Lemmikit

Oon aina ollu ihan täysi eläinihminen :) Mutta. Mulla, tai perheelläni sillon ku asuin vielä kotona, ei ole ikinä ollu omia lemmikeitä :D Mutta muilla niitä on kyllä sitten riittäny mulleki asti... Avomieheni perheellä on kissoja ja koira, joten niissä on ihan riittämiin, kun tämän hetkiseen asuntoon ei saa lemmikeitä ottaa.   Sitten kun muutetaan keväällä uuteen asuntoon, niin ajateltiin että voitaisiin ottaa gerbiileitä :) tai pari marsua.. Tai jos jollain tutulla sattuu sillon olemaan pentuja niin sitten siinä tapauksessa otetaan kissa. Kaikki kelpaa ^_^   Hevosen tahdon joskus, tai pari, niitäkin harrastanut koko elämän ajan :D Ja tietenkin koiria :) .... paaaaaaljon eläimiä! Ja pientilan! Pari lammasta, kanoja, ehkä alpakan! :D Vois kouluttautua näitten tänhetkisten ammattien lisäks viel eläintenhoitajaks...

Olen aina ollut kovin eläinrakas, lapsena oli jyrsijöitä peräjälkeen (hiiriä, gerbiilejä, hamsteri, marsu ja kaneja), nykyisin lemmikkimäärä on vakiintunut kahteen koiraani.   Molemmat ovat sekarotuisia. Vinha (narttu) on oikea prinsessa luonteeltaan, jossa on kääpiövillakoiraa, muusta ei ole tietoa. Näyttää kuitenkin hyvin paljon rakenteeltaan villakoiralta mutta turkki on suorempaa.   Aatu taas on vähän eksoottisempi sekoitus. Pojassa on pinseriä, lyhytkarvaista mäyräkoiraa ja chihuahuaa. Parhaimman mielikuvan luomiseksi, sitä voisi kuvailla jättiläismäyräkoiraksi, jolla on ylipitkät jalat ja pinserin pää, chihulta on periytynyt silmät ja valkoista väriä.   Vinhan kanssa harrastan tavoitteellisemmin agilityä, ensi vuonna olisi tarkoitus startata ensimmäistä kertaa virallisissa kisoissa, tämä vuosi on mennyt lähinnä epävirallisissa harjoitellen. Aatukin on pikkuhiljaa päässyt alkeita oppimaan mutta vielä sillä on jutun juju vähän hakusessa. Molemmat ovat opettaneet todella paljon koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta.   Koirien lisäksi tulee touhuttua paljon hevosten kanssa. Nyt lähinnä parin vuokrahevosen kanssa.

[quote="Sarantha" post=7051] Munuaisten vajaatoiminta on erityisesti vanhemmilla kissoilla todella yleistä, eikä sen perimmäistä syytä tunneta. Erikoisruokavalio voi hidastaa merkittävästi taudin etenemistä, ongelmana tosin on se, että vain harvoin diagnoosi onnistutaan tekemään varhaisessa vaiheessa. Yleensä munuaisten kapasiteetista jo noin 75% on menetetty siinä vaiheessa kun kissalla alkaa olla näkyviä oireita. Sen vuoksi voi olla fiksua ottaa vanhemmasta kissasta peruslabrakokeet esim. vuosittain, niin mahdollinen vajaatoiminta voidaan saada kiinni ja hoitoon jo ennen oireiden ilmaantumista. [/quote]   Harmi kun kissa meni noin :sad: Kaverilla kävi taas niin, että oli vanha kissa joka alkoi olla jo aika seniili ja siltä alkoi näkökin lähteä. Sitten se meni yhtäkkiä todella huonoon kuntoon ja se piti viedä eläinlääkäriin. Eläinlääkärissä vasta selvisi että kissa oli pitkään sairastanut sokeritautia. Tässä vaiheessa ei enää kuitenkaan ollut muuta tehtävissä kuin kissan lopettaminen.   Minullakin vanhempi kissoistani tuli tänä vuonna keski-ikään. Hammaskivet pitäisi käydä poistamassa. Pikaisessa rokotus-terveystarkistuksessa näytti kaikki muuten olevan ok. Päätin kuitenkin kesällä vieroittaa kissan pois huonosta markettimuonasta parempaan eläinkaupan muonaan. Harmi vain että eläinkaupankin muona tuntuu aihettavan sille jonkin verran ummetusta kun se ei syö yhtään tuoreruokaa. Ja ummetuksen huomaa kun muuten hiljainen kissa juoksee ja mouruaa. Ja änkeää nojatuolin alle josta ei pääse itse pois.

Joo meiltäki löytyy muutama "aktiivinen eläinharrastaja" ja siis meillä on viisi koiraa, kolme kissaa, hevonen (kohta myös poni), vuohi ja kani. Me asutaan maalla, joten tilaa riittää ja kaikki saa kirmailla ihan vapaasti.   Vähän ennen mun syntymää, joskus -94, meille hankittiin Siru, kultainennoutaja. Ite en tietenkään muista sen pentuvuosia, mutta mulla on kolme isoveljee ja isosisko, jotka piti huolen siitä, että Sirusta tuli semmonen lapsia rakastava ja lempeä koira. Siru rakasti rapsutuksia ja jos sitä muutaman kerran päälaelle taputti niin se ei jättäny sua rauhaan vaan seuras ja pisti päätään polvelle, että "rapsuta ny viä vähän" ja katseli tummilla silmillään. Aivan ihana koira. 2005 isosisko sai oman koiran Sanin, sileäkarvaisennoutajan. Aluksi Siru ei ees kattonu Sania vaan nosti päätään ja katteli kattoo kun Sani tuli lähelle, mutta myöhemminen se tottu. Sani on musta sileäkarvainennoutaja narttu, joka on hyvin kiltti (eihän noi noutajat mitään muuta ookkaan ku kilttejä) ja se kiinty hyvin paljo mun siskoon, että se ei oikeen halua olla oikeen ollenkaan eros siitä. Sanin kans sisko alko harrastaa tokoa, agilitya ja match showssa käytiin. 2007 mä sain mun oman koiran Oonan, myös musta sileäkarvainennoutaja narttu. Sirun kanssa sama juttu, että päälle ei voinu ees kattoo, mutta ajan kanssa taas tottu. Sanin ja Oonan kanssa sitten harrasteltiin tokoa, agilitya, match showta ja näyttelyitä myös. Pentuna Oona sai näyttelyistä ihan hyviä, tuli ROP:ia ja KP:tä, mutta sitten myöhemmin Oonan silmät vaalentu sen verran, ettei enää oo rotumääritelmän mukaiset. Silti match showsta tulee aina välillä sijotuksia. 2009 isosisko päätti hankkia toisen koiran kun sen verran kiinnostu näihin koiraharrastuksiin ja meille tuli kolmas musta sileäkarvainennoutaja, mutta tällä kertaa uros nimeltään Saku. Ja yllättäen Siru ei taaskaan tykännyt ollenkaan, että raahattiin taas yks penikka, joka huutaa yöt ja puree sen korvia, mutta tästä selvittiin taas kerran ajan kanssa. Ikävä kyllä paria päivää ennen joulua 2009 Siru kuoli. Se oli tiedossa, että ei kauaa enää mee ja eläinlääkäri oli jo soitettu lopettamaan, mutta ei Siru kestänyt niin pitkään. Lepää rauhassa, rakas<3   Saku hankittiin oikeestaan ihan näyttelykoiraks ja kyllä se hyvin pärjäski, mutta sitte se kasvo vähän ylikorkeaks. Ei kauheen paljoo, mutta haittaa vähän näyttelyuraa: pitää ettiä ulkomaisia tuomareita, jotka ei välitä niin paljoo korkeudesta. Sakun kanssa sitten harrastetaan kaikkea: toko, vepe, agility, metsästys, match show/näyttelyt. Tietenkin Sani ja Oona otettiin mukaan ja niidenkin kanssa näitä harrastellaan, mutta ainoastaan Saku kisailee tokossa, agilityssa, vepessä ja mejässä. Viime vuonna (2012) oli sitten pikkusiskon aika saada koira, ja hankittiin sitten samasta kennelistä kun Sakuki meille musta sileäkarvainennoutaja narttu Iitu. Iitun kanssa ruvettiin kanssa harrastamaan kaikkea mitä Sakunkin kanssa, ja on sillä ihan hyvin tähän mennessä mennyt. Ja sitten tänä vuonna isosisko päätti sitten hommata vielä yhden koiran tällä kertaa malinois-nartun nimeltä Piru. Tää flatti-linja päätty sitten tähän Pirun tuloon, mutta ennuistaisin, ettei toki Iitu ollu viimenen flatti (=sileäkarvainnenoutaja), joka meille hankitaan nimittäin niin ihana tuo rotu on!   Mutta ei ne eläimet siihen pääty vaan meillä on myös kolme kissaa: monivärinen Zoey (pikkusiskon) ja harmaa pitkäkarvainen Meeri-Helmiina (äitin keksimä nimi :D) ja vielä musta-valkoinen Fisu. Kaikki narttuja ja vain Fisu on leikattu, joten joskus niitä pentuja sitten syntyy noille kahelle muulle.   Sitten on vielä se hevonen. Itse asiassa vähän aika sitten se oli hevoset: Domi ja sen poika Arttu. Molemmat tummanruskeita lämminverisiä ravihevosia ja hankittiin ne meille 2010. Domi on siis tamma ja Arttu on ruuna. Ne muutti meille Kokkolasta ja ne oli tottunu hälinään ja liikenteeseen ja sitten yhtäkkiä ne tuodaan tänne korpeen, jossa ne tapaa ensi kertaa esim. lehmiä, mitä ne pelkää kuollakseen ja myös kaikenlaiset pressut ja lepattavat jutut on kuolemaksi. No kyllä ne pian sitten sopeutu ja isosisko rupes kouluttaan Arttua (se oli siis 5-vuotias tullessaan meille ja sillä on ratsastettu muutama kerta) ja Domi oli siis vanha ravihevonen, mutta muuten oikein hyvä kouluhevonen, vaikkakin todella herkkä ja siihen meni vähän totuttelua. Minä ja pikkusiskoni oltiin ratsastettu muutama kerta kakarana, kun hevoset tuli, joten ratsastus oli sinänsä uus juttu. Mutta isosiskon opetuksilla sitten opittiin perusjutut. Useimmiten mentiin vaan pelloilla ja tutustuttiin hevosiin kunnolla, ennen kuin lähettiin maastoretkille. Yritettiin opettaa niitä laukkaaan ja Artulla se onnistu helposti, koska se ei ollut ravannu niin paljoo, mutta sitte Domi joka oli ravuri, niin siltä meni hetki opetella. Ja nytki kun laukataan niin se on sitte ihan täyttä neliä, ei mitään rajaa :D Mutta niin sitten tapahtu tässä joulun alla niin, että Arttu kuoli ja nyt Domi on sitten ihan yksin. Se on siis koko ikänsä ollu muiden hevosten kanssa ja sitten kun Arttu synty niin sen kanssa sitten koko tämän elämän ajan ja nyt yhtäkkiä aivan yksin. Etittiin sille sitte nopeesti kaveri, 4-vuotias islanninhevos tamma nimeltään Rebecca :) Hyvin ovat tähän mennessä tulleet toimeen!   Siellä tallissa Domin ja Rebeccan lisäksi asustaa vanha vuohi nimeltään Eppu ja yksi pupu. Ja Fisu myös asustaa pitkälti pihalla ja näin talvella nukkuu sitten heinävintillä ja syö hiiriä. Joskus pienempinä meillä oli pupusia montakin ja niiten kanssa sitten "harrastettiin" vähän agilitya. Eppu on semmonen läskipossu ettei sen kans voi oikeen mitää harrastaa ku se vaan syö (;   Joo eiköhän siinä ollu tarpeeksi pitkä selitys :D     [img]https://lh6.googleusercontent.com/-83VfKq12-rI/UsBpKRMzZkI/AAAAAAAAXwo/kXpAVvwGmpE/w542-h306-no/1.jpg[/img]

Meiltä löytyy kaksi maatiaiskissaa. Molemmat ovat tyttöjä ja samasta pentueesta, ikää löytyy 1,5 vuotta. Lisäksi lapsuudenkodistani löytyy kaksi 9-vuotiasta kissaa, nekin maatiaisia ja sisaruksia keskenään. Meidän kissat on tosi ihmisläheisiä ja tykkäävät olla seurana. Esim. jos me katsotaan telkkaria, ne kömpii olohuoneeseen meidän kanssa ja öisin ne tulee nukkumaan sänkyyn. Aamuisin kun lähtee kouluun, ne tulee ikkunaan katsomaan ja kotiin tullessa on aina lämmin vastaanotto. Meille molemmat kissat (ofc) on aivan yhtä rakkaita, mutta ne ovatkin sitten valikoivampia: toinen kissoista on selkeästi kiintyneempi tyttöystävääni ja toinen taas suosii minua.   Meillä on ollut täällä myös kani, joka kuului tyttöystävälleni. Kanilla oli kuitenkin ikää jo melkein kymmenen vuotta ja se kuoli viime keväänä. Uudesta kanista on ollut puhetta mutta ainakaan vielä ei ole ollut sen aika.

Minä sain oman koirani kolme vuotta ja yksi päivää sitten. Se on kaunis collie, jonka kanssa me olemme harrastaneet tokoa, mätsäreitä ja vaeltelua. Se on herkkä ja älykäs otus, minun paras ystäväni.   Sen lisäksi talosta löytyy seitsemän vuoden ikäinen kissa ja nelikuinen talvikko. Haaveilen laumamme jonain päivänä lisääntyvän vielä yhdellä koiralla.

Meillä on melkeinpä aina ollut kissa/kissoja. Tällä hetkellä se ainokainen kissa asustaa vanhempieni luona. Onneksi matka on erittäin lyhyt ja pääsen helposti moikkaamaan.   Toinen kahdesta rakkaasta kissasta kuoli viimevuonna. Kunnioitettuun 16vuoden ikään pääsi ja nukkui pois kotisohvalle. Mahdollisesti oli jotain munuaisen vajaatoimintaa tms, sillä viimeset 2-3vk laihtui aivan olemattomiin. Mutta kissa kun ei näytä heikkouksiaan, ajoissa. Ja tämän kissan kohdalla eläinlääkärille vieminen olisi aiheuttanut varmaan sydänkohtauksen kissaparalle( pelkäsi miehiä niin kovin, eikä muutenkaan kulkenut autossa/kopassa kuin muutamia kertoja) Joten uskon että parempi näin.   Jäljellä oleva kisu täyttää myös jo 15vuotta. Mutta näyttää olevan vielä varsin hyvässä ja tukevassakin kunnossa :smile: Tämä kissa on ollut aina se minun kissa, aivan ensimmäisestä päivästä/yöstä lähtien kun hän meille saapui. Tulee nytkin aina kun vanhempien luona käyn syliini nukkumaan. Saa nähdä miten selviän kun hänestä aika jättää.   On muutenkin niin outoa ajatella, että jossain vaiheessa ei kissaa olisi. Kissoja meillä on ollut yhteensä 3. Eli nyt yli 18 vuotta on ollut kissa talossa, ja pienenä isovanhemmilla oli kissa. Eli kissa on kuulunut perheeseen oikeastaan aina.   Kaverini ovat monesti kysyneet miksen ota nyt kissaa omaan kotiini. Yksinkertaisesti siksi, että tuo yksi rakas kissa on niin rakas etten sitä lähde korvaamaan. ja olen töissä niin paljon. Ehkä sitten joskus aikanaan.   Kissat :heart:

Vuonna 2005, eli silloin kun vielä kotona asuin, kotiimme saapui kaksi pentua samasta pesueesta. Annoimme suloisille kissimirreille nimeksi Väiski ja Milla. Nyt yhdeksän vuotiaana molemmat ovat vielä hengissä, mutta Millalla ei ole kaikki hyvin. Eläinlääkäri antoi varauksellisen diagnoosin eilen: jos tila ei ole kohentunut perjantaihin mennessä, tietää se poistumista meidän keskuudestamme.   Kuulemma ei ole hyvä merkki, jos kissa ei juo eikä syö mitään, varsinkin jos tällaista paastoa kestää enemmän kuin pari päivää. Sairaalloinen laihtuminen on selvä merkki siitä, ettei kaikki ole hyvin. Perjantaina selviää, miten käy. Antibiootit+kortisoni antavat vain ja ainoastaan 50/50 mahdollisuuden siihen, että paranee. Viikonlopun yli ei katsella...   Tuntuu, ettei tällä hetkellä jaksa oikein mitään. Tuo on hirveän kova paikka meidän perheelle... äitikin jo pohti, että miksi sitä itkee kissan perään, vaikka mumma tässä viimeisiä päiviään viettää.   Mutta minkäs sille voi, kun rakkaasta lapsestaan joutuu luopumaan? :sad:

Voi ei, toivottavasti Milla selviää. :( Lemmikin kuolema on aina kova paikka, ja harvoin kukaan muu ymmärtää miten paljon oma kissa itselle merkitsee, tai siltä ainakin tuntuu. Lisäksi kyse on myös elämänmuutoksesta.   On vieläkin ikävä omaa kissaa. Ei uskaltanut lukea edes netin vertaistukiketjuja sen jälkeen kun törmäsi ikäviin kommentteihin.

Ihana nähdä kuinka paljon eläinrakkaita ihmisiä täällä on!   Meillä asuu viisi maatiaiskissaa, joista vaan yksi on harkitusti hommattu. Loput neljä on pelastettu varmalta kuolemalta. Siis neljä poitsua ja yksi tyttönen, iät ovat viiden ja yhdentoista väliltä. Kaksi kollia tuli samasta pentueesta lähes vastasyntyneinä niiden emon kuoltua, ja yhden iskä löysi pentuna roskapöntöön hyljättynä.. Se oli niin pieni ja pörröinen ja suurisilmäinen, enkä tiedä millainen hirviö pitää olla, että voi jotain niin suloista heittää roskikseen! :shock: Onneksi pikkuinen osasi vinkua äänekkäästi. :roll: Yksi kissa taas tuli meille saattohoitoon jo neljä vuotta sitten huonon kuntonsa takia, mutta elelee täällä vieläkin onnellisena. :heart: Jokaiseen on kiintynyt käsittämättömällä tavalla, ja yhdenkin menettäminen olisi kamalaa. Toivottavasti Ansan kissa Milla paranee!

Tänään Millan tilanne on parempi. Ainakin hän syö nyt ja se on positiivista. Pitää kuitenkin vielä nesteyttää huomiseen asti ja sen jälkeen katsotaan, onko kunnossa vai mitä tehdään..

Täältä löytyy matelijoita ja selkärangattomia. Tällä hetkellä laumaan kuuluu skorpioni, kaksi lintuhämähäkkiä, kaksi käärmettä ja kaksi liskoa. Nisäkäsosastoa edustaa kesyhiiriuros.   Matelijat ja selkärangattomat, kuten muutkin eläimet, ovat olleet aina lähellä sydäntä. Kissoja jumaloin, mutta allergia estää moista hankkimasta.

Minulla on ollut monenmoista karvaturria.   Kissoja on ollut useampi. Tällä hetkellä minulla on kolme kissaa, joista kaksi maatiaista ja yksi Ragdoll.   Koiria ollut dobberi :heart: ja tällä hetkellä 12-vuotias lapinkoira Bontso.   Joskus aiemmin minulla oli kaneja ja hamsteri kun asuin vielä vanhempieni luona. Meillä on ollut myös undulaatteja. Useamman vuoden minulla oli myös akvaario.   Haaveena on joskus omistaa oma hevonen. Lisäksi haluan toisen dobberin. Ja akvaarion uudelleen :heart: Lähellä sydäntä myös rotat.

Nyt minullakin on sitten kissa. :heart: Vielä puolisen vuotta sitten olin ihan varma, etten mitään eläintä hanki, mutta aika nopeasti se ajatus hävisi. Rodultaan pikkupeto on Exotic Shorthair (eli siis lyhytkarvainen persialainen), väriltään ruskeanharmaan täplikäs (ruskea tabby) ja nimeltään Tomu. Energiaa ja intoa vaikka muille jakaa. Lemmikkitasoinen eli tässä tapauksessa se tarkoittaa, että pentu ei ole ihan niin lyttykuonoinen kuin persialaiset yleensä. Parempi niin.   Taloutemme aikaisempi kissa, avomiehen 9-vuotias kastraattiherra, on suhtautunut uuteen tulokkaaseen yllättävän hyvin. Vielä kissoja ei uskalla pitää valvomatta samassa tilassa, mutta ehkä kohta kuitenkin. Eihän ne pienet nahistelut mitään haittaisi, mutta miehen kissa on kuitenkin ainakin 4 kertaa isompi kuin pentu, joten kevyessäkin tassun räppäisyssä on yllättävän paljon voimaa.

Minulla on tällä hetkellä kani (joka ajoittain kuvittelee olevansa koira sekä paljastaa ajoittain joitain demonisia piirteitä).   Alexandre ei ole mikään pieni, halittava sylipupu, vaan arvon rouva on hyvin reviiritietoinen, itsenäinen ja isokoinen harmaa karvapallo (isän puolelta leijonanharjasta ja emän puolelta belgianjättiä). Sanon häntä arvon rouvaksi, sillä ikää on kertynyt jo kunnioitettava 9,5 vuotta, joka on kanille melkoisen korkea. Eikä Ale nyt vaikuta mitenkään siltä, että vauhti olisi vieläkään hiipumassa, ainakin häkin katolle päästään vielä kevyen näköisesti :smile:   Sain Alen nuorena kaveriltani, koska Ale ei sopeutunut elämään muiden kanien kanssa ja kaverini etsi kuumeisesti sille uutta kotia, jossa reviiriä ei tarvitsisi jakaa muiden kanssa. Minä ihastuin tähän omapäiseen pitkätukkaan oikopäätä ja koska minulla oli kokemusta kaneista, ongelmaisistakin, muutti Ale nopeasti meille.   Näiden vuosien aikana olen oppinut, että mattoja on turha pitää lattialle (ne ovat varsin syötäviä) ja että huolimatta siitä, että arvon rouvalla olisi käytössään 2 huoneen verran juoksemistilaa (Pidän Alea aina vapaana, mattojen syöntiä lukuunottamatta se ei juurikaan tee pahojaan.) Ale on täysin tyytyväinen elämäänsä n. neliömetrin alueella, missä häkki ja pissapotta sijaitsevat. Muistan kertoa sille usein, kuinka pöhkö otus se on, kun ei hyödynnä vapauttaan, mutta satunnaisia huomionosoituksia (rapsutuksia ja herkkuja) lukuunottamatta se viihtyy parhaiten omassa rauhassaan, nukkumaasentoaan vaihdellen. Pöljä, rakas kani! :heart:

Meillä on ollut aina paljon eläimiä varsinkin kun olin pienempi, mutta tällä hetkellä minulla on vain Osku-niminen koira :3 Osku on pieni ja pörröinen mutta inhoaa sylissä olemista ja turkin harjaamista.. Osku on vasta 3 ja puoli vuotias eli virtaa riittää. :cool:   Meillä oli ennen kissa (ehkä noin 6 vuotta sitten) joka valitettavasti kuoli johonkin sairauteen 14 vuotiaana ehtien kuitenkin elää pitkän elämän. :sad:   Kaloja on ollut melkein aina mutta kalatkin annettiin sukulaisille pari vuotta sitten. Kalojen vanhassa akvaariossa asui kaksi tuliliskoa kunnes toinen jostain syystä kuoli ja toinen annettiin pois.

Huomasin että minullakin on täällä näemmä pari lemmikkiä. Kahtena ilta peräkkäin on sängyn vieressä käväissyt hämähäkki. Ensin se laskeutui siimaa pitkin pöydän alareunasta sänkyä kohti kun makailin täällä lukulampun valossa. Liikutin kättäni siiman alla että äläs tule tänne niin se kipusi takaisin ylös ja jäi pöydän alapintaan kyttäämään. Tänä iltana se käveli sängyssä ohitseni.   Ja päivää ennen kuin näin tuon, halkaisijaltaan 3-4 senttinen lukki, käveli sängyn vierestä. Sen sijaan että olisin säikähtänyt, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli että mistähän tuokin raukka löytää täältä ruokaa. Tietääkseni ihmiset eivät ole tuollaisten hämähäkkien ruokavaliossa :tongue:. Mutta ei silti tullut otettua sitä kiinni ja vietyä pihalle. Ehkä ensi kerralla.

Minulla on kaksi maatiaiskissaa. Kuukausi sitten oli vielä kolme. Nuorimmainen kisu jäi auton alle ihan meidän oman tien päässä. Tämä on rauhallinen paikka melko syrjässä, vain muutama naapuri, mutta jotkut idiootit kaahaavat kuin viimeistä päivää tuossa hiekkatiellä. Kisu täyttäisi pian kolme vuotta. Se oli ihan kamalaa, vieläkin välillä tulee kauhean surullinen olo. Jotain tärkeää puuttuu. Kaksi muuta kissaa ovat jo melko vanhoja, molemmat ovat löytökissoja joten ikää ei tarkasti tiedetä, mutta vaikuttavat yli kymmenen vuotiailta molemmat. Nyt kun pirteä ja riehakas kisu ei ole enää muita härnäämässä, niin tuntuu että vanhukset vain makaavat eivätkä tee mitään. Olen ehdottomasti kissaihminen, vaikka kaikki eläimet ovat ihania.

[quote="Moonlord" post=18891]Huomasin että minullakin on täällä näemmä pari lemmikkiä. Kahtena ilta peräkkäin on sängyn vieressä käväissyt hämähäkki. Ensin se laskeutui siimaa pitkin pöydän alareunasta sänkyä kohti kun makailin täällä lukulampun valossa. Liikutin kättäni siiman alla että äläs tule tänne niin se kipusi takaisin ylös ja jäi pöydän alapintaan kyttäämään. Tänä iltana se käveli sängyssä ohitseni.   Ja päivää ennen kuin näin tuon, halkaisijaltaan 3-4 senttinen lukki, käveli sängyn vierestä. Sen sijaan että olisin säikähtänyt, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli että mistähän tuokin raukka löytää täältä ruokaa. Tietääkseni ihmiset eivät ole tuollaisten hämähäkkien ruokavaliossa :tongue:. Mutta ei silti tullut otettua sitä kiinni ja vietyä pihalle. Ehkä ensi kerralla.[/quote]   Araknofobian omaavana en millään pystyisi vain istumaan sängyssä kun hämähäkit kävelee ohi. :blush: Aina kun näen hämähäkin juoksen joko karkuun tai valitettavasti liiskaan sen jollain kättä pidemmällä. Isälläni oli lintuhämähäkki lemikkinä joskus aikoja sitten, mutta sen nahka jonka se loi aina välillä on mummolan kaapin laatikossa vieläkin. (Älkää kysykö miksi se on säilytetty) Kun näin sen eka kertaa reaktio oli odotettavasti kiljuminen ja karkuun juokseminen. (Sitä oli vähän vaikea liiskata :tongue: )

Täältä löytyy akvaariokaloja 3 altaallisen verran. Isoin on 317 litraa ja pienin 85 litraa.   Tämä on kyllä mukava harrastus. Lieköhän täällä muitakin joilla on akvaario(ita)? Jossain välissä laitan taas akvaariosivustoni pystyyn :)

Minullahan on myös kaloja, viimeisessä viestissä olivat vain kissat mielessä. Noin 140 litrainen seura-akvaario. Vuosien varrella on ollut useampia pienempiä lisänä, pääasiassa poikasakvaarioina. Aina on ollut haaveena ISO akvaario, mutta tällä hetkellä vielä tyydyn tuohon.

Mä voisin muuten hommata kaloja, mutta se akvaarion huolto ei innosta enkä myöskään pidä kalojen hajusta.

Minulla on maatiaiskissa Nelli, neljävuotias harmaaraidallinen kullanmuru. Nelli on ollut minulla nyt yli vuoden. Edellisessä kodissaan talouteen otettu koira (joka vaikutti olevan varsin kuriton ja äkäinen tapaus...)kiusasi kissaa, eikä antanut kissaparan syödä tai leikkiä.   Nyt Nelli viettelee kanssani lokoisia päiviä sisäkissana. Kissasta onkin tullut minulle perheenjäsen ja vietämmekin aikaa yhdessä löhöillen tai ympäri kämppää leluhiirten perässä juoksennellen. Nelli on välillä itsepäinen junttura, mutta kuitenkin hellyydenkipeä ja kiltti. Joskus se tekee piruuksia, mutta tulee lopulta hyvittelemään. :grin:   Kissa kyllä tekee kodin! :3 On ihan parasta, kun tulee kotiin rättiväsyneenä ja kyrsiintyneenä ja pikkuinen kehräävä karvapallero kipittelee ovelle vastaan! :heart:

Nyt kun Diara laittoi kuvia bichonistaan, minäkin päätin antaa oman osuuteni lemmikkikeskusteluun. Meillä on nimittäin pari viime viikkoa tepastellut pian 10-viikkoinen lapinkoira Nemo! Siis [url=http://i1038.photobucket.com/albums/a463/Puolikuu/134_zpsf2dfr85g.jpg]tällainen[/url] otus. Kuvia pitäisi ottaa enemmänkin, mutta se ei ole ihan helppoa, kun kuvattavaa kiinnostaa poseeraamista enemmän kameran kanssa leikkiminen. :grin:   Kärsin pahasta koirakuumeesta muutettuani pois kotoa pari vuotta sitten ja perheeni koiravanhus jäi vanhempieni hoteisiin. Aktiivisesti oman koiran hankintaa aloin miettiä viime marraskuussa Bellan poistuttua keskuudestamme. Rotu oli tässä vaiheessa jo selvä. Aluksi haaveilin shibasta, mutta pelkäsin sen olevan liian haastava vähäisen miellyttämishalun sekä mahdollisen dominoinnin takia. Shetlanninlammaskoiraa pidin myös pitkään vaihtoehtona, mutta jotenkin se ei tuntunut ihan omalta.   Lapinkoiraa en osannut pitkään mieltää mitenkään potentiaalisena rotuna. Luulen, että tähän on alitajuisesti vaikuttanut Tapio Eerolan Suomen koirarodut-kirjassa ollut toteamus siitä, että lapinkoira sopii ympärivuotiseksi pihakoiraksi ja vahtii mielellään. Tarkempien tutkailujen perusteella oli vaikea nähdä miksei lapinkoira sopisi kerrostaloon ja koira alkoi ylipäätään vaikuttaa sopivalta juuri minulle. Tärkeitä ominaisuuksia olivat ihmisystävällisyys, yhteistyöhalu, terveys, sopiva määrä energiaa ja kompakti koko.   Nyt kahden viikon jälkeen Nemo tuntuu jo ihan omalta koiralta. Suloisuutensa lisäksi se osa olla aikamoinen vintiö. Pennulla on omaa tahtoa, mutta myös herkkyyttä ja se on oppinut nopeasti. Pitäisi oikeasti kiinnittää enemmän huomiota niihin moniin asioihin, joissa on jo onnistuttu eikä jatkuvasti kyseenalaistaa omaa osaamista koirankasvattajana ja vaatia pennun osaavan heti kaikkea. Ei tuo nyt varmaan keskimääräistä koiranpentua haastavampi ole. :roll: Aiemman koiran kanssa ei harrastettu mitään, mutta nyt olen suunnitellut eri lajien kokeilua, jospa joku niistä olisi meille kiva. Tässä asiassa en kyllä aio ottaa mitään paineita.   Samasta pentueesta meni kaksi pentua tähän muutaman kilometrin päähän ja yksi vähän kauemmas Helsinkiin, mikä on todella hauskaa. Parit treffit on jo järjestetty niin, että sisarukset ovat päässeet leikkimään keskenään. :heart:

Nätti pentu. Sillä on silmissään seikkailijan katse. :smile: