En juurikaan tiennyt, mitä odottaa Ingo-sarjan viimeiseltä kirjalta. Aluksi en ollut varma luenko koko kirjaa ollenkaan, mutta päätin sitten kahlata sen läpi, kun on ne muutkin tullut luettua. Alku oli lupaava, siinä ei juurikaan ollut viitettä tulevasta, mennäkkö parempaan vai huonompaan. Valitettavasti mielestäni tarina alkoi kusta siinä vaiheessa, kun Ingon ylitys alkoi. Kuvittelin sen hieman erilaiseksi, siitä ei tietenkään voi antaa miinusta, mutta siitä annan, että tarina alkoi liikkua eteenpäin kuin täi tervassa. Ylityksellä ei tapahtunut juuri mitään sellaista, mikä pitäisi lukijaa otteessaan ja tunnelmaa yllä. Tapahtumat etenevät jokseenkin värittömästi eteenpäin ja kohta ollaankin jo ylitetty Ingo. Mielestäni tämä tapahtui liian nopeasti, pienempiä tapahtumia olisi saanut olla siinä matkalla enemmän ja tehtävän luonteen huomioiden kaikki sujui ehkä liiankin helposti, kaikenlainen vaaran tunne pysyi kaukana minusta koko ylityksen ajan. Voiko Ingon muka todella ylittää ilman mitään huomattavia vastoinkäymisiä? Loppua kohden tarina alkoi taas nostaa päätään, mutta vain vähän, sillä arvattavissa oleva lopputaistelu sujui suunnilleen samalla kaavalla, kuin niin monissa muissakin fantasiakirjoissa. Kirjan takakansi oli houkutteleva ja lupasi paljon, mutta pettymys oli suuri kun sen valheellisuus paljastui. Jotain hyvääkin on kuitenkin myös mainittava. Kuten muissakin Ingo-kirjoissa, kuvailu on hienoa ja kaunista ja lukia uppoaa kirjan maailmaan helposti. Vaikka tarina hieman takkuaakin, niin kokonaisuutena kirja on varsin "kaunis" ja sieltä löytyy niitä hyviäkin kohtia, mitkä saavat hymyilyttämään ja jatkamaan eteenpäin. Näin hyvän sarjan päätteeksi Aaltojen kutsu oli kuitenkin rimanalitus, jollaista olen harvemmin kohdannut. Sarja olisi ansainnut paremmankin päätöksen. Arvosanaksi antaisin 6.

Kaksi miekkaa oli mielestäni sitä perus Salvatorea. Mukana on juonitteluja örkkien, mustien haltioiden, jääjättiläisten ja about kaikkien sotaan liittyvien kansojen välillä. Kyseisten kansojen kantoja katsotaan myös jokaista erikseen, varsinkin johtajien mielenliikkeitä seurataan tarkemmin kuin missään muissa R.A Salvatoren kirjoissa. Tarina tapahtumineen eteni hyvää vauhtia ja tapahtumat eri puolilla sotatannerta oli kurottu hyvin yhteen ja kaikki luisti erinomaisesti saaden juonesta entistäkin mielenkiintoisemman ja monisyisemmän. Drizzt kulkee haltiaystävänsä kanssa örkkiarmeioiden keskellä tavoitteenaan kostaa örkkikuninkaalle ystäviensä kuviteltu menetys ja samalla tavoitteena on myös pelastaa Auringonnousu niminen pegasus. Siinä samalla Drizzt etsii omaa tietänsä haltian elämässä. Mukana on osan vaihtuessa tuttuja pohdiskeluja Drizzin elämästä, omastatunnosta, moraalista yms. Drizzt tulee entistä tietoisemmaksi omista tunteistaan Catti-Brietä kohtaan ja kaksikon suhde syveneekin mukavasti kummankin omalla taholla, vaikkeivat he edes tiedä onko toinen hengissä. Lopullisen taistelun lähestyessä on tehtävä uskaliaita valintoja ja pistettävä likoon enemmän kuin koskaan ennen. Kuinka alakynnessä olevan Mithralsalin lopulta käy? Kokonaisuutena erittän onnistunut ja oiva päätös Metsästäjän miekat- trilogialle. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka kuuluu jokaisen Salvatoren tuotannon lukijan kirjahyllyyn.

Ehdoton klassikko, jonka pitäisi lukea jokainen, joka väittää fantasiasta pitävänsä. Itse luin Taru sormusten herrasta, kun olin kaksitoista vuotta vanha. Pidin silloin jo kirjasta aivan järjettömän paljon, vaikka ajoittainen tarinan jumiutuminen olikin puuduttavaa. Nyt kun olen lukenut kirjan vähintään kolmesti ja takana ovat myös Silimarillion sun muut, jotka huomattavasti saattavat avittaa TSH:n tarinan taustoja, on kirjasta tullut yksi parhaimmista mitä olen koskaan käsiini saanut. Tarina itsessään on varsin hyvä ja tarkasti suunniteltu. Vaikkakin alkaa hiljalleen kyllästyttää fantasiakirjoissa yleiseksi tullut piirre, matkat, joille lähdetään tuhoamaan tai saavuttamaan tai etsimään jotakin, niin tämän teoksen kohdalla kyseiseen kliseeseen ei tule niin kiinitettyä huomiota yhtä paljon, eikä se myöskään raavi hermoja samalla tavalla kuin monet muut kirjat. Kirjan jaksot, joissa taivalletaan eteenpäin ovat turruttavia, myönnettäköön. Tuntuu myös että niitä on yritetty paikkailla laittamalla toimintapitoisia kohtauksia sinne tänne vähän liikaakin ja täytteenä tulevat esiin juuri nuo Tom Bombadilit sun muut. Jos nämä tämmöiset olisi jättänyt suosiolla vähemmälle, kirjasta olisi tullut varmaankin muutaman sata sivua lyhyempi ja huomattavasti kevyempää luettava. Siltikin kokonaisuutensa valossa en tästä lähtisi mitään poistamaan, sillä kaikkeen on tottunut osana uskomattoman hyvää ja mieleenpainuvaa tarinaa.

Ehdottomasti yksi parhaista R.A Salvatoren kirjoista ikinä. Juoni oli yllättävä, sillä vaikka fantasiaa on tullut luettua kirjakaupalla niin mitään vastaavaa ei juuri ole tullut vastaan. Drizzin elämän vaiheet vetivät mukanaan ja oli mielenkiintoista seurata nuoren Drowin kehittymistä Menzoberranzanissa, kun ympäristö kuitenkin oli niin vastaan Drizzin kaltaisia henkilöitä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka kertoo selviytymisestä yhteiskunnassa, joka on vastoin omia aatteita ja omaatuntoa. Arvosana: 9½