Tunnelmalliset lukuelämykset

Aloitan oman ketjun niille lukukokemuksille, joissa tunnelma on ollut pääosassa. Joskus yläasteikäisenä pystyin hyvin helposti uppoutumaan fantasiakirjojen tunnelmaan (tuolloin oli 90-luvun vaihde, ja fantasiaa hiukka huonosti saatavilla), ja koin tuolloin muutaman fiilistasolla tosi upean lukukokemuksen. Vanhempana lukemistyylini muuttui enemmän analyyttiseksi ja vähemmän eläytyväksi, enkä ole yläasteajan jälkeen päässyt lukiessani samoihin fiiliksiin kuin silloin.   Kolme lukukokemusta on jäänyt tuolta ajalta mieleen.   (1) Michael Moorcock: Unelmoiva kaupunki. Tämä on fantasianovelli, joka fiilistelee menneiden aikojen loistolla, joka on sittemmin muuttunut rappioksi, ja tunnelma on upean haikea ja surumielinen. Tämä novelli yläasteaikana luettuna on minulle varmaan elämäni vahvin tunnetason lukukokemus.   (2) Richard Adams: Shardik. Romaanista on jäänyt minulle lähinnä mieleen se, että siinä juoksenneltiin valoisaksi lehtimetsäksi mieltämässäni metsässä söpöjen pakanapapitarten seurassa seuraten maagista karhua. Tunnelma oli taianomainen ja kepeä. Kuuntelin tätä lukiessani Synthesizer Greatest -kokoelmia, ja assosioin edelleen Jarren Magnetic Fields II:n tämän romaanin kepeän maagiseen tunnelmaan.   (3) J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta. Tuon ajan nörttikaverini ylistivät romaanin elävää, pitkälle kehiteltyä ja laajaa maailmaa, mutta itse en kokenut koskaan romaania erityisen eläväiseksi. Ennemmin koin sen pelkistetyn hyvän ja pelkistetyn pahan välisenä taisteluna. Kirjasta päällimmäiseksi mieleen jäänyt tunnelma on jylhä ja uhkaava Mordor, mutta myös kirjan hyvässä oli hiukan sellaisia vanhakantaisen moralistisia sävyjä, jotka jostain syystä herättävät minussa tietyn juhlallisen fiiliksen.

Minulle on toisinaan vaikea päästä kiinni kirjan tunnelmaan. En ole ihan varma mistä se johtuu, kirjasta vai itsestäni, mutta olen huomannut sen tosiaankin olevan hankalaa.   Siitä huolimatta, Cormac McCarthyn Tie on tunnellmallisin kirja jota olen koskaan lukenut. Itse asiassa koko kirja tuntuu olevan juuri kertomus siitä tunnelmasta, tästä uudesta, kuolevasta maailmasta. Toki se tunnelma on masentava ja harmaa, mutta se toimii pirun hyvin. Minut se ainakin kahlitsi täydellisesti.

Tunnelmallisuus on tärkeää kirjaa lukiessa. Se on osa sitä lukemisen taikuutta. Tämän vuoksi hyvän kirjan lukee mielellään useaan otteeseen. Sen loitsu ei kulu pois, vaan jaksaa pitää otteessaan.   Jokaiselle tarinalle on oma aikansa ja paikkansa. Minulla on kaapissa monia hyviä lukemattomia kirjoja, jotka vain odottavat sitä omaa aikaansa. Tunnelmaa voi - ja kannattaa! - itsekin avittaa. Mikä olisi sen parempaa kuin käpertyä mukavan kirjan kanssa johonkin hämärästi valaistuun soppiin kera teemukin, suklaarasian, jalkoja lämmittävän koiran ja sylissä kehräävän kissan?   Olen lukenut hirveästi hyviä ja tunnelmallisia kirjoja. Eiväthän ne aina sama asia ole. Tunnelmallinen kirja onnistuu yleensä imaisemaan lukijan sisäänsä, kunnes huomaa kävelevänsä liikennevaloissa kirjaa käsissä pidellen.   [b]Taru Sormusten Herrasta[/b] oli suuri lukukokemus minulle, kun sen ekan kerran luin. [b]Jumalat Juhlivat Öisin[/b], [b]Pieni Suklaapuoti[/b], [b]Baskervillen Koira[/b] ja [b]Humiseva Harju[/b] tekivät myös suuren vaikutuksen.

Jos en pääse kirjan tunnelmaan mukaan tai en pidä siitä, en useammin lue kirjaa. Pakottaudun joskus uppoutumaan, mikä erittäin harvoin kannattaa (Mutta Claren kanssa toimi!).   Tunnelmallisimmista lukukokemuksista tulee ensin mieleen [i]Anne Frank - Suojattini[/i] (Miep Giesin versio tapahtumista, koskettavaa tavaraa), [i]Mary Bergin päiväkirja ([/i]Ensimmäinen kirja, josta näin painajaisia) ja [i]Harmaata valoa[/i] (jonka itkin läpi ensimmäisellä, toisella ja kolmannella kerralla).   Voihan tästä tehdä vikapäätelmän, että tunnelmallinen tarkoittaa meikäläiselle toista maailmansotaa ja itkua, mutta toki tunnelma voi olla myös positiivinen. Se vain ei lyö jalkoja alta niin herkästi.   Olen kuitenkin erittäin kykenevä uppoutumaan kirjaan. Suurin osa noista kirjastoon tekemistäni arvosteluista on ollut tunnelmallisia, sanotaan esimerkkinä vaikka nuo Rouhiaisen kirjat, jotka uudelleen luettuna aiheuttivat ihan saman reaktion.   Tunnelma on tärkeä asia, oli se hyvä tai huono. Itse rakastan kaikkea ahdistavaa. (Okei, en, mutta sitä on kiva lukea.)

Minulle jää usein kirjasta päällimmäisenä mieleen sen tunnelma. Esimerkiksi [i]Humisevan harjun[/i] synkeä, karu ja kohtalonomainen tunnelma on säilynyt hyvin mielessä. Myös Tolkienin [i]Sormusten Herroja[/i] lukiessa tunnelmaan uppoutuu joka kerralla yhtä syvälle, ja [i]Húrinin lasten tarina[/i] vasta upea onkin! Suosittelen sitä Tolkienin ystäville sydämeni pohjasta, sen tunnelma on vertaansa vailla.   Eniten pidän juuri edellä mainittujen kaltaisista tunnelmointikirjoista, mutta myös kepeämmissä, eri tyyppisissä teoksissa saattaa olla sitä jotain. [i]Tuulen viemää[/i] on ehkä siinä rajalla, siinä tunnelma on paikoin raju ja jopa synkähkö, mutta pääasiassa (ainakin minulle) kyse on erilaiseen aikaan ja ajatusmaailmaan uppoutumisesta. No, kepeäksi en sitä kuitenkaan luonnehtisi.   Pitääpä vielä mainita [i]Harry Potterit[/i]. Niitä lukiessa ainakin minä tunnen olevani itsekin Tylypahkassa heiluttelemassa taikasauvaa, ja taikatodellisuuden tunnelma todellakin vie mukanaan.

[quote="punnort" post=8393]Aloitan oman ketjun niille lukukokemuksille, joissa tunnelma on ollut pääosassa. Joskus yläasteikäisenä pystyin hyvin helposti uppoutumaan fantasiakirjojen tunnelmaan (tuolloin oli 90-luvun vaihde, ja fantasiaa hiukka huonosti saatavilla), ja koin tuolloin muutaman fiilistasolla tosi upean lukukokemuksen. Vanhempana lukemistyylini muuttui enemmän analyyttiseksi ja vähemmän eläytyväksi, enkä ole yläasteajan jälkeen päässyt lukiessani samoihin fiiliksiin kuin silloin.[/quote]   Mikähän siinä muuten on? Olen huomannut saman, lapsena tunnelmat olivat paljon vahvempia, samaa kokemusta ei vain tule vaikka tarina muuten koskettaisi ja hahmoista välittäisi. Kai se on kasvuikäisten ominaisuus upota kaikkeen, samaan tapaan kuin lapsena kaikki tuntui kestävän pidempään ja kesät olivat pidempiä ja karkit maistuivat enemmän...? Jopa sellaisista nuortenkirjoista tuli mielettömät sävärit, joista nykyään tietää etteivät ne edes olleet kovin kummoisia.   Itselläkin tunnelmallisimmat lukuelämykset olivat näin ollen lapsena ja nuorena. Pidin esimerkiksi kovasti kirjasta [url=http://www.risingshadow.fi/library/book/3530-kunhan-helen-tulee][i]Kunhan Helen tulee[/i][/url]. Se oli hyvin jännittävä, ja suorastaan tunsi seisovansa vanhan kirkon kupeessa olevalla hautausmaalla auringon paistaessa. Myös [i]Hobitti[/i] imaisi ihan kympillä mukaansa koska siinä seikkailtiin, [i]Sormusten Herra[/i] oli itselleni pitkään liian raskassoutuinen. Ja [i]Ruohometsän Kansa[/i] oli tunnelmallinen sekin. Nuo näin äkkiseltään muisteltuna...

[quote="kyty" post=8572][quote="punnort" post=8393]Aloitan oman ketjun niille lukukokemuksille, joissa tunnelma on ollut pääosassa. Joskus yläasteikäisenä pystyin hyvin helposti uppoutumaan fantasiakirjojen tunnelmaan (tuolloin oli 90-luvun vaihde, ja fantasiaa hiukka huonosti saatavilla), ja koin tuolloin muutaman fiilistasolla tosi upean lukukokemuksen. Vanhempana lukemistyylini muuttui enemmän analyyttiseksi ja vähemmän eläytyväksi, enkä ole yläasteajan jälkeen päässyt lukiessani samoihin fiiliksiin kuin silloin.[/quote]   Mikähän siinä muuten on? Olen huomannut saman, lapsena tunnelmat olivat paljon vahvempia, samaa kokemusta ei vain tule vaikka tarina muuten koskettaisi ja hahmoista välittäisi. Kai se on kasvuikäisten ominaisuus upota kaikkeen, samaan tapaan kuin lapsena kaikki tuntui kestävän pidempään ja kesät olivat pidempiä ja karkit maistuivat enemmän...? Jopa sellaisista nuortenkirjoista tuli mielettömät sävärit, joista nykyään tietää etteivät ne edes olleet kovin kummoisia.[/quote]   Itse huomasin lukutapani muuttuneen lukion äidinkielen kurssien jälkeen. Kun oppi tulkitsemaan tekstien symboliikkaa, allegorioita jne. paremmin, niin tietysti sitä alkoi soveltaa myös luokkahuoneen ulkopuolella. Joskus huomaan poimivani tekstistä aivan tahattomasti kohtia, joissa kirjoittaja on esimerkiksi ilmaissut jonkin ajatuksen hienon metaforan avulla tai ottanut piilotetusti kantaa yhteiskunnalliseen kysymykseen. Vaikka huomiot olisivat sinänsä positiivisia, ne vaikuttavat väistämättä lukukokemukseen ja tarinaan uppoutumiseen.   Lukemisesta tulee siis vanhempana analyyttisempää, ja monesti tulkinta alkaa jo lukukokemuksen ollessa kesken, vaikka se haittaakin tunnelmaan uppoutumista. Kunpa sitä keksisi keinon, jonka avulla analysointi alkaisikin vasta itse lukemisen jälkeen! :D