Luukaupunki

Lyhyesti kuvattuna Luukapupunki kertoo ihan tavallisesta 15-vuotiaasta tytöstä nimeltään Clary. Hänelle kuitenkin tapahtuu asioita, joita hän ei aluksi usko todeksi. Hänen käsityksensä maailmasta, jossa on elänyt muuttuu kuitenkin nopeasti. On olemassa ovia, jotka avautuessaan eivät enää sulkeudu. Etenkin kun kuvioissa on mysö taivaalliseen komeaan Jace, tummahiuksinen ja jumalatarmaisen kaunis Isabelle ja tämän vaatimaton veli Alec.

Takakansi lupaa "hieman" mahtipontisen lukukokemuksen. Pokkaripainoksessa kerrotaan myös teoksen synnyttämästä laajasta fanikultista, ja jopa itse Stephenie Meyer lukeutuu yhdeksi ihailijoista. 

Jo ensimmäiset 50 sivua saivat minut epäilemään, kannattaako minun jatkaa teosta eteenpäin. Kieli oli tönkköä, käännökset kömpelöitä (usein yritetty liian suoraan kääntää ilmasuja) ja kuvailu on kaavamaista: töks tässä on hahmo, kuvailenpas hänen silmiensä ja hiustensa väriä, vaatteita, ympäristöä ja sitten mennään kerronnassa eteenpäin. Luin kuitenkin teoksen loppuun, vaikka välillä teki mieli raastaa hiuksia päästä. 

Jotkin kielikuvat olivat hyvin karkeita: esimerkiksi erästä hahmoa kuvataan seuraavasti: "hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin ne olisi kaiverrettu jostakin hyvin kovasta". Huomasin myös pari erikoista kohtaa, joita alkuperäisteosta näkemättä epäilin käännöskukkasiksi. Esim. "hän haisi lialta". Jos alkuperäisversiossa on käytetty sanaa dirt, se voi tarkoittaa sekä likaa että multaa, joista jälkimmäinen sopisi tilanteeseen paremmin hahmon juuri kierittyä maassa.

Käynnistymisongelmien jälkeen huomasin olevani kiinnostunut maailmasta, jota teksti paljasti paikoin kivuliaan hitaasti, paikoin tulvien (infodumppia). Clary tutustuu varjometsästäjien arkeen, joka on täynnä demoneja, ihmissusia, vampyyrejä ja muita klassisia fantasian olentoja - believe me, teos on välillä kuin ei-inhimillisten olentojen katalogi, sillä "kaikki myytit ovat totta". Varjometsästäjiä kutsutaan myös nefileiksi, enkelten lapsiksi.

Ensimmäinen varjometsästäjä syntyi, kun enkeli Raziel sekoitti enkelten ja ihmisten verta maljassa, ja pyysi häntä juomaan siitä. Nefilit tappavat demoneita.  Luukaupunki tarjoaa jälleen yhden selityksen vampyyrien ja ihmissusien olemassaoloon. Nyt syy niiden syntyyn on aineettomien demonien ulottuvuuksistaan mukanaan tuomat taudit.

Teoksen mielenkiintoisin hahmo on Hodge, jota voi verrata Buffyn Gilesiin. Hänen seuranaan on Hugo-niminen korppi. Myös  Hiljaiset veljet ovat vallan kiehtovia. Teoksen teini-ikäiset hahmo ovat hyvin rasittavia ongelmineen, joskin Jacella on hyviä one-linereita. Clary on ehkä yksi sinisilmäisimmistä hahmoista, joista olen lukenut. Hän ei näe koskaan sitä, mitä hänen silmiensä edessä on. Kirjaimellisesti. (Vaikka teoksessa usein kehutaan hänen kykyään nähdä maailma ja piirtää siitä.) Kuten jacekin sanoo: "Sinä olet sitten tyhmä, Clary. Olet aivan uskomattoman tyhmä. Etkö sinä tajua mitään?"

Kaikkein ärsyttävin tai sanoisinko pikemminkin harmittavin piirre teoksessa oli liiallinen ennalta-arvattavuus. Voinkin siis suositella teosta vain lukijalle, jota ennalta-arvattavuus ei haittaa. Claren luoma maailma on mielenkiintoinen, mutta vaatisi pientä hiomista. En kuitenkaan sano, että aikani kirjan kanssa olisi mennyt hukkaan, sillä välillä viihdyin oikein mainiosti. Parhaimpien lukukokemusten joukoon tämä ei kuitenkaan pääse.

Luukaupunki oli hienoinen pettymys ottaen huomioon kuinka paljon sitä minulle hehkutettiin. Hahmot olivat varsinkin sarjan loppua kohden kaikki melko samanlaisia, eikä yksittäisistä hahmoista siis saanut oikein otetta. Magnus, Alec ja Maia nousivat lempihahmoiksini melko nopeasti, heistä löysin edes jotain itseeni purevaa särmää. Tosin Jacen huumori ja ylimielinen asenne iski toisinaan, vaikka en kyllä todellisuudessa hänen kaltaisestaan ihmisestä pitäisi. Jäin kovasti kaipaamaan hahmojen kehittymistä - esimerkiksi Clary, sarjan päähenkilö, oli tämän kirjan, ja koko sarjan loppuun asti sama heiveröinen, epätoivoisesti rakkautensa puolesta taisteleva teini, toivoin enemmän. Tähän vielä haluan lisäksi mainita, etten ollut ollenkaan tyytyväinen siihen, miten nopeasti Claryn ja Jacen lempi roimahti ja kuinka kiihkeästi he tarrautuivat ensi hetkestä lähtien toisiinsa. Tätähän oli sarjassa selitetty sillä, että varjometsästäjät kokevat tunteet voimakkaampina kuin ihmiset, joka oikeastaan minun makuuni ainoastaan lisäsi romanssin kliseisyyttä

Kirjan kerronta oli joissakin kohdin älyttömän pitkäveteistä ja liian latteaa, ei aina meinannut jaksaa lukea (näin kävi varsinkin sarjan jälkimmäisissä osissa, kirjat vain toistavat itseään ja pitkää salahelinää on liikaa). Jäin kaipaamaan paljon jonkinlaista tiettyä nopeatempoisuutta, pitkät toiminnattomat kohdat alkoivat kyllästyttää jossain vaiheessa. Juoni oli melko ennalta- arvattava.

Perusfantasiaa, ihan lukemisen arvoinen kirja muttei kyllä lempikirjakseni yllä. Täytyy tosin sanoa, että kyllä minä tämän kohtuumielelläni kuitenkin luin (kuten jo sanottu, sarjan viimeisimmät osat Lasikaupungista eteenpäin aiheuttivat enemmän tuskaa) ja oli myös kohtia, jotka Clare oli kirjoittanut niin että tunteitakin heräsi.

Jo alkupuolen perusteella teos vaikutti olevan lajityypissään sieltä himpun verran laadukkaammasta päästä, mutta todellisen vauhtinsa se saavutti vasta loppupuolella, mikä tosin teki rakenteesta ikävän epätasapainoisen. Olin jopa etäisen yllättynyt lopullisten kuvioiden mielenkiintoisuudesta siihen verrattuna, kuinka yllätyksettömiksi ja turhanpäiväisiksi ne vaikuttivat aluksi olevan muodostumassa. Tietysti täytyy huomioida, että tässä erinomaisuudessa kyse on puhtaasti viihdearvosta: kenenkään elämää tuskin mullistavat tekosyvälliset viisaudet, joita tekstiin on ripoteltu "vakavammiksi" elementeiksi. On silti huomattava, etteivät kaikki lajityypin teokset kykene edes viihdyttämään.

Lopullisen arvosanani perustelen seuraavasti: yhden tähden Luukaupunki ansaitsee (loppupuolen) viihdearvostaan, toisen yrityksestä luoda astetta monimutkaisempaa ja ennalta-arvaamattomampaa hahmokempiaa muutoin stereotyyppisten hahmojensa välille - vaikkei siinä täysin onnistukaan ja aloittaa sen turhauttavan myöhään, puhumattakaan näiden hahmosuhteiden kömpelöstä ylikorostamisesta - sekä puolikkaan vielä jostakin samankaltaisesta tunnelmasta kuin muistan kokeneeni teinivuosina Marianne Curleyn Aikavartio-sarjan parissa; olisin varmasti pitänyt Luukaupungista neljätoistavuotiaana. Suosittelenkin Luukaupunkia sellaisille lukijoille, jotka kokevat lajityypin omakseen ja joille vauhdikas tapahtumarytmi on ennemmin houkuttava tekijä kuin ongelma.

Cassandra Clare on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani, ellei jopa lempikirjailijani. En tiedä ketään toista, joka onnistuisi tuomaan lukiessani sellaisia tunnekuohuja - välillä nauran ääneen ja välillä tärisen itkusta. Vaikka tykkäänkin enemmän the Infernal Devices -trilogiasta kuin TMI:stä, myös tämä sarja heiluu suosikkilistani kärkipäässä.

Clary Fray ei kuulu lempihahmoihini, toisin kuin TID:n Tessa. Clary on minusta liian äkkipikainen ja epätoivoinen, mutta on hänelläkin toki hetkensä. Jacesta sen sijaan pidän todella; hän on hauska, ylimielinen ja rohkea - ehkä sellainen vain puree minuun. Myös Izzyssä on asennetta, eikä Aleckaan ole hullumpi. Simonia en ensimmäisissä kirjoissa kestä ollenkaan, mutta loppua kohden hänenkin kohtalonsa alkaa kiinnostaa.

Minusta sarja paranee kirja kirjalta, mutta ensimmäinenkään osa ei ole hullumpi. Yksi Claren hyvistä puolista on se, että hän pystyy kirjoittamaan miten synkkiä tilanteita tahansa masentamatta lukijaa - pienet huumorikevennykset tulevat aina tarpeeseen.

Suosittelen TMI:n faneille kovasti myös the Infernal Devices -sarjaa, joka on Clarea parhaimmillaan - TID on paremmin kirjoitettu ja mietitymmän oloinen, ja hahmot ovat vielä rakastettavampia.

Vaikka en tietäisi mitään Clareen kohdistuneista plagiarismihuhuista tai Luukaupungin taustalla häilyvästä Claren Potter-fanficistä, pitäisin tätä huonona kirjana.

1) Teksti on yhtä informaatioähkyä. Se, että kirjoittaa kaikki "hienot" selityksensä maailmasta, sen historiasta, hahmoista jne. dialogeihin, ei tee tekstistä yhtään vähemmän typerää luettavaa. Pikemminkin päinvastoin, kun dialogista paistaa kilometrin päähän, että tämän kyseisen dialogin ainut tarkoitus on se, että kirjailija ei nyt jaksanut keksiä järkevämpääkään tapaa esitellä kyseistä asiaa kirjassa. Teksti paraneekin jonkin verran loppua kohden, kun asioita ei tarvitse selittää enää niin paljon, ja tämä lastentauti ei hypi silmille joka sivulla.

2) Henkilöhahmot ovat tylsiä ja pinnallisia eivätkä kehity.

3) Juoni on aivan täydellisen ennalta-arvattava. Kirjassa ei ollut yhtään ns. isompaa paljastusta, jota ei olisi arvannut jo reilusti aiemmin. Clarella todellakaan ei ole joidenkin kirjailijoiden omaamaa taitoa johdatella salavihkaisesti tarinaa eteenpäin niin, että kun paljastus tulee, lukija tajuaa kaikki aiemmat siihen liittyneet yhteydet ja kokee valaistumisen. Ei, Clare pikemminkin heittää suoraan yhden pisteen vihjeen kehään trumpettien ja rumpujen säestyksen kera.

(arvio postattu alun perin Goodreadsiin)