”Saimme lopulta kostomme”, Angar kertoi. ”Lahtasimme Alunan surmanneen ruhjoparven viimeistä yksilöä myöten. Saimme niistä hyvät rahat. Niiden kallot ovat yhä kiinni aluksen keulassa.”
Minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa, joten tyydyin nyökkäämään. Kannelle laskeutui jälleen hiljaisuus, mutta tällä kertaa siinä ei tuntunut aiempaa kiusaantuneisuutta. Tieran pohjoisosien asukkaat eivät olleet kovin puheliasta kansaa. Toisin kuin monet tapaamani ihmiset, he eivät panneet pahakseen pitkiäkään taukoja keskustelussa. Se oli ominaisuus, jota osasin arvostaa. Nojauduin taaksepäin ja katselin taivaalle. Pilviverho oli alkanut rakoilla, ja erotin useita kaistaleita tähtitaivasta sekä aavistuksen suunnattomasta punertavasta massasta, jonka täytyi olla Ikimieli. Taivas oli vaalentunut entisestään, eikä auringonnousu voinut olla minuutteja kauempana.
Rauhan hetki rikkoutui Rilkharmharin päästämään äänekkääseen töräykseen. Hätkähdin, ja vieressäni Angar jännittyi välittömästi. ”Mitä nyt?” hän huusi pakkasherran suuntaan.
”Turso”, Rilkharmhar vastasi. ”Suuri.”
Katsoin kysyvästi Angaria, mutta hän ei näyttänyt huomaavan minua enää lainkaan. Hänen kasvoillaan oli kireä ilme. Hän ojensi kätensä ja soitti perätasanteen kaiteesta riippuvaa kelloa. Ääni sai aikaan lähes välitöntä liikettä kannen alla. Hetken päästä Ryn ja Huakiksi tunnistamani vaalea ja roteva mies nousivat kannelle. Heidän jäljessään seurasi kolme muuta miehistönjäsentä, jotka kantoivat pitkiä keihäitä.
”Missä se on?” Ryn kysyi pakkasherralta.
”Suoraan edessä, hieman tyyrpuurin puolella. Lähestyy hitaasti”, Rilkharmhar murahti.
Silloin minulle valkeni. Rilkharmhar ei ollut puhunut aluksesta. Hän oli havainnut yhden Tieran legendaarisista meripedoista, joiden mukaan alus oli nimetty. Puoliksi unohdettujen tietojeni ja miehistön reaktioiden perusteella päättelin, että turson kohtaaminen oli huono juttu.
Ryn harppoi keulaan ja tähyili merelle. Repeilevän pilviverhon takaa kajastava kalseanharmaa aamunkoitto tarjosi vain vähän valoa, ja Rynillä oli selvästi vaikeuksia nähdä mitään. Rilkharmhar urahti Rynille jotain, ja lopulta hän näytti huomaavan etsimänsä.
”Piirun verran paapuuriin, Angar”, Ryn määräsi. ”Se menee luultavasti ohitse. Olkaa kuitenkin varuillanne.”
Angar teki työtä käskettyä ja käänsi alusta hienovaraisesti. Liu’uimme eteenpäin vielä minuutin tai pari, ja sitten minäkin näin sen: tummien vesien keskellä erottui vielä tummempi läiskä, joka oli aavistuksen verran kohollaan vedenpinnasta. Sen pinta oli samea ja korallimainen. En saanut mitään käsitystä olennon muodosta, mutta se oli suuri: lähestyessämme tajusin, että pelkkä pinnalle näkyvä osa oli lähes aluksen mittainen.
Sitten vedestä kohosi jaokkeinen lonkero, yhtä musta kuin olento itse ja läpimitaltaan ainakin puoli metriä. Se huojui ilmassa pari sekuntia ennen kuin alkoi haparoida tietään ylös aluksen runkoa. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikkien katse oli kiinnittynyt lonkeroon kun se kohosi tyyrpuurinpuoleisen reelingin yli, laskeutui kannelle ja alkoi edetä hitain, vaivalloisin työnnöin. Välillä se pysähtyi pidemmäksi aikaa kuin hengästyneenä. Lumoutuneen kauhun vallassakin huomioin, ettei lonkerossa ollut imukuppeja kuten mustekalalla, mutta sen kärjessä oli taipuisa kauhamainen uloke, melkein kuin kämmen ilman sormia.
Ryn nyökkäsi yhdelle keihäitä kantavista miehistä. Tämä astui eteenpäin, ujutti keihäänsä lonkeron alle ja nosti sen varovasti ilmaan. Kauhamainen kärki hapuili ilmaa miltei hämmentyneen oloisena kun mies käveli hitaasti laidalle ja työnsi lonkeron takaisin veteen.
Musta massa oli nyt suoraan meistä tyyrpuuriin. Se kääntyi hitaasti, ja esiin tuli rivi jäykkiä, viuhkamaisia eviä, joista jokainen oli ainakin metrin mittainen. Kohdasta, jonka oletin olevan turson peräpää, kolme muuta lonkeroa kohosi vedestä ja kauhoi ilmaa hitaasti ja kouristellen. Huomasin – tai oikeammin tiedostin – ensimmäistä kertaa merestä kohoavan ummehtuneen hajun, joka muistutti mädäntyvän kananmunan ja homeisen kellarin sekoitusta.
”Jokin on vialla”, Ryn sanoi hiljaa. ”Sen ei pitäisi käyttäytyä noin.”
”Se on sairas”, Rilkharmhar sanoi.
Kapteeni katsoi pakkasherraa tuuheat kulmat kurtussa. Hän nyökkäsi hitaasti. ”Siltä näyttää. Ja hajusta päätelleen se on lähellä kuolemaa.”
Kannelle kerääntyneiden miehistönjäsenten läpi tuntui käyvän lähes käsin kosketeltava helpotuksen aalto. Välitön vaara oli ohi. Emme joutuisikaan turson aamiaiseksi.
”Saisimme sen lonkeroista ja hampaista hyvän hinnan. Oletko valmis uintiretkelle, Rilkharmhar?”
”Jos niin määräät, Ryn.”
Ryn tuijotti tursoa ja näytti punnitsevan sen muodostamaa uhkaa. Olin varma, että täysissä voimissaan turso olisi kyennyt upottamaan Lentävän Turson kaltaisen aluksen hetkessä. Nyt se näytti hädin tuskin riittävän voimakkaalta liikutellakseen omia lonkeroitaan, mutta ehkä välitön kuolemanpelko saisi sen löytämään sisältään vielä riittävästi voimaa murskata ennenaikaisesti apajille saapuneet ahneet haaskansyöjät.
Lopulta Ryn sanoi: ”Tee se. Mutta ole varovainen. Palaa takaisin heti jos se alkaa käyttäytyä uhkaavasti.”
Rilkharmhar murahti myöntävästi. Ryn antoi käskyn laskea purjeet ja kääntää laivaa niin, että kuoleva turso pysyi meistä tyyrpuuriin kiinnittyessämme miehistönjäsenten viskomilla, köyden päähän kiinnitetyillä koukuilla läheisiin jäälauttoihin. Huomioin, ettei lähistöllä näkynyt enää lainkaan isoja jäävuoria. Vaikka ilma oli edelleen kylmä, olimme tulleet hyvän matkaa etelämmäksi eilisen jälkeen.
Kun Lentävä Turso oli tukevasti paikoillaan ja turso-merihirviö vajaa viidentoista metrin päässä oikealla puolellamme, Rilkharmhar jätti tähystyspisteensä laivan keulassa ja laahusti tyyrpuurinpuoleisen reelingin luo. Ryn ja Huak käväisivät kannen alla ja palasivat hetken kuluttua mukanaan osiin pilkottu metallikärkinen puukeihäs. He yhdistivät pätkät kannella ja ojensivat lähes viisimetrisen keihään Rilkharmharille. Pakkasherra otti sen vastaan oikealla eturaajallaan sanaakaan sanomatta ja sukelsi pää edellä jäiseen veteen.
Siirryin Rynin ja muiden seuraksi seuraamaan, miten Rilkharmhar eteni kohti tursoa. Hänen kahdeksan raajaansa kauhoivat vettä kehoa pitkin etenevinä aaltoina, jotka liikuttivat häntä uskomattoman nopeasti ja sulavasti.
Aurinko oli jo noussut. Harveneva pilviverho hajotti sen valon vaaleaksi loisteeksi, joka paljasti viimein turson tarkan muodon. Olin odottanut jotain kalmarin tapaista, mutta sen keho muistutti enemmän valtavaa rauskua kuin mitään muuta. Leveä mutta virtaviivainen keho päättyi takapäässä pitkien lonkeroiden massaan ja etupäässä neljään jättiläisen sormia muistuttavaan syömäraajaan. Niiden keskellä erottui ontelomainen kita, jonka turso oli nostanut pinnalle. Suu oli riittävän suuri nielaistakseen ihmisen tai jopa pakkasherran kokonaisena. Se näytti haukkovan henkeä lyhyin, katkonaisin vedoin. Muistelin, että tursoilla oli sekä keuhkot että alkeelliset kidukset. Kidustensa ansiosta ne saattoivat viettää jopa puoli päivää sukelluksissa, mutta joutuivat silloin tällöin palaamaan pinnalle hengittämään.
Olento oli vieläkin isompi kuin olin olettanut. Lonkeroiden kanssa arvioin sen pituudeksi ainakin seitsemänkymmentä metriä. Parhaina päivinään se olisi luultavasti voinut kietoa lonkeronsa laivamme ympärille ja kiskaista sen kokonaisena syvyyksiin.
Rilkharmhar saavutti turson vasemman kyljen. Kuten pakkasherroilla, myös tursoilla oli neljä hiilenmustaa silmää: kaksi leveän pään sivuilla ja kaksi matalassa, miltei olemattomassa otsassa, joka kohosi vedenpinnan yläpuolelle. Jos turso näki Rilkharmharin, se ei osoittanut sitä millään tavoin. Sen lonkerot kiemursivat yhä, mutta heikommin kuin hetkeä aiemmin. Ehkä vain kuvittelin, mutta sen hengitys kuulosti siltä kuin se olisi alkanut hinkua.
”Mitä Rilkharmhar aikoo tehdä?” kysyin Ryniltä.
Rynin katse ei väistynyt pakkasherrasta ja tursosta. ”Hän yrittää kiivetä sen päälle ja lävistää sen aivokopan keihäällään. Kuollut turso kelluu joitakin tunteja. Jos olemme nopeita, ehdimme hilata ruhon lähemmäs ja korjata sen käyttökelpoiset osat talteen.”
”Lonkerot ja hampaat?” kysyin lievästi inhoten.
Ryn nyökkäsi.
”Oletteko ennen kohdanneet tursoja?” kysyin. ”Lentävä Turso ei oikein vaikuta alukselta, joka kykenisi pyytämään tuon kokoisia olentoja.”
”Mikään alus ei kykene pyytämään terveitä aikuisia tursoja. Keskenkasvuiset ja kuolevat yksilöt ovat asia erikseen. Meillä kävi uskomaton onni kun kohtasimme sairaan turson.”
”Mihin se on kuolemassa?”
Ryn taputti nenäänsä ja sanoi: ”Huomasit varmaan löyhän? Se tulee turson hengityksestä. Se on loisen aiheuttama tappava keuhkosairaus. En ole ennen kohdannut keuhkosairauteen kuolevaa tursoa, mutta olen kuullut tarinoita satamissa. Haju on tismalleen sellainen kuin kuvittelin.”
Katselin kun Rilkharmhar alkoi kiivetä ylös turson rosoista kylkeä. Lonkeroita lukuun ottamatta olennon keho oli korallimaisten panssarilevyjen peittämä, ja levyt tarjosivat kohtuullisen kädensijan pakkasherran kahdeksalle raajalle, joista jokainen toimi tarttumaelimenä. Rilkharmharin nousu oli silti kaikkea muuta kuin helppoa. Hän vaihtoi jatkuvasti keihästä raajasta toiseen saadakseen paremman otteen jonkin panssarilevyn reunasta, halkeamasta tai kuopasta. Kerran hänen otteensa lipesi ja hän liukui puolisen metriä ennen kuin sai pysäytettyä itsensä juuri ennen vedenpintaa. Turso ei vieläkään ollut reagoinut mitenkään. Olin nyt varma, että sen hengitys hinkui.
Lopulta Rilkharmhar oli kokonaan turson päällä. Hän ankkuroi itsensä tukevasti paikoilleen levittämällä neljä takimmaista raajaansa ja tarttumalla niillä tiukasti panssarilevyihin. Niiden edessä oleva raajapari nosti hänen yläruumiinsa ilmaan kuin timanttipunnerrusta tekevällä ihmisellä, ja etummainen raajapari kohotti keihään ja valmistautui upottamaan sen turson päälakeen, suoraan ylemmän silmäparin väliin.
Turso näytti viimein tajuavan mitä oli tapahtumassa. Sen leveästä kidasta kumpusi käheä murina, ja yhtäkkiä se kääntyi rajusti kyljelleen yrittäen heittää Rilkharmharin päältään. Pakkasherra katosi aaltojen alle kun turso kääntyi ympäri täyden kierroksen. Hänen otteensa kuitenkin piti, ja hetken kuluttua hän tuli jälleen näkyviin, keihäs edelleen tiukasti otteessaan. Korjattuaan nopeasti asentoaan hän alkoi jälleen valmistautua iskuun, mutta äkkiä hänen takaansa lennähti kaksi ohutta lonkeroa. Ne kiertyivät hänen ympärilleen etummaisten raajaparien välistä ja alkoivat kiskoa häntä irti.
Huomasin nojautuvani reelinkiä vasten ja puristavani tiukasti märkää puuta. Rilkharhmar oli halunnut heittää minut takaisin mereen. Viimeistään hänen kanssaan käymäni lyhyt keskustelu oli saanut minut vakuuttumaan, etten suuremmin pitänyt hänestä, mutta en silti halunnut hänen kuolevan. Lisäksi minunkin oli myönnettävä, että vaarallisilla vesillä seilatessa tarkalla yönäöllä varustettu tähystäjä oli verraton lisä miehistöön. Rilkharhmarin menetys olisi varmasti kova isku Lentävälle Tursolle.
Yksi Rilkharmharin takaraajoista menetti otteensa lonkeroiden kiskoessa ja repiessä häntä ponnettomasti mutta herkeämättä. Äkkiarvaamatta hän ojensi oikeanpuoleisen eturaajansa ja nappasi toisen lonkeroista tiukkaan kuristusotteeseen. Hänen luinen nokkansa avautui ammolleen, paljon suuremmaksi kuin olin kuvitellut mahdolliseksi. Raateluhampaat välkähtivät kalseassa aamuvalossa juuri ennen kuin hän upotti ne lonkeroon. Hänen nokkansa napsahti kiinni uskomattoman nopeasti ja äänekkäästi paukahtaen. Mieleni analyyttinen osa muisteli lukeneensa joskus, että pakkasherroilla oli päässään kolme erillistä lihasryhmää, jotka ohjasivat nokkaa eri tilanteissa. Yksi lihasryhmä toimi itseään vastaan ja käytti syntynyttä jännite-energiaa sulkeakseen pakkasherran nokan neljä kertaa nopeammin kuin ihminen räpäytti silmiään. Tällä tavoin sulkeutuvaa nokkaa käytettiin poikkeuksetta tappamistarkoituksessa.
Turson kellertävää verta purskahti ilmaan. Merihirviö päästi vihaisen, äänekkään mylväisyn ja sukelsi eteenpäin. Rilkharhmar katosi pinnan alle edelleen lonkeroa pureskellen. Turson pitkät pyyntilonkerot – niitä oli neljä tai viisi – roiskauttivat vettä ilmaan ja sitten nekin olivat poissa. Sukelluksen synnyttämät aallot keinuttivat laivaa kevyesti, mutta niiden laannuttua tuli hyvin hiljaista.
”Rilkharmhar!” Ryn huusi. Hän näytti lähes valmiilta hyppäämään pakkasherran perään, mutta hillitsi itsensä ja kääntyi sen sijaan katsomaan muita kannelle kerääntyneitä ihmisiä. Vilkaisin taakseni ja tajusin, että heitä oli nyt ainakin kymmenen. Kamppailun äänet olivat saaneet osan kannen alle jääneistä miehistönjäsenistä ryntäämään ylös valmiina puolustamaan laivaa: useimmat kantoivat kirveitä tai heittoharppuunoita ikään kuin niistä olisi ollut mitään apua turson kaltaista olentoa vastaan. Tunnistin väkijoukosta Rakunin, Rynin tyttären. Hän kantoi kevyttä jousipyssyä, jonka nuolet eivät läpäisisi turson panssaria mutta voisivat ehkä puhkoa sen silmät, ainakin jos ampuja olisi lähes yli-inhimillisen tarkka.
Ryn alkoi jaella käskyjä: ”Purjeet ylös. Valmistautukaa takaa-ajoon. Turso oli niin huonossa kunnossa, ettei se voi pysyä pitkään sukelluksissa eikä varmasti jaksa uida kovin kauas. Emme anna sen viedä yhtä meistä!” Lopuksi hän määräsi soutuveneen laskettavaksi ja kysyi vapaaehtoisia, jotka tulisivat hänen kanssaan katsomaan turson sukelluspaikkaa lähempää ja yrittäisivät tarvittaessa houkutella pedon esiin.
Jostain käsittämättömästä syystä (todennäköisesti kuitenkin puhtaasta uteliaisuudesta) olisin melkein halunnut ilmoittautua, mutta tajusin onneksi itsekin, miten pöljä päähänpisto oli: sivistyneissä tähtijärjestelmissä tavanomaisten biomuokkausten ansiosta olin luultavasti vahvempi kuin useimmat partasuiset ja raavaat tieralaiset, mutta minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta purjehduksesta, soutamisesta tai tieralaisten aseiden käsittelystä. Parasta siis jättää tämän ongelman ratkaiseminen asiantuntijoille ja tyytyä seuraamaan tapahtumien kulkua.
Kävi ilmi, ettei takaa-ajolle ollut mitään tarvetta. Ennen kuin ensimmäistäkään Rynin käskyistä ehdittiin toteuttaa, Lentävä Turso tärähti voimakkaasti jonkin osuessa sen pohjaan. Seuraavassa hetkessä kouristeleva turso ponnahti pinnalle paapuurin puolella kuin jättimäinen ja hirviömäisen epämuodostunut rantapallo, jonka joku oli päästänyt irti veden alla. Se päästi lyhyen, korahtavan äänen ja rojahti sitten takaisin veteen voimalla, joka nostatti valtavan pärskeen ja kasteli meidät kannella seisojat likomäriksi. Se jäi paikoilleen kellumaan eikä enää hinkunut tai liikutellut lonkeroitaan.
Rilkharmhar oli edelleen kiinni tursossa. Hänen turkkinsa oli värjäytynyt hailakankeltaiseksi sen verestä ja hänen nokastaan roikkui katkennut, riekaleinen lonkeronpätkä. Hän oli upottanut koottavan keihäänsä niin syvälle merihirviön pään sisään, että siitä oli näkyvissä enää alle metri. Tuijottaessani näkyä epäuskoisena pakkasherra kohottautui neljän takimmaisen raajansa varassa ilmaan, avasi nokkansa ja päästi ilmoille pitkän voitonriemuisen karjaisun, joka aaltoili matalasta murinasta lähes ultraääneen ja päättyi kuivakkaan kärinään, johon mikään tuntemani Maan elämänmuoto ei olisi kyennyt.
Sitten pakkasherra kääntyi meidän suuntaamme.
”Turso on kuollut, Ryn”, hän ilmoitti ja kuulosti aidosti siltä kuin olisi katsonut tarpeelliseksi sanoa sen ääneen.
”Huomaan sen, Rilkharhmar”, Ryn sanoi ääni vakaana kuten ainakin ihmisellä, jolla ei ole aavistustakaan, miltä nyt pitäisi tuntua. ”Hyvää… työtä. Tulen sinne ihan kohta. Autatko meitä vielä ruhon pilkkomisessa?”
”Kuten haluat.” Pakkasherra nielaisi irti puremansa lonkeronpätkän yhtenä suupalana, kääntyi ympäri ja alkoi hivuttautua kohti tursovainaan peräpäätä ja siellä odottavia koskemattomia, mehukkaita lonkeroita…
Katsoin nopeasti ympärilleni ja huomioin kannelle kerääntyneiden miehistönjäsenten ällistyneet, typertyneet ilmeet. Rilkharmhar ei selvästikään ollut suorittanut tällaista temppua aiemmin. Tämän päivän jälkeen he joko pelkäisivät tai ihailisivat häntä. Luultavasti molempia.
Itse päätin entistä vakaammin pysytellä mahdollisimman kaukana hänestä.