut harkitakaan ennen loppukevättä.   ”Olet näköjään hankkinut täydennystä miehistöösi”, Nekh sanoi ja nyökkäsi minua kohti.   ”Oikeastaan Anira on matkustaja. Poimimme hänet kyytiin matkan varrella. Hänellä on asioita hoidettavana Lantimerassa.”   ”Matkan varrella? Tarkoitatko Jatulisaaresta? Maksoiko hän hyvin matkastaan? Ymmärrät kai, että myös Jatulisaaren ja Lantimeran välisen matkan voitot vaikuttavat satamamaksuun…”   ”Pelastimme hänet haaksirikosta. Hän ei ole maksanut matkastaan, enkä usko että hän kykenee siihen, paitsi ehkä muistamalla meidät joskus tulevaisuudessa. En kuitenkaan odota häneltä mitään, vaan teimme vain sen minkä kuka tahansa kunniallinen merenkävijä olisi tehnyt.”   Nekh näytti pettyneeltä.   ”Kuulun tähtikansaan”, sanoin suoraan. Nekhin tuuheat kulmakarvat pomppasivat ilmaan kuin kaksi pelästynyttä toukkaa. Myös Ryn hätkähti hieman. Ilmeisesti hän olisi halunnut syystä tai toisesta pitää tarkemman alkuperäni salassa. ”Olen kiitollisuudenvelassa Rynille ja hänen miehistölleen. Kun pääsen jälleen omieni keskuuteen, aion varmasti palkita heidät – samoin kuin kaikki muut auttajani – parhaani mukaan.”   ”Teikäläisiä ei ole näkynyt täällä pitkään aikaan”, Nekh sanoi. Huomioin tyytyväisenä, että hän kuulosti nyt paljon vähemmän kopealta. ”Mitä haluat meistä?”   ”Haluan tavata Aratharin.”   Lantimeran elävän jumalan mainitseminen kirvoitti Nekhistä uuden hämmästyneen reaktion, tällä kertaa hassun pikku pihahduksen.   ”Tietääkseni Hänen Taivaallinen Majesteettinsa ei ole maininnut tähtikansan edustajien saapumisesta keskuuteemme. [i]Miten[/i] tähtikansan jäsen ylipäänsä päätyi haaksirikkoiseksi?” Nekh katsoi Ryniä ja kun hän seuraavan kerran puhui, hänen äänensä oli saanut takaisin osan koppavasta sävystään: ”Oletko varma, että tämä nainen on se, mikä väittää olevansa?”   Ryn levitti käsiään.   ”En ole varma mistään. Mutta kaikki viittaa siihen, että hän putosi taivaalta keskelle Suurta Jäämerta yllään tähtikansan valmistamat vaatteet. Mitä muita todisteita voisin toivoa?”   ”Vai niin, vai niin… Miksi hän haluaa tavata Hänen Taivaallisen Majesteettinsa?”   Nekh osoitti edelleen sanansa Rynille eikä minulle. Päätin lopullisesti, etten itsekään pitänyt satamamestarista.   ”Se on oma asiani”, sanoin painokkaasti. ”Uskon, että voin ilmaista asiani ymmärrettävästi vain Aratharille itselleen.”   Nekh katseli minua pitkään. Jokin hänen katseessaan sai minut tuntemaan oloni likaiseksi. Lopulta hän sanoi: ”Hänen Taivaallinen Majesteettinsa ei ole ottanut vieraita vastaan yli kymmeneen vuoteen. Olet tietenkin vapaa esittämään pyyntösi Hänen papeilleen, mutta älä odota liikoja.”   Tällä kertaa oli minun vuoroni yllättyä, eikä mitenkään positiivisesti. Luullakseni onnistuin peittämään tunteeni hyvin, mutta äkkiä tunsin itseni hyvin epävarmaksi. Oli huolestuttava uutinen, ettei Arathar enää tavannut ihmisiä. Viimeisimpien tietojeni mukaan Lantimeran ja naapurimaiden hallitsijat olivat saapuneet säännöllisesti kysymään häneltä neuvoja, ja hän oli yleensä ottanut vierailijat avosylin vastaan. Jokin oli selvästi muuttunut. Olin kuvitellut pääseväni helposti Aratharin puheille, mutta mitä jos hän kieltäytyisi vastaanottamasta minua eikä antaisi minun edes käyttää radiopuhelintaan? Minulla ei ollut mitään varasuunnitelmaa.   ”Uskon, että hän tekee minun tapauksessani poikkeuksen”, sanoin ääneen, vaikken oikeasti uskonut niin vaan pikemminkin toivoin.   ”Se jää nähtäväksi”, Nekh sanoi omahyväisesti ja alkoi vaappua kannen alle johtavaa ovea kohti. ”Ole hyvä ja saata minut ruumaan, kapteeni. Minun on tarkistettava lastinne, eikä minulla ole koko päivää aikaa.” Hänen perässään laivaan nousi vielä pitkä, hieman sairaalloisen näköinen kirjuri, joka oli tähän asti odotellut laiturilla. Rynin johdattamina molemmat laskeutuivat kannen alle ja jättivät minut yksin.   Nojauduin reelinkiin ja hieroin ohimoitani. Jonkin aikaa vain katselin sataman menoa. Toinen suuri purjealus oli juuri saapumassa lahdelle ja suunnisti vastarannalla oleville laitureille. Arvelin sen olevan lähes kaksi kertaa [i]Lentävän Turson kokoinen[/i], mahdollisesti sotalaiva. Kaksi muuta laivaa oli nostanut purjeensa ja suuntasi avomerelle. Laskin lahdelta ainakin viisitoista pienempää soutuvenettä ja kalastusalusta. Laiturit ja ranta olivat täynnä työläisiä, jotka kantoivat, työnsivät ja kiskoivat säkkejä ja rahtilaatikoita. Têyren oli todellakin vilkas satamakaupunki. Löytäisin täältä varmasti [i]jonkun[/i], joka voisi auttaa minua pääsemään Aratharin puheille. Toivottavasti.

Hyvä tarina tuntuu jääneen kesken, toivottavasti kirjoittajalle ei ole sattunut mitään, haluis lukea loputkin tästä tarinasta.