Avioliitto ja naimisiinmeno

Kihlasormusta ei meillä ollut minkäänlaista, koska emme missään vaiheessa varsinaisesti kihlautuneet. Siis sellaisessa juhlallisessa mielessä. Kunhan totesimme, että voisi mennä naimisiin "ehkä vuoden päästä kesällä". Vihkisormuksetkin olisivat saattaneet jäädä hankkimatta, jollei minun sukuni syövereistä olisi kaivautunut kuin pyynnöstä kaksi juuri sopivaa (meille molemmille siis) yksinkertaista kultasormusta. Molemmat yli sata vuotta vanhoja. Minä en muita koruja käytäkään, mutta sormus olkoon paitsi vihkisormuksena, myös perintökalleutena.   [quote]Eri uskonnot sotkeutuvat tähän toimintamalliin vaatimalla, että avioliitto vahvistetaan rituaalein ja kunkin uskonnon henkiolennon vahvistamalla valalla.[/quote]   Siinähän sotkeutuvat. Tosin eivät ole sotkeutuneet mitenkään minun avioliittooni, joten en näe asiassa suurtakaan ongelmaa. Samalla tavalla en ymmärrä, miksi Suomessa vieläkin jaksetaan vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia Raamatulla lyömällä. Sellainen saatiin läpi jopa täällä patavanhoillisessa Ranskassa, kun kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että uskonnon pitäisi hallita yhteiskuntaa.

[quote]Yhdistelmänimen takia lapsilla on miehen sukunimi. Joskus toivoin, että Suomessa olisi samanlainen käytäntö kuin Chilessä. Nainen pitää omat sukunimensä ja lapsi saa molemmilta vanhemmilta sukunimen. Tosin sielläkin eteenpäin siirtyy (iso)isien sukunimi.[/quote]   Minä käytän parhaita puolia Ranskan nimilaista. Eli Ranskassa naimisiin mennessä oma sukunimi ei katoa mihinkään, mutta sen tilalla tai rinnalla voi käyttää puolison nimeä. Käytännössä virallisissa yhteyksissä on usein tyttönimi/syntymänimi, joten saattaa tulla hankaluuksia, jos sitä ei ole henkkareissa. On papereita joissa olen tyttönimelläni. Arjessa käytän miehen nimeä. Suomessa minulla on virallisesti kaksoisnimi, jotta molemmat näkyvät henkkareissa. Mutten käytä sitä oikeasti juuri missään... Verottajan kanssa asioidessa. :tongue:   Lapselle saa antaa isän tai äidin nimen, tai molemmat. Meillä lapsella on isän nimi. Olisi ollut hassua antaa minun nimeni, koska minäkin käytän miehen nimeä :D   //edit: En siis koe, että olisin jotenkin joutunut luopumaan sukunimestäni, koska enhän minä ole siitä millään tasolla luopunut. Siellä se on yhä, vaikka arjessa en juuri asiaa muistakaan.   //edit2: Ja tosiaan, koska täällä sukunimi ei virallisesti muutu, henkkareita tai muita kortteja ei tarvitse vaihtaa. Pankeille ja muille virastoille voi halutessaan ilmoittaa nimen, jota haluaa käytettävän. Esim. pankkikorttini ja sairausvakuutuskorttini ovat siis naidulla sukunimellä. Henkkarit ja ajokortti sen sijaan ovat samoja vanhoja, uusin ne vasta kun on tarve. Teoriassahan ne olisi pitänyt uusia jo kun ilmoitin Suomeen avioliitosta ja kaksoisnimestä, mutta eipä asia täällä ketään kiinnosta :D

[quote=Diara]Itse haluan ehkä vähän ruusunpunaisesti uskoa siihen, että avioliitto kestää tosiaan siihen asti, että kuolema erottaa. Toki tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta haluaisin ajatella, että avioliitossa jaksetaan yrittää. Sen takia en missään nimessä suostu esimerkiksi vuoden seurustelun jälkeen menemään naimisiin, ei siinä vielä ehdi toista kunnolla tuntea. Pitää olla useampi vuosi yhdessä ja mielellään asuakin ensin yhdessä. Suhtaudun avioliittoon vakavasti, enkä todellakaan lähde siihen sillä mielellä, että aina voi erota. Omat vanhempani ovat olleet yhdessä 37 vuotta, joista 27 naimisissa. Heillä on ollut viime vuosina erittäin vaikeaa ja edelleen he ovat yhdessä. Pidän heitä tässä asiassa esikuvinani, jos hekin kaikista noista hankaluuksista ovat selvinneet, niin miksi en minäkin sitten joskus. [/quote]   Minulla on samanlainen esimerkki, omat vanhempani ovat olleet yhdessä kohta 40 vuotta. Olen saanut myös todistaa vaikeita aikoja, mutta myös hyviä hetkiä.   Tällainen elinikäinen sitoutuminen on todella hieno asia ja ehkäpä jopa tavoiteltavakin seikka. Mutta, mutta... Tällainen ajattelu liippaa aika läheltä sitä ajattelua, että on olemassa Se Oikea. Ja tämä ei sovi minun ajatusmaailmaani, ei sitten millään. On olemassa ihmisiä, jotka ovat varmasti [i]oikeampia[/i] juuri minulle puolisoiksi kuin jotkin toiset ihmiset, mutta se kuka on se oikeampi riippuu aika paljon elämäntilanteesta. Esimerkiksi aikaisempi seurustelukumppanini tuntui parhaalta mahdolliselta henkilöltä minulle juuri silloin. Tällä hetkellä avopuolisoni sitten taas tuntuu minulle oikeammalta henkilöltä.   Toki parisuhteessa pitää yrittää, välillä tuntuu, että moni luovuttaa liian nopeasti. Jos parisuhteeseen tulee ongelmia, se on varmasti usein tarpeellista ja tärkeääkin puhua asiasta kuin erota oikopäätä. Vaikka lopputulemana olisikin sitten ero, ainakin asiasta on puhuttu ja molemmat osapuolet tiedostavat miksi tuli ongelmia ja ehkä osaavat tulevaisuudessa välttää niitä (tämä on nyt taas mutuilua, mutta...). Joskus sitten taas ero on oikeasti se parhain ratkaisu kaikkien kannalta. Jos on suhteessa on ongelmia (riitoja tai vaan yksikertaisesti se, että toinen ei välitä toisesta enää samalla tavalla), on se molempien (ja joskus lapsienkin kannalta) parhainta, että lähdetään omille teille. Ero voidaan hoitaa sopuisasti, ilman että kaikille tulee paha mieli.   Minä kyllä lähden vähän kaikkiin parisuhteisiin (välittämättä lopputulemasta), sillä ajatuksella, että aina voi erota. Minä näen, että avioliittokin on nyt vain kahden ihmisen välinen sopimus, joka voidaan purkaa. Ei mikään ole ikuista. En varmaan pystyisi edes muodostamaan minkäänlaisia parisuhteita, tai viemään niitä satunnaista tapailua pidemmälle, jos en voisi ajatella, että aina voi erota. Mutta minä olenkin tällainen ainainen murehtija ja pakoreittien etsijä. :P

Kyllä minäkin seurustelusuhteessa voin ajatella niin, että jos ei suju, niin voi erota. Siinä ei kuitenkaan ole papin aamenta välissä. Avioliitossa pitäisi jaksaa yrittää ja hakea apua, jos on ongelmia. Omassa kaveripiirissäni on paljon eronneita pariskuntia, joissa on erottu todella nopeasti. Yksikin hyvä kaverini kertoi minulle, että heillä on vähän ongelmia, ja kuukautta myöhemmin he erosivat. Sitä kuukautta ennen ei ollut mitään ongelmia. Mielestäni todella nopeaa toimintaa, ja nyt kun he molemmat ovat kokeilleet parisuhteita muualla, puhuvat he oman perheen yhdistämisestä. Heillä kun on yhteinen lapsikin. Tekisi mieli välillä ravistella tätä kaveria ja sanoa, että olisiko sitä pitänyt yrittää vähän enemmän ennen eroa. Hänen jutuistaan tuli vaan sellainen olo, että riitoja oli tavallista useammin, joten kannatti erota. Minusta riidat kuuluvat parisuhteeseen, ne eivät ole mikään syy erota. Riitojen varsinainen lähde voi olla syy erota, mutta ei pelkästään se, että riidellään tavallista useammin suurinpiirtein siitä, kuka käy ruokakaupassa.   Toki ihmiset muuttuvat vuosien varrella ja rakkaus voi vain loppua. Siksi ajattelenkin avioliiton lopullisuudesta ruusunpunaisesti. Kun ei sitä oikeasti voi tietää, mitä tapahtuu. Parisuhde voi toimia vuosia hyvin ja sitten jossain vaiheessa kaikki toisessa ärsyttää. Joskus voi olla vaan parempi lähteä omille teilleen. Varsinkin silloin, jos molemmat ovat onnettomia. Lapsien takia pitäisi mielestäni yrittää mahdollisimman pitkään, mutta ei omasta elämästä kannata tehdä onnetonta vain sen takia, että lapsilla on ehjä perhe.

Pakko tulla tähänkin ketjuun kommentoimaan, nyt kun olen ollut hurjat 5 päivää aviossa. :p     [quote=Emelie]En oikein tiedä miten avioliittoon ja naimisiinmenoon pitäisi suhtautua. Minä näen kyllä tulevaisuudessa hyvinkin mahdollisena skenaariona sen, että olen naimisissa, mutta naimisiinmeno ei ole koskaan ollut sellainen juttu, jota odottaisin tai josta olisin joskus haaveillut. [/quote]   Tämä tulevaisuus tulikin nopeammin eteen kuin olin kuvitellut, 1.5 vuodessa itseasiassa. Ilahduttavasti minua kosittiin, tosin hyvin epämuodollisesti, ja kihloissa oltiin runsaat 3 kuukautta. Päätettiin mennä sitten naimisiinkin samalla rupeamalla, mitä sitä pitkittämään. Yksillä sormuksilla mentiin, joten kihlasormuksista tuli sitten vihkisormukset. Sormukset ovat itsessään hopeareunuksisia titaanisormuksia. Niissä on hiukan steampunk-henkeä ja sopivasti maskuliinisuutta. Kesällä pitänee käydä kaiverruttamassa niihin oleelliset tekstit. Pohdittiin, että ehkä sitten jossain välissä teetetään uudet sormukset, mutta se on vielä harkinnassa.     [quote=Emelie] Minun mahdolliset hääni tulevat olemaan itse virallisen osuuden puitteissa niin pienet kuin mahdollista, siviilivihkiminen maistraatissa ja läsnä toivottavasti vain pakolliset todistajat. Tämän virallisen osuuden jälkeen voin ihan hyvin järjestää jotkin juhlallisuudet ilman perinteisiä hääjuhlaan liittyviä juttuja (kuten puheita). Mutta toki, tämä on vain minun ajatukseni häistä, avioliittoon osallistuvalla toisella osapuolella saattaa olla muita ajatuksia asiaan.... :tongue:[/quote]   Näinhän ne menivät (pakolliset todistajat = molempien vanhemmat). Teema oli pitkälti: minimi effortilla. Vihkimistilaisuus oli nopea, pari minuuttia. Suurin osa ajasta meni siihen, että se vihkijä sanoi meidän nimiä, on ne kyllä sen verran pitkät... Ja ei, ei muutettu sukunimiämme. Näin on hyvä. Käytiin ihan kuvaajalla ottamassa hääkuvat vihkitilaisuuden jälkeen, jotka onnistuivat meidän hämmästyksemme oikein hyvin.   Illasta oltiin ravintolassa syömässä, siellä vieraina olivat sitten vanhemmat ja sisarukset perheineen. Oikein onnistunut tilaisuus. Lahjoja emme halunneet, mutta saimme siitä huolimatta. Ilahduttavasti myös useammat vieraat olivat hiffanneet, että mitä ne musteläiskät meidän hääkutsujen kannessa olivat (kissan tassujen jälkiä, meidän ajatus oli, että "koko perhe osallistuu näihin talkoisiin").     [quote=Dyn]Avioliitto kelpaa siirtymäriitiksi sekä yksilölle että parisuhteen mittakaavassa: vaikka puolisossa tai suhteessa ei mitään muuttuisikaan, ehkä se sitoutuminen tuntuu sen tahdon-sanan jälkeen vähän vakaammalta.[/quote]   Nyt sitten lopulta tämän ketjun ehkä pointtiin. Että mitä avioliitto merkitsee, miltä se tuntuu. Oikeasti, mikään ei muuttunut meidän suhteessamme. Parisuhde tuntuu edelleen ihan samalta, suhtaudumme toisiimme ihan samalla tavalla ja tasolla kuin aikaisemminkin. Ainoa asia, joka tuntuu muuttuneen on se, että nyt minulla on anoppi.   Minulle ei tullut sitä oloa, että avioituminen olisi ollut parisuhteemme huipentuma, se tuntui lähinnä vaan luontevalta asialta tehdä.

Emelien avioliitto tuli ehkä pienoisena yllätyksenä jos ei aivan shokkina... Jotenkin en osannut yhtään odottaa. Olen tietysti ollut pois kuvioista nyt koko kevään, joten en ole päässyt haistelemaan vinkkejä, mutta hyvin te kyllä pelasitte. Ja kyllä, ne hääkuvat oli tosi söpöjä. :heart:

^ Eipä sitä kuulemiemme kommenttien perusteella osannut odottaa kovin moni muukaan. :D Hämmästystä taisi lisätä se, että kovin moni ei ollut hiffannut, että me ollaan kihloissa - kun ei siitäkään pidetty ääntä.   Mutta joo, oltiin ihan hissun kissun asiasta. Osittain siksi, että me ei haluttu lahjoja, osittain siksi, että me ei haluttu kumpikaan polttareita. Ja minä vielä osittain siksi, että ihmiset eivät alkaisi kyttäämään mun mahan seutuani kovin innokkaasti/kyselemään lasten perään. Tekee ne sitä kuitenkin, mutta sainpahan olla kevään rauhassa. :p

Oma asenteeni vielä ketjun luomisaikaan on ollut suunnilleen "pitäkää tunkkinne" – yläasteiässä identifioiduin vielä biseksuaaliksi, ja avioliittokäsitykseni kärsi aika suuren kolauksen siitä, kun tajusin että olisi puhtaasti tuurista kiinni pääsisinkö koskaan naimisiin rakastamani ihmisen kanssa vai ei, se kun riippuisi kumppanini sukupuolesta. :P Jotenkin kaikki romanttisuus tai odotukset siitä karisivat silloin pois.   Romanssi on mun avioliittokäsityksestäni edelleenkin melko kaukana, mutta nykyään hyväksyn konseptin ihan jo sillä, että se on juridinen tapa merkata että me ollaan nyt sukua – ajatellen asioita kuten perintö, ulkomaille muutto, tai ihan sairastapaukset tai onnettomuudet. Ja on ihan kiva että lesbona mullakin on tähän oikeus. [img]/media/kunena/emoticons/rs_tongue.png[/img] Suunnitelmissa on mennä naimisiin, milloin ja miten on sitten asia erikseen. Tietyllä tavalla perinteisehköt häät kiinnostaisivat, mutta toisaalta taas mitä enemmän teen laskelmia moisten hinnasta ja kaikesta siitä suunnittelusta, sitä enemmän huomaan harkitsevani vain simppeliä visiittiä maistraattiin...   Mitä tulee avioehtoon, suhtautumiseni saattaisi olla eri jos minulla tai kumppanilla olisi jo paljon omaisuutta kerrytettynä ajalta ennen suhdetta, mutta nyt kun kumpikin omistaa lähinnä opintolainaa, en näe moisen mielekkyyttä. Todennäköisesti meille tulee tilanteita, joissa toinen joutuu luopumaan oman omaisuutensa kerryttämisestä jos tehdään valintoja jotka hyödyttävät toista taloudellisesti enemmän kuin toista – musta on reilua, että tällöin se kerrytetty raha on yhteistä. Ja vastaavasti, tienaavan osapuolen tienestit saattavat joskus olla toisen osapuolen mahdollistamia. Jo nyt esimerkiksi mun kumppani on pystynyt ottamaan vastaan töitä muilta paikkakunnilta osittain sen takia, että mun kontaktien kautta on järjestynyt ilmaista tai puoli-ilmaista majoitusta. Vastaavasti etenkin jos päädytään jossain vaiheessa muuttamaan ulkomaille, pidän todennäköisenä että meidän parisuhteessa on uran ja palkkakehityksen kannalta ainakin hetkellisesti nettovoittaja ja -häviäjä, vaikkei niin haluttaisikaan. Joten meidän suhteessa ollaan molemmat nähty järkevimpänä, ettei sitten ruveta laskemaan hirveän tarkasti että kumman palkkakuitin kautta ne lantit tilille tipahtelevat.

Ajankohtainen aihe minullekin tämä.    Ollaan tuon paremman puoliskon kanssa pidetty yhtä vuodesta 2008. Yhteen muutettiin 2009 ja kihloihin mentiin kun pääsin intistä 2010. Tasaisin väliajoin on ollut puheissa naimisiinmeno. Alkuperäinen ajatus on ollut että ihan maistraatissa vaan kunhan vain saisi aikaiseksi. Syyt yhtä romanttisia kuin Agehalla. [img]/media/kunena/emoticons/rs_smile.png[/img]   Nyt kuitenkin meidän seurakunta on alkanut järjestää vuosittain helluntaina ns. liukuhihnavihkimisiä. Pitää vain ilmoittautua etukäteen ja olla vaadittavat dokumentit kunnossa. Toimitus kirkossa kestäisi vissiin 20min ja vieraita saa olla 10. Ja koko homma on [u]ilmainen[/u]​​​​​​. Ollaankin suunniteltu, että tämä voisi nyt olla se paikka pamauttaa naimisiin. Olisi puitteet hieman kivemmat kuin maistraatissa. Ensi vuonna kun vielä tulee 15v kihlajaisista niin alkaa pahasti näyttää siltä, että pallo napsahtaa jalkaan ensi keväänä. [img]/media/kunena/emoticons/rs_smile.png[/img]   Mitä tuohon talouspuoleen tulee niin pidän kovasti ihmeellisenä sellaisia pariskuntia, joilla on omat rahat kummallakin. Siis sellaisilla "normaaleilla" pitkään yhdessä olleilla pariskunnilla, millä toinen osapuoli ei ole joku miljoonaperijä. Me kun yhteen muutettiin aikoinaan, se tapahtui kummallakin suoraan lapsuudenkodista ja alusta asti rahat ovat olleet yhteiset. Tulolähteet on vuosien aikana vaihdelleet laajalla skaalalla palkkatuloista erinäisiin etuuksiin. Kaikki mitä kumpikin on eri lähteistä haalinut on mennyt yhteen pottiin, josta sitten on taloutta pyöritetty. Ei varmasti ole aina tasan mennyt ja välillä toinen on elänyt toisen "siivellä", jos asiaa haluaa niin ajatella. Ei se ole ollut ongelma.    Olisikin ihan mielenkiintoista kuulla, jos joillakin on omat rahat kummallakin, että miksi näin? 

Rahatalous on ymmärtääkseni suurimpia riidanaiheita parisuhteessa, joten yksi keino sopusoinnun säilyttämiseen voi olla se, että kummallakin osapuolella on oma käyttötili, johon toisella ei ole pääsyä. Jos tekee mieli ostaa tonnin pelitietokone tai maantiepolkupyörä, niin sen voi hankkia lupaa kysymättä, kun kyse on omista rahoista. Jos kaikki rahat ovat yhteisiä, niin eikö silloin joudu neuvottelemaan jokaisesta hankinnasta erikseen? Itselläni ei ole vakavaa parisuhdehistoriaa, joten ihmettelen lähinnä ulkopuolisen silmin.

[quote="Mustelmann post=68284"]Rahatalous on ymmärtääkseni suurimpia riidanaiheita parisuhteessa[/quote]   Näinhän se taitaa olla. Itselleni yksi aika oleellinen seikka toimivassa parisuhteessa on se, että olisi jotakuinkin yhteneväinen näkemys rahankäytöstä.       [quote]Jos kaikki rahat ovat yhteisiä, niin eikö silloin joudu neuvottelemaan jokaisesta hankinnasta erikseen?[/quote]   Tottakai. Mutta kun ollaan suurinpiirtein samalla sivulla taloustilanteesta niin ei tässä ole yleensä ongelmaa. Neuvottelua ja kompromissejahan parisuhteessa eläminen ainakin pitkällä tähtäimellä on. [img]/media/kunena/emoticons/rs_smirk.png[/img]    Olisi aika tylyä, jos toinen osapuoli kituuttaa köyhyysrajalla ja toinen ostelee kyselemättä tonnin pelikoneita. [img]/media/kunena/emoticons/rs_sad.png[/img]   ​​​

Täältä seuraa nyt hieman hehkutusta tuoreen aviopuolison silmin :)    Menimme kumppanini kanssa naimisiin kuluneena kesänä. Hääpäivä oli minulle ja meille todellinen rakkauden juhla. Kaikki läheisimmät sukulaisemme ja ystävämme olivat paikalla, ja jotenkin se rakkauden määrä ja tuki meidän suhteellemme koko päivän ajan oli jotain aivan uskomatonta.   Aikaisemmin ajattelin, että haluan mennä naimisiin, jotta nimenomaan kaikki laki- ja käytännön asiat ovat helpompia, jos toiselle meistä sattuu jotakin. Hääpäivänä minulle todellistui, että meistä tuli toistemme lähimmät sukulaiset, ja kaksi sukua yhdistyi meidän kauttamme.   Naimisiinmeno oli itselleni myös eräänlainen nollauspiste. Jotenkin ennen häitä halusin ns puhdistaa pöydän, ja tuli selvitettyä muutamia ihmissuhdekoukeroita, joita en olisi muuten selvittänyt. Se oli puhdistavaa ja paransi entisestään suhdettani näihin henkilöihin. Tämänhän olisi voinut tehdä muutenkin, mutta häät antoi minulle tarpeellisen rohkaisun ja deadlinen.   Mun kokemus siis on, että naimisiinmenolle voi antaa sen merkityksen, jota itse (ja yhdessä puolison kanssa) tarvitsee ja toivoo.