"Tarzanin poika" on järjestyksessään neljäs viidakkomiehen seikkailuista kertova romaani, eikä yhtään hassumpi sellainen. Tarzanin pojan Jackin alias Korakin viidakkoelämään keskittyvä seikkailu pysyy hyvin koossa, vaikka onkin osin ennalta-arvattavissa, ja etenkin alkupuolella venyttää logiikan ja realismin rajoja uusiin ulottuvuuksiin.
Kirjallisuudentutkijat voisivat käyttää muutamia "Tarzanin pojan" kohtauksia malliesimerkkeinä siitä rasismista, joita Edgar Rice Burroughsin tuotannosta on löydettävissä. "Neekerit ovat väsymättömiä juttujen kertojia, toisin sanoen he ovat ihmisiä hekin", "Hänen primitiivisissä aivoissaan liikkuin monta pirullista kostosuunnitelmaa, joita hän ei kuitenkaan uskaltaisi toteuttaa joutuessaan kasvotusten hallitsevaan rotuun kuuluvan kanssa" ja sitä rataa. Lisäksi "julmat arabit" saavat melkoisesti ryöpytystä osakseen, ja syystä tai toisesta myös ruotsalaisten roolina on tässäkin kirjassa esiintyä konnan roolissa.
Burroughsin naiskuvan kannalta "Tarzanin poika" on yksi sarjan mielenkiintoisimmista kirjoista. Janen rooli on jälleen kerran pysytellä taka-alalla. Lukijan kannalta on mielenkiintoista huomata, ettei hän - esimerkiksi elokuvista täysin poiketen - ole lainkaan ihastunut miehensä menneisyydestä ja viidakkoelämästä, vaan pyrkii kaikin keinoin salaamaan sen pojaltaan.
Sen sijaan pienestä tytöstä vetreäksi viidakkojumalattareksi varttuva Mirjam saa yllättävänkin ison ja osittain myös toiminnallisen roolin. Naiseksi kasvamiseen liittyvät tässä tapauksessa myös miesten himokkaat katseet ja kiertoilmauksin peitetyt raiskausyritykset, joita esiintyy kirjassa useampia kappaleita. Tulikohan näitä lapsena tajunneeksi?
Seppo Ilmarin kääntämästä suomenkielisestä laitoksesta on vielä lopuksi todettava, että harvemmin vastaan tulee teoksia, joiden takakannen teksti olisi yhtä epäonnistunut.