Taidan pelätä vettä hiukan.
Äärimmäisen miellyttävästi ja sujuvasti kirjoitettu persoonallinen kirja. Yleensä kun luen, joudun kytketään aivot pois päältä, etten keskity tapahtumien seuraamisen sijaan sanavalintojen korjaamiseen. Nyt ei tarvinnut. Jääskeläinen kirjoittaa hyvin eri tavoin kuin minä, mutta tyyli on uskomattoman kaunis ja taidokas.
Dialogi on realistista ja jo pelkistä repliikeistä tunnistaa hahmon suoraan. Ja itse henkilöt... Ei tule mieleen, milloin viimeksi olen törmännyt ainoaankaan näin todentuntuiseen hahmokaartiin. Vaikka hän-kertoja onkin Juditin kannalla kaikki 550 sivua (poislukien minäkertoja-palat, joista en aio spoilata mutta joista käy irti muidenkin hahmojen ajatuksia), jopa yksittäiset sivuhenkilöit välittyvät hämmentävän hyvin lukijalle. Mauri oli aivan ihana, ja Leomouru myös. Martta creepy pahemmin, mutta hyi olkoon, pystyi häneenkin samaistumaan.
Ketään ei voinut inhota. Kuka tahansa heistä voisi kävellä kadulla vastaan.
En nyt tiedä pelattavuudesta, mutta kyllä tämä vähintäänkin jännittävä oli. Kun nimi aukenee, ollaan aaaika creepyillä kohdilla menossa. Ja kuten mainittu, aquafobia iski. Yritän rauhoittua ja ajatella ettei vedenpaisumus oikein millään yltäisi tänne kolmanteen kerrokseen... Kai...
Olin hiukan varauksellinen, kun tajusin kirjan jutustelevan pitkät pätkät fundamentalismiateismiagnotisijuttua, mutta Jääskeläinen onnistui vetämään sen hyvin. Kaikesta löytyy moitittavaa, ja totta kai kaikkea saa tai pitääkin kritisoida, mutta minulle ei yritetty myydä mitään eikä ketään alettu haukkua.
Tämä on hieno kirja, hieno tuttavuus. Onnekseni lisää Jääskeläistä odottaa lukijaansa, vaikka kuulopuheiden perusteella paras tulikin jo lukaistua.
