Koston rakastaja

Jos aikaisemmat pari kirjaa on saanut minut melkein lopettamaan sarjan lukemisen, olen nyt iloinen että en vielä ole lopettanut. Tämä kirja oli mielestäni aivan ihana, vaikka pari asiaa olikin hieman vähemmän kiinnostavia. Lessereiden kohdat ovat mielestäni ihan hyviä ja kyllä ne nyt pystyy lukemaan, mutta ei ne kyllä kiinnostusta kirjaa kohtaan kohota, ainakaan minun mielestäni. Rehvistä ja Ehlenasta olisi voitu kertoa hieman enemmän, mutta ne kohdat joissa heistä kerrottiin, olivat mielenkiintoisia ja Rehvin sympath-puolesta oli oikein kiva lukea. Hahmona Rehv ei aikaisemmin kiinnostanut, mutta kirjan luettuani on pakko sanoa, että ei hänkään ole hullumpi persoona.
Johnista ja Xhexistä kertovat kohdat olivat myös ihan kivoja, mutta niitä olisi voinut ehkä olla hieman vähemmän, en tiedä. Wrathista taas oli kiva lukea taas, koska hän on ollut kokoajan lempihahmoni, vaikka ei olekaan niin kovin ihmeellinen.
Kokonaisuutena kirja oli hyvä ja se ei haitannut yhtään että sivuja oli enemmän kuin aikaisemmin. Toimintaa riitti taas koko kirjaan ja juoni meni taas suurin harppauksin eteenpäin. Ja täytyy todeta, että on oikeastaan vain tämän kirjan ansiota, että luen myös seuraavan osan.

Huh, siinäpä oli luettavaa. Pisin Black Dagger tähän mennessä ja tietenkin se koukutti yhtä lailla kuin kaikki aiemmatkin kirjat. Mieluusti tosin olisin lukenut Rehvistä ja Ehlenasta enemmänkin, koska heidän tarinansa jäi aika valjuksi ja mitäänsanomattomaksi muiden tapahtumien joukossa. Rehvenge on kuitenkin yksi lempihahmoistani, joten olisin mieluusti lukenut hänestä vaikka koko kirjan sivujen verran. Ensimmäisissä Daggereissa oli se hyvä puoli, että päähahmot todella olivat päähahmoja eivätkä uponneet sivuhenkilöiden alle. Kivaa lisukettahan se toi kirjaan, että siellä oli muidenkin hahmojen elämästä vaikka Wrathin pätkät eivät paljoa kiinnostaneet. Sen sijaan Xhexin ja Johnin "säätäminen" oli ihan mielenkiintoista luettavaa. Hienoa oli tutustua tähän Rehvengen symphath-puoleen ja etenkin symphathien maailmaan vaikka kaikki siinäkään ei ollut mitään kaunista luettavaa. Hämärän alle jäi myös loppu. Lopettiko Rehv dopamiinin käytön ja millainen on hän oli täytenä itsenään, ilman rauhoittavaa? Kirjoissahan kun mainittiin, että hänen symphath-puolensa oli synkkä. Kaiken kaikkiaan mahtava kirja taas kerran ja jään odottamaan seuraavaa.