Fiktiivi | Konserttisali | 47 viestiä | 01.06.2023
Viimeisin Pisania | klo 14:40
HourglassEyes | Lukupiiri | 137 viestiä | 02.12.2023
Viimeisin Eija | klo 11:15
12
Avioliitto ja naimisiinmeno
18.01.2015
Nyt kun tässä on puhuttu kaikenlaisista suhteista ja seurusteluista, ajattelin aloittaa ketjun suhteen virallistamisesta. Lasken henkilökohtaisesti sanan avioliitto alle kaikki Suomen lain tunnustamat parisuhteen rekisteröimisen muodot, joten kattakoon tämä ketju nyt ihmiset sukupuolesta riippumatta. Siitäkin aiheesta toki saa keskustella. :)
Menimme Iivarin kanssa naimisiin loppukeväästä 2013 seurusteltuamme seitsemisen vuotta, josta silloin nelisen vuotta avoliitossa. En nuorempana oikeastaan kuvitellut haluavani naimisiin, tai se ei ollut mikään yksittäinen tavoite. Häämmekin olivat aika pienet ja lähinnä kavereille suunnatut: vihkiminen perheen ja parhaimpien ystävien kesken ja jatkot baarissa sitten isommalla porukalla, ei mitään tansseja tai muuta liian yleistä häähumputusta. Mekkonikaan ei ollut valkoinen. Valitsimme kirkkohäät (joskaan ei kirkossa), sillä jotain perinteitä kuitenkin kunnioitamme, ja meidät vihkinyt pappi on ystävämme. Syitä naimisiin menoon lienee ollut suhteen virallistaminen, hyvä syy järjestää bileet ja toki se, että tulevaisuudessa viisumien saaminen puolisolle on helpompaa, jos ja kun jompi kumpi meistä työskentelee ulkomailla.
Lisää ehkä aiheesta myöhemmin ketjussa minunkin puolestani, mutta muutamia johdattelukysymyksiä näin aiheeseen tähän alkuun: Oletko sinä mennyt naimisiin, tai suunnittelemassa sellaista? Mitä avioliitto sinulle merkitsee? Onko instituutio jo vanhentunut vai puoltaako se vielä paikkaansa nyky-yhteiskunnassa?
Menimme Iivarin kanssa naimisiin loppukeväästä 2013 seurusteltuamme seitsemisen vuotta, josta silloin nelisen vuotta avoliitossa. En nuorempana oikeastaan kuvitellut haluavani naimisiin, tai se ei ollut mikään yksittäinen tavoite. Häämmekin olivat aika pienet ja lähinnä kavereille suunnatut: vihkiminen perheen ja parhaimpien ystävien kesken ja jatkot baarissa sitten isommalla porukalla, ei mitään tansseja tai muuta liian yleistä häähumputusta. Mekkonikaan ei ollut valkoinen. Valitsimme kirkkohäät (joskaan ei kirkossa), sillä jotain perinteitä kuitenkin kunnioitamme, ja meidät vihkinyt pappi on ystävämme. Syitä naimisiin menoon lienee ollut suhteen virallistaminen, hyvä syy järjestää bileet ja toki se, että tulevaisuudessa viisumien saaminen puolisolle on helpompaa, jos ja kun jompi kumpi meistä työskentelee ulkomailla.
Lisää ehkä aiheesta myöhemmin ketjussa minunkin puolestani, mutta muutamia johdattelukysymyksiä näin aiheeseen tähän alkuun: Oletko sinä mennyt naimisiin, tai suunnittelemassa sellaista? Mitä avioliitto sinulle merkitsee? Onko instituutio jo vanhentunut vai puoltaako se vielä paikkaansa nyky-yhteiskunnassa?
Nyt kun tässä on puhuttu kaikenlaisista suhteista ja seurusteluista, ajattelin aloittaa ketjun suhteen virallistamisesta. Lasken henkilökohtaisesti sanan avioliitto alle kaikki Suomen lain tunnustamat parisuhteen rekisteröimisen muodot, joten kattakoon tämä ketju nyt ihmiset sukupuolesta riippumatta. Siitäkin aiheesta toki saa keskustella. :)
 
Menimme Iivarin kanssa naimisiin loppukeväästä 2013 seurusteltuamme seitsemisen vuotta, josta silloin nelisen vuotta avoliitossa. En nuorempana oikeastaan kuvitellut haluavani naimisiin, tai se ei ollut mikään yksittäinen tavoite. Häämmekin olivat aika pienet ja lähinnä kavereille suunnatut: vihkiminen perheen ja parhaimpien ystävien kesken ja jatkot baarissa sitten isommalla porukalla, ei mitään tansseja tai muuta liian yleistä häähumputusta. Mekkonikaan ei ollut valkoinen. Valitsimme kirkkohäät (joskaan ei kirkossa), sillä jotain perinteitä kuitenkin kunnioitamme, ja meidät vihkinyt pappi on ystävämme. Syitä naimisiin menoon lienee ollut suhteen virallistaminen, hyvä syy järjestää bileet ja toki se, että tulevaisuudessa viisumien saaminen puolisolle on helpompaa, jos ja kun jompi kumpi meistä työskentelee ulkomailla.
 
Lisää ehkä aiheesta myöhemmin ketjussa minunkin puolestani, mutta muutamia johdattelukysymyksiä näin aiheeseen tähän alkuun: Oletko sinä mennyt naimisiin, tai suunnittelemassa sellaista? Mitä avioliitto sinulle merkitsee? Onko instituutio jo vanhentunut vai puoltaako se vielä paikkaansa nyky-yhteiskunnassa?
Muokannut Dyn (18.01.2015)
18.01.2015
poistettu
568 viestiä
No kokeillaas vastata tähän.
Kysymykset oli: Oletko sinä mennyt naimisiin, tai suunnittelemassa sellaista? Mitä avioliitto sinulle merkitsee? Onko instituutio jo vanhentunut vai puoltaako se vielä paikkaansa nyky-yhteiskunnassa?
En ole naimisissa. Monta naista on ollut ehdokkaana, mutta en ole itse ollut valmis sitoutumaan avioliiton tasolla. Tälläkin hetkellä mielessäni ovat muutto ulkomaille ja kiertely maailmalla, tyyliin reppu selkään ja menoksi. Jos ei nainen ole sellainen, että suostuu lähtemään matkaan, niin sitten ei kyllä onnistu. Olenhan minä miettinyt, että minkälaiset häistäni tulee, mutta en sen pidemmälle.
Avioliitto on aikasemmin merkannut minulle jotain sellasta, mihin en ole ollut valmis. Tällä hetkellä se on ajatus, jolla on kiva leikkiä. Ja jos oikea nainen löytyy, ni eiku naimisiin. Ja lapsia (sitten joskus). Avioliitto on minulle jotain sellaista pyhää ja lopullista, minkä eteen on taisteltava.
Kyllä avioliitolle on vielä paikkansa, mielestäni. Ja avioliitto tulisi olla mahdollisuus kaikille, seksuaalisuuteen katsomatta. EN näe mitään vikaa (mikskä niitä sanotaan?) avosuhteissakaan. JOkaisen oma asiahan se on meneekö naimisiin vai ei.
Kysymykset oli: Oletko sinä mennyt naimisiin, tai suunnittelemassa sellaista? Mitä avioliitto sinulle merkitsee? Onko instituutio jo vanhentunut vai puoltaako se vielä paikkaansa nyky-yhteiskunnassa?
En ole naimisissa. Monta naista on ollut ehdokkaana, mutta en ole itse ollut valmis sitoutumaan avioliiton tasolla. Tälläkin hetkellä mielessäni ovat muutto ulkomaille ja kiertely maailmalla, tyyliin reppu selkään ja menoksi. Jos ei nainen ole sellainen, että suostuu lähtemään matkaan, niin sitten ei kyllä onnistu. Olenhan minä miettinyt, että minkälaiset häistäni tulee, mutta en sen pidemmälle.
Avioliitto on aikasemmin merkannut minulle jotain sellasta, mihin en ole ollut valmis. Tällä hetkellä se on ajatus, jolla on kiva leikkiä. Ja jos oikea nainen löytyy, ni eiku naimisiin. Ja lapsia (sitten joskus). Avioliitto on minulle jotain sellaista pyhää ja lopullista, minkä eteen on taisteltava.
Kyllä avioliitolle on vielä paikkansa, mielestäni. Ja avioliitto tulisi olla mahdollisuus kaikille, seksuaalisuuteen katsomatta. EN näe mitään vikaa (mikskä niitä sanotaan?) avosuhteissakaan. JOkaisen oma asiahan se on meneekö naimisiin vai ei.
No kokeillaas vastata tähän.
 
Kysymykset oli: Oletko sinä mennyt naimisiin, tai suunnittelemassa sellaista? Mitä avioliitto sinulle merkitsee? Onko instituutio jo vanhentunut vai puoltaako se vielä paikkaansa nyky-yhteiskunnassa?
 
En ole naimisissa. Monta naista on ollut ehdokkaana, mutta en ole itse ollut valmis sitoutumaan avioliiton tasolla. Tälläkin hetkellä mielessäni ovat muutto ulkomaille ja kiertely maailmalla, tyyliin reppu selkään ja menoksi. Jos ei nainen ole sellainen, että suostuu lähtemään matkaan, niin sitten ei kyllä onnistu. Olenhan minä miettinyt, että minkälaiset häistäni tulee, mutta en sen pidemmälle.
 
Avioliitto on aikasemmin merkannut minulle jotain sellasta, mihin en ole ollut valmis. Tällä hetkellä se on ajatus, jolla on kiva leikkiä. Ja jos oikea nainen löytyy, ni eiku naimisiin. Ja lapsia (sitten joskus). Avioliitto on minulle jotain sellaista pyhää ja lopullista, minkä eteen on taisteltava.
 
Kyllä avioliitolle on vielä paikkansa, mielestäni. Ja avioliitto tulisi olla mahdollisuus kaikille, seksuaalisuuteen katsomatta. EN näe mitään vikaa (mikskä niitä sanotaan?) avosuhteissakaan. JOkaisen oma asiahan se on meneekö naimisiin vai ei.
18.01.2015
maahinen
320 kirjaa, 1199 viestiä
Lailla ja avioliitolla ei pitäisi olla mitään tekemistä keskenään, ei siis vaikutusta verotukseen, sosiaalitukiin, perintöoikeuteen, adoptioon jne. Avioliittolait syrjivät kaikkia muita elämänmuotoja. "Sukupuolineutraali" avioliitto ei ollut mikään parannus, vaikken sitä asettunut vastustamaankaan umpiluisten homofoobikoiden riveissä. Kirkkokunnat ynnä muut vihkikööt miten haluavat.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan suunnitellut naimisiinmenoa; pidän sitä tarpeettomana porvarillisena reliktinä.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan suunnitellut naimisiinmenoa; pidän sitä tarpeettomana porvarillisena reliktinä.
Lailla ja avioliitolla ei pitäisi olla mitään tekemistä keskenään, ei siis vaikutusta verotukseen, sosiaalitukiin, perintöoikeuteen, adoptioon jne. Avioliittolait syrjivät kaikkia muita elämänmuotoja. "Sukupuolineutraali" avioliitto ei ollut mikään parannus, vaikken sitä asettunut vastustamaankaan umpiluisten homofoobikoiden riveissä. Kirkkokunnat ynnä muut vihkikööt miten haluavat.
 
Henkilökohtaisesti en ole koskaan suunnitellut naimisiinmenoa; pidän sitä tarpeettomana porvarillisena reliktinä.
19.01.2015
Emelie
729 kirjaa, 100 kirja-arviota, 2743 viestiä
En oikein tiedä miten avioliittoon ja naimisiinmenoon pitäisi suhtautua. Minä näen kyllä tulevaisuudessa hyvinkin mahdollisena skenaariona sen, että olen naimisissa, mutta naimisiinmeno ei ole koskaan ollut sellainen juttu, jota odottaisin tai josta olisin joskus haaveillut. Vaikka olen melkein jatkuvasti viimeisen 10 vuoden aikana ollut parisuhteissa, en ole missään vaiheessa etsinyt aktiivisesti kumppania. Olen aina vaan jotenkin pääynyt seurustelemaan ja lähtenyt niihin vähän sillä asenteella, että katsotaan mitä tapahtuu. Siksi avioliitto ei ole oikein koskaan ollut minulle asia, jota tavoitella.
Halu avioliittoon on hyvin ihmisistä riippuvainen. Nykyistä edellisessä parisuhteessa naimisiinmeno ei tullut oikeastaan edes mieleen, ei edes pitkän aikavälin suunnitelmissa. Nykyisessä parisuhteessa avioliitto voisi hyvin olla mahdollinen, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Joillekin avioliitto on parisuhteen luonnollinen "huipentuma", minulle se ehkä on vain yksi vaihe tai tapahtuma elämässä (tapahtuma, joka voi tapahtua useasti). Sitten välillä tulee vastaan niitä ihmisiä, joille häät tuntuvat olevan se "the juttu", siitä eteenpäin asioita ei ole edes mietitty... Minun mahdolliset hääni tulevat olemaan itse virallisen osuuden puitteissa niin pienet kuin mahdollista, siviilivihkiminen maistraatissa ja läsnä toivottavasti vain pakolliset todistajat. Tämän virallisen osuuden jälkeen voin ihan hyvin järjestää jotkin juhlallisuudet ilman perinteisiä hääjuhlaan liittyviä juttuja (kuten puheita). Mutta toki, tämä on vain minun ajatukseni häistä, avioliittoon osallistuvalla toisella osapuolella saattaa olla muita ajatuksia asiaan.... :tongue:
Jossain määrin suosin avoliittoa ehkä enemmän, avioliitosta on kuitenkin hankalampi lähteä kuin avoliitosta, jos ongelmat kasvavat siihen pisteeseen, että suhde päättyy. Mutta toki, oikein ja hyvin laadittu avioehto helpottaa asioita.
Suomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään. Jotenkin se on tuntunut epämääräisen oudolta tavalta ja nykyään vastustukseen on enemmän syitä. Yksi suurimmista on ehkä se, että siitä on kauhea vaiva, kun pitää muuttaa kaikkiin oleellisiin kortteihin ym. nimi (ja jos tulee ero ja haluaakin oman sukunimensä takaisin, sama ruljanssi uudestaan). Toinen syy on se, että tutkijalle nimenvaihto kesken uran on ongelmallinen. Osittain julkaisupisteiden menetyksen takia ja sen takia, että ihmiset eivät sitten enää osaa yhdistää vanhoja artikkeleita uuteen nimeen.
Halu avioliittoon on hyvin ihmisistä riippuvainen. Nykyistä edellisessä parisuhteessa naimisiinmeno ei tullut oikeastaan edes mieleen, ei edes pitkän aikavälin suunnitelmissa. Nykyisessä parisuhteessa avioliitto voisi hyvin olla mahdollinen, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Joillekin avioliitto on parisuhteen luonnollinen "huipentuma", minulle se ehkä on vain yksi vaihe tai tapahtuma elämässä (tapahtuma, joka voi tapahtua useasti). Sitten välillä tulee vastaan niitä ihmisiä, joille häät tuntuvat olevan se "the juttu", siitä eteenpäin asioita ei ole edes mietitty... Minun mahdolliset hääni tulevat olemaan itse virallisen osuuden puitteissa niin pienet kuin mahdollista, siviilivihkiminen maistraatissa ja läsnä toivottavasti vain pakolliset todistajat. Tämän virallisen osuuden jälkeen voin ihan hyvin järjestää jotkin juhlallisuudet ilman perinteisiä hääjuhlaan liittyviä juttuja (kuten puheita). Mutta toki, tämä on vain minun ajatukseni häistä, avioliittoon osallistuvalla toisella osapuolella saattaa olla muita ajatuksia asiaan.... :tongue:
Jossain määrin suosin avoliittoa ehkä enemmän, avioliitosta on kuitenkin hankalampi lähteä kuin avoliitosta, jos ongelmat kasvavat siihen pisteeseen, että suhde päättyy. Mutta toki, oikein ja hyvin laadittu avioehto helpottaa asioita.
Suomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään. Jotenkin se on tuntunut epämääräisen oudolta tavalta ja nykyään vastustukseen on enemmän syitä. Yksi suurimmista on ehkä se, että siitä on kauhea vaiva, kun pitää muuttaa kaikkiin oleellisiin kortteihin ym. nimi (ja jos tulee ero ja haluaakin oman sukunimensä takaisin, sama ruljanssi uudestaan). Toinen syy on se, että tutkijalle nimenvaihto kesken uran on ongelmallinen. Osittain julkaisupisteiden menetyksen takia ja sen takia, että ihmiset eivät sitten enää osaa yhdistää vanhoja artikkeleita uuteen nimeen.
En oikein tiedä miten avioliittoon ja naimisiinmenoon pitäisi suhtautua. Minä näen kyllä tulevaisuudessa hyvinkin mahdollisena skenaariona sen, että olen naimisissa, mutta naimisiinmeno ei ole koskaan ollut sellainen juttu, jota odottaisin tai josta olisin joskus haaveillut. Vaikka olen melkein jatkuvasti viimeisen 10 vuoden aikana ollut parisuhteissa, en ole missään vaiheessa etsinyt aktiivisesti kumppania. Olen aina vaan jotenkin pääynyt seurustelemaan ja lähtenyt niihin vähän sillä asenteella, että katsotaan mitä tapahtuu. Siksi avioliitto ei ole oikein koskaan ollut minulle asia, jota tavoitella.
 
Halu avioliittoon on hyvin ihmisistä riippuvainen. Nykyistä edellisessä parisuhteessa naimisiinmeno ei tullut oikeastaan edes mieleen, ei edes pitkän aikavälin suunnitelmissa. Nykyisessä parisuhteessa avioliitto voisi hyvin olla mahdollinen, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Joillekin avioliitto on parisuhteen luonnollinen "huipentuma", minulle se ehkä on vain yksi vaihe tai tapahtuma elämässä (tapahtuma, joka voi tapahtua useasti). Sitten välillä tulee vastaan niitä ihmisiä, joille häät tuntuvat olevan se "the juttu", siitä eteenpäin asioita ei ole edes mietitty... Minun mahdolliset hääni tulevat olemaan itse virallisen osuuden puitteissa niin pienet kuin mahdollista, siviilivihkiminen maistraatissa ja läsnä toivottavasti vain pakolliset todistajat. Tämän virallisen osuuden jälkeen voin ihan hyvin järjestää jotkin juhlallisuudet ilman perinteisiä hääjuhlaan liittyviä juttuja (kuten puheita). Mutta toki, tämä on vain minun ajatukseni häistä, avioliittoon osallistuvalla toisella osapuolella saattaa olla muita ajatuksia asiaan.... :tongue:
 
Jossain määrin suosin avoliittoa ehkä enemmän, avioliitosta on kuitenkin hankalampi lähteä kuin avoliitosta, jos ongelmat kasvavat siihen pisteeseen, että suhde päättyy. Mutta toki, oikein ja hyvin laadittu avioehto helpottaa asioita.
 
Suomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään. Jotenkin se on tuntunut epämääräisen oudolta tavalta ja nykyään vastustukseen on enemmän syitä. Yksi suurimmista on ehkä se, että siitä on kauhea vaiva, kun pitää muuttaa kaikkiin oleellisiin kortteihin ym. nimi (ja jos tulee ero ja haluaakin oman sukunimensä takaisin, sama ruljanssi uudestaan). Toinen syy on se, että tutkijalle nimenvaihto kesken uran on ongelmallinen. Osittain julkaisupisteiden menetyksen takia ja sen takia, että ihmiset eivät sitten enää osaa yhdistää vanhoja artikkeleita uuteen nimeen.
19.01.2015
StaCa
27 kirjaa, 15 kirja-arviota, 278 viestiä
Olen naimisissa. Kysyä voi toisinkin päin: miksen olisi, kun kuitenkin on tarkoitus tuon yhden immeisen kanssa elää. Onpahan perintöasiat ja muut kuviot hoidettu yhdellä paperilla. Ja jos aikomus joskus vaihtuu, saahan tuota erottua. Huomattavasti suurempi sitoumus on lapsi, joka sekin on tullut hankittua.
Emme me nyt kuitenkaan ihan rynnänneet naimisiin. Taisimme seurustella... öö... kuusi (?), seitsemän (?) vuotta ennen avioitumista.
Emme me nyt kuitenkaan ihan rynnänneet naimisiin. Taisimme seurustella... öö... kuusi (?), seitsemän (?) vuotta ennen avioitumista.
Olen naimisissa. Kysyä voi toisinkin päin: miksen olisi, kun kuitenkin on tarkoitus tuon yhden immeisen kanssa elää. Onpahan perintöasiat ja muut kuviot hoidettu yhdellä paperilla. Ja jos aikomus joskus vaihtuu, saahan tuota erottua. Huomattavasti suurempi sitoumus on lapsi, joka sekin on tullut hankittua.
 
Emme me nyt kuitenkaan ihan rynnänneet naimisiin. Taisimme seurustella... öö... kuusi (?), seitsemän (?) vuotta ennen avioitumista.
19.01.2015
EmelieSuomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään.Minä pidin omani, ei tuntunut löytyvän mitään järkevää syytä vaihtaakaan. Pidän nimestäni riittävästi, ja jos olisi ollut paineita saada yhteinen nimi, niin olisihan se voinut se puolisokin vaihtaa... :tongue:
Avioehtoa meillä ei ole, mutta eipä ole mitään omaisuuttakaan mistä mahdollisen eron tullen riidellä. Perintö- ja moniin laillisuusasioihin nähden avioliitto on kätevä, joskin Suomessa tunnustetaan jo aika hyvin puolison asema Kelassa sun muissa (ainakin, jos siitä on valtiolle hyötyä rahanhakijan kustannuksella). Iso juttu on lähinnä se, että monet muut valtiot tässä maailmassa eivät tunnusta avoliittoa viisumiperusteeksi, joten naimisiin meno (ja mielellään vielä aiemmin kuin on just hakemassa oleskelulupaa) on oleellista.
[quote=Emelie]Suomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään.[/quote]
 
Minä pidin omani, ei tuntunut löytyvän mitään järkevää syytä vaihtaakaan. Pidän nimestäni riittävästi, ja jos olisi ollut paineita saada yhteinen nimi, niin olisihan se voinut se puolisokin vaihtaa... :tongue:
 
Avioehtoa meillä ei ole, mutta eipä ole mitään omaisuuttakaan mistä mahdollisen eron tullen riidellä. Perintö- ja moniin laillisuusasioihin nähden avioliitto on kätevä, joskin Suomessa tunnustetaan jo aika hyvin puolison asema Kelassa sun muissa (ainakin, jos siitä on valtiolle hyötyä rahanhakijan kustannuksella). Iso juttu on lähinnä se, että monet muut valtiot tässä maailmassa eivät tunnusta avoliittoa viisumiperusteeksi, joten naimisiin meno (ja mielellään vielä aiemmin kuin on just hakemassa oleskelulupaa) on oleellista.
19.01.2015
tiarAnon
200 kirjaa, 3 kirja-arviota, 275 viestiä
Tuli mentyä kihloihin tossa uutena vuotena, joten kaipa se avioliitto on jossain vaiheessa edessä. Mulle henkilökohtasesti avioliitto on iso juttu – ja samalla sitten ei. Käytännössä meillä on jo yhteinen budjetti, mikä institutionaalisen avioliiton kohdalla lienee se tärkein juttu. Sitten kun aika koittaa, suvun kesämökin osalta tehään varmaan avioehto, mutta se on lähinnä käytännön juttu.
Mitä se avioliitto sitten merkitsee?
Toisaalta se on yhteiskunnan tunnustus meidän keskinäisille sopimuksille. Tästä näkökulmasta sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta taisteleminen oli mulle erityisen tärkeetä.
Toisaalta se on myös lupaus siitä, että vietetään koko loppuelämä yhdessä. Realiteetit huomioon ottaen tietenkin kumpikin on tietonen siitä, että oikeesti näin ei välttämättä käy. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että eroaminen ei vaikuta kovin todennäköseltä, kun riitelemäänkin onnistutaan lähinnä taiteesta ja politiikasta, mutta eihän sitä tiedä. Asioita tapahtuu ja ihmiset muuttuu.
Avioliitto on kuitenkin ehkä ennen kaikkea suhteen tiettyjen piirteiden julkiseks tuomista ja ratifioimista. Se on lupaus, se on turvallisuudentunnetta, se on romanttista. Mikään suhteen sisällä ei oikeestaan muutu, mutta tietyt osat siitä tulee näkyväks ja konkreettiseks.
Mä oon sitä mieltä, että instituutio puolustaa yhä paikkaansa myös nyky-yhteiskunnassa. Se tosin kaipais railakkaasti päivittämistä: esimerkiks saman sukupuolen avioliitot ja monisuhteisuus pitäis saada instituution piiriin. Linnake pitäs purkaa ja ottaa huomioon, että ihmisillä on erilaisia suhteita – ja sitä myötä myös erilaisia avioliittoja.
Meillä esimerkiks kihloja vaihdettaessa neuvoteltiin myös aiheesta koska sormuksen saa ottaa pois, jotta voi helpommin iskeä jonkun kuuman tyypin. Tai no, ei siitä oikeastaan hirveesti neuvotella tarvinnu, molemmat oli sitä mieltä, että jos tarve on, niin totta kai. Ei liene mitään mielekästä syytä, miksi avoin suhde muuttuis mihinkään siks, että sormukset vaihtuu.
Mitä se avioliitto sitten merkitsee?
Toisaalta se on yhteiskunnan tunnustus meidän keskinäisille sopimuksille. Tästä näkökulmasta sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta taisteleminen oli mulle erityisen tärkeetä.
Toisaalta se on myös lupaus siitä, että vietetään koko loppuelämä yhdessä. Realiteetit huomioon ottaen tietenkin kumpikin on tietonen siitä, että oikeesti näin ei välttämättä käy. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että eroaminen ei vaikuta kovin todennäköseltä, kun riitelemäänkin onnistutaan lähinnä taiteesta ja politiikasta, mutta eihän sitä tiedä. Asioita tapahtuu ja ihmiset muuttuu.
Avioliitto on kuitenkin ehkä ennen kaikkea suhteen tiettyjen piirteiden julkiseks tuomista ja ratifioimista. Se on lupaus, se on turvallisuudentunnetta, se on romanttista. Mikään suhteen sisällä ei oikeestaan muutu, mutta tietyt osat siitä tulee näkyväks ja konkreettiseks.
Mä oon sitä mieltä, että instituutio puolustaa yhä paikkaansa myös nyky-yhteiskunnassa. Se tosin kaipais railakkaasti päivittämistä: esimerkiks saman sukupuolen avioliitot ja monisuhteisuus pitäis saada instituution piiriin. Linnake pitäs purkaa ja ottaa huomioon, että ihmisillä on erilaisia suhteita – ja sitä myötä myös erilaisia avioliittoja.
Meillä esimerkiks kihloja vaihdettaessa neuvoteltiin myös aiheesta koska sormuksen saa ottaa pois, jotta voi helpommin iskeä jonkun kuuman tyypin. Tai no, ei siitä oikeastaan hirveesti neuvotella tarvinnu, molemmat oli sitä mieltä, että jos tarve on, niin totta kai. Ei liene mitään mielekästä syytä, miksi avoin suhde muuttuis mihinkään siks, että sormukset vaihtuu.
Tuli mentyä kihloihin tossa uutena vuotena, joten kaipa se avioliitto on jossain vaiheessa edessä. Mulle henkilökohtasesti avioliitto on iso juttu – ja samalla sitten ei. Käytännössä meillä on jo yhteinen budjetti, mikä institutionaalisen avioliiton kohdalla lienee se tärkein juttu. Sitten kun aika koittaa, suvun kesämökin osalta tehään varmaan avioehto, mutta se on lähinnä käytännön juttu.
 
Mitä se avioliitto sitten merkitsee?
 
Toisaalta se on yhteiskunnan tunnustus meidän keskinäisille sopimuksille. Tästä näkökulmasta sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta taisteleminen oli mulle erityisen tärkeetä.
 
Toisaalta se on myös lupaus siitä, että vietetään koko loppuelämä yhdessä. Realiteetit huomioon ottaen tietenkin kumpikin on tietonen siitä, että oikeesti näin ei välttämättä käy. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että eroaminen ei vaikuta kovin todennäköseltä, kun riitelemäänkin onnistutaan lähinnä taiteesta ja politiikasta, mutta eihän sitä tiedä. Asioita tapahtuu ja ihmiset muuttuu.
 
Avioliitto on kuitenkin ehkä ennen kaikkea suhteen tiettyjen piirteiden julkiseks tuomista ja ratifioimista. Se on lupaus, se on turvallisuudentunnetta, se on romanttista. Mikään suhteen sisällä ei oikeestaan muutu, mutta tietyt osat siitä tulee näkyväks ja konkreettiseks.
 
Mä oon sitä mieltä, että instituutio puolustaa yhä paikkaansa myös nyky-yhteiskunnassa. Se tosin kaipais railakkaasti päivittämistä: esimerkiks saman sukupuolen avioliitot ja monisuhteisuus pitäis saada instituution piiriin. Linnake pitäs purkaa ja ottaa huomioon, että ihmisillä on erilaisia suhteita – ja sitä myötä myös erilaisia avioliittoja.
 
Meillä esimerkiks kihloja vaihdettaessa neuvoteltiin myös aiheesta koska sormuksen saa ottaa pois, jotta voi helpommin iskeä jonkun kuuman tyypin. Tai no, ei siitä oikeastaan hirveesti neuvotella tarvinnu, molemmat oli sitä mieltä, että jos tarve on, niin totta kai. Ei liene mitään mielekästä syytä, miksi avoin suhde muuttuis mihinkään siks, että sormukset vaihtuu.
19.01.2015
geminius
4 viestiä
Vastaan provosoivan kyynisesti. Kulttuuri säätelee ihmisten välistä rakkautta pitääkseen yhteiskunnan vakaana ja ihmiset käyttökelpoisena yhteiskunnan omien päämäärien saavuttamiseksi. Tämän vuoksi keksittiin avioliitot. Eri uskonnot sotkeutuvat tähän toimintamalliin vaatimalla, että avioliitto vahvistetaan rituaalein ja kunkin uskonnon henkiolennon vahvistamalla valalla. Yhteiskunta hyväksyy tämän, koska päämäärät ovat yhteiset. Toisin kuin yleisesti luullaan, kyseessä ei ole rakkauden teko, eikä sitä tehdä siihen sitoutuvien ihmisten hyväksi. Rakkaus liitettiin avioliittoon paljon myöhemmin. Rakkaus on suosittu ja käyttökelpoinen meemi. Raadollisesti sanoen se on kehäpäätelmä, joka on nykyajassa vahvasti sidoksissa kaupallisuuteen. Siksi myös nyky-yhteiskunta suosii rakkautta. En missään nimessä kannata rakkaudesta luopumista. On olemassa ihmisten välisiä tunteita, jotka ilmenevät lämpönä, tukemisena, haluna jne.. Niitä voidaan edelleen kutsua rakkaudeksi. Se yksinkertaistaa asioita. Vastustan kuitenkin avioliittoa ja yhteisön / yhteiskunnan puuttumista ihmisten välisiin liittoihin.
Vastaan provosoivan kyynisesti. Kulttuuri säätelee ihmisten välistä rakkautta pitääkseen yhteiskunnan vakaana ja ihmiset käyttökelpoisena yhteiskunnan omien päämäärien saavuttamiseksi. Tämän vuoksi keksittiin avioliitot. Eri uskonnot sotkeutuvat tähän toimintamalliin vaatimalla, että avioliitto vahvistetaan rituaalein ja kunkin uskonnon henkiolennon vahvistamalla valalla. Yhteiskunta hyväksyy tämän, koska päämäärät ovat yhteiset. Toisin kuin yleisesti luullaan, kyseessä ei ole rakkauden teko, eikä sitä tehdä siihen sitoutuvien ihmisten hyväksi. Rakkaus liitettiin avioliittoon paljon myöhemmin. Rakkaus on suosittu ja käyttökelpoinen meemi. Raadollisesti sanoen se on kehäpäätelmä, joka on nykyajassa vahvasti sidoksissa kaupallisuuteen. Siksi myös nyky-yhteiskunta suosii rakkautta. En missään nimessä kannata rakkaudesta luopumista. On olemassa ihmisten välisiä tunteita, jotka ilmenevät lämpönä, tukemisena, haluna jne.. Niitä voidaan edelleen kutsua rakkaudeksi. Se yksinkertaistaa asioita. Vastustan kuitenkin avioliittoa ja yhteisön / yhteiskunnan puuttumista ihmisten välisiin liittoihin.
19.01.2015
Avioliittoon on toki liitetty aikojen saatossa vaikka mitä ja oltu samalla tavalla liittämättä. Minusta hedelmällisempää on kuitenkin pohtia, mitä se nykyaikana merkitsee. Monille ihmisille suhteen jonkinasteinen virallistaminen, tehtiin se sitten tuomarin tai papin läsnäollessa, tuntuu kuitenkin yhä merkityksekkäältä ja tärkeältä. Avioliitto kelpaa siirtymäriitiksi sekä yksilölle että parisuhteen mittakaavassa: vaikka puolisossa tai suhteessa ei mitään muuttuisikaan, ehkä se sitoutuminen tuntuu sen tahdon-sanan jälkeen vähän vakaammalta.
Sen sijaan en mitenkään ymmärrä ihmisiä, jotka upottavat omaisuuden yhden päivän bileisiin. Bileet ovat toki kivat, mutta kaikki se sälä... juuei.
Rakkaudesta ja muusta emotionaalisesta riisuttuna avioliitosta jää jäljelle toki lähinnä niitä lakipykäliä, jotka enimmäkseen varmasti voitaisiin hoitaa myös testamentein ja säätämällä mm. adoptiolakia vähän uudelleen. Nykylainsäädännössä aika moni todennäköisesti kuitenkin pääsee helpommalla avioitumalla kuin ottamalla itsenäisesti selvää, mitkä kaikki kohdat täytyy huomioida mm. perinnönjakoa ajatellen.
Sen sijaan en mitenkään ymmärrä ihmisiä, jotka upottavat omaisuuden yhden päivän bileisiin. Bileet ovat toki kivat, mutta kaikki se sälä... juuei.
Rakkaudesta ja muusta emotionaalisesta riisuttuna avioliitosta jää jäljelle toki lähinnä niitä lakipykäliä, jotka enimmäkseen varmasti voitaisiin hoitaa myös testamentein ja säätämällä mm. adoptiolakia vähän uudelleen. Nykylainsäädännössä aika moni todennäköisesti kuitenkin pääsee helpommalla avioitumalla kuin ottamalla itsenäisesti selvää, mitkä kaikki kohdat täytyy huomioida mm. perinnönjakoa ajatellen.
Avioliittoon on toki liitetty aikojen saatossa vaikka mitä ja oltu samalla tavalla liittämättä. Minusta hedelmällisempää on kuitenkin pohtia, mitä se nykyaikana merkitsee. Monille ihmisille suhteen jonkinasteinen virallistaminen, tehtiin se sitten tuomarin tai papin läsnäollessa, tuntuu kuitenkin yhä merkityksekkäältä ja tärkeältä. Avioliitto kelpaa siirtymäriitiksi sekä yksilölle että parisuhteen mittakaavassa: vaikka puolisossa tai suhteessa ei mitään muuttuisikaan, ehkä se sitoutuminen tuntuu sen tahdon-sanan jälkeen vähän vakaammalta.
 
Sen sijaan en mitenkään ymmärrä ihmisiä, jotka upottavat omaisuuden yhden päivän bileisiin. Bileet ovat toki kivat, mutta kaikki se sälä... juuei.
 
Rakkaudesta ja muusta emotionaalisesta riisuttuna avioliitosta jää jäljelle toki lähinnä niitä lakipykäliä, jotka enimmäkseen varmasti voitaisiin hoitaa myös testamentein ja säätämällä mm. adoptiolakia vähän uudelleen. Nykylainsäädännössä aika moni todennäköisesti kuitenkin pääsee helpommalla avioitumalla kuin ottamalla itsenäisesti selvää, mitkä kaikki kohdat täytyy huomioida mm. perinnönjakoa ajatellen.
19.01.2015
max
1488 kirjaa, 16 kirja-arviota, 627 viestiä
EmelieMinä otin vaimon sukunimen naimisiinmennessä, voi sen niinkin päin tehdä. :smile: Jotenkin sama sukunimi "kuuluu asiaan" mielestäni (oli sitten kumman suvulta tahansa), on ikäänkuin samaa joukkuetta koko perhe. Kaikki kortit ja muut vaihtui todella helposti, osa kanta-asiakaskorteista ja vastaavista vaihtui ihan itsestään ja loputkin olivat lähinnä yhdellä sähköpostilla kuitattuja ilmoitusluontoisia asioita. Henkilökortinkin saa nykyisin tilattua postiin, joten se hoituu yhdellä tuskaisella poliisiasemajonotuksella.
Suomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään. Jotenkin se on tuntunut epämääräisen oudolta tavalta ja nykyään vastustukseen on enemmän syitä. Yksi suurimmista on ehkä se, että siitä on kauhea vaiva, kun pitää muuttaa kaikkiin oleellisiin kortteihin ym. nimi (ja jos tulee ero ja haluaakin oman sukunimensä takaisin, sama ruljanssi uudestaan)..
[quote="Emelie" post=27482]
Suomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään. Jotenkin se on tuntunut epämääräisen oudolta tavalta ja nykyään vastustukseen on enemmän syitä. Yksi suurimmista on ehkä se, että siitä on kauhea vaiva, kun pitää muuttaa kaikkiin oleellisiin kortteihin ym. nimi (ja jos tulee ero ja haluaakin oman sukunimensä takaisin, sama ruljanssi uudestaan)..[/quote]
Minä otin vaimon sukunimen naimisiinmennessä, voi sen niinkin päin tehdä. :smile: Jotenkin sama sukunimi "kuuluu asiaan" mielestäni (oli sitten kumman suvulta tahansa), on ikäänkuin samaa joukkuetta koko perhe. Kaikki kortit ja muut vaihtui todella helposti, osa kanta-asiakaskorteista ja vastaavista vaihtui ihan itsestään ja loputkin olivat lähinnä yhdellä sähköpostilla kuitattuja ilmoitusluontoisia asioita. Henkilökortinkin saa nykyisin tilattua postiin, joten se hoituu yhdellä tuskaisella poliisiasemajonotuksella.
19.01.2015
Echramath
4 kirjaa, 452 viestiä
Ei kai tässä muuta, naimisiin- ja kihloihinmeno tuntuu usein johtavan korujen hankintaan, ja sekä kullan että timanttien tuotanto on tätä nykyä semmoista, että siitä tekee mieli pysyä kaukana eikä ollenkaan tukea.
Minullahan on kihlasormus muinaisesta menneisyydestä, mietin pitäisikö se sulatuttaa ihan tuosta syystä.
Meinasin kirjoittaa muutakin, mutta tyydyn komppaamaan nimim. Dynin edellistä viestiä.
Minullahan on kihlasormus muinaisesta menneisyydestä, mietin pitäisikö se sulatuttaa ihan tuosta syystä.
Meinasin kirjoittaa muutakin, mutta tyydyn komppaamaan nimim. Dynin edellistä viestiä.
Ei kai tässä muuta, naimisiin- ja kihloihinmeno tuntuu usein johtavan korujen hankintaan, ja sekä kullan että timanttien tuotanto on tätä nykyä semmoista, että siitä tekee mieli pysyä kaukana eikä ollenkaan tukea.
 
Minullahan on kihlasormus muinaisesta menneisyydestä, mietin pitäisikö se sulatuttaa ihan tuosta syystä.
 
Meinasin kirjoittaa muutakin, mutta tyydyn komppaamaan nimim. Dynin edellistä viestiä.
19.01.2015
EchramathEi kai tässä muuta, naimisiin- ja kihloihinmeno tuntuu usein johtavan korujen hankintaan, ja sekä kullan että timanttien tuotanto on tätä nykyä semmoista, että siitä tekee mieli pysyä kaukana eikä ollenkaan tukea.Meidän vanhat kihlasormuksemme vuodelta 2008 (jonkin aikaa ehdittiin siis olla kihloissakin) olivat hopeaa, ja itse asiassa vihkisormuksiksikin valikoitu (vähän kalliimpaa) Kalevalan hopeaa. Joten ei sitä kai pakko ole olla kultaa ja timantteja, jollei toki Se Valittu sitten kovasti odota niitä. :wink:
[quote="Echramath" post=27517]Ei kai tässä muuta, naimisiin- ja kihloihinmeno tuntuu usein johtavan korujen hankintaan, ja sekä kullan että timanttien tuotanto on tätä nykyä semmoista, että siitä tekee mieli pysyä kaukana eikä ollenkaan tukea.[/quote]
 
Meidän vanhat kihlasormuksemme vuodelta 2008 (jonkin aikaa ehdittiin siis olla kihloissakin) olivat hopeaa, ja itse asiassa vihkisormuksiksikin valikoitu (vähän kalliimpaa) Kalevalan hopeaa. Joten ei sitä kai pakko ole olla kultaa ja timantteja, jollei toki Se Valittu sitten kovasti odota niitä. :wink:
19.01.2015
Puolikuu
191 kirjaa, 29 kirja-arviota, 586 viestiä
Joskus hyvin paljon nuorempana olin varma, etten koskaan menisi naimisiin. Tällöin näin avioliiton lähinnä ällöttävän siirappisena pehmoiluna tai muuten vain vanhanaikaisena. Nyttemmin suhtaudun asiaan lähinnä käytännön näkökulmasta. Jos aikoo hankkia yhteistä omaisuutta, avioliitto helpottaa elämää eron tai kuolemantapauksen sattuessa. Avioliitto-instituutio ei minulle ole mitenkään pyhä tai erityisen merkityksellinen. Onhan se toki merkki siitä, että uskotaan yhteiseen tulevaisuuteen.
Häähumuilua en pysty minäkään ymmärtämään. En voisi mitenkään kuvitella astelevani alttarille valkoisessa hääpuvussa valkoisten kyyhkysten lepattaessa päänpäällä ja sukulaisten kyynelehtiessä vieressä… Helsingin Sanomissa oli taannoin esitelty joku pari, joka oli käyttänyt 10 000 euroa häihinsä. USA:ssa, jossa kaikki on muutenkin isompaa, hääbudjetit ovat olleet ilmeisesti hyvässä nousukurssissa. Ihmiset haluavat kaikkea persoonallista, laskuvarjohyppyä ja niin edelleen. Kymppitonnilla varmaan saa ihan hyvät bileet joo, mutta kivojen juhlien luulisi onnistuvan vähän pienemmälläkin summalla. :smile:
Häähumuilua en pysty minäkään ymmärtämään. En voisi mitenkään kuvitella astelevani alttarille valkoisessa hääpuvussa valkoisten kyyhkysten lepattaessa päänpäällä ja sukulaisten kyynelehtiessä vieressä… Helsingin Sanomissa oli taannoin esitelty joku pari, joka oli käyttänyt 10 000 euroa häihinsä. USA:ssa, jossa kaikki on muutenkin isompaa, hääbudjetit ovat olleet ilmeisesti hyvässä nousukurssissa. Ihmiset haluavat kaikkea persoonallista, laskuvarjohyppyä ja niin edelleen. Kymppitonnilla varmaan saa ihan hyvät bileet joo, mutta kivojen juhlien luulisi onnistuvan vähän pienemmälläkin summalla. :smile:
DynMinäkään en vaihtaisi sukunimeäni. Itseasiassa tapa, jossa nainen ottaa miehen sukunimen, ei taida olla kovinkaan vanha. Joka tapauksessa, nimestä on muodostunut jotenkin osa identiteettiä ja tuntuisi todella vieraalta ajatukselta ottaa jonkun muun nimi, ikään kuin olisin siirtynyt jonkun toisen sukuun tai perheeseen.EmelieSuomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään.Minä pidin omani, ei tuntunut löytyvän mitään järkevää syytä vaihtaakaan. Pidän nimestäni riittävästi, ja jos olisi ollut paineita saada yhteinen nimi, niin olisihan se voinut se puolisokin vaihtaa... :tongue:
Joskus hyvin paljon nuorempana olin varma, etten koskaan menisi naimisiin. Tällöin näin avioliiton lähinnä ällöttävän siirappisena pehmoiluna tai muuten vain vanhanaikaisena. Nyttemmin suhtaudun asiaan lähinnä käytännön näkökulmasta. Jos aikoo hankkia yhteistä omaisuutta, avioliitto helpottaa elämää eron tai kuolemantapauksen sattuessa. Avioliitto-instituutio ei minulle ole mitenkään pyhä tai erityisen merkityksellinen. Onhan se toki merkki siitä, että uskotaan yhteiseen tulevaisuuteen.
 
Häähumuilua en pysty minäkään ymmärtämään. En voisi mitenkään kuvitella astelevani alttarille valkoisessa hääpuvussa valkoisten kyyhkysten lepattaessa päänpäällä ja sukulaisten kyynelehtiessä vieressä… Helsingin Sanomissa oli taannoin esitelty joku pari, joka oli käyttänyt 10 000 euroa häihinsä. USA:ssa, jossa kaikki on muutenkin isompaa, hääbudjetit ovat olleet ilmeisesti hyvässä nousukurssissa. Ihmiset haluavat kaikkea persoonallista, laskuvarjohyppyä ja niin edelleen. Kymppitonnilla varmaan saa ihan hyvät bileet joo, mutta kivojen juhlien luulisi onnistuvan vähän pienemmälläkin summalla. :smile:
 
 
[quote="Dyn" post=27495][quote=Emelie]Suomessa on ilmeisesti aika yleistä, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioiduttuaan. Minulle on ollut aina selvää, että näin en tule tekemään.[/quote]
 
Minä pidin omani, ei tuntunut löytyvän mitään järkevää syytä vaihtaakaan. Pidän nimestäni riittävästi, ja jos olisi ollut paineita saada yhteinen nimi, niin olisihan se voinut se puolisokin vaihtaa... :tongue:
[/quote]
 
Minäkään en vaihtaisi sukunimeäni. Itseasiassa tapa, jossa nainen ottaa miehen sukunimen, ei taida olla kovinkaan vanha. Joka tapauksessa, nimestä on muodostunut jotenkin osa identiteettiä ja tuntuisi todella vieraalta ajatukselta ottaa jonkun muun nimi, ikään kuin olisin siirtynyt jonkun toisen sukuun tai perheeseen.
19.01.2015
max
1488 kirjaa, 16 kirja-arviota, 627 viestiä
PuolikuuItseasiassa tapa, jossa nainen ottaa miehen sukunimen, ei taida olla kovinkaan vanha.On se aika vanha tapa, Rooman lain peruja keskiajalta, alunperin tarkoitus oli saada koko perheelle sama nimi ja välttää liian läheisen sukulaisen naimista (jos sama sukunimi niin eikun sukupuita vertailemaan).
Itsellenikin sukunimi on osa identiteettiä, mutta juuri siksi oli kiva ottaa yhteinen nimi naimisiinmennessä. Se on se näkyvin asia kuitenkin mikä tapahtuu ulospäin, kun kahdesta tulee yksi ja siksi nimenomaan auttoi vahvistamaan ja luomaan uutta naimisissaolevaa identiteettiä, vs. että sormeen vain ilmestyy rinkula.
[quote="Puolikuu" post=27526]Itseasiassa tapa, jossa nainen ottaa miehen sukunimen, ei taida olla kovinkaan vanha.[/quote]
On se aika vanha tapa, Rooman lain peruja keskiajalta, alunperin tarkoitus oli saada koko perheelle sama nimi ja välttää liian läheisen sukulaisen naimista (jos sama sukunimi niin eikun sukupuita vertailemaan).
 
Itsellenikin sukunimi on osa identiteettiä, mutta juuri siksi oli kiva ottaa yhteinen nimi naimisiinmennessä. Se on se näkyvin asia kuitenkin mikä tapahtuu ulospäin, kun kahdesta tulee yksi ja siksi nimenomaan auttoi vahvistamaan ja luomaan uutta naimisissaolevaa identiteettiä, vs. että sormeen vain ilmestyy rinkula.
19.01.2015
Suomessa naisen on ollut pakko ottaa miehensä sukunimi kokonaan tai yhdistelmänimenä vuodesta 1929 vuoteen 1986, joten suomalaisittain tämä ei ole varsinainen pitkä perinne ainakaan lainsäädännön näkökulmasta. Ylipäätään sukunimet Suomessa eivät taida olla mikään vuosisatoja vanha idea... Nyt.fi:ssä oli hauska pikahistoriikki avioliittolainsäädännöstä, jos ei jaksa vanhoja lakitekstejä lähteä lukemaan.
Suomessa naisen on ollut pakko ottaa miehensä sukunimi kokonaan tai yhdistelmänimenä vuodesta 1929 vuoteen 1986, joten suomalaisittain tämä ei ole varsinainen pitkä perinne ainakaan lainsäädännön näkökulmasta. Ylipäätään sukunimet Suomessa eivät taida olla mikään vuosisatoja vanha idea... Nyt.fi:ssä oli hauska [url=http://nyt.fi/a1305882969276]pikahistoriikki[/url] avioliittolainsäädännöstä, jos ei jaksa vanhoja lakitekstejä lähteä lukemaan.
19.01.2015
Puolikuu
191 kirjaa, 29 kirja-arviota, 586 viestiä
Niin no olisin tosiaan voinut tarkentaa, tarkoitus oli tosiaan sanoa, että tapa ei ole Suomessa kovinkaan vanha. :smile:
Tietenkin avioparin olisi myös mahdollista valita ihan oma uusi tai "uusi" sukunimi. Kaksoisnimet ovat mielestäni vähän hankalia, ainakin jos etunimikin on jo kaksiosainen. Mia-Petra Kumpula-Natri... eipä näitä varmaan nuoremmat enää niin otakkaan.
Sinänsä tuo vanha nimilaki on aika absurdi. Kyllähän sitä ihmisen pitää voida nimensä valita (ainakin hyvän maun puitteissa).
Tietenkin avioparin olisi myös mahdollista valita ihan oma uusi tai "uusi" sukunimi. Kaksoisnimet ovat mielestäni vähän hankalia, ainakin jos etunimikin on jo kaksiosainen. Mia-Petra Kumpula-Natri... eipä näitä varmaan nuoremmat enää niin otakkaan.
Sinänsä tuo vanha nimilaki on aika absurdi. Kyllähän sitä ihmisen pitää voida nimensä valita (ainakin hyvän maun puitteissa).
Niin no olisin tosiaan voinut tarkentaa, tarkoitus oli tosiaan sanoa, että tapa ei ole Suomessa kovinkaan vanha. :smile:
 
Tietenkin avioparin olisi myös mahdollista valita ihan oma uusi tai "uusi" sukunimi. Kaksoisnimet ovat mielestäni vähän hankalia, ainakin jos etunimikin on jo kaksiosainen. Mia-Petra Kumpula-Natri... eipä näitä varmaan nuoremmat enää niin otakkaan.
 
Sinänsä tuo vanha nimilaki on aika absurdi. Kyllähän sitä ihmisen pitää voida nimensä valita (ainakin hyvän maun puitteissa).
20.01.2015
Scartti
228 kirjaa, 16 kirja-arviota, 209 viestiä
Olen ollut naimisissa kohta 16 vuotta. Mun mielestä meidän suhde oli virallinen ennen avioitumistakin, koska oltiin oltu yhdessä 6 vuotta, kihloissa 4 v ja ensimmäinen lapsi oli tulossa. Syntymätön lapsi oikeastaan oli se syy, että päätettiin juridisesti hoitaa homma kotiin (ei isyyden tunnustamista, perintöverotus, leskeneläke..)eli hyvin romanttista. Naimisiin mentiin maistraatissa ja lähisuvulle tarjottiin hääateria.
Sukunimi:
"Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi." (wikipedia)
Minä ilmoitin lapsena, etten mene naimisiin, jos joudun vaihtamaan sukunimeäni. Otin sitten hetken mielijohteesta yhdistelmänimen :roll:, vaikka avioliittolakikin oli ehtinyt muuttumaan. Ikinä en siihen tottunut, enkä käyttänyt. Pelkästään virallisista papereista kävi ilmi, että minulla on yhdistelmänimi. Isännöitsijöillekin ilmoitin molempien sukunimet ja asuntojen ovissa oli aina molempien sukunimi.
Yhdistelmänimen takia lapsilla on miehen sukunimi. Joskus toivoin, että Suomessa olisi samanlainen käytäntö kuin Chilessä. Nainen pitää omat sukunimensä ja lapsi saa molemmilta vanhemmilta sukunimen. Tosin sielläkin eteenpäin siirtyy (iso)isien sukunimi.
10-vuotishääpäivän kunniaksi laitoin maistraattiin hakemuksen ja miehen sukunimi tippui pois.
Sukunimi:
"Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi." (wikipedia)
Minä ilmoitin lapsena, etten mene naimisiin, jos joudun vaihtamaan sukunimeäni. Otin sitten hetken mielijohteesta yhdistelmänimen :roll:, vaikka avioliittolakikin oli ehtinyt muuttumaan. Ikinä en siihen tottunut, enkä käyttänyt. Pelkästään virallisista papereista kävi ilmi, että minulla on yhdistelmänimi. Isännöitsijöillekin ilmoitin molempien sukunimet ja asuntojen ovissa oli aina molempien sukunimi.
Yhdistelmänimen takia lapsilla on miehen sukunimi. Joskus toivoin, että Suomessa olisi samanlainen käytäntö kuin Chilessä. Nainen pitää omat sukunimensä ja lapsi saa molemmilta vanhemmilta sukunimen. Tosin sielläkin eteenpäin siirtyy (iso)isien sukunimi.
10-vuotishääpäivän kunniaksi laitoin maistraattiin hakemuksen ja miehen sukunimi tippui pois.
Olen ollut naimisissa kohta 16 vuotta. Mun mielestä meidän suhde oli virallinen ennen avioitumistakin, koska oltiin oltu yhdessä 6 vuotta, kihloissa 4 v ja ensimmäinen lapsi oli tulossa. Syntymätön lapsi oikeastaan oli se syy, että päätettiin juridisesti hoitaa homma kotiin (ei isyyden tunnustamista, perintöverotus, leskeneläke..)eli hyvin romanttista. Naimisiin mentiin maistraatissa ja lähisuvulle tarjottiin hääateria.
 
Sukunimi:
"Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi." (wikipedia)
 
Minä ilmoitin lapsena, etten mene naimisiin, jos joudun vaihtamaan sukunimeäni. Otin sitten hetken mielijohteesta yhdistelmänimen :roll:, vaikka avioliittolakikin oli ehtinyt muuttumaan. Ikinä en siihen tottunut, enkä käyttänyt. Pelkästään virallisista papereista kävi ilmi, että minulla on yhdistelmänimi. Isännöitsijöillekin ilmoitin molempien sukunimet ja asuntojen ovissa oli aina molempien sukunimi.
 
Yhdistelmänimen takia lapsilla on miehen sukunimi. Joskus toivoin, että Suomessa olisi samanlainen käytäntö kuin Chilessä. Nainen pitää omat sukunimensä ja lapsi saa molemmilta vanhemmilta sukunimen. Tosin sielläkin eteenpäin siirtyy (iso)isien sukunimi.
 
10-vuotishääpäivän kunniaksi laitoin maistraattiin hakemuksen ja miehen sukunimi tippui pois.
20.01.2015
Emelie
729 kirjaa, 100 kirja-arviota, 2743 viestiä
DynJoten ei sitä kai pakko ole olla kultaa ja timantteja, jollei toki Se Valittu sitten kovasti odota niitä. :wink:Minun mielestä se on outo ajatus, että sormuksessa on timantti tai timantteja (joko yksi tosi iso tai sitten useampi pieni). Ovathan timantit ihan hienoja sinänsä, mutta eivät ne minun mielestäni sormusta kaunista. Joskus tuli jossain vastaan joku artikkeli/uutinen siitä, että Jenkkilässä sormuksessa lähes poikkeuksetta (kihlasormuksessa nyt ainakin) pitää olla timantti, koska se todella kertoo siitä, että mies rakastaa kosintansa kohdetta. Tai jotain. En nyt ihan tarkkaan muista miten asia oli ilmaistu siinä, mutta tuo taisi olla se pääpointti (jutussa oli nimenomaan käsitelty asiaa "mies kosii naista" -näkökulmasta.... :roll: ).
Itse vierastan ajatusta timanteista sormuksessa, yksinkertainen hopeasormus on kaunein. Ja sitten minä olen ilmeisesti niin tynnyrissä kasvanut, että tajusin vasta muutama vuosi sitten, että kihlasormus on eri asia kuin vihkisormus (ei tietenkään kaikilla, mutta ...). Oma mielipide on tähänkin asiaan, että yksi sormus vain, kiitos.
PuolikuuKaksoisnimet ovat mielestäni vähän hankalia, ainakin jos etunimikin on jo kaksiosainen. Mia-Petra Kumpula-Natri... eipä näitä varmaan nuoremmat enää niin otakkaan.Tuollainen kaksoisnimi toimii todennäköisesti parhaiten silloin, jos ainakin toinen nimistä on lyhyt. Ajattelen sitä lähinnä siltä kannalta, että itse en tekisi sitä kompromissia, että ottaisin kaksiosainen sukunimen. Minulla on jo nyt niin pitkä nimi, että välillä tila nimenkirjoitukselle loppuu ihan totaalisesti kesken joissain papereissa. :tongue:
[quote=Dyn]Joten ei sitä kai pakko ole olla kultaa ja timantteja, jollei toki Se Valittu sitten kovasti odota niitä. :wink: [/quote]
 
Minun mielestä se on outo ajatus, että sormuksessa on timantti tai timantteja (joko yksi tosi iso tai sitten useampi pieni). Ovathan timantit ihan hienoja sinänsä, mutta eivät ne minun mielestäni sormusta kaunista. Joskus tuli jossain vastaan joku artikkeli/uutinen siitä, että Jenkkilässä sormuksessa lähes poikkeuksetta (kihlasormuksessa nyt ainakin) pitää olla timantti, koska se todella kertoo siitä, että mies rakastaa kosintansa kohdetta. Tai jotain. En nyt ihan tarkkaan muista miten asia oli ilmaistu siinä, mutta tuo taisi olla se pääpointti (jutussa oli nimenomaan käsitelty asiaa "mies kosii naista" -näkökulmasta.... :roll: ).
 
Itse vierastan ajatusta timanteista sormuksessa, yksinkertainen hopeasormus on kaunein. Ja sitten minä olen ilmeisesti niin tynnyrissä kasvanut, että tajusin vasta muutama vuosi sitten, että kihlasormus on eri asia kuin vihkisormus (ei tietenkään kaikilla, mutta ...). Oma mielipide on tähänkin asiaan, että yksi sormus vain, kiitos.
 
 
[quote=Puolikuu]Kaksoisnimet ovat mielestäni vähän hankalia, ainakin jos etunimikin on jo kaksiosainen. Mia-Petra Kumpula-Natri... eipä näitä varmaan nuoremmat enää niin otakkaan.[/quote]
 
Tuollainen kaksoisnimi toimii todennäköisesti parhaiten silloin, jos ainakin toinen nimistä on lyhyt. Ajattelen sitä lähinnä siltä kannalta, että itse en tekisi sitä kompromissia, että ottaisin kaksiosainen sukunimen. Minulla on jo nyt niin pitkä nimi, että välillä tila nimenkirjoitukselle loppuu ihan totaalisesti kesken joissain papereissa. :tongue:
20.01.2015
EmelieEn nyt ihan tarkkaan muista miten asia oli ilmaistu siinä, mutta tuo taisi olla se pääpointti (jutussa oli nimenomaan käsitelty asiaa "mies kosii naista" -näkökulmasta....)Minua ei ole koskaan kosittu. :tongue: Kihloihin menoa ehdotin itse (eikä se ollut edes kovin romanttinen tilanne) ja naimisiin menosta sovittiin keskustelemalla, kun asia oli tullut muutamaakin kautta esiin. Olisihan se ollut tosi ällösöpöä päästä oikein romanttisen leffatyylin kosinnan kohteeksi, mutta näin ei taida tosielämässä käydä kovin usein. Jos haluaa naimisiin, asia kannattanee ottaa esiin, eikä jäädä odottamaan että toinen osapuoli ryhtyy arpomaan sormuksesi kokoa (miten ne elokuvissa *aina* sopii, uskomatonta).
Sormuksien lukumäärästä, olisin mielelläni pitänyt kahta, sillä vihkisorumukseni on valittu niin, että kihlasormus sopii sen kanssa. Ikävä kyllä kihlasormus on sen verran vanha, ettei se mahdu enää sormeen, joten... Iivarillahan kihlasormus ei enää häiden aikaan muutenkaan mahtunut sormeen, joten uusien sormusten hankinta olisi joka tapauksessa ollut ajankohtainen, meni naimisiin tai ei. Ja kyllä, minulle se rinkula edustaa sellaista varausmerkkiä, jota on hyvä pitää julkisilla paikoilla päällä. :tongue:
[quote=Emelie]En nyt ihan tarkkaan muista miten asia oli ilmaistu siinä, mutta tuo taisi olla se pääpointti (jutussa oli nimenomaan käsitelty asiaa "mies kosii naista" -näkökulmasta....)[/quote]
 
Minua ei ole koskaan kosittu. :tongue: Kihloihin menoa ehdotin itse (eikä se ollut edes kovin romanttinen tilanne) ja naimisiin menosta sovittiin keskustelemalla, kun asia oli tullut muutamaakin kautta esiin. Olisihan se ollut tosi ällösöpöä päästä oikein romanttisen leffatyylin kosinnan kohteeksi, mutta näin ei taida tosielämässä käydä kovin usein. Jos haluaa naimisiin, asia kannattanee ottaa esiin, eikä jäädä odottamaan että toinen osapuoli ryhtyy arpomaan sormuksesi kokoa (miten ne elokuvissa *aina* sopii, uskomatonta).
 
Sormuksien lukumäärästä, olisin mielelläni pitänyt kahta, sillä vihkisorumukseni on valittu niin, että kihlasormus sopii sen kanssa. Ikävä kyllä kihlasormus on sen verran vanha, ettei se mahdu enää sormeen, joten... Iivarillahan kihlasormus ei enää häiden aikaan muutenkaan mahtunut sormeen, joten uusien sormusten hankinta olisi joka tapauksessa ollut ajankohtainen, meni naimisiin tai ei. Ja kyllä, minulle se rinkula edustaa sellaista varausmerkkiä, jota on hyvä pitää julkisilla paikoilla päällä. :tongue:
20.01.2015
Aemilia
130 kirjaa, 6 kirja-arviota, 138 viestiä
Niinno! Rakastan kaikkia sisaruksiani ja jos kutsun ne avec ne haluavat tuoda myös lapsetkin, joten, kun lisään vielä muutamia valikoituja kavereita... en kyllä valitettavasti osaa kuvitella muita kuin eeppisissä mitoissa olevia häitä, mää olen pahoillani!
Sormusjuttuakin sen verran tutkailin, että kierrätyssormukset ja Lapin kulta ovat vähän vähemmän epäilyttäviä, kun vielä kotimainen käsityöläinen tekee. Eri homma on, että miten mahdottomia summia niistä tulee pulittaa. Tinasormuksen symboliikka on oikein kelpo minulle.
Sormusjuttuakin sen verran tutkailin, että kierrätyssormukset ja Lapin kulta ovat vähän vähemmän epäilyttäviä, kun vielä kotimainen käsityöläinen tekee. Eri homma on, että miten mahdottomia summia niistä tulee pulittaa. Tinasormuksen symboliikka on oikein kelpo minulle.
Niinno! Rakastan kaikkia sisaruksiani ja jos kutsun ne avec ne haluavat tuoda myös lapsetkin, joten, kun lisään vielä muutamia valikoituja kavereita... en kyllä valitettavasti osaa kuvitella muita kuin eeppisissä mitoissa olevia häitä, mää olen pahoillani!
 
Sormusjuttuakin sen verran tutkailin, että kierrätyssormukset ja Lapin kulta ovat vähän vähemmän epäilyttäviä, kun vielä kotimainen käsityöläinen tekee. Eri homma on, että miten mahdottomia summia niistä tulee pulittaa. Tinasormuksen symboliikka on oikein kelpo minulle.
20.01.2015
Echramath
4 kirjaa, 452 viestiä
DynItse pohdin jo 4130-terästä (fillariharrastajien sisäpiirivitsi), mutta sitä ei taida olla tarjolla. Titaani olisi varmasti hieno ei-huumorivaihtoehto.
Meidän vanhat kihlasormuksemme vuodelta 2008 (jonkin aikaa ehdittiin siis olla kihloissakin) olivat hopeaa, ja itse asiassa vihkisormuksiksikin valikoitu (vähän kalliimpaa) Kalevalan hopeaa. Joten ei sitä kai pakko ole olla kultaa ja timantteja, jollei toki Se Valittu sitten kovasti odota niitä. :wink:
[quote="Dyn" post=27524]
Meidän vanhat kihlasormuksemme vuodelta 2008 (jonkin aikaa ehdittiin siis olla kihloissakin) olivat hopeaa, ja itse asiassa vihkisormuksiksikin valikoitu (vähän kalliimpaa) Kalevalan hopeaa. Joten ei sitä kai pakko ole olla kultaa ja timantteja, jollei toki Se Valittu sitten kovasti odota niitä. :wink:[/quote]
 
Itse pohdin jo 4130-terästä (fillariharrastajien sisäpiirivitsi), mutta sitä ei taida olla tarjolla. Titaani olisi varmasti hieno ei-huumorivaihtoehto.
20.01.2015
Aemilia
130 kirjaa, 6 kirja-arviota, 138 viestiä
EchramathItse pohdin jo 4130-terästä (fillariharrastajien sisäpiirivitsi), mutta sitä ei taida olla tarjolla.Luontevana offina: varmasti saisit, mitä haluat, kun kysyisit sopivalta artesaanilta joita tälläkin foorumilla toisinaan hengailee, vaikkapa koristettuna skandinaavisen uskon perinteisillä symboleilla...
Hmh, helppo nähdä tämän keskustelun perusteella, mitä rakkauden ja yhteiskunnan/kaupallisuuden liitolla tarkoitetaan. Miten paljon meitä (ja suhteitamme?) määrittävät ne valinnat, joista maksamme?
[quote="Echramath" post=27572]Itse pohdin jo 4130-terästä (fillariharrastajien sisäpiirivitsi), mutta sitä ei taida olla tarjolla. [/quote]
 
Luontevana offina: varmasti saisit, mitä haluat, kun kysyisit sopivalta artesaanilta joita tälläkin foorumilla toisinaan hengailee, vaikkapa koristettuna skandinaavisen uskon perinteisillä symboleilla...
 
Hmh, helppo nähdä tämän keskustelun perusteella, mitä rakkauden ja yhteiskunnan/kaupallisuuden liitolla tarkoitetaan. Miten paljon meitä (ja suhteitamme?) määrittävät ne valinnat, joista maksamme?
21.01.2015
Emelie
729 kirjaa, 100 kirja-arviota, 2743 viestiä
DynOlisihan se ollut tosi ällösöpöä päästä oikein romanttisen leffatyylin kosinnan kohteeksi, mutta näin ei taida tosielämässä käydä kovin usein.Mä kyllä itse asiassa tiedän hämmentävän monta, joita on kosittu. :smile: Sitten toisaalta tiedän myös sellaisia pariskuntia, joissa toinen osapuoli on tivannut kauan (melkeinpä vuositolkulla..), että pitäisi mennä kihloihin ja sitten naimisiin, ja toinen osapuoli on suostunut suurin piirtein sen takia, että jankkaus loppuu. Tämä hiukan hämmentää ja samalla mietityttää, että kuinka hyvällä pohjalla tuollainen avioliitto sitten lopulta on.
DynSormuksien lukumäärästä, olisin mielelläni pitänyt kahta, sillä vihkisorumukseni on valittu niin, että kihlasormus sopii sen kanssa. Ikävä kyllä kihlasormus on sen verran vanha, ettei se mahdu enää sormeen, joten...Eiköhän vanhojakin sormuksia pysty suurentamaan? Homma kai hoidetaan niin, että sormus katkaistaan, suurennetaan haluttuun kokoon ja syntynyt väli täytetään ja sitten hiotaan. Toki, tällaisen toimenpiteen hinnasta en osaa sanoa mitään.
[quote=Dyn]Olisihan se ollut tosi ällösöpöä päästä oikein romanttisen leffatyylin kosinnan kohteeksi, mutta näin ei taida tosielämässä käydä kovin usein.[/quote]
 
Mä kyllä itse asiassa tiedän hämmentävän monta, joita on kosittu. :smile: Sitten toisaalta tiedän myös sellaisia pariskuntia, joissa toinen osapuoli on tivannut kauan (melkeinpä vuositolkulla..), että pitäisi mennä kihloihin ja sitten naimisiin, ja toinen osapuoli on suostunut suurin piirtein sen takia, että jankkaus loppuu. Tämä hiukan hämmentää ja samalla mietityttää, että kuinka hyvällä pohjalla tuollainen avioliitto sitten lopulta on.
 
 
[quote=Dyn]Sormuksien lukumäärästä, olisin mielelläni pitänyt kahta, sillä vihkisorumukseni on valittu niin, että kihlasormus sopii sen kanssa. Ikävä kyllä kihlasormus on sen verran vanha, ettei se mahdu enää sormeen, joten...[/quote]
 
Eiköhän vanhojakin sormuksia pysty suurentamaan? Homma kai hoidetaan niin, että sormus katkaistaan, suurennetaan haluttuun kokoon ja syntynyt väli täytetään ja sitten hiotaan. Toki, tällaisen toimenpiteen hinnasta en osaa sanoa mitään.
21.01.2015
Emelie, hyvä huomio tuo suurentaminen. Kokoa tarvitsisi saada vain joku puolikas tai milli lisää, joten ehkä sormusta voisi vain... venyttää? Pistänpä työlistaan käydä kultasepällä kääntymässä.
Emelie, hyvä huomio tuo suurentaminen. Kokoa tarvitsisi saada vain joku puolikas tai milli lisää, joten ehkä sormusta voisi vain... venyttää? Pistänpä työlistaan käydä kultasepällä kääntymässä.
21.01.2015
Diara
239 kirjaa, 1 kirja-arvio, 518 viestiä
DynOlisihan se ollut tosi ällösöpöä päästä oikein romanttisen leffatyylin kosinnan kohteeksi, mutta näin ei taida tosielämässä käydä kovin usein. Jos haluaa naimisiin, asia kannattanee ottaa esiin, eikä jäädä odottamaan että toinen osapuoli ryhtyy arpomaan sormuksesi kokoa (miten ne elokuvissa *aina* sopii, uskomatonta).Pakko nyt tätä kosintajuttua kommentoida. Itse en edes seurustele tällä hetkellä, joten omista kosinnoista nyt on turha puhua. Siskoni meni viime kesänä naimisiin. Hänen avomiehensä kosi ällöromanttisesti keskiyöllä kalliolla meren rannalla polvistuen ja vieläpä oli heidän ystäväpariskunnan häät menossa. Sormusta ei ollut, kävivät sitten seuraavalla viikolla yhdessä valitsemassa kivat ja sopivat. Loppu meni sitten hieman väärässä järjestyksessä, mutta kosinnasta seuraavana päivänä siskoni avomies sitten vielä soitti isälleni ja pyysi "tyttären kättä". Ihan kirjaimellisesti noilla sanoilla. Siskoni häissä sitten yhdessä vaiheessa iltaa koko juhlaväki pyydettiin ulos seisomaan. Sulhasen veli sitten pyysi avovaimonsa sinne kaikkien eteen, polvistui ja kosi. Tehdään sitä vieläkin :wink:
Itse olen sen verran vanhanaikainen, että odotan kyllä kosintaa, jos sen aika joskus tulee. Siskonkin kanssa keskusteltiin aika monta kertaa, että kai hänen avomiehensä tietää, että myös siskoni odottaa perinteistä kosintaa. Taisi hän tietää, kun oikein suunnitteli, kuulema useamman kuukauden. Vanhanaikaista sukua meillä. Sormusta en heti tarvitse, toivottavasti se on loppuiän sormessa, joten sen olisi sitten parempi olla sellainen kuin itse haluan.
Jossain vaiheessa ajattelin, että haluaisin ehkä pitää oman sukunimen. Nykyään olen sitä mieltä, että vaihdan (paitsi jos se nimi on jokin todella outo, kuten Kivessilta tai Inha, jälkimmäinen siis tämänhetken äidinkielen opettajani nimi). Helpottaa asioita, kun on sama nimi ja jotenkin se minusta osoittaa, että ollaan samaa perhettä. Siskokin otti miehensä nimen, ja vaikka se hetken tuntui haikealta, niin se oli myös luonnollista. Lisäksi kun tämä oma sukunimeni on myös erittäin yleinen miehen etunimi, niin helpottaa vähän, kun ei aina esimerkiksi puhelimessa asioidessa tarvitse sanoa, että kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. Jos joskus on lapsia, niin säästyvät hekin sukunimen aiheuttamalta pilkalta (olettaen, että sen puolison sukunimi on joku Virtanen tai muu suht. "normaali"). Kaksiosaiset nimet tuntuvat jotenkin hankalilta, joten tuskin sellaiseen lähden.
Itse haluan ehkä vähän ruusunpunaisesti uskoa siihen, että avioliitto kestää tosiaan siihen asti, että kuolema erottaa. Toki tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta haluaisin ajatella, että avioliitossa jaksetaan yrittää. Sen takia en missään nimessä suostu esimerkiksi vuoden seurustelun jälkeen menemään naimisiin, ei siinä vielä ehdi toista kunnolla tuntea. Pitää olla useampi vuosi yhdessä ja mielellään asuakin ensin yhdessä. Suhtaudun avioliittoon vakavasti, enkä todellakaan lähde siihen sillä mielellä, että aina voi erota. Omat vanhempani ovat olleet yhdessä 37 vuotta, joista 27 naimisissa. Heillä on ollut viime vuosina erittäin vaikeaa ja edelleen he ovat yhdessä. Pidän heitä tässä asiassa esikuvinani, jos hekin kaikista noista hankaluuksista ovat selvinneet, niin miksi en minäkin sitten joskus.
[quote="Dyn" post=27559]Olisihan se ollut tosi ällösöpöä päästä oikein romanttisen leffatyylin kosinnan kohteeksi, mutta näin ei taida tosielämässä käydä kovin usein. Jos haluaa naimisiin, asia kannattanee ottaa esiin, eikä jäädä odottamaan että toinen osapuoli ryhtyy arpomaan sormuksesi kokoa (miten ne elokuvissa *aina* sopii, uskomatonta).[/quote]
 
Pakko nyt tätä kosintajuttua kommentoida. Itse en edes seurustele tällä hetkellä, joten omista kosinnoista nyt on turha puhua. Siskoni meni viime kesänä naimisiin. Hänen avomiehensä kosi ällöromanttisesti keskiyöllä kalliolla meren rannalla polvistuen ja vieläpä oli heidän ystäväpariskunnan häät menossa. Sormusta ei ollut, kävivät sitten seuraavalla viikolla yhdessä valitsemassa kivat ja sopivat. Loppu meni sitten hieman väärässä järjestyksessä, mutta kosinnasta seuraavana päivänä siskoni avomies sitten vielä soitti isälleni ja pyysi "tyttären kättä". Ihan kirjaimellisesti noilla sanoilla. Siskoni häissä sitten yhdessä vaiheessa iltaa koko juhlaväki pyydettiin ulos seisomaan. Sulhasen veli sitten pyysi avovaimonsa sinne kaikkien eteen, polvistui ja kosi. Tehdään sitä vieläkin :wink:
 
Itse olen sen verran vanhanaikainen, että odotan kyllä kosintaa, jos sen aika joskus tulee. Siskonkin kanssa keskusteltiin aika monta kertaa, että kai hänen avomiehensä tietää, että myös siskoni odottaa perinteistä kosintaa. Taisi hän tietää, kun oikein suunnitteli, kuulema useamman kuukauden. Vanhanaikaista sukua meillä. Sormusta en heti tarvitse, toivottavasti se on loppuiän sormessa, joten sen olisi sitten parempi olla sellainen kuin itse haluan.
 
Jossain vaiheessa ajattelin, että haluaisin ehkä pitää oman sukunimen. Nykyään olen sitä mieltä, että vaihdan (paitsi jos se nimi on jokin todella outo, kuten Kivessilta tai Inha, jälkimmäinen siis tämänhetken äidinkielen opettajani nimi). Helpottaa asioita, kun on sama nimi ja jotenkin se minusta osoittaa, että ollaan samaa perhettä. Siskokin otti miehensä nimen, ja vaikka se hetken tuntui haikealta, niin se oli myös luonnollista. Lisäksi kun tämä oma sukunimeni on myös erittäin yleinen miehen etunimi, niin helpottaa vähän, kun ei aina esimerkiksi puhelimessa asioidessa tarvitse sanoa, että kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. Jos joskus on lapsia, niin säästyvät hekin sukunimen aiheuttamalta pilkalta (olettaen, että sen puolison sukunimi on joku Virtanen tai muu suht. "normaali"). Kaksiosaiset nimet tuntuvat jotenkin hankalilta, joten tuskin sellaiseen lähden.
 
Itse haluan ehkä vähän ruusunpunaisesti uskoa siihen, että avioliitto kestää tosiaan siihen asti, että kuolema erottaa. Toki tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta haluaisin ajatella, että avioliitossa jaksetaan yrittää. Sen takia en missään nimessä suostu esimerkiksi vuoden seurustelun jälkeen menemään naimisiin, ei siinä vielä ehdi toista kunnolla tuntea. Pitää olla useampi vuosi yhdessä ja mielellään asuakin ensin yhdessä. Suhtaudun avioliittoon vakavasti, enkä todellakaan lähde siihen sillä mielellä, että aina voi erota. Omat vanhempani ovat olleet yhdessä 37 vuotta, joista 27 naimisissa. Heillä on ollut viime vuosina erittäin vaikeaa ja edelleen he ovat yhdessä. Pidän heitä tässä asiassa esikuvinani, jos hekin kaikista noista hankaluuksista ovat selvinneet, niin miksi en minäkin sitten joskus.
12
- Risingshadow
- Keskustelut
- Taverna
- Avioliitto ja naimisiinmeno