Kategoria: Konepaja | 442 viestiä | 216,8 t lukukertaa
Vastannut: Mustelmann, 19.04.2026
Kategoria: Leirinuotio | 24 viestiä | 317 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, 19.04.2026
Leiri 205
19.10.2013
Palautteet ja kommentit, pienetkin, ovat tervetulleita. Kiitos ajastasi. -KC
***
LEIRI 205
Kun Gladys peitteli vauvansa kehtoon neljännen kerran samana yönä, hän kuuli, miten sireeni alkoi huutaa kaupungin laitamilla. Joku oli harhautunut liian lähelle Muuria.
Joka päivä kello kaksi iltapäivällä rautaiset portit suljettiin ja vihreähaalariset miehet pitivät huolen siitä, ettei kukaan päässyt lähellekään Leirin 205 valtavaa aitaa. Ei ollut väliä, oliko kulkija ystävä vai vihollinen. Portti oli auki vain lääke- ja ruokakuljetuksia varten, ja kahden jälkeen jokainen oli omillaan. Kovaääniset toistelivat mantraa, joka oli tullut heille kaikille jo niin tutuksi: Perääntykää Muurista. Täällä ei ole mitään nähtävää.
Se oli totta, Gladys ajatteli. Täällä ei ollut mitään. Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, joka tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella. Vasta uudemmille alueille oli rakennettu omat tilansa leirin sisäisiä ambulansseja ja poliisiviranomaisia varten. Uudemmilla alueilla oli paremmat tilat ruoanjakamiseen, omat alueensa armeijan vaunuille ja lehdistölle. Heidän leirinsä oli neljänsadan ensimmäisen joukossa rakennettu, ja se koostui sadoista bunkkereista ja kahdesta pienestä keskusaukiosta, joista vain toinen oli viranomaisten käyttämä.
Kuukausia sitten seiniin kiinnitetyt varoituskyltit pyörivät nyt palasiksi revittynä hiekkaisilla kaduilla. ”Älä kättele”. ”Pysy sisällä”. Kukaan ei kiinnittänyt varoituksiin huomiota. Ihmiset koskettivat toisiaan, he halasivat, he harrastivat seksiä rakennusten välisillä pikkukujilla. Se ei oikeastaan edes ollut kapinaa; ihmiset tarvitsivat toisia ihmisiä.
Hyvin harvalla heistä oli Leirin sisällä työpaikka, jonne mennä. Onnellisia olivat ne, jotka pääsivät töihin; loput heistä odottivat, että kello löi kymmenen ja ulkonaliikkumiskielto päättyi. Tori avasi ovensa, ja vaikka juuri kenelläkään heistä ei ollut kuponkeja saati käteistä rahaa, he pakenivat ulos ahtaista kammioistaan ja kulkivat hitain askelin pieniä katuja ristiin rastiin. He odottivat tapaavansa uusia kasvoja, he odottivat kuulevansa uutisia Muurien purkamisesta, he odottivat jotain uutta tapahtuvan, mitä tahansa. Mutta mitään ei koskaan tapahtunut, mikään ei koskaan muuttunut.
Lounas jaettiin yhdeltätoista ja ruokapaketit tiistaisin ja torstaisin. Jonot olivat pitkiä, mutta aikaisemmin niin kiireisillä ihmisillä ei ollut enää kiire minnekään. Pelihalli, joksi he nimittivät suurta telttaa pienemmällä aukiolla, oli suurin yksittäinen kokoontumispaikka. Viranomaiset olivat kieltäneet kortinpeluun infektioriskin vuoksi, mutta kukaan ei välittänyt kielloista, eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä. Kukaan ei puuttunut mihinkään, ellei ollut aivan pakko.
Joskus Gladysistä tuntui, että heidän vain odotettiin kuolevan.
Sireeni lakkasi ulvomasta. Kuka kaupunkiin olikin pyrkinyt, oli joko luopunut aikomuksistaan tai ammuttu. Gladys oli kuukausi takaperin kuullut lääkäristä, joka oli saanut sydänkohtauksen porttien ulkopuolella palatessaan kotiinsa vain minuutteja ennen sulkemisaikaa. Vihreähaalariset miehet olivat katsoneet Muurin huipulta, miten mies lyhistyi aitaa vasten pidellen rintaansa ja haukkoen henkeään. Vasta seuraavana aamuna ulkonaliikkumiskellon päätyttyä portti avautui jälleen, ja kolme miestä kantoi ruumiin pois.
Perääntykää. Täällä ei ole mitään. Pysykää poissa.
Vauva tuhisi vihaisena peiton alla. Hän huitoi lyhyillä käsillään ilmaa ja yritti kiskoa päästään pipoa, jonka Gladysin äiti oli kutonut tälle yhtenä pitkistä illoista. Vauva katsoi äitiään kaikella sillä uhmalla ja päättäväisyydellä, jota 4-kuukautisen silmissä voi vain olla, aivan kuin sanoakseen: Nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!
Gladys silitti ärtynyttä pikkumiestä. ”Me ei lähdetä minnekään, kulta. Me ei lähdetä minnekään vielä pitkään aikaan.”
Vauva tapitti Gladysia herkeämättä. Se nukkui vähän, ja yritti pikkuruisilla käsillään tarttua kaikkeen, mihin pystyi. Joskus Gladysista tuntui, että pikku Timissä oli enemmän elämää kuin koko Leirissä yhteensä. Ja vaikka hän kuinka pyrki sulkemaan ajatuksen pois mielestään, aina välillä katsoessaan vauvan tummansinisiin silmiin ajatus hiipi hänen mieleensä: Sinä saatat selvitä täältä hengissä.
Gladysin äiti oli kieltänyt häntä ajattelemasta niin. Oli kieltänyt kiintymästä vauvaan, joka syntyi sillä samalla lattialla, jolla he nyt viettivät kaikki päivänsä istuen. Yksikään vauva ei ollut elänyt kuutta kuukautta pidempään Leirin sisällä – virus tarttui imeväisikäisiin herkemmin kuin keneenkään muuhun. Niinpä jokainen äiti ja vauva pysyivät neljän seinän sisällä vuorokauden ympäri lapsen syntymän jälkeen – niin kauan, että vauva sairastui, kouristeli ensin muutaman päivän korventavassa kuumeessa ja veti sitten viimeisen henkäyksensä. Tähän mennessä jokainen uusi äiti Leirissä oli katsellut vauvansa kuolevan.
Tim itki. Gladys nosti lapsen syliinsä ja käveli ympäri pientä kivestä muurattua huonetta, jonka ainoa ikkuna oli katonrajassa sijaitseva pieni luukku. Kaksi kuukautta vielä. Kaksi kuukautta vielä, ja Timistä tulisi vahvempi kuin kenestäkään muusta.
”Minä en anna kantaa niiden sinua pois täältä ruumispussissa. En ikinä. Sinä olet erilainen”. Tim tuhisi vastaukseksi ja näpelsi kömpelöillä sormillaan omaa paidankaulustaan. Hän muisti, miten puoli vuotta sitten, hänen ollessaan vielä raskaana, vihreähaalariset miehet olivat tulleet ja kantaneet pois hänen isänsä suuressa, mustassa säkissä. Vaikka ympärillä oli niin paljon kuolemaa, vaikka hän muisti elävästi, miten juuri ennen ensimmäisten leirien valmistumista vainajia poltettiin suurissa pinoissa kaupungin laitamilla (hän muisti sen mustan savun), isän kuolema oli ollut pysäyttävä.
Gladys oli istunut sillä samalla lattialla ja itkenyt, ja kyyneleet tuntuivat olevat loputtomia, se kaikki oli silloin tuntunut olevan loputonta, eikä suru antanut hänen vetää henkeä. Hän oli tuntenut hukkuvansa kyyneliinsä, tuntenut, miten jalat muuttuivat voimattomiksi, miten elämä pakeni hänestä.
Ja hän muisti, miten hänen äitinsä oli istunut hänen viereensä. ”Älä itke kuolleiden puolesta”, tämä oli sanonut, eikä hän ollut koskenut Gladysiin, ja hänen äänensä oli ollut niin jäätävän rauhallinen, että se sai Gladysin entistä hysteerisemmäksi. ” Kuolema tässä paikassa on armon lahja. Taivaassa ei ole kärsimystä. Päinvastoin; ne, jotka lähtevät täältä pois, surevat meitä, jotka joudumme jäämään tänne. Ja yksi kerrallaan, me kaikki kuolemme.”
Ne sanat eivät olleet lohduttaneet Gladysia. Ja kaksi viikkoa myöhemmin Gladysin äiti kannettiin pois samanlaisessa mustassa säkissä. Gladys itki silloinkin, mutta ei enää yhtä paljon.
Gladys käveli lieden ääreen ja mittasi kahvipannuun vettä juuri riittävästi kahta kahvikupillista varten. Yksi kerrallaan, me kaikki kuolemme...
Tietenkään kaikki eivät kuolisi. Yksikään virus koko maailmassa ei tappaisi kaikkia planeetan ihmisiä, eihän? Kehittyisi immuniteetti, kehittyisi lääke… Mutta milloin? Muuri oli suljettu yhdeksän kuukautta sitten. Silloin puhuttiin yhteisestä hyvästä, heille luvattiin sairaaloita ja tehohoitoa ja rokotteita. Mutta viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja tiedotteet kävivät yhä harvemmiksi. Yhä edelleen heille luvattiin, että Muuri avattaisiin pian, mahdollisesti jo ensi viikolla. Silti kukaan ei tuonut lääkkeitä ja armeijan ruokakuormat kävivät yhä pienimmiksi, sillä heitä oli yhä vähemmän.
Oli mahdotonta tietää, mitä muualla tapahtui. Olivatko he viruksen ytimessä, oliko muualla onnistuttu suojautumaan paremmin? Ja jos viruksen kulku oli onnistuttu pysäyttämään, niin miksi kukaan ei tullut auttamaan heitä? Miksi heidän annettiin poistua täältä vain yksitellen, mustissa, veltoissa säkeissä?
Tim kietoi molemmat kätensä Gladysin valkoisen kaulahuivin ympäri. Kahvipannussa veden pintaan alkoi muodostua pieniä kuplia. Varhaisaamun aurinko kurkisti ikkunasta muodostaen pienen valojuovan kellarin lattialle. Se kulki oranssina säteenä halki betonilattian ja kiemurteli kivisten seinien ylle.
”Hyvää uutta vuotta”, Gladys kuiskasi lapselleen. Oli tammikuun ensimmäinen, 2016.
***
LEIRI 205
Kun Gladys peitteli vauvansa kehtoon neljännen kerran samana yönä, hän kuuli, miten sireeni alkoi huutaa kaupungin laitamilla. Joku oli harhautunut liian lähelle Muuria.
Joka päivä kello kaksi iltapäivällä rautaiset portit suljettiin ja vihreähaalariset miehet pitivät huolen siitä, ettei kukaan päässyt lähellekään Leirin 205 valtavaa aitaa. Ei ollut väliä, oliko kulkija ystävä vai vihollinen. Portti oli auki vain lääke- ja ruokakuljetuksia varten, ja kahden jälkeen jokainen oli omillaan. Kovaääniset toistelivat mantraa, joka oli tullut heille kaikille jo niin tutuksi: Perääntykää Muurista. Täällä ei ole mitään nähtävää.
Se oli totta, Gladys ajatteli. Täällä ei ollut mitään. Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, joka tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella. Vasta uudemmille alueille oli rakennettu omat tilansa leirin sisäisiä ambulansseja ja poliisiviranomaisia varten. Uudemmilla alueilla oli paremmat tilat ruoanjakamiseen, omat alueensa armeijan vaunuille ja lehdistölle. Heidän leirinsä oli neljänsadan ensimmäisen joukossa rakennettu, ja se koostui sadoista bunkkereista ja kahdesta pienestä keskusaukiosta, joista vain toinen oli viranomaisten käyttämä.
Kuukausia sitten seiniin kiinnitetyt varoituskyltit pyörivät nyt palasiksi revittynä hiekkaisilla kaduilla. ”Älä kättele”. ”Pysy sisällä”. Kukaan ei kiinnittänyt varoituksiin huomiota. Ihmiset koskettivat toisiaan, he halasivat, he harrastivat seksiä rakennusten välisillä pikkukujilla. Se ei oikeastaan edes ollut kapinaa; ihmiset tarvitsivat toisia ihmisiä.
Hyvin harvalla heistä oli Leirin sisällä työpaikka, jonne mennä. Onnellisia olivat ne, jotka pääsivät töihin; loput heistä odottivat, että kello löi kymmenen ja ulkonaliikkumiskielto päättyi. Tori avasi ovensa, ja vaikka juuri kenelläkään heistä ei ollut kuponkeja saati käteistä rahaa, he pakenivat ulos ahtaista kammioistaan ja kulkivat hitain askelin pieniä katuja ristiin rastiin. He odottivat tapaavansa uusia kasvoja, he odottivat kuulevansa uutisia Muurien purkamisesta, he odottivat jotain uutta tapahtuvan, mitä tahansa. Mutta mitään ei koskaan tapahtunut, mikään ei koskaan muuttunut.
Lounas jaettiin yhdeltätoista ja ruokapaketit tiistaisin ja torstaisin. Jonot olivat pitkiä, mutta aikaisemmin niin kiireisillä ihmisillä ei ollut enää kiire minnekään. Pelihalli, joksi he nimittivät suurta telttaa pienemmällä aukiolla, oli suurin yksittäinen kokoontumispaikka. Viranomaiset olivat kieltäneet kortinpeluun infektioriskin vuoksi, mutta kukaan ei välittänyt kielloista, eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä. Kukaan ei puuttunut mihinkään, ellei ollut aivan pakko.
Joskus Gladysistä tuntui, että heidän vain odotettiin kuolevan.
Sireeni lakkasi ulvomasta. Kuka kaupunkiin olikin pyrkinyt, oli joko luopunut aikomuksistaan tai ammuttu. Gladys oli kuukausi takaperin kuullut lääkäristä, joka oli saanut sydänkohtauksen porttien ulkopuolella palatessaan kotiinsa vain minuutteja ennen sulkemisaikaa. Vihreähaalariset miehet olivat katsoneet Muurin huipulta, miten mies lyhistyi aitaa vasten pidellen rintaansa ja haukkoen henkeään. Vasta seuraavana aamuna ulkonaliikkumiskellon päätyttyä portti avautui jälleen, ja kolme miestä kantoi ruumiin pois.
Perääntykää. Täällä ei ole mitään. Pysykää poissa.
Vauva tuhisi vihaisena peiton alla. Hän huitoi lyhyillä käsillään ilmaa ja yritti kiskoa päästään pipoa, jonka Gladysin äiti oli kutonut tälle yhtenä pitkistä illoista. Vauva katsoi äitiään kaikella sillä uhmalla ja päättäväisyydellä, jota 4-kuukautisen silmissä voi vain olla, aivan kuin sanoakseen: Nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!
Gladys silitti ärtynyttä pikkumiestä. ”Me ei lähdetä minnekään, kulta. Me ei lähdetä minnekään vielä pitkään aikaan.”
Vauva tapitti Gladysia herkeämättä. Se nukkui vähän, ja yritti pikkuruisilla käsillään tarttua kaikkeen, mihin pystyi. Joskus Gladysista tuntui, että pikku Timissä oli enemmän elämää kuin koko Leirissä yhteensä. Ja vaikka hän kuinka pyrki sulkemaan ajatuksen pois mielestään, aina välillä katsoessaan vauvan tummansinisiin silmiin ajatus hiipi hänen mieleensä: Sinä saatat selvitä täältä hengissä.
Gladysin äiti oli kieltänyt häntä ajattelemasta niin. Oli kieltänyt kiintymästä vauvaan, joka syntyi sillä samalla lattialla, jolla he nyt viettivät kaikki päivänsä istuen. Yksikään vauva ei ollut elänyt kuutta kuukautta pidempään Leirin sisällä – virus tarttui imeväisikäisiin herkemmin kuin keneenkään muuhun. Niinpä jokainen äiti ja vauva pysyivät neljän seinän sisällä vuorokauden ympäri lapsen syntymän jälkeen – niin kauan, että vauva sairastui, kouristeli ensin muutaman päivän korventavassa kuumeessa ja veti sitten viimeisen henkäyksensä. Tähän mennessä jokainen uusi äiti Leirissä oli katsellut vauvansa kuolevan.
Tim itki. Gladys nosti lapsen syliinsä ja käveli ympäri pientä kivestä muurattua huonetta, jonka ainoa ikkuna oli katonrajassa sijaitseva pieni luukku. Kaksi kuukautta vielä. Kaksi kuukautta vielä, ja Timistä tulisi vahvempi kuin kenestäkään muusta.
”Minä en anna kantaa niiden sinua pois täältä ruumispussissa. En ikinä. Sinä olet erilainen”. Tim tuhisi vastaukseksi ja näpelsi kömpelöillä sormillaan omaa paidankaulustaan. Hän muisti, miten puoli vuotta sitten, hänen ollessaan vielä raskaana, vihreähaalariset miehet olivat tulleet ja kantaneet pois hänen isänsä suuressa, mustassa säkissä. Vaikka ympärillä oli niin paljon kuolemaa, vaikka hän muisti elävästi, miten juuri ennen ensimmäisten leirien valmistumista vainajia poltettiin suurissa pinoissa kaupungin laitamilla (hän muisti sen mustan savun), isän kuolema oli ollut pysäyttävä.
Gladys oli istunut sillä samalla lattialla ja itkenyt, ja kyyneleet tuntuivat olevat loputtomia, se kaikki oli silloin tuntunut olevan loputonta, eikä suru antanut hänen vetää henkeä. Hän oli tuntenut hukkuvansa kyyneliinsä, tuntenut, miten jalat muuttuivat voimattomiksi, miten elämä pakeni hänestä.
Ja hän muisti, miten hänen äitinsä oli istunut hänen viereensä. ”Älä itke kuolleiden puolesta”, tämä oli sanonut, eikä hän ollut koskenut Gladysiin, ja hänen äänensä oli ollut niin jäätävän rauhallinen, että se sai Gladysin entistä hysteerisemmäksi. ” Kuolema tässä paikassa on armon lahja. Taivaassa ei ole kärsimystä. Päinvastoin; ne, jotka lähtevät täältä pois, surevat meitä, jotka joudumme jäämään tänne. Ja yksi kerrallaan, me kaikki kuolemme.”
Ne sanat eivät olleet lohduttaneet Gladysia. Ja kaksi viikkoa myöhemmin Gladysin äiti kannettiin pois samanlaisessa mustassa säkissä. Gladys itki silloinkin, mutta ei enää yhtä paljon.
Gladys käveli lieden ääreen ja mittasi kahvipannuun vettä juuri riittävästi kahta kahvikupillista varten. Yksi kerrallaan, me kaikki kuolemme...
Tietenkään kaikki eivät kuolisi. Yksikään virus koko maailmassa ei tappaisi kaikkia planeetan ihmisiä, eihän? Kehittyisi immuniteetti, kehittyisi lääke… Mutta milloin? Muuri oli suljettu yhdeksän kuukautta sitten. Silloin puhuttiin yhteisestä hyvästä, heille luvattiin sairaaloita ja tehohoitoa ja rokotteita. Mutta viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja tiedotteet kävivät yhä harvemmiksi. Yhä edelleen heille luvattiin, että Muuri avattaisiin pian, mahdollisesti jo ensi viikolla. Silti kukaan ei tuonut lääkkeitä ja armeijan ruokakuormat kävivät yhä pienimmiksi, sillä heitä oli yhä vähemmän.
Oli mahdotonta tietää, mitä muualla tapahtui. Olivatko he viruksen ytimessä, oliko muualla onnistuttu suojautumaan paremmin? Ja jos viruksen kulku oli onnistuttu pysäyttämään, niin miksi kukaan ei tullut auttamaan heitä? Miksi heidän annettiin poistua täältä vain yksitellen, mustissa, veltoissa säkeissä?
Tim kietoi molemmat kätensä Gladysin valkoisen kaulahuivin ympäri. Kahvipannussa veden pintaan alkoi muodostua pieniä kuplia. Varhaisaamun aurinko kurkisti ikkunasta muodostaen pienen valojuovan kellarin lattialle. Se kulki oranssina säteenä halki betonilattian ja kiemurteli kivisten seinien ylle.
”Hyvää uutta vuotta”, Gladys kuiskasi lapselleen. Oli tammikuun ensimmäinen, 2016.
[i]Palautteet ja kommentit, pienetkin, ovat tervetulleita. Kiitos ajastasi. -KC[/i]
***
[b]LEIRI 205[/b]
Kun Gladys peitteli vauvansa kehtoon neljännen kerran samana yönä, hän kuuli, miten sireeni alkoi huutaa kaupungin laitamilla. Joku oli harhautunut liian lähelle Muuria.
Joka päivä kello kaksi iltapäivällä rautaiset portit suljettiin ja vihreähaalariset miehet pitivät huolen siitä, ettei kukaan päässyt lähellekään Leirin 205 valtavaa aitaa. Ei ollut väliä, oliko kulkija ystävä vai vihollinen. Portti oli auki vain lääke- ja ruokakuljetuksia varten, ja kahden jälkeen jokainen oli omillaan. Kovaääniset toistelivat mantraa, joka oli tullut heille kaikille jo niin tutuksi: [i]Perääntykää Muurista. Täällä ei ole mitään nähtävää.[/i]
Se oli totta, Gladys ajatteli. Täällä ei ollut mitään. Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, joka tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella. Vasta uudemmille alueille oli rakennettu omat tilansa leirin sisäisiä ambulansseja ja poliisiviranomaisia varten. Uudemmilla alueilla oli paremmat tilat ruoanjakamiseen, omat alueensa armeijan vaunuille ja lehdistölle. Heidän leirinsä oli neljänsadan ensimmäisen joukossa rakennettu, ja se koostui sadoista bunkkereista ja kahdesta pienestä keskusaukiosta, joista vain toinen oli viranomaisten käyttämä.
Kuukausia sitten seiniin kiinnitetyt varoituskyltit pyörivät nyt palasiksi revittynä hiekkaisilla kaduilla. ”Älä kättele”. ”Pysy sisällä”. Kukaan ei kiinnittänyt varoituksiin huomiota. Ihmiset koskettivat toisiaan, he halasivat, he harrastivat seksiä rakennusten välisillä pikkukujilla. Se ei oikeastaan edes ollut kapinaa; ihmiset tarvitsivat toisia ihmisiä.
Hyvin harvalla heistä oli Leirin sisällä työpaikka, jonne mennä. Onnellisia olivat ne, jotka pääsivät töihin; loput heistä odottivat, että kello löi kymmenen ja ulkonaliikkumiskielto päättyi. Tori avasi ovensa, ja vaikka juuri kenelläkään heistä ei ollut kuponkeja saati käteistä rahaa, he pakenivat ulos ahtaista kammioistaan ja kulkivat hitain askelin pieniä katuja ristiin rastiin. He odottivat tapaavansa uusia kasvoja, he odottivat kuulevansa uutisia Muurien purkamisesta, he odottivat jotain uutta tapahtuvan, mitä tahansa. Mutta mitään ei koskaan tapahtunut, mikään ei koskaan muuttunut.
Lounas jaettiin yhdeltätoista ja ruokapaketit tiistaisin ja torstaisin. Jonot olivat pitkiä, mutta aikaisemmin niin kiireisillä ihmisillä ei ollut enää kiire minnekään. Pelihalli, joksi he nimittivät suurta telttaa pienemmällä aukiolla, oli suurin yksittäinen kokoontumispaikka. Viranomaiset olivat kieltäneet kortinpeluun infektioriskin vuoksi, mutta kukaan ei välittänyt kielloista, eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä. Kukaan ei puuttunut mihinkään, ellei ollut aivan pakko.
Joskus Gladysistä tuntui, että heidän vain odotettiin kuolevan.
Sireeni lakkasi ulvomasta. Kuka kaupunkiin olikin pyrkinyt, oli joko luopunut aikomuksistaan tai ammuttu. Gladys oli kuukausi takaperin kuullut lääkäristä, joka oli saanut sydänkohtauksen porttien ulkopuolella palatessaan kotiinsa vain minuutteja ennen sulkemisaikaa. Vihreähaalariset miehet olivat katsoneet Muurin huipulta, miten mies lyhistyi aitaa vasten pidellen rintaansa ja haukkoen henkeään. Vasta seuraavana aamuna ulkonaliikkumiskellon päätyttyä portti avautui jälleen, ja kolme miestä kantoi ruumiin pois.
[i]Perääntykää. Täällä ei ole mitään. Pysykää poissa.[/i]
Vauva tuhisi vihaisena peiton alla. Hän huitoi lyhyillä käsillään ilmaa ja yritti kiskoa päästään pipoa, jonka Gladysin äiti oli kutonut tälle yhtenä pitkistä illoista. Vauva katsoi äitiään kaikella sillä uhmalla ja päättäväisyydellä, jota 4-kuukautisen silmissä voi vain olla, aivan kuin sanoakseen: Nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!
Gladys silitti ärtynyttä pikkumiestä. ”Me ei lähdetä minnekään, kulta. Me ei lähdetä minnekään vielä pitkään aikaan.”
Vauva tapitti Gladysia herkeämättä. Se nukkui vähän, ja yritti pikkuruisilla käsillään tarttua kaikkeen, mihin pystyi. Joskus Gladysista tuntui, että pikku Timissä oli enemmän elämää kuin koko Leirissä yhteensä. Ja vaikka hän kuinka pyrki sulkemaan ajatuksen pois mielestään, aina välillä katsoessaan vauvan tummansinisiin silmiin ajatus hiipi hänen mieleensä: [i]Sinä saatat selvitä täältä hengissä. [/i]
Gladysin äiti oli kieltänyt häntä ajattelemasta niin. Oli kieltänyt kiintymästä vauvaan, joka syntyi sillä samalla lattialla, jolla he nyt viettivät kaikki päivänsä istuen. Yksikään vauva ei ollut elänyt kuutta kuukautta pidempään Leirin sisällä – virus tarttui imeväisikäisiin herkemmin kuin keneenkään muuhun. Niinpä jokainen äiti ja vauva pysyivät neljän seinän sisällä vuorokauden ympäri lapsen syntymän jälkeen – niin kauan, että vauva sairastui, kouristeli ensin muutaman päivän korventavassa kuumeessa ja veti sitten viimeisen henkäyksensä. Tähän mennessä jokainen uusi äiti Leirissä oli katsellut vauvansa kuolevan.
Tim itki. Gladys nosti lapsen syliinsä ja käveli ympäri pientä kivestä muurattua huonetta, jonka ainoa ikkuna oli katonrajassa sijaitseva pieni luukku. Kaksi kuukautta vielä. Kaksi kuukautta vielä, ja Timistä tulisi vahvempi kuin kenestäkään muusta.
”Minä en anna kantaa niiden sinua pois täältä ruumispussissa. En ikinä. Sinä olet erilainen”. Tim tuhisi vastaukseksi ja näpelsi kömpelöillä sormillaan omaa paidankaulustaan. Hän muisti, miten puoli vuotta sitten, hänen ollessaan vielä raskaana, vihreähaalariset miehet olivat tulleet ja kantaneet pois hänen isänsä suuressa, mustassa säkissä. Vaikka ympärillä oli niin paljon kuolemaa, vaikka hän muisti elävästi, miten juuri ennen ensimmäisten leirien valmistumista vainajia poltettiin suurissa pinoissa kaupungin laitamilla (hän muisti sen mustan savun), isän kuolema oli ollut pysäyttävä.
Gladys oli istunut sillä samalla lattialla ja itkenyt, ja kyyneleet tuntuivat olevat loputtomia, se kaikki oli silloin tuntunut olevan loputonta, eikä suru antanut hänen vetää henkeä. Hän oli tuntenut hukkuvansa kyyneliinsä, tuntenut, miten jalat muuttuivat voimattomiksi, miten elämä pakeni hänestä.
Ja hän muisti, miten hänen äitinsä oli istunut hänen viereensä. ”Älä itke kuolleiden puolesta”, tämä oli sanonut, eikä hän ollut koskenut Gladysiin, ja hänen äänensä oli ollut niin jäätävän rauhallinen, että se sai Gladysin entistä hysteerisemmäksi. ” Kuolema tässä paikassa on armon lahja. Taivaassa ei ole kärsimystä. Päinvastoin; ne, jotka lähtevät täältä pois, surevat meitä, jotka joudumme jäämään tänne. Ja yksi kerrallaan, me kaikki kuolemme.”
Ne sanat eivät olleet lohduttaneet Gladysia. Ja kaksi viikkoa myöhemmin Gladysin äiti kannettiin pois samanlaisessa mustassa säkissä. Gladys itki silloinkin, mutta ei enää yhtä paljon.
Gladys käveli lieden ääreen ja mittasi kahvipannuun vettä juuri riittävästi kahta kahvikupillista varten. Yksi kerrallaan, me kaikki kuolemme...
Tietenkään kaikki eivät kuolisi. Yksikään virus koko maailmassa ei tappaisi kaikkia planeetan ihmisiä, eihän? Kehittyisi immuniteetti, kehittyisi lääke… Mutta milloin? Muuri oli suljettu yhdeksän kuukautta sitten. Silloin puhuttiin yhteisestä hyvästä, heille luvattiin sairaaloita ja tehohoitoa ja rokotteita. Mutta viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja tiedotteet kävivät yhä harvemmiksi. Yhä edelleen heille luvattiin, että Muuri avattaisiin pian, mahdollisesti jo ensi viikolla. Silti kukaan ei tuonut lääkkeitä ja armeijan ruokakuormat kävivät yhä pienimmiksi, sillä heitä oli yhä vähemmän.
Oli mahdotonta tietää, mitä muualla tapahtui. Olivatko he viruksen ytimessä, oliko muualla onnistuttu suojautumaan paremmin? Ja jos viruksen kulku oli onnistuttu pysäyttämään, niin miksi kukaan ei tullut auttamaan heitä? Miksi heidän annettiin poistua täältä vain yksitellen, mustissa, veltoissa säkeissä?
Tim kietoi molemmat kätensä Gladysin valkoisen kaulahuivin ympäri. Kahvipannussa veden pintaan alkoi muodostua pieniä kuplia. Varhaisaamun aurinko kurkisti ikkunasta muodostaen pienen valojuovan kellarin lattialle. Se kulki oranssina säteenä halki betonilattian ja kiemurteli kivisten seinien ylle.
”Hyvää uutta vuotta”, Gladys kuiskasi lapselleen. Oli tammikuun ensimmäinen, 2016.
19.10.2013
tiarAnon
200 kirjaa, 3 kirja-arviota, 275 viestiä
Oho, olipa väkevä tunnelma. Rakennat maailman todella taidokkaasti, selittelemättä turhia ja ujuttamalla tärkeät tiedot muun kerronnan sekaan. Heti alusta asti pääsee mukaan epätoivoiseen fiilikseen.
Kirjoitat teknisesti todella hyvin, pilkut ovat kohdillaan ja teksti soljuu hyvin eteenpäin. Nillitän pikkujutuista, kun ei ole isojakaan:
Jos lainausmerkeissä on kokonainen virke, eikä sillä ole johtolausetta, loppuvälimerkki tulee lainausmerkkien sisään. Eli ei "'Älä kättele'." vaan "'Älä kättele.'"
Jos kaksoispisteen jälkeen tulee vain yksi virke, joka ei ole lainaus, käytetään pientä alkukirjainta. Eli ei " – – aivan kuin sanoakseen: Nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!" vaan "– – aivan kuin sanoakseen: nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!"
Jos relatiivipronomini viittaa koko päälauseeseen, käytetään mikä-tyyppistä pronominia. Eli ei "Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, joka tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella" vaan "Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, mikä tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella."
Nää on ihan selkeitä oikeinkirjoitusjuttuja. Sitten enemmänkin tyyliseikkoja:
Sulla on välillä vähän hassu sanajärjestys. Esimerkiksi tää: "Viranomaiset olivat kieltäneet kortinpeluun infektioriskin vuoksi, mutta kukaan ei välittänyt kielloista, eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä." Tolla sanajärjestyksellä edes-sana viittaa valvoa-sanaan. Se on vähän kummaa, mitä kuvaa hyvin se, että jos siihen lisäisi rakenteen saatika sitten, ei siihen löytyisi okein mitään järkevää vertailukohtaa. Eli "eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä, saatika sitten... (mitä?)" Jos edes sanan paikkaa vaihtaa, myös lauseen merkitys muuttuu: "eivätkä edes vihreähaalariset miehet halunneet valvoa sitä, saatika sitten mustahaalariset", "eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet valvoa edes sitä, saatika sitten mitään muuta", "eivätkä vihreähaalariset miehet edes halunneet valvoa sitä, saatika sitten pystyneet." Oletan, että hait tällä lauseella jotain tuon viimeisen tapaista? Samallaisia hieman kummallisia sanajärjestyksiä oli muitakin, niihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Kirjottaessa kannattaa aina välttää rakennetta, jossa verbi on olla ja lauseen merkitys paljastuu vasta nominaalisessa rakenteessa. Eli ei " – – isän kuolema oli ollut pysäyttävä." vaan "isän kuolema oli pysäyttänyt hänet / oli saanut hänet pysähtymään tms". Tää on hyvin tyypillinen tyylivirhe varsinkin asiateksteissä, siitä käytetään nimitystä substantiivitauti. Suomen kielessä verbi on lauseen ydin. Olla-verbi on sikäli huono ydin lauseelle, ettei se sano yksinään paljoakaan. Varsinkin kaunokirjallisessa tekstissä kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota tekstin iskevyyteen, tää rakenne ei sitä ainakaan paranna.
Mä henkilökohtasesti karsastan sulkeiden käyttöä tekstissä ylipäätään, mutta erityisesti kaunokirjallisessa tekstissä. Tästä on eri koulukuntia, mutta pääsääntösesti niitä suositellaan välttämään. Toinen, mitä yleensä suositellaan välttämään, on numeraalien ilmaseminen numerolla. Jos käyttää numeroa, sen implisiittinen merkitys on, että luku on tarkka. Hyvänä esimerkkinä käy lausepari "Hän juoksi 100 metriä" ja "Hän juoksi sata metriä". Tässä kannattaisi siis kirjoittaa "4-kuukautisen" sijaan "nelikuukautisen".
Palaute jää nyt aika tekniseks, koska sisällöstä mulla ei oo mitään nokankoputtamista. Taidokasta kerrontaa, lisää jää odottamaan. Kai sä aattelit tätä jatkaa? Tällaisenaan tuntuu lähinnä lukijan kiusaamiselta. ;)
Kirjoitat teknisesti todella hyvin, pilkut ovat kohdillaan ja teksti soljuu hyvin eteenpäin. Nillitän pikkujutuista, kun ei ole isojakaan:
Jos lainausmerkeissä on kokonainen virke, eikä sillä ole johtolausetta, loppuvälimerkki tulee lainausmerkkien sisään. Eli ei "'Älä kättele'." vaan "'Älä kättele.'"
Jos kaksoispisteen jälkeen tulee vain yksi virke, joka ei ole lainaus, käytetään pientä alkukirjainta. Eli ei " – – aivan kuin sanoakseen: Nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!" vaan "– – aivan kuin sanoakseen: nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!"
Jos relatiivipronomini viittaa koko päälauseeseen, käytetään mikä-tyyppistä pronominia. Eli ei "Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, joka tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella" vaan "Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, mikä tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella."
Nää on ihan selkeitä oikeinkirjoitusjuttuja. Sitten enemmänkin tyyliseikkoja:
Sulla on välillä vähän hassu sanajärjestys. Esimerkiksi tää: "Viranomaiset olivat kieltäneet kortinpeluun infektioriskin vuoksi, mutta kukaan ei välittänyt kielloista, eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä." Tolla sanajärjestyksellä edes-sana viittaa valvoa-sanaan. Se on vähän kummaa, mitä kuvaa hyvin se, että jos siihen lisäisi rakenteen saatika sitten, ei siihen löytyisi okein mitään järkevää vertailukohtaa. Eli "eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä, saatika sitten... (mitä?)" Jos edes sanan paikkaa vaihtaa, myös lauseen merkitys muuttuu: "eivätkä edes vihreähaalariset miehet halunneet valvoa sitä, saatika sitten mustahaalariset", "eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet valvoa edes sitä, saatika sitten mitään muuta", "eivätkä vihreähaalariset miehet edes halunneet valvoa sitä, saatika sitten pystyneet." Oletan, että hait tällä lauseella jotain tuon viimeisen tapaista? Samallaisia hieman kummallisia sanajärjestyksiä oli muitakin, niihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Kirjottaessa kannattaa aina välttää rakennetta, jossa verbi on olla ja lauseen merkitys paljastuu vasta nominaalisessa rakenteessa. Eli ei " – – isän kuolema oli ollut pysäyttävä." vaan "isän kuolema oli pysäyttänyt hänet / oli saanut hänet pysähtymään tms". Tää on hyvin tyypillinen tyylivirhe varsinkin asiateksteissä, siitä käytetään nimitystä substantiivitauti. Suomen kielessä verbi on lauseen ydin. Olla-verbi on sikäli huono ydin lauseelle, ettei se sano yksinään paljoakaan. Varsinkin kaunokirjallisessa tekstissä kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota tekstin iskevyyteen, tää rakenne ei sitä ainakaan paranna.
Mä henkilökohtasesti karsastan sulkeiden käyttöä tekstissä ylipäätään, mutta erityisesti kaunokirjallisessa tekstissä. Tästä on eri koulukuntia, mutta pääsääntösesti niitä suositellaan välttämään. Toinen, mitä yleensä suositellaan välttämään, on numeraalien ilmaseminen numerolla. Jos käyttää numeroa, sen implisiittinen merkitys on, että luku on tarkka. Hyvänä esimerkkinä käy lausepari "Hän juoksi 100 metriä" ja "Hän juoksi sata metriä". Tässä kannattaisi siis kirjoittaa "4-kuukautisen" sijaan "nelikuukautisen".
Palaute jää nyt aika tekniseks, koska sisällöstä mulla ei oo mitään nokankoputtamista. Taidokasta kerrontaa, lisää jää odottamaan. Kai sä aattelit tätä jatkaa? Tällaisenaan tuntuu lähinnä lukijan kiusaamiselta. ;)
Oho, olipa väkevä tunnelma. Rakennat maailman todella taidokkaasti, selittelemättä turhia ja ujuttamalla tärkeät tiedot muun kerronnan sekaan. Heti alusta asti pääsee mukaan epätoivoiseen fiilikseen.
Kirjoitat teknisesti todella hyvin, pilkut ovat kohdillaan ja teksti soljuu hyvin eteenpäin. Nillitän pikkujutuista, kun ei ole isojakaan:
Jos lainausmerkeissä on kokonainen virke, eikä sillä ole johtolausetta, loppuvälimerkki tulee lainausmerkkien sisään. Eli ei "'Älä kättele'." vaan "'Älä kättele.'"
Jos kaksoispisteen jälkeen tulee vain yksi virke, joka ei ole lainaus, käytetään pientä alkukirjainta. Eli ei " – – aivan kuin sanoakseen: Nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!" vaan "– – aivan kuin sanoakseen: nyt, sinä ja minä, häivytään täältä, mennään!"
Jos relatiivipronomini viittaa koko päälauseeseen, käytetään mikä-tyyppistä pronominia. Eli ei "Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, joka tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella" vaan "Leiri 205 oli yksi ensimmäisiä karanteenialueita, mikä tarkoitti, että viranomaiset, lääkärit ja sairaanhoitajat asuivat keskityksen ulkopuolella."
Nää on ihan selkeitä oikeinkirjoitusjuttuja. Sitten enemmänkin tyyliseikkoja:
Sulla on välillä vähän hassu sanajärjestys. Esimerkiksi tää: "Viranomaiset olivat kieltäneet kortinpeluun infektioriskin vuoksi, mutta kukaan ei välittänyt kielloista, eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä." Tolla sanajärjestyksellä edes-sana viittaa valvoa-sanaan. Se on vähän kummaa, mitä kuvaa hyvin se, että jos siihen lisäisi rakenteen saatika sitten, ei siihen löytyisi okein mitään järkevää vertailukohtaa. Eli "eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet edes valvoa sitä, saatika sitten... (mitä?)" Jos edes sanan paikkaa vaihtaa, myös lauseen merkitys muuttuu: "eivätkä edes vihreähaalariset miehet halunneet valvoa sitä, saatika sitten mustahaalariset", "eivätkä vihreähaalariset miehet halunneet valvoa edes sitä, saatika sitten mitään muuta", "eivätkä vihreähaalariset miehet edes halunneet valvoa sitä, saatika sitten pystyneet." Oletan, että hait tällä lauseella jotain tuon viimeisen tapaista? Samallaisia hieman kummallisia sanajärjestyksiä oli muitakin, niihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Kirjottaessa kannattaa aina välttää rakennetta, jossa verbi on olla ja lauseen merkitys paljastuu vasta nominaalisessa rakenteessa. Eli ei " – – isän kuolema oli ollut pysäyttävä." vaan "isän kuolema oli pysäyttänyt hänet / oli saanut hänet pysähtymään tms". Tää on hyvin tyypillinen tyylivirhe varsinkin asiateksteissä, siitä käytetään nimitystä substantiivitauti. Suomen kielessä verbi on lauseen ydin. Olla-verbi on sikäli huono ydin lauseelle, ettei se sano yksinään paljoakaan. Varsinkin kaunokirjallisessa tekstissä kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota tekstin iskevyyteen, tää rakenne ei sitä ainakaan paranna.
Mä henkilökohtasesti karsastan sulkeiden käyttöä tekstissä ylipäätään, mutta erityisesti kaunokirjallisessa tekstissä. Tästä on eri koulukuntia, mutta pääsääntösesti niitä suositellaan välttämään. Toinen, mitä yleensä suositellaan välttämään, on numeraalien ilmaseminen numerolla. Jos käyttää numeroa, sen implisiittinen merkitys on, että luku on tarkka. Hyvänä esimerkkinä käy lausepari "Hän juoksi 100 metriä" ja "Hän juoksi sata metriä". Tässä kannattaisi siis kirjoittaa "4-kuukautisen" sijaan "nelikuukautisen".
Palaute jää nyt aika tekniseks, koska sisällöstä mulla ei oo mitään nokankoputtamista. Taidokasta kerrontaa, lisää jää odottamaan. Kai sä aattelit tätä jatkaa? Tällaisenaan tuntuu lähinnä lukijan kiusaamiselta. ;)
19.10.2013
EndlessMoment
100 kirjaa, 11 kirja-arviota, 33 viestiä
Olipa seisauttava teksti! Varsinkin tuo lopun päivämäärä sai hiljaiseksi, itse kun olin sijoittanut tämän pitkälle tulevaisuuteen, en todellakaan muutaman vuoden päähän. Juonellisesti teksti oli todella hyvä, ei jäänyt missään kohdassa paikoilleen ja alkoi mukaansatempaavasti. Se, miten lukijalle paljastuu vasta pikkuhiljaa, mistä koko asiassa on kysymys piti hyvin mielenkiinnon yllä. Tekstisi oli kaunista ja onnistuit kuvaamaan Leiriä, sen oloja ja ennenkaikkea siellä vallitsevaa tunnelmaa. Lyhyesti mutta ytimekkäästi ilman suurta kuvailua, pystyy lukija jo rakentamaan päähänsä kuvan Leiristä.
Gladysin toiveikkuutta kuvaat myös hyvin ja aidosti. Toisaalta ihmettelen hieman, kuinka Gladys ei pelännyt enempää vauvansa puolesta, vaan piti toivoa selviämisestä vahvasti yllä. Mutta niin kai suurin osa äideistä teki, uskoi, että juuri se oma vauva on se, joka pelastuu..
Kielioppiseikkoja en aio suuremmin puida, niistä on jo kattava selonteko. Ainoa mistä aion huomauttaa, on sulkujen käyttö tekstissä. Ei kai siinä kieliopillisesti ole mitään väärää, mutta kannattaisi ehkä välttää niiden käyttöä. Ja nyt tämä kuulostaa siltä että käytit niitä jatkuvasti
En tarkoittanut sitä, yhdet kun niitä vain löytyy, vaan sitä että sulkujen käyttämisen olisi voinut varmaankin kiertää jotenkin.
Tämä on asia josta jaksan varmaan ikuisesti valittaa, jostain syystä ne vain erityisesti pistävät silmään.
Toivottavasti kirjoitat tähän vielä jatkoa, sen verran jännittävään kohtaan jäi (:
Gladysin toiveikkuutta kuvaat myös hyvin ja aidosti. Toisaalta ihmettelen hieman, kuinka Gladys ei pelännyt enempää vauvansa puolesta, vaan piti toivoa selviämisestä vahvasti yllä. Mutta niin kai suurin osa äideistä teki, uskoi, että juuri se oma vauva on se, joka pelastuu..
Kielioppiseikkoja en aio suuremmin puida, niistä on jo kattava selonteko. Ainoa mistä aion huomauttaa, on sulkujen käyttö tekstissä. Ei kai siinä kieliopillisesti ole mitään väärää, mutta kannattaisi ehkä välttää niiden käyttöä. Ja nyt tämä kuulostaa siltä että käytit niitä jatkuvasti
En tarkoittanut sitä, yhdet kun niitä vain löytyy, vaan sitä että sulkujen käyttämisen olisi voinut varmaankin kiertää jotenkin.Vaikka ympärillä oli niin paljon kuolemaa, vaikka hän muisti elävästi, miten juuri ennen ensimmäisten leirien valmistumista vainajia poltettiin suurissa pinoissa kaupungin laitamilla (hän muisti sen mustan savun), isän kuolema oli ollut pysäyttävä
Tämä on asia josta jaksan varmaan ikuisesti valittaa, jostain syystä ne vain erityisesti pistävät silmään.
Toivottavasti kirjoitat tähän vielä jatkoa, sen verran jännittävään kohtaan jäi (:
Olipa seisauttava teksti! Varsinkin tuo lopun päivämäärä sai hiljaiseksi, itse kun olin sijoittanut tämän [i]pitkälle[/i] tulevaisuuteen, en todellakaan muutaman vuoden päähän. Juonellisesti teksti oli todella hyvä, ei jäänyt missään kohdassa paikoilleen ja alkoi mukaansatempaavasti. Se, miten lukijalle paljastuu vasta pikkuhiljaa, mistä koko asiassa on kysymys piti hyvin mielenkiinnon yllä. Tekstisi oli kaunista ja onnistuit kuvaamaan Leiriä, sen oloja ja ennenkaikkea siellä vallitsevaa tunnelmaa. Lyhyesti mutta ytimekkäästi ilman suurta kuvailua, pystyy lukija jo rakentamaan päähänsä kuvan Leiristä.
Gladysin toiveikkuutta kuvaat myös hyvin ja aidosti. Toisaalta ihmettelen hieman, kuinka Gladys ei pelännyt enempää vauvansa puolesta, vaan piti toivoa selviämisestä vahvasti yllä. Mutta niin kai suurin osa äideistä teki, uskoi, että juuri se oma vauva on se, joka pelastuu..
Kielioppiseikkoja en aio suuremmin puida, niistä on jo kattava selonteko. Ainoa mistä aion huomauttaa, on sulkujen käyttö tekstissä. Ei kai siinä kieliopillisesti ole mitään väärää, mutta kannattaisi ehkä välttää niiden käyttöä. Ja nyt tämä kuulostaa siltä että käytit niitä jatkuvasti :roll: En tarkoittanut sitä, yhdet kun niitä vain löytyy, vaan sitä että sulkujen käyttämisen olisi voinut varmaankin kiertää jotenkin.
[quote]Vaikka ympärillä oli niin paljon kuolemaa, vaikka hän muisti elävästi, miten juuri ennen ensimmäisten leirien valmistumista vainajia poltettiin suurissa pinoissa kaupungin laitamilla (hän muisti sen mustan savun), isän kuolema oli ollut pysäyttävä[/quote]
Tämä on asia josta jaksan varmaan ikuisesti valittaa, jostain syystä ne vain erityisesti pistävät silmään.
Toivottavasti kirjoitat tähän vielä jatkoa, sen verran jännittävään kohtaan jäi (:
25.10.2013
Vumpalouska
79 kirjaa, 10 kirja-arviota, 137 viestiä
Huh... Post-apokalyptiset tarinat taudin autioittamasta maailmasta ovat omalla tavallaan ahdistavampia kuin sodanjälkeistä joutomaata kuvaavat. Hiljainen, kituuttava loppu tuntuu jotenkin ikävämmältä kuin nopea leimahdus...
Pidin tarinassa erityisesti siitä, miten tilannetta tarkasteltiin yksittäisen ihmisen näkökulmasta aivan "ruohonjuuritasolta" - ts. Gladys ja muut Leiriin suljetut ihmiset eivät tiedä mitään ulkoisesta maailmasta, joka voi olla aivan yhtä hyvin selättänyt viruksen kuin kuolemassa itsekin hiljalleen pois.
Se jäi hiukan mietityttämään, mihin maailmankolkkaan tarina sijoittuu. Ei ainakaan Suomeen, nimistä ja uudenvuoden aamuauringosta päätellen.
Pidin tarinassa erityisesti siitä, miten tilannetta tarkasteltiin yksittäisen ihmisen näkökulmasta aivan "ruohonjuuritasolta" - ts. Gladys ja muut Leiriin suljetut ihmiset eivät tiedä mitään ulkoisesta maailmasta, joka voi olla aivan yhtä hyvin selättänyt viruksen kuin kuolemassa itsekin hiljalleen pois.
Se jäi hiukan mietityttämään, mihin maailmankolkkaan tarina sijoittuu. Ei ainakaan Suomeen, nimistä ja uudenvuoden aamuauringosta päätellen.
Huh... Post-apokalyptiset tarinat taudin autioittamasta maailmasta ovat omalla tavallaan ahdistavampia kuin sodanjälkeistä joutomaata kuvaavat. Hiljainen, kituuttava loppu tuntuu jotenkin ikävämmältä kuin nopea leimahdus...
Pidin tarinassa erityisesti siitä, miten tilannetta tarkasteltiin yksittäisen ihmisen näkökulmasta aivan "ruohonjuuritasolta" - ts. Gladys ja muut Leiriin suljetut ihmiset eivät tiedä mitään ulkoisesta maailmasta, joka voi olla aivan yhtä hyvin selättänyt viruksen kuin kuolemassa itsekin hiljalleen pois.
Se jäi hiukan mietityttämään, mihin maailmankolkkaan tarina sijoittuu. Ei ainakaan Suomeen, nimistä ja uudenvuoden aamuauringosta päätellen.
28.10.2013
Lupus
687 kirjaa, 4 kirja-arviota, 116 viestiä
Minuun tekee aina vaikutuksen kun kuvailu osataan upottaa kerronnan sekaan. Se oli tässä onnistunut minusta hyvin. Jos jotain olisin toivonut, niin ehkä vielä yhtä oikolukua. Ensimmäisessä kommentissa tiarAnon kaikki sellaiset ruotiikin (taisin oppia paljon uutta). Tuntuu esimerkiksi hämärältä että vauva on ensin "hän" ja sitten "se". Hämmennyin aluksi "hänestä" kun jotenkin ajattelin että vauvasta puhuttaisiin "sinä", mutta näin jälkikäteen ajatellen kumpi vain käy, kunhan nimenomaan jompikumpi eikä molemmat.
Minusta tässä jäi vähän epäselväksi miksei ulkopuolelta saada mitään tietoa. Jos tavaralähetyksiä kerran tulee, luulisi ainakin "vihreähaalaristen miesten" tietävän jotain. Vaikkeivät he mitään leiriläisille kertoisikaan tai olisi edes näiden kanssa tekemisissä, tieto voi silti vuotaa, tai ainakin luulisi olevan huhuja tai jotain. Vihreähaalarisista on varmaan tarkoituksella kerrottu hyvin vähän, mutta minua jotenkin vaivasi kun en tiennyt yhtään olivatko he esim. leirin ainoat "työntekijät" vai olivatko he pelkkiä vartijoita vai mitä.
Vaikka tunnelma on hyvä ja kuvailu sujuvaa, jotkin peinet yksityiskohdat jäivät kummastuttamaan minua. Olin jotenkin olettanut että leirissä on ankeaa ja pulaa kaikesta, mutta silti Gladysin äidillä on ollut mistä kutoa myssy, ja Gladys keittää kaksi kupillista kahvia vaikka asuu yksin(?). Nämä eivät varmaan ole kovin olennaisia, mutta sanoit että kaikesta olisi hyötyä.
En oikein keksi tähän järkevää lopetusta. Karanteenit ja eristykset ovat minusta aina mielenkiintoisia. Niin tämäkin. Lopetus toimi, vaikkei säväyttänyt minua erityisesti. (Ehkä päätin olla yllättymättä mistään kun hämmennyin tarpeettomasti lapsen sukupuolesta, kun se yhtäkkiä töksähti mielestäni muka myöhään.)
Minusta tässä jäi vähän epäselväksi miksei ulkopuolelta saada mitään tietoa. Jos tavaralähetyksiä kerran tulee, luulisi ainakin "vihreähaalaristen miesten" tietävän jotain. Vaikkeivät he mitään leiriläisille kertoisikaan tai olisi edes näiden kanssa tekemisissä, tieto voi silti vuotaa, tai ainakin luulisi olevan huhuja tai jotain. Vihreähaalarisista on varmaan tarkoituksella kerrottu hyvin vähän, mutta minua jotenkin vaivasi kun en tiennyt yhtään olivatko he esim. leirin ainoat "työntekijät" vai olivatko he pelkkiä vartijoita vai mitä.
Vaikka tunnelma on hyvä ja kuvailu sujuvaa, jotkin peinet yksityiskohdat jäivät kummastuttamaan minua. Olin jotenkin olettanut että leirissä on ankeaa ja pulaa kaikesta, mutta silti Gladysin äidillä on ollut mistä kutoa myssy, ja Gladys keittää kaksi kupillista kahvia vaikka asuu yksin(?). Nämä eivät varmaan ole kovin olennaisia, mutta sanoit että kaikesta olisi hyötyä.
En oikein keksi tähän järkevää lopetusta. Karanteenit ja eristykset ovat minusta aina mielenkiintoisia. Niin tämäkin. Lopetus toimi, vaikkei säväyttänyt minua erityisesti. (Ehkä päätin olla yllättymättä mistään kun hämmennyin tarpeettomasti lapsen sukupuolesta, kun se yhtäkkiä töksähti mielestäni muka myöhään.)
Minuun tekee aina vaikutuksen kun kuvailu osataan upottaa kerronnan sekaan. Se oli tässä onnistunut minusta hyvin. Jos jotain olisin toivonut, niin ehkä vielä yhtä oikolukua. Ensimmäisessä kommentissa tiarAnon kaikki sellaiset ruotiikin (taisin oppia paljon uutta). Tuntuu esimerkiksi hämärältä että vauva on ensin "hän" ja sitten "se". Hämmennyin aluksi "hänestä" kun jotenkin ajattelin että vauvasta puhuttaisiin "sinä", mutta näin jälkikäteen ajatellen kumpi vain käy, kunhan nimenomaan jompikumpi eikä molemmat.
Minusta tässä jäi vähän epäselväksi miksei ulkopuolelta saada mitään tietoa. Jos tavaralähetyksiä kerran tulee, luulisi ainakin "vihreähaalaristen miesten" tietävän jotain. Vaikkeivät he mitään leiriläisille kertoisikaan tai olisi edes näiden kanssa tekemisissä, tieto voi silti vuotaa, tai ainakin luulisi olevan huhuja tai jotain. Vihreähaalarisista on varmaan tarkoituksella kerrottu hyvin vähän, mutta minua jotenkin vaivasi kun en tiennyt yhtään olivatko he esim. leirin ainoat "työntekijät" vai olivatko he pelkkiä vartijoita vai mitä.
Vaikka tunnelma on hyvä ja kuvailu sujuvaa, jotkin peinet yksityiskohdat jäivät kummastuttamaan minua. Olin jotenkin olettanut että leirissä on ankeaa ja pulaa kaikesta, mutta silti Gladysin äidillä on ollut mistä kutoa myssy, ja Gladys keittää kaksi kupillista kahvia vaikka asuu yksin(?). Nämä eivät varmaan ole kovin olennaisia, mutta sanoit että kaikesta olisi hyötyä.
En oikein keksi tähän järkevää lopetusta. Karanteenit ja eristykset ovat minusta aina mielenkiintoisia. Niin tämäkin. Lopetus toimi, vaikkei säväyttänyt minua erityisesti. (Ehkä päätin olla yllättymättä mistään kun hämmennyin tarpeettomasti lapsen sukupuolesta, kun se yhtäkkiä töksähti mielestäni muka myöhään.)