Tulevaisuuden klassikot

Nyt kun [url=http://www.risingshadow.fi/forum/lukusali/2785-kymmenen-kirjaa-jotka-kaikkien-kannattaisi-lukea]toisaalla[/url] on listattu kirjoja, jotka kaikkien pitäisi lukea, tuli mieleen kysyä, mitkä ovat mielestänne tulevaisuuden klassikot? Eli haussa on kirjoja tai kirjailijoita (ja perusteluja!) jotka eivät vielä ole isoja nimiä, mutta voisivat teidän veikkauksenne mukaan olla sitä vaikkapa viiden tai kymmenen vuoden päästä. Entä mikä on tie suosioon, riittääkö kirjallinen työ vai syntyvätkö isot nimet tulevaisuudessa tv-sarjojen ja filmatisointien kautta?

Dynin kysymykseen en osaa vastata, mutta minua kiinnostaisi kysyä, mitkä nykykirjallisuuden nimet (erit. spefin) muistetaan vielä sadan vuoden päästä, eli mitkä ovat niitä todellisia klassikoita?

Mä olen kanssa aina välillä miettinyt Dynin ja punnortin esittämiä kysymyksiä. Klassikolle lienee jossain oikeakin määritelmä, mutta ainakin itse miellän sen olevan teos, joka on jollain tavalla merkittävä kirjallisuuden piirissä. Teos, joka kuvaa jotain asiaa, jota ei ole ole ennen kuvattu, tai kertoo jostain asiasta selkeämmin/paremmin kuin aiemmin. Jonkinlainen uraauurtava, uuden suunnan aloittajakin ehkä myös?   Aina välillä jotkut klassikoiksi mielletyt kirjat eivät minusta ole kovin hyviä (esim. suurin inhokkini kautta aikojen on [i]Sieppari ruispellossa[/i], joka oli mieltä hajottavin kirja koskaan; en ymmärrä sen klassikkoasemaa), mutta aika monesta näen tai koen, että ymmärrän, miksi ne ovat saaneet tuon leiman. Mutta tämä tuo taas mukanaan ongelman: näenkö ja koenko ne klassikkoasemansa arvoisiksi, [i]koska tiedän niiden olevan klassikoita[/i]? Pystynkö edes näkemään samaa asiaa muissa kirjoissa, jotka saattavat olla tulevaisuuden potentiaalisia klassikoita?   Voiko nykyaikana vielä syntyä klassikoita? Minä kyllä koen, että voi, mutta se on varmasti myös hankalampaa, ehkä? Vanhat klassikot ovat kai osaksi nousseet asemaansa (hyvän kirjoittamisen ohella), koska kirjoja oli vähemmän kuin nykyään ja niitä luettiin, ja niissä oli helpompi kertoa uusista asioista, koska kukaan muu ei ollut vielä kertonut niistä... Nykyään kirjoja ilmestyy ihan jatkuvalla syötöllä, miten siitä massasta pystyy lukijat poimimaan yksiselitteisesti klassikoita? Pitääkö sen edes olla yksiselitteinen? Mutta kuinka pitkälle kantaa se, että teos on jonkun (yhden tai muutaman) mielestä leiman arvoinen?   Että joo, en kyllä itse osaa suoralta kädeltä sanoa, että mikä uusi teos voisi olla potentiaalinen klasikko. Se, että kirja on minusta hyvä, ei tee siitä vielä klassikkoa.

En omaan kysymykseeni oikein osaa vastata, mutta punnortin näkökulmaan epäilen, että ainakin G.R.R. Martin muistetaan vielä pitkän ajan päästä jos ei nyt muusta niin fantasian "aikuistamisesta" (väkivallan, seksin ja kuoleman käsittely) ja ehkä myös jonkinlaisesta mainstream-aseman löytämisestä. TV-sarjaahan katsovat monet sellaisetkin, jotka eivät fantasiaa juurikaan muuten kuluta. En sitten tiedä onko kirjasarja nyt niin uniikki fantasian kentällä, että se pelkillä kirjallisilla ansioilla saisi klassikon aseman - aikuisille suunnattua fantasiaa kun on kirjoittanut ja kirjoittaa moni muukin. Mutta ehkä Martinilla on tietty brutaalius, joka kuitenkaan ei ole karkoittanut massoja, vaan suorastaan houkutellut niitä...   Kyllä väittäisin, että nykyaikana voi vielä syntyä klassikoita tai ainakin kirjoja, jotka muokkaavat muuten kirjoittamisen kenttää - ja minusta se on jo osa klassikkomääritelmää. Sitä, luetaanko kirjaa vielä monen vuosikymmenen päästä, ei voi tietysti tietää etukäteen. Nostaisin tähän ehkä esimerkiksi Nälkäpelin, joka jollain tapaa avasi nuorten dystopian kentän - ja sen jälkeen vastaavanlaisia kirjoja on tullut tulvimalla, eikä tässä ole edes pelkästään leffan ansiota. Dystopiaakin on kirjoitettu vaikka miten pitkään, mutta Nälkäpelin jälkeen dystopiaan alkoi yhdistyä nuortenkirjamaisuus, sarjarakenne, nuori nainen päähenkilönä, romanttiset vivahteet ja miksei ne kolmiodraamatkin ole täältä lähtöisin.

[quote=Dyn] Mutta ehkä Martinilla on tietty brutaalius, joka kuitenkaan ei ole karkoittanut massoja, vaan suorastaan houkutellut niitä...[/quote]   Mä en pääse siitä yli enkä ympäri, että mun mielestä Martinin kirjat eivät ole brutaaleja vaan realistisia. Populaa joo lakoaa kuka nyt milläkin tavalla, mutta kun lukee hetken aikaa oman maailman uutisia, niin ei ne negatiiviset uutiset ja tapahtumat nyt loppuviimein kauhean paljon eroa toisistaan... Vallasta tapellaan ja ihmisiä kuolee. Mutta olen samaa mieltä siinä, että Martinin Tulen ja jään laulu on selvästi potentiaalinen kirjasarja, joka voinee saada klassikkoaseman (olen kyllä jo jotenkin olettanut, että se on jo klassikko). Toki paljon tästä on syytä antaa kunniaa tv-sarjalle, vaikkakin lähdemateriaali on hyvää.

[quote=Emelie](olen kyllä jo jotenkin olettanut, että se on jo klassikko)[/quote]   Niin no, sitten voi keskustella siitä, missä vaiheessa kirjasta tulee klassikko. Että ei ole helppoa tämä. :smile:   Muistaakseni jollain lukion klassikkokurssin listoista oli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, ehkä silläkin on jo jonkinlainen suomispefin klassikon asema. Sinisalolla muutenkin tuntuu olevan jo Ison Nimen asemaa suomispefin alueella, ei nyt tietysti vähiten Finlandia-palkinnon myötä, vaan muutenkin runsaalla ja laajasti luetulla tuotannolla. Pelkkä palkinto ei tietysti yksin riitä: jostain syystä en usko, että vaikka se Finlandia-spefiä onkin, Laura Lindstedtin Oneiron tulisi keräämään pölyä ihmisten klassikkohyllyssä.

Ei minultakaan löydy mitään klassikkouden määritelmää, mutta alla vähän juttua Tulen ja jään laulusta sellaisten asioiden pohjalta, joita tässä ketjussa on ehdoteltu.   Tulen ja jään laulun asema on sikäli mielenkiintoinen, ettei sarjan loppu häämöttää vielä vuosikausien päässä, mutta aika moni mieltää sen jo nykypäivän klassikoksi (minä mukaan lukien). Luulisi, että tarinan loppukäänteillä kuitenkin pitäisi olla jotain merkitystä asian suhteen? Mielenkiintoista on myös, olisiko sarja (vielä) lainkaan laajemmassa klassikkokeskustelussa ilman Game of Thronesin saavuttamaa suosiota ja sen vaikutusta lukijakunnan laajentumiseen.   Itselleni klassikkopotentiaali oli aika selvästi näkyvissä jo ensilukemalla. Kirjat ovat todella syviä ja yksityiskohtaisia sekä hahmojen että juonikuvioiden puolella. Toisella ja vielä kolmannellakin lukukerralla huomaa ilokseen uusia asioita, erityisesti tulevien käänteiden todella hienovaraista pohjustusta (jo ensimmäisestä kirjasta voi löytää vihjauksia viidennenkin kirjan tiettyihin tapahtumiin). Syvyydestä kertoo myös faniskenen aktiivinen tulevien käänteiden teoretisointi erinäisten yksityiskohtien pohjalta. Itse sanoisin, että syvyydeltään Tulen ja jään laulu on aika uniikki tapaus. Pitää ehkä mennä Tolkieniin asti, ennen kuin vastaavaa syvyyttä löytyy.   Minustakin Tulen ja jään laulu pyrkii pikemminkin "realistisuuteen" kuin brutaaliuteen. Sikäli se noudattaa historiallisesti realistista tapahtumien kulkua, että mukana on paljon potentiaalisia juonenpätkiä, jotka eivät lopulta itsessään johda mihinkään, mutta jotka ovat kuitenkin relevantteja kokonaisuuden kannalta. (Mutta toki mukaan mahtuu myös jonkin verran ihan oikeasti turhan tuntuista juttua, varsinkin Korppien kesteissä ja Lohikäärmetanssissa.)   Jos klassikolta vaatii tiettyä uraauurtavuutta ja vaikutusta myöhempään kirjallisuuteen, niin itse ainakin olen sitä mieltä, että Martinilla on ollut selvästi vaikutusta fantasian "aikuistumiseen". Vähintään maineen jos ei täysin uniikin "aikuisuuden" puolesta. Kun Dyn mainitsi, että aikuisille suunnattua fantasiaa kirjoittaa moni muukin, sanoisin että se lienee lisääntynyt aika paljon sitten vuoden 1991, kun Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua (tai sanotaanko 1996, kun ensimmäinen kirja julkaistiin). Ainakin itselläni on vähän sellainen kuva, että "aikuisen" fantasian suosio ja julkaisumäärät ovat kasvaneet huimasti 2000-luvun puolella (myös Martinin suosion kasvaessa). Ja nykyään hyvin suosituista fantastikoista esimerkiksi Joe Abercrombielta löytyy päivänselviä yhtenevyyksiä Martiniin niin kerronnallisella puolella (eri hahmojen näkökulmia kolmannessa persoonassa seuraavat luvut) kuin keinoissa luoda "aikuista" ilmapiiriä, (joskin vähemmän "realistisella", fantastisemmalla otteella). Vähäisemmässä määrin vaikutteita saaneista (itse lukemistani) voi mainita ehkä myös ainakin Scott Lynchin ja Patrick Rothfussin.   Ja jos aloitusviestissä viitattu nimen koko on kriteeri, sanoisin, että Martin alkaa olla aika Iso Nimi. :wink: Itse en olisi yllättynyt, vaikka Tulen ja jään laulua luettaisiin vielä sadan vuoden päästä. Sillä varauksella, että sarja joskus valmistuu ja loppu on kelvollinen.     Muuta keskusteltavaa: Missä menee kulttikirjan/-kirjailijan ja klassikon raja?   Olen kuullut esimerkiksi Le Guinin Pimeyden vasenta kättä kuvattavan (feministisen) scifin klassikoksi, mutta kelpaako se klassikoksi laajemmassa mielessä? Toiset pitävät Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjaa liftareille (tai koko neliosaista trilogiaa) klassikkona, toiset kulttikirjana. Kummaksi itse sanoisitte ja miksi? Gaimanin & Pratchettin Hyvistä enteistä puolestaan puhutaan yleensä ehkä kulttikirjana? Miksei se ole klassikko (vai onko)?

[quote=Hillo]Olen kuullut esimerkiksi Le Guinin Pimeyden vasenta kättä kuvattavan (feministisen) scifin klassikoksi, mutta kelpaako se klassikoksi laajemmassa mielessä?[/quote]   Pimeyden vasen käsi on julkaistu vuonna 1969, mutta jo 60-luvun mittaan Le Guin ehti kirjoittaa lyhyempiä romaaneja, joissa hän käsitteli samankaltaisia teemoja ja luonnosteli feministisen ja antropologisen scifin käsitettä, josta hänet myöhemmin tunnetaan. Le Guin perinteisesti kai lasketaan oman genrensä uranuurtajaksi ja toki myös uranuurtajaksi naisena scifikirjoittajien muuten kovin miehisessä seurakunnassa, joten kyllä, Pimeyden vasen käsi, josta Le Guin nousi suurempaan suosioon, on minusta tässä mielessä jo ihan selkeä klassikko. Muusta tuotannosta voidaan keskustella, mutta toki on huomattava, että Le Guinin monet aihiot toistuvat useissa romaaneissa ja ovat sinällään tärkeitä kaikki: eli ehkä hän olisi kirjailijana jonkinlaisessa klassikkoasemassa?   Fantasiatuotantonsa (lähinnä viittaan nyt Maamereen) puolelta Le Guin käytti varhain (niin ikään 60- ja 70-luvuilla) sellaisia piirteitä, joita monella aiemmalla kirjailijalla ei ollut, mutta jotka toistuvat myöhemmässä fantasiassa: mm. velhojen koulu (myöhemmin mm. Harry Pottereissa), nimimagia (variaatio Eddingsin useissa maailmoissa, kirjoitettu 80-luvulta alkaen) ja lohikäärmeet muunakin kuin aarretta vartioivina petoina (vrt. Tolkieniin kansantarumaiset otukset).   Vaikea tietysti on sanoa, kuka on saanut vaikutteensa mistäkin ja milloin mitäkin on luettu, ts. kuinka omaperäisiä mitkäkin ideat ovat. Tarvitseeko klassikon edes olla se, joka esitteli idean ensimmäisenä, vai se, joka teki siitä valtavirtaa, osan genreä?

Mietiskelen tätä kysymystä jonkin verran ja minun on pitänyt vastata tähän lankaan jo jonkin aikaa. Vastaaminen on kuitenkin venynyt ja ehkä on aika todeta, että romaanin sijaan foorumilla on vähän mukavampaa lukea referoitua kommenttia asiaan :P   Samaistun täällä pyörivään ajatukseen siitä, että Martin tulee olevan Spe-Fin tulevaisuuden klassikko. Vaikka kaikista sarjasta innostuneista ei ole tullut lukijoita, niin kovin moni on löytänyt kirjallisuuden uudestaan sarjasta tehdyn tv-sarjan kautta. Tämä on tietenkin pohjoismainen näkemys (= paikka, jossa kaikki ovat lukeneet jonkun kirjan jossain kohtaa elämäänsä, usein useampia vaikka eivät erityisemmin pitäisi lukemisesta), enkä tiedä miten maailmalla vaikkapa puhtaasti uusia lukijoita HBOn kirjasta tekemä laatusarja on herättänyt.   Toinen, mihin uskon, on Pohjoismainen lyhytromaanin muoto. Etenkin ruotsin sukuisista kielistä sitä on tullut paljon ja heti mieleen nousee sellaisia erityisiä nimiä kuin Torgny Lindgren ja Halldor Laxness (vaikka jälkimmäinen eli vanhaksi ja kuolikin jo :D) ja Einar Gudmundsson (sekä tietenkin Sjón).   Lisäksi uskaltanen mainita laajalti mainetta niittäneen Haruki Murakamin tulevaisuuden klassikkona, joka kirjoittaa romaaninsa maagisen realismin genreen (minusta). Maaginen realismi on ehkä kuitenkin se kirjallisuudenmuoto, joka on noussut yleiseen kirjallisuuteen tässä 10 vuoden sisällä vahvimmin.

[quote="Hillo" post=46482] Muuta keskusteltavaa: Missä menee kulttikirjan/-kirjailijan ja klassikon raja?   Olen kuullut esimerkiksi Le Guinin Pimeyden vasenta kättä kuvattavan (feministisen) scifin klassikoksi, mutta kelpaako se klassikoksi laajemmassa mielessä? Toiset pitävät Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjaa liftareille (tai koko neliosaista trilogiaa) klassikkona, toiset kulttikirjana. Kummaksi itse sanoisitte ja miksi? Gaimanin & Pratchettin Hyvistä enteistä puolestaan puhutaan yleensä ehkä kulttikirjana? Miksei se ole klassikko (vai onko)?[/quote]   Jos klassikko ajatellaan esimerkilliseksi tai luokkansa huippua edustavaksi teokseksi, sanoisin että Linnunradan käsikirja ei ole klassikko, koska se on varsin omanlaisensa teos joka ei ole (tietääkseni) synnyttänyt genreä ympärilleen. (Tästä voisi tietenkin jatkaa pohtimaan, synnyttääkö tai uudistaako klassikko genren vai edellyttääkö klassikkostatuksen saaminen jonkin vakiintuneen genren edustamista.)   Kultti puolestaan tarkoittanee suunnilleen outoja palvontamenoja pienessä piirissä, joten kulttiteokselta puuttuu korkeakulttuurin tai populaarikulttuurin valtavirran tunnustama asema, vaikka sillä onkin vannoutuneet faninsa. Näkisinkin että klassikon tai kulttiteoksen asema määräytyykin pitkälti suhteessa muihin teoksiin ja vain toissijaisesti sen omista ansioista.