Kärpästen herra

Kärpästen herraa on kuvattu mm. dystooppisena selviytymistarinan. Se on todellinen klassikko, ja siitä on tehty useampia elokuvasovituksiakin. Teoksessa liikutaan toisen maailmansodan ajassa. Kaikki alkaa siitä, kun koulupoikia kuljettava lentokone putoaa Tyynellämerellä ja henkiinjääneet pojat pelastautuvat läheiselle, asumattomalle saarelle. 

Aluksi kaikki sujuu hyvin: pojat valitsevat johtajan joukostaan, kutsuvat merestä löydetyn torvisimpukan avulla kokouksia koolle, päättävät yleisistä säännöistä, rakentavat majoja, syövät hedelmiä ja pitävät yllä merkkitulta heitä etsiviä aluksia varten.

Kaikki on kuin vain yhtä pitkittynyttä eväsretkeä. Pian ryhmän jäsenten välillä syntyy kuitenkin riitaa, joka jakaa pojat kahteen heimoon. Toista ryhmää johtaa äänestyksellä valittu Ralph, toista entinen kuoronjohtaja ja metsästäjänä kunnostautunut Jack Merridew.

Tilanteet eskaloituvat nopeasti ja ilman aikuista auktoriteettia pojat villiintyvät enenevässä määrin ja unohtavat olevansa sivistyneitä englantilaisia. Metsästyksen nostattama verenhimo, leirinuotiolla kerrotut kummitustarinat ja pimeydenpelko synnyttävät mielikuvituksellisen, viidakossa elävän pedon, jonka vuoksi lopulta aiheutuu kahden pojan kuolema.

Lopulta vain Ralph uskoo pelastukseen ja yrittää saada muutkin huolehtimaan tulesta huonoin tuloksin. Kohtaus, johon Kärpästen herra päättyy on hyvin perinteikäs ja ennalta-arvattava, mutta siitäkin huolimatta vaikuttava. 

Alkuasetelma ja teoksen makaaberit kuvaukset olivat lukukokemuksen parasta antia. Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle ja kulttuurin kariseminen poikien yltä samaa tahtia kuin vaatteet repeytyivät ja likaantuivat antoivat kuitenkin potkua jatkaa lyhyehkö klassikko loppuun saakka.

Tämä teos oli nopeasti luettu ja ihan hyvä vaan. Olipahan taas pitkästä aikaa todella turhauttava tarina, oikein kiristelin hampaitani. Olen viime vuosina alkanut sietää lapsia kirjoissa, mutta tämä teos palautti mieleen, miksi olen joskus kammonnut tällaisia tarinoita. Hahmot olivat ihan käsittämättömän ärsyttäviä. Koen kyllä, että tämä seikka on meriitti kirjalle, mutta minulle se oli henkilökohtaisesti tuskastuttavaa. Vaikka kuinka yritin pitää mielessä, että kyseessä on 6-12 vuotiaita lapsia, purin silti hampaita yhteen ihan jatkuvasti. Toinen minua ärsyttänyt asia oli se, miten epämääräisesti kuvattiin poikien päätymistä saarelle ja sitä miten he soputeuivat siellä oloon. Kukaan ei tuntunut kaipaavan vanhempiaan tai muita läheisiään, kaikki olivat vaan heti leikkimässä ja pitämässä hauskaa. Ei tuntunut uskottavalta. Muutamaa päähenkilöä lukuunottamatta kaikki hahmot olivat kuin yhdestä puusta veitettyä, melkoista massaa. No, loppua kohden teos parani ja sen klassikkostatus alkoi näkyä. Ihmisten raadollisuutta oli kuvattu hyvin, sitä miten valta ja halu valtaan turmelee riippumatta iästä. Minulle tämä tarina ei antanut oikein mitään kirjallisena teoksena, eikä se tuntunut minun mielessäni osuvan oikein kauhukirjallisuuden puitteisiinkaan. Tai sitten olen vain turruttanut mieleni kauheammalla kauhulla kuin mitä tämä edustaa.

Odotukseni kirjan suhteen olivat korkeat, mutta kirja ei täysin täyttänyt niitä.
Tämä oli tosiaan ahdistavin kirja minkä olen ikinä lukenut.

Aluksi kaikki meni hyvin saarella, mutta sitten alkoi sivistyksen pinta repeilemään ja hyvin kasvatetuista britti pojista alkaa tulla raakoja villi-ihmisiä.

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja lukiessani oli selllainen tunne, että kohta tapahtuu jotain pahaa. Mielestäni kirjassa näkyi hyvin askel askeleelta kuinka sivistyksen pinta alkoi rakoilla. Rantaa ja kallioita olisi saanut kuvailla enemmän, sillä ne jäivät minulle hieman epäselviksi, muuten saari ja poikien ulkonäkö, sekä persoonallisuus oli saatu hyvin kuvailtua.

Loppua kohden alkoi kunnolla tapahtua ja silloin kunnon ahdistus ja raakuus alkoi.

Kun olin lukenut kirjan mietin koko illan mitä olisin itse tehnyt, jos olisin samassa tilanteessa, autiolla saarella ja seuranani toistakymmentä erilaista poikaa? Mielestäni olisin ollut se, joka olisi fiksuimpien joukossa, mutta kuka tietää, olisiko hulluus ja raakuus vallanut minutkin...

Kärpästen herra on pelottava kirja. Ajatus autiolla saarella mekastavista koulupojista saattaa olla jännittävä ja hauska, mutta kirja ei sitä ole. Aluksi elämä saarella onkin leikkiä, muttei kauaa. Pikku hiljaa, vaivihkaa, yhdyskuntaan hiipii pelko, ja ennen niin sivistyneet pojat muuttuvat villeiksi. Heidät valtaa pelottava hurmos, jonka seuraukset ovat vakavat.

Kärpästen herra suorastaan liimaa lukijan kirjaan. Lukemista ei voi lopettaa. Samalla toivoo, että kirja loppuisi. On ahdistavaa katsoa kilttien poikien muutosta villeiksi, joilta on kadonnut kosketus todellisuuteen. Koko ajan tietää, että jotain pahaa tapahtuu. Golding todella saa kysenalaistamaan ja miettimään. Kuinka kestävä sivistys lopulta on? Kuinka kauan kestää, ennen kuin hulluus valtaa mielen? Golding todistaa myös erään sanonnan todeksi. "Joukossa tyhmyys tiivistyy."

Yksi Kärpästen herran mielenkiintoisia piirteitä on poikien erilaisuus. Jokaisesta pojasta erottuu oma yksilönsä, oma persoonansa. On johtajia, älykköjä, omiin oloihinsa vetäytyjiä, kiusattuja, sekä pieniä, jotka eivät kunnolla edes ymmärrä tapahtunutta, heille kaikki on leikkiä.

Toinen vangitseva ja ratkaiseva tekijä on simpukka. Pojat käyttävät simpukkaa kokouksissa, se jolla on simpukka, saa puhua ja muut kuuntelevat. Poikien villiintyminen ja simpukka ovat yhteydessä toisiinsa. Kun villeys alkaa saada valtaa, simpukan valta ja poikien usko siihen vähenee.

Kärpästen herra oli vaikuttava lukukokemus, ja poikien toistelema hokema jää pyörimään omaankin päähän loppuillaksi. "Sika tappakaa, kurkku leikatkaa!"

Jokin Kärpästen herrasta teki melkein pelottavimman ikinä lukemani kirjan (osittain johtuisiko kynttilävalaistuksesta ja kauniisti pimenevästä illasta?). Kuvitelkaa itsenne kyseiselle saarelle, olisitteko pysyneet järjissänne? Sillä se on se pelottavin asia. Olisiko järki säilynyt? Itselleen hoki koko seuaraavan yön, ettei missään nimessä olisi alntunut Jaken tasolle, mutta olisiko sittenkin? Entä jos? Ja mitä sitten?

Hrr. Hyvä kirja. Pysähtyminen kuvailuihin ei allekirjoittanutta haitannut, kateutta hiukan herättää. Nykykirjailijat tasan eivät osaa käyttää sanoja yhtä hyvin kuin ennen vanhaan. Ajatelkaa Draculaa! Jos joku 2000-luvun kirjailija erehtyisi käyttämään yhtä pitkiä lauseita, kyseinen taiteilija kritisoitaisiin pitkästyttäväksi. Eikä ihan väärin perusteinkaan välttämättä, sillä kynä pysyi sen ajan ihmisillä selkeästi paremmin näpeissä. Eikä heidän tarvinnnut hypätä tarkistusvaiheiden yli ehdittääkseen käsikirjoituksen nopeammin kustantajan pöydälle tai e-mailiin, mikä on se yleisempi tapa tänä päivänä.

Mutta Kärpästen herra. Oli hyvä. Tosi hyvä. Toivokaamme kaikki, että järki säilyy terveenä, emmekä kukaan tule tuntemaan suuren suurta metsästysviettiä ainoita ystäviämme kohtaan.