Kategoria: Leirinuotio | 29 viestiä | 366 lukukertaa
Vastannut: kirill potemkin, 29.04.2026
Lapset
18.05.2015
Aiheesta keskusteltiin jo viime foorumin puolella (löytyy arkistosta) mutta perustan ketjun uudestaan, sillä luettuani tämän lehtijutun ajattelin keskustella asiasta lisää.
Kuten ehkä arvata saattaa ja monet tietävätkin, minulla ei (edelleenkään) ole lapsia ja tuskin tulee. En vihaa lapsia, ne voivat olla ihan söpöjäkin (joskin en ymmärrä, mikä ihmisiä vauvoissa viehättää). Minulta vain totaalisen tarkasti puuttuu minkäänlainen biologinen kello, joka sanoisi, että hei, äidiksi tuleminen voisi olla hyvä idea. En ole halunnut perhettä nuorempana, eikä sellaisen hankkiminen tunnu ajankohtaiselta nytkään.
Tuo linkkaamani juttu on siis raskaaksi tulleen mutta lapsen adoptioon antaneen äidin tarina. Olen käynyt itseni kanssa läpi, että jos tulisin vahingossa raskaaksi, tekisin aika varmasti abortin. Asiaa tuskin tarvitsisi sen pidempään edes pohtia - lapsi ei yksinkertaisesti istuisi kuvioon, jossa nyt jo kahden aikuisen järjissään pysyminen vaatii kaiken liikenevän energian. Mutta entä, jos raskaus vahingossa etenee liian pitkälle? Jos sikiötä ei voi enää abortoida? Olisinko valmis synnyttämään sen, ja sitten antamaan pois? Itse asiassa: aika varmasti. Samaistuin melko voimakkaasti jutun päähenkilöön, ja hänen kuvailemansa tunteet tuntuivat hyvin mahdollisilta myös itselleni. Totta kai sillä olisi väliä, että synnyttäisi elävän ihmisen. Mutta olisi ehkä hyvä tietää, että sillä ihmisellä voisi olla myös ihan hyvä tulevaisuus ilman minua.
En kyllä silti ole hankkiutumassa raskaaksi, jos se vain on etukäteen estettävissä (onneksi enimmäkseen on). Mutta eipä mikään ehkäisykään ole sataprosenttinen... Sterilisaation voisi tehdä jo 30-vuotiaana (eli vielä jokunen vuosi minulle odotettavana), mutta FB:ssä käydyn keskustelun perusteella sen saaminen ilmeisesti on tehty vaikeaksi, jollei löydy suostuvaista lääkäriä, ainakin jos nainen ei valmiiksi ole jo useamman lapsen äiti. Tämä tuli vähän yllätyksenä: jotenkin odotin, että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa tällaisista asioista saisi päättää itse. Eihän keneltäkään tivata normaalia ehkäisyä hakiessa, että haluatko nyt varmasti nämä pillerit.
Monet vanhat käyttäjät ovat jo aiempaan keskusteluun osallistuneet, mutta päivittäkää ihmeessä tilannetta, oli perhelukunne mitä tahansa yhdestä ylöspäin.
Kuten ehkä arvata saattaa ja monet tietävätkin, minulla ei (edelleenkään) ole lapsia ja tuskin tulee. En vihaa lapsia, ne voivat olla ihan söpöjäkin (joskin en ymmärrä, mikä ihmisiä vauvoissa viehättää). Minulta vain totaalisen tarkasti puuttuu minkäänlainen biologinen kello, joka sanoisi, että hei, äidiksi tuleminen voisi olla hyvä idea. En ole halunnut perhettä nuorempana, eikä sellaisen hankkiminen tunnu ajankohtaiselta nytkään.
Tuo linkkaamani juttu on siis raskaaksi tulleen mutta lapsen adoptioon antaneen äidin tarina. Olen käynyt itseni kanssa läpi, että jos tulisin vahingossa raskaaksi, tekisin aika varmasti abortin. Asiaa tuskin tarvitsisi sen pidempään edes pohtia - lapsi ei yksinkertaisesti istuisi kuvioon, jossa nyt jo kahden aikuisen järjissään pysyminen vaatii kaiken liikenevän energian. Mutta entä, jos raskaus vahingossa etenee liian pitkälle? Jos sikiötä ei voi enää abortoida? Olisinko valmis synnyttämään sen, ja sitten antamaan pois? Itse asiassa: aika varmasti. Samaistuin melko voimakkaasti jutun päähenkilöön, ja hänen kuvailemansa tunteet tuntuivat hyvin mahdollisilta myös itselleni. Totta kai sillä olisi väliä, että synnyttäisi elävän ihmisen. Mutta olisi ehkä hyvä tietää, että sillä ihmisellä voisi olla myös ihan hyvä tulevaisuus ilman minua.
En kyllä silti ole hankkiutumassa raskaaksi, jos se vain on etukäteen estettävissä (onneksi enimmäkseen on). Mutta eipä mikään ehkäisykään ole sataprosenttinen... Sterilisaation voisi tehdä jo 30-vuotiaana (eli vielä jokunen vuosi minulle odotettavana), mutta FB:ssä käydyn keskustelun perusteella sen saaminen ilmeisesti on tehty vaikeaksi, jollei löydy suostuvaista lääkäriä, ainakin jos nainen ei valmiiksi ole jo useamman lapsen äiti. Tämä tuli vähän yllätyksenä: jotenkin odotin, että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa tällaisista asioista saisi päättää itse. Eihän keneltäkään tivata normaalia ehkäisyä hakiessa, että haluatko nyt varmasti nämä pillerit.
Monet vanhat käyttäjät ovat jo aiempaan keskusteluun osallistuneet, mutta päivittäkää ihmeessä tilannetta, oli perhelukunne mitä tahansa yhdestä ylöspäin.
Aiheesta keskusteltiin jo viime foorumin puolella (löytyy [url=http://www.risingshadow.fi/keskustelut/index.php?topic=6621.0]arkistosta[/url]) mutta perustan ketjun uudestaan, sillä luettuani tämän [url=http://www.olivialehti.fi/jutut/adoptio/]lehtijutun[/url] ajattelin keskustella asiasta lisää.
Kuten ehkä arvata saattaa ja monet tietävätkin, minulla ei (edelleenkään) ole lapsia ja tuskin tulee. En vihaa lapsia, ne voivat olla ihan söpöjäkin (joskin en ymmärrä, mikä ihmisiä vauvoissa viehättää). Minulta vain totaalisen tarkasti puuttuu minkäänlainen biologinen kello, joka sanoisi, että hei, äidiksi tuleminen voisi olla hyvä idea. En ole halunnut perhettä nuorempana, eikä sellaisen hankkiminen tunnu ajankohtaiselta nytkään.
Tuo linkkaamani juttu on siis raskaaksi tulleen mutta lapsen adoptioon antaneen äidin tarina. Olen käynyt itseni kanssa läpi, että jos tulisin vahingossa raskaaksi, tekisin aika varmasti abortin. Asiaa tuskin tarvitsisi sen pidempään edes pohtia - lapsi ei yksinkertaisesti istuisi kuvioon, jossa nyt jo kahden aikuisen järjissään pysyminen vaatii kaiken liikenevän energian. Mutta entä, jos raskaus vahingossa etenee liian pitkälle? Jos sikiötä ei voi enää abortoida? Olisinko valmis synnyttämään sen, ja sitten antamaan pois? Itse asiassa: aika varmasti. Samaistuin melko voimakkaasti jutun päähenkilöön, ja hänen kuvailemansa tunteet tuntuivat hyvin mahdollisilta myös itselleni. Totta kai sillä olisi väliä, että synnyttäisi elävän ihmisen. Mutta olisi ehkä hyvä tietää, että sillä ihmisellä voisi olla myös ihan hyvä tulevaisuus ilman minua.
En kyllä silti ole hankkiutumassa raskaaksi, jos se vain on etukäteen estettävissä (onneksi enimmäkseen on). Mutta eipä mikään ehkäisykään ole sataprosenttinen... Sterilisaation voisi tehdä jo 30-vuotiaana (eli vielä jokunen vuosi minulle odotettavana), mutta FB:ssä käydyn keskustelun perusteella sen saaminen ilmeisesti on tehty vaikeaksi, jollei löydy suostuvaista lääkäriä, ainakin jos nainen ei valmiiksi ole jo useamman lapsen äiti. Tämä tuli vähän yllätyksenä: jotenkin odotin, että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa tällaisista asioista saisi päättää itse. Eihän keneltäkään tivata normaalia ehkäisyä hakiessa, että haluatko nyt varmasti nämä pillerit.
Monet vanhat käyttäjät ovat jo aiempaan keskusteluun osallistuneet, mutta päivittäkää ihmeessä tilannetta, oli perhelukunne mitä tahansa yhdestä ylöspäin.
20.05.2015
Emelie
729 kirjaa, 100 kirja-arviota, 2743 viestiä
DynMinulta vain totaalisen tarkasti puuttuu minkäänlainen biologinen kello, joka sanoisi, että hei, äidiksi tuleminen voisi olla hyvä idea. En ole halunnut perhettä nuorempana, eikä sellaisen hankkiminen tunnu ajankohtaiselta nytkään.Minulla on ihan sama juttu, lapset eivät koskaan ole olleet aktiivisesti osa minun tulevaisuudensuunnitelmiani. Siltikään en sano, että ei koskaan. Jossain vaiheessa olin ihan satavarma, että ei enää koskaan avoliittoon tai että en ikinä koskaan omista kissaa. Nykytilanne? Olen avoliitossa ja meillä on 2 kissaa.
Minullakaan ei ole mitään lapsia vastaan, päinvastoin. Mutta jotenkin se oman lapsen hankinta ei tunnu omalta jutulta. Minun pitkäaikainen toiveeni olla kummitäti (vaikkakin vain epävirallinen, koska en kuulu kirkkoon) toteutui tänä vuonna, ja se on todella hieno juttu. Kummilapsen kasvaminen tuottaa minulle tarpeeksi iloa siitä, että saa seurata lapsen kehitystä. Ja nyt on selvästi henkilö kenelle voi testamentata omaisuutensa.
Olen joutunut miettimään tätä lapsenhankinta-asiaa, nyt kun lähipiiri ja oman ikäiset tutut ovat saaneet lapsia. Omat vanhempani ovat jollain asteella hyväksyneet, että minä en todennäköisesti lapsia hanki. Silti välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että eväänkö heiltä mahdollisuuden isovanhemmuuteen. Onneksi heillä on nyt yksi lapsenlapsi, josta he ovat todella innoissaan. Silti tulee välillä fiilis, että he haluaisivat saada lapsenlapsekseen myös minun jälkeläiseni. Se on hassu tunne, kun tietää että ei halua lasta, mutta kokee että se olisi hankittava vähän niin kuin velvollisuudesta. Tällainen hienoinen paine tulee lähisuvulta ja varsinkin avomiehen suvun puolelta on välillä tullut kyselyitä, että koskas te tuotte jälkikasvunne näytille. Se on joskus raskasta, varsinkaan kun ei halua kertoa omista näkemyksistään tähän asiaan. Mutta pystyn myös kuvittelemaan kuinka raskasta se on henkilölle, joka todella haluaa lapsia, mutta ei voi saada.
DynSterilisaation voisi tehdä jo 30-vuotiaana (eli vielä jokunen vuosi minulle odotettavana), mutta FB:ssä käydyn keskustelun perusteella sen saaminen ilmeisesti on tehty vaikeaksi, jollei löydy suostuvaista lääkäriä, ainakin jos nainen ei valmiiksi ole jo useamman lapsen äiti. Tämä tuli vähän yllätyksenä: jotenkin odotin, että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa tällaisista asioista saisi päättää itse. Eihän keneltäkään tivata normaalia ehkäisyä hakiessa, että haluatko nyt varmasti nämä pillerit.Okay, tämä oli uutta. Minä olen kanssa kuvitellut, että sterilisaation saisi jos sellaisen haluaa. Onko miehen vasektomiaan sitten yhtä hankala saada lupa? Eihän sen naisen tarvitse aina olla se, joka huolehtii ehkäisystä ym...
[quote=Dyn]Minulta vain totaalisen tarkasti puuttuu minkäänlainen biologinen kello, joka sanoisi, että hei, äidiksi tuleminen voisi olla hyvä idea. En ole halunnut perhettä nuorempana, eikä sellaisen hankkiminen tunnu ajankohtaiselta nytkään.[/quote]
Minulla on ihan sama juttu, lapset eivät koskaan ole olleet aktiivisesti osa minun tulevaisuudensuunnitelmiani. Siltikään en sano, että ei koskaan. Jossain vaiheessa olin ihan satavarma, että ei enää koskaan avoliittoon tai että en ikinä koskaan omista kissaa. Nykytilanne? Olen avoliitossa ja meillä on 2 kissaa.
Minullakaan ei ole mitään lapsia vastaan, päinvastoin. Mutta jotenkin se oman lapsen hankinta ei tunnu omalta jutulta. Minun pitkäaikainen toiveeni olla kummitäti (vaikkakin vain epävirallinen, koska en kuulu kirkkoon) toteutui tänä vuonna, ja se on todella hieno juttu. Kummilapsen kasvaminen tuottaa minulle tarpeeksi iloa siitä, että saa seurata lapsen kehitystä. Ja nyt on selvästi henkilö kenelle voi testamentata omaisuutensa.
Olen joutunut miettimään tätä lapsenhankinta-asiaa, nyt kun lähipiiri ja oman ikäiset tutut ovat saaneet lapsia. Omat vanhempani ovat jollain asteella hyväksyneet, että minä en todennäköisesti lapsia hanki. Silti välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että eväänkö heiltä mahdollisuuden isovanhemmuuteen. Onneksi heillä on nyt yksi lapsenlapsi, josta he ovat todella innoissaan. Silti tulee välillä fiilis, että he haluaisivat saada lapsenlapsekseen myös minun jälkeläiseni. Se on hassu tunne, kun tietää että ei halua lasta, mutta kokee että se olisi hankittava vähän niin kuin velvollisuudesta. Tällainen hienoinen paine tulee lähisuvulta ja varsinkin avomiehen suvun puolelta on välillä tullut kyselyitä, että koskas te tuotte jälkikasvunne näytille. Se on joskus raskasta, varsinkaan kun ei halua kertoa omista näkemyksistään tähän asiaan. Mutta pystyn myös kuvittelemaan kuinka raskasta se on henkilölle, joka todella haluaa lapsia, mutta ei voi saada.
[quote=Dyn]Sterilisaation voisi tehdä jo 30-vuotiaana (eli vielä jokunen vuosi minulle odotettavana), mutta FB:ssä käydyn keskustelun perusteella sen saaminen ilmeisesti on tehty vaikeaksi, jollei löydy suostuvaista lääkäriä, ainakin jos nainen ei valmiiksi ole jo useamman lapsen äiti. Tämä tuli vähän yllätyksenä: jotenkin odotin, että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa tällaisista asioista saisi päättää itse. Eihän keneltäkään tivata normaalia ehkäisyä hakiessa, että haluatko nyt varmasti nämä pillerit.[/quote]
Okay, tämä oli uutta. Minä olen kanssa kuvitellut, että sterilisaation saisi jos sellaisen haluaa. Onko miehen vasektomiaan sitten yhtä hankala saada lupa? Eihän sen naisen tarvitse aina olla se, joka huolehtii ehkäisystä ym...
Tykkäykset (1): Ageha
20.05.2015
max
1488 kirjaa, 16 kirja-arviota, 627 viestiä
Samat ehdot on miehillä ja naisilla. Sinänsä ymmärrettävä laki että moni 20-vuotias voi ajatella että ei ikinä lapsia, mutta kun biologinen kello yleensä räjähtää täyteen tikitykseensä vasta munasolujen viime metreillä eli siinä 30-vuoden jälkeen, voi helposti tulla tehtyä tatuointia pahempi moka (molemmat voi yleensä onneksi purkaa). Ehkä parempi ratkaisu olisi kumminkin joku pitkä keskustelusarja lääkärien ja psykologien kanssa kuin random ikäraja, kuten sukupuolenvaihdoksessa.
Kun ketjun aiheena on lapset eikä lapsettomuus, niin laitetaan tällainenkin mielipide ketjuun että minäään yleisesti ottaen en pidä lapsista hirveästi, siis muiden lapsista, mutta minulla on poika jota rakastan yli kaiken. Toisenkin lapsen haluaisin, kunhan päästään isompaan asuntoon. Vanhemmuus tuo elämään omanlaistaan syvälle geeneihin painettua merkitystä, jota ei oikeastaan mikään muu asia samallalailla tuo.
Kun ketjun aiheena on lapset eikä lapsettomuus, niin laitetaan tällainenkin mielipide ketjuun että minäään yleisesti ottaen en pidä lapsista hirveästi, siis muiden lapsista, mutta minulla on poika jota rakastan yli kaiken. Toisenkin lapsen haluaisin, kunhan päästään isompaan asuntoon. Vanhemmuus tuo elämään omanlaistaan syvälle geeneihin painettua merkitystä, jota ei oikeastaan mikään muu asia samallalailla tuo.
Samat ehdot on miehillä ja naisilla. Sinänsä ymmärrettävä laki että moni 20-vuotias voi ajatella että ei ikinä lapsia, mutta kun biologinen kello yleensä räjähtää täyteen tikitykseensä vasta munasolujen viime metreillä eli siinä 30-vuoden jälkeen, voi helposti tulla tehtyä tatuointia pahempi moka (molemmat voi yleensä onneksi purkaa). Ehkä parempi ratkaisu olisi kumminkin joku pitkä keskustelusarja lääkärien ja psykologien kanssa kuin random ikäraja, kuten sukupuolenvaihdoksessa.
Kun ketjun aiheena on lapset eikä lapsettomuus, niin laitetaan tällainenkin mielipide ketjuun että minäään yleisesti ottaen en pidä lapsista hirveästi, siis muiden lapsista, mutta minulla on poika jota rakastan yli kaiken. Toisenkin lapsen haluaisin, kunhan päästään isompaan asuntoon. Vanhemmuus tuo elämään omanlaistaan syvälle geeneihin painettua merkitystä, jota ei oikeastaan mikään muu asia samallalailla tuo.
20.05.2015
EmelieOnko miehen vasektomiaan sitten yhtä hankala saada lupa? Eihän sen naisen tarvitse aina olla se, joka huolehtii ehkäisystä ym...Periaatteessa samat ehdot, mutta operaatioita tekevillä lääkäreillä voi olla erilaisia näkemyksiä operaation tarpeellisuudesta. Lääkärillä on kai velvollisuus varmistaa, että ns. lopullista ratkaisua hakeva ehdokas on tosissaan, eikä liene yllätys kenellekään, että asenteet miehiä ja naisia kohtaan voivat olla erilaisia.
Ja joo, eihän se ole pakko olla naisen, joka huolehtii ehkäisystä, mutta minusta strelisaatiossa on nimenomaan kyse omasta lisääntymiskyvystäni, ei niinkään puolisoni. Ei sillä, että nyt varsinaisesti olisin puolisoa vaihtamassa, mutta eihän sitä koskaan tiedä: ja jos minä en halua jotain, eikä puolisoni välttämättä minun kanssani, mistä tiedän, jos puolisoni haluaisi lapsia joskus jonkun muun kanssa? En haluaisi olla painostamassa tällaiseen päätökseen.
[quote=Emelie]Onko miehen vasektomiaan sitten yhtä hankala saada lupa? Eihän sen naisen tarvitse aina olla se, joka huolehtii ehkäisystä ym... [/quote]
Periaatteessa samat ehdot, mutta operaatioita tekevillä lääkäreillä voi olla erilaisia näkemyksiä operaation tarpeellisuudesta. Lääkärillä on kai velvollisuus varmistaa, että ns. lopullista ratkaisua hakeva ehdokas on tosissaan, eikä liene yllätys kenellekään, että asenteet miehiä ja naisia kohtaan voivat olla erilaisia.
Ja joo, eihän se ole pakko olla naisen, joka huolehtii ehkäisystä, mutta minusta strelisaatiossa on nimenomaan kyse omasta lisääntymiskyvystäni, ei niinkään puolisoni. Ei sillä, että nyt varsinaisesti olisin puolisoa vaihtamassa, mutta eihän sitä koskaan tiedä: ja jos minä en halua jotain, eikä puolisoni välttämättä minun kanssani, mistä tiedän, jos puolisoni haluaisi lapsia joskus jonkun muun kanssa? En haluaisi olla painostamassa tällaiseen päätökseen.
20.05.2015
Emelie
729 kirjaa, 100 kirja-arviota, 2743 viestiä
DynJa joo, eihän se ole pakko olla naisen, joka huolehtii ehkäisystä, mutta minusta strelisaatiossa on nimenomaan kyse omasta lisääntymiskyvystäni, ei niinkään puolisoni.Toki näin. Minä mietin asiaa ehkä turhan yksioikoisesti. Minun ajatukseni taustalla oli se, että jos on pariskunta, jossa kummatkaan eivät halua lapsia ja suhde muuten vaikuttaa kestävältä, niin silloin kumpi tahansa voi olla sterilisaation kohteena. Olen ymmärtänyt, että sterilisaatio on helpompi tehdä miehelle kuin naiselle.
[quote=Dyn]Ja joo, eihän se ole pakko olla naisen, joka huolehtii ehkäisystä, mutta minusta strelisaatiossa on nimenomaan kyse omasta lisääntymiskyvystäni, ei niinkään puolisoni. [/quote]
Toki näin. Minä mietin asiaa ehkä turhan yksioikoisesti. Minun ajatukseni taustalla oli se, että jos on pariskunta, jossa kummatkaan eivät halua lapsia ja suhde muuten vaikuttaa kestävältä, niin silloin kumpi tahansa voi olla sterilisaation kohteena. Olen ymmärtänyt, että sterilisaatio on helpompi tehdä miehelle kuin naiselle.
20.05.2015
^ Joo, no, miehillä nämä lisääntymiseen liittyvät ruumiinosat ovat paremmin -- myös kirurginveitsen -- saatavilla kuin naisilla. 
^ Joo, no, miehillä nämä lisääntymiseen liittyvät ruumiinosat ovat paremmin -- myös kirurginveitsen -- saatavilla kuin naisilla. :wink:
21.05.2015
StaCa
27 kirjaa, 15 kirja-arviota, 278 viestiä
Lääkäreiden nihkeys kovin nuorten naisten sterilisoimiseen johtuu siitä, että he näkevät säännöllisesti tapauksia, joissa sterilisaatiota kadutaan jälkeenpäin. Esim. tilanteita, joissa neljääkymppiä lähestyttäessä löytyy uusi mies, iskee lapsihalu ja sitten itketään hormonihoidoissa, kun sterilisaatio pitäisi saada purettua.
Ymmärrän siis nihkeyden syyn, mutta silti olen vähän sitä mieltä, että omasta kropasta päättäminen pitäisi jättää ihmisen itsensä hommaksi.
"Siitä, ketkä tekevät sterilisaatioiden purkuja, on vaikeaa löytää tietoa. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan nuori ikä (alle 30 vuotta) näyttäisi altistavan katumiselle myöhemmin sitä herkemmin, mitä lyhyempi aika edellisestä synnytyksestä on kulunut. Kaikenikäiset lapsettomat ihmiset kuitenkin katuvat sterilisaatiota hyvin harvoin. Lapsia hankkineet alle 30-vuotiaat katuvat sterilisointia huomattavasti enemmän kuin lapsettomat ihmiset samassa ikäryhmässä. Näin ollen laki on katumistodennäköisyyttä ajatellen nurinkurinen."
http://vapaaehtoisestilapsettomat.fi/sterilisaatio/
Ymmärrän siis nihkeyden syyn, mutta silti olen vähän sitä mieltä, että omasta kropasta päättäminen pitäisi jättää ihmisen itsensä hommaksi.
"Siitä, ketkä tekevät sterilisaatioiden purkuja, on vaikeaa löytää tietoa. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan nuori ikä (alle 30 vuotta) näyttäisi altistavan katumiselle myöhemmin sitä herkemmin, mitä lyhyempi aika edellisestä synnytyksestä on kulunut. Kaikenikäiset lapsettomat ihmiset kuitenkin katuvat sterilisaatiota hyvin harvoin. Lapsia hankkineet alle 30-vuotiaat katuvat sterilisointia huomattavasti enemmän kuin lapsettomat ihmiset samassa ikäryhmässä. Näin ollen laki on katumistodennäköisyyttä ajatellen nurinkurinen."
http://vapaaehtoisestilapsettomat.fi/sterilisaatio/
Lääkäreiden nihkeys kovin nuorten naisten sterilisoimiseen johtuu siitä, että he näkevät säännöllisesti tapauksia, joissa sterilisaatiota kadutaan jälkeenpäin. Esim. tilanteita, joissa neljääkymppiä lähestyttäessä löytyy uusi mies, iskee lapsihalu ja sitten itketään hormonihoidoissa, kun sterilisaatio pitäisi saada purettua.
Ymmärrän siis nihkeyden syyn, mutta silti olen vähän sitä mieltä, että omasta kropasta päättäminen pitäisi jättää ihmisen itsensä hommaksi.
[i]"Siitä, ketkä tekevät sterilisaatioiden purkuja, on vaikeaa löytää tietoa. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan nuori ikä (alle 30 vuotta) näyttäisi altistavan katumiselle myöhemmin sitä herkemmin, mitä lyhyempi aika edellisestä synnytyksestä on kulunut. Kaikenikäiset lapsettomat ihmiset kuitenkin katuvat sterilisaatiota hyvin harvoin. Lapsia hankkineet alle 30-vuotiaat katuvat sterilisointia huomattavasti enemmän kuin lapsettomat ihmiset samassa ikäryhmässä. Näin ollen laki on katumistodennäköisyyttä ajatellen nurinkurinen."[/i]
http://vapaaehtoisestilapsettomat.fi/sterilisaatio/
01.06.2015
Sarantha
103 kirjaa, 5 kirja-arviota, 85 viestiä
Minä olen 31-vuotias, lapseton ja tällä hetkellä sinkku. Ei kulu päivääkään jona en miettisi ja jopa murehtisi sitä, ehdinkö löytää sopivan lapsia haluavan kumppanin ennen kuin olen liian vanha lisääntymään.
Nuorempana minulle ei ollut mikään itsestäänselvyys haluta lapsia, muistelisin täälläkin kirjoittaneeni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta joskus parikymppisenä. En kuitenkaan ole varma, ajattelinko oikeasti missään vaiheessa, että missään nimessä EN haluaisi lapsia. Olin nuorempana aika parisuhdevastainen (mikä osaltaan linkittyi asiaa kohtaan tuntemaani pelkoon ja epävarmuuteen), ja kai sitten jollain tavalla sellainen perinteisen keskiluokkainen tulevaisuudenkuva farmarivolvoineen ja lapsineen ahdisti. Jostain kaksivitosesta lähtien olen varovaisesti myöntänyt haluavani lapsia "sitten joskus", ja ehkä viimeiset 4-5 vuotta olen ollut valmis tekemään niitä heti kun vain elämäntilanne on suotuisa (= vakaa parisuhde).
Olin hiljattain hetken aikaa parisuhteessa, joka ehti juuri ja juuri päästä vähän vakaammalle pohjalle, kun sitten kuitenkin tuli ero. Suhteen aikana ehdin sopivasti elättelemään "ehkä minullekin vielä joskus tulee tilaisuus saada lapsia" -ajatuksia, kun sitten matto vedettiin eron muodossa jalkojen alta. Sen jälkeen, eli viime joulukuusta haluni saada lapsia on ollut hetkittäin lähes pakkomielteenomainen. Pahimmillaan olen provokatiivisessa tilassa suunnilleen itkenyt ja huutanut, että jos olen vielä nelikymppisenä lapseton sinkku, voin yhtä hyvin vetää ranteet auki
Ei ole epätoivosta tietoakaan täällä, eipä ei...
Haluaisin olla osa perhettä, en pelkkä mihinkään kuulumaton, irrallinen yksikkö joka viettää juhlapyhät vanhempansa kanssa. Haluaisin olla osa sukupolvien ketjua, en sen ketjun viimeinen lenkki. Haluaisin kokea raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan tiiviin symbioosin lapsen kanssa, puhua näistä asioista muiden naisten kanssa ja vertailla kokemuksia. Haluaisin siirtää suvun perinteitä ja oman lapsuuteni henkistä perintöä eteenpäin uudelle sukupolvelle. Nämä ovat ensimmäisiä syitä joita tulee mieleeni, kun mietin mistä lisääntymistoiveissa on kyse. Luultavasti nämä ovat asioita, joita ei koskaan voi täysin pukea sanoiksi ja selittää toiselle. Haluun saada lapsi liittyy kuitenkin niin paljon myös puhdasta biologiaa ja alkukantaisia viettejä, jotka eivät ole sanoin avattavissa.
Nuorempana minulle ei ollut mikään itsestäänselvyys haluta lapsia, muistelisin täälläkin kirjoittaneeni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta joskus parikymppisenä. En kuitenkaan ole varma, ajattelinko oikeasti missään vaiheessa, että missään nimessä EN haluaisi lapsia. Olin nuorempana aika parisuhdevastainen (mikä osaltaan linkittyi asiaa kohtaan tuntemaani pelkoon ja epävarmuuteen), ja kai sitten jollain tavalla sellainen perinteisen keskiluokkainen tulevaisuudenkuva farmarivolvoineen ja lapsineen ahdisti. Jostain kaksivitosesta lähtien olen varovaisesti myöntänyt haluavani lapsia "sitten joskus", ja ehkä viimeiset 4-5 vuotta olen ollut valmis tekemään niitä heti kun vain elämäntilanne on suotuisa (= vakaa parisuhde).
Olin hiljattain hetken aikaa parisuhteessa, joka ehti juuri ja juuri päästä vähän vakaammalle pohjalle, kun sitten kuitenkin tuli ero. Suhteen aikana ehdin sopivasti elättelemään "ehkä minullekin vielä joskus tulee tilaisuus saada lapsia" -ajatuksia, kun sitten matto vedettiin eron muodossa jalkojen alta. Sen jälkeen, eli viime joulukuusta haluni saada lapsia on ollut hetkittäin lähes pakkomielteenomainen. Pahimmillaan olen provokatiivisessa tilassa suunnilleen itkenyt ja huutanut, että jos olen vielä nelikymppisenä lapseton sinkku, voin yhtä hyvin vetää ranteet auki
Ei ole epätoivosta tietoakaan täällä, eipä ei...Haluaisin olla osa perhettä, en pelkkä mihinkään kuulumaton, irrallinen yksikkö joka viettää juhlapyhät vanhempansa kanssa. Haluaisin olla osa sukupolvien ketjua, en sen ketjun viimeinen lenkki. Haluaisin kokea raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan tiiviin symbioosin lapsen kanssa, puhua näistä asioista muiden naisten kanssa ja vertailla kokemuksia. Haluaisin siirtää suvun perinteitä ja oman lapsuuteni henkistä perintöä eteenpäin uudelle sukupolvelle. Nämä ovat ensimmäisiä syitä joita tulee mieleeni, kun mietin mistä lisääntymistoiveissa on kyse. Luultavasti nämä ovat asioita, joita ei koskaan voi täysin pukea sanoiksi ja selittää toiselle. Haluun saada lapsi liittyy kuitenkin niin paljon myös puhdasta biologiaa ja alkukantaisia viettejä, jotka eivät ole sanoin avattavissa.
Minä olen 31-vuotias, lapseton ja tällä hetkellä sinkku. Ei kulu päivääkään jona en miettisi ja jopa murehtisi sitä, ehdinkö löytää sopivan lapsia haluavan kumppanin ennen kuin olen liian vanha lisääntymään.
Nuorempana minulle ei ollut mikään itsestäänselvyys haluta lapsia, muistelisin täälläkin kirjoittaneeni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta joskus parikymppisenä. En kuitenkaan ole varma, ajattelinko oikeasti missään vaiheessa, että missään nimessä EN haluaisi lapsia. Olin nuorempana aika parisuhdevastainen (mikä osaltaan linkittyi asiaa kohtaan tuntemaani pelkoon ja epävarmuuteen), ja kai sitten jollain tavalla sellainen perinteisen keskiluokkainen tulevaisuudenkuva farmarivolvoineen ja lapsineen ahdisti. Jostain kaksivitosesta lähtien olen varovaisesti myöntänyt haluavani lapsia "sitten joskus", ja ehkä viimeiset 4-5 vuotta olen ollut valmis tekemään niitä heti kun vain elämäntilanne on suotuisa (= vakaa parisuhde).
Olin hiljattain hetken aikaa parisuhteessa, joka ehti juuri ja juuri päästä vähän vakaammalle pohjalle, kun sitten kuitenkin tuli ero. Suhteen aikana ehdin sopivasti elättelemään "ehkä minullekin vielä joskus tulee tilaisuus saada lapsia" -ajatuksia, kun sitten matto vedettiin eron muodossa jalkojen alta. Sen jälkeen, eli viime joulukuusta haluni saada lapsia on ollut hetkittäin lähes pakkomielteenomainen. Pahimmillaan olen provokatiivisessa tilassa suunnilleen itkenyt ja huutanut, että jos olen vielä nelikymppisenä lapseton sinkku, voin yhtä hyvin vetää ranteet auki :roll: Ei ole epätoivosta tietoakaan täällä, eipä ei...
Haluaisin olla osa perhettä, en pelkkä mihinkään kuulumaton, irrallinen yksikkö joka viettää juhlapyhät vanhempansa kanssa. Haluaisin olla osa sukupolvien ketjua, en sen ketjun viimeinen lenkki. Haluaisin kokea raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan tiiviin symbioosin lapsen kanssa, puhua näistä asioista muiden naisten kanssa ja vertailla kokemuksia. Haluaisin siirtää suvun perinteitä ja oman lapsuuteni henkistä perintöä eteenpäin uudelle sukupolvelle. Nämä ovat ensimmäisiä syitä joita tulee mieleeni, kun mietin mistä lisääntymistoiveissa on kyse. Luultavasti nämä ovat asioita, joita ei koskaan voi täysin pukea sanoiksi ja selittää toiselle. Haluun saada lapsi liittyy kuitenkin niin paljon myös puhdasta biologiaa ja alkukantaisia viettejä, jotka eivät ole sanoin avattavissa.
02.06.2015
max
1488 kirjaa, 16 kirja-arviota, 627 viestiä
Ei kai vielä 31-vuotiaana kannata ihan armotonta stressiä ottaa kun mitä vain voi tapahtua muutamassa vuodessa. Sitten vielä munasolujen pakastamisella saa nykyisin lisävuosia jopa 5-10 ja lopultahan sen voi hedelmöittää vaikka luovuttajalla jos äidin ja lapsen kaksihenkinen perheyksikkö vaan tuntuu luontevalta. Ja siitäkin voi tulla kolmihenkinen ajan kanssa.. Se säälittää kun aika-ajoin lehdissä on juttuja perheenperustamista viimeiseen asti lykänneistä nelikymppisistä naisista,jotka menee kalliisiin hoitoihin kun eivät edes tienneet että lastenhankinnalle on biologinen takaraja..
Ei kai vielä 31-vuotiaana kannata ihan armotonta stressiä ottaa kun mitä vain voi tapahtua muutamassa vuodessa. Sitten vielä munasolujen pakastamisella saa nykyisin lisävuosia jopa 5-10 ja lopultahan sen voi hedelmöittää vaikka luovuttajalla jos äidin ja lapsen kaksihenkinen perheyksikkö vaan tuntuu luontevalta. Ja siitäkin voi tulla kolmihenkinen ajan kanssa.. Se säälittää kun aika-ajoin lehdissä on juttuja perheenperustamista viimeiseen asti lykänneistä nelikymppisistä naisista,jotka menee kalliisiin hoitoihin kun eivät edes tienneet että lastenhankinnalle on biologinen takaraja..
08.06.2015
Puolikuu
191 kirjaa, 29 kirja-arviota, 586 viestiä
Kannattaa muistaa, että naiset ajattelevat lasten hankkimista enemmän tunteella ja mies järjellä! Näin ainakin Väestöliiton mukaan!
Mies ajattelee lapsilukua usein järkisyillä; ”tämän kokoisena perheenä mahdumme tähän autoon” ja ”tämä asunto riittää”. Miehen ajatusten taustalla voi olla myös pelkoja. Jos naisella on jo kovasti ikää, lapsen terveysriskit saattavat kasvaa.
Nainen miettii asiaa enemmän tunteella. Hän haluaa vielä kerran vauvan lähelleen ja haluaa kokea raskauden. Vauvakuume saa naisen näkemään maailman paikkana, josta puuttuu uusi pieni vauva. Vaihtoehto uuden lapsen hankkimiselle on arvostaa sitä perhettä, joka on jo olemassa.
Kannattaa muistaa, että naiset ajattelevat lasten hankkimista enemmän tunteella ja mies järjellä! Näin ainakin Väestöliiton mukaan!
[quote]Mies ajattelee lapsilukua usein järkisyillä; ”tämän kokoisena perheenä mahdumme tähän autoon” ja ”tämä asunto riittää”. Miehen ajatusten taustalla voi olla myös pelkoja. Jos naisella on jo kovasti ikää, lapsen terveysriskit saattavat kasvaa.
Nainen miettii asiaa enemmän tunteella. Hän haluaa vielä kerran vauvan lähelleen ja haluaa kokea raskauden. Vauvakuume saa naisen näkemään maailman paikkana, josta puuttuu uusi pieni vauva. Vaihtoehto uuden lapsen hankkimiselle on arvostaa sitä perhettä, joka on jo olemassa.[/quote]
09.06.2015
Sarantha
103 kirjaa, 5 kirja-arviota, 85 viestiä
Tuo munasolujen pakastaminen ei taida monellekaan olla kovin realistinen vaihtoehto. Se on jär-jet-tö-män kallista, ja tulos on erittäin epävarma. Itse käyttäisin mieluummin sen energian raivopäiseen kumppanin etsintään tai sitten harkitsisin ajoissa muita vaihtoehtoja, kuten nyt vaikka sitä lapsen hankkimista hedelmöityshoidoilla yksin.
Tällä hetkellä tosin koen hyvin vahvasti, että halussa perustaa perhe on minulle kyse nimenomaan halusta perustaa perhe, ei ainoastaan saada lapsi. Toki äiti ja lapsikin muodostavat kahdestaan perheen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että koko sen homman (raskautuminen, raskaana oleminen, synnytys, lapsen kasvatus jne.) jakaminen yhdessä toisen, rakkaaksi koetun aikuisen kanssa on melkeinpä puolet koko huvia.
Lisäksi minun mielestäni lasten hankkimiselle "ajoissa" (lainausmerkit, koska käsite on erittäin liukuva) on muitakin perusteita kuin se, että lisääntymiselimet vielä toimivat. En haluaisi sosiaalisistakaan syistä lykätä lapsenhankintaa jonnekin nelivitoseksi, vaikka se mahdollista olisikin. En haluaisi olla liian eri sukupolvea muiden pienten lasten äitien kanssa, ja toisaalta luulen myös, että yövalvomiset ja muut ovat helpompia nuorempana. Tunnen kyllä useita naisia, jotka ovat saaneet lapsen vielä siinä nelikymppisenä, eikä siinä mielestäni ole mitään pahaa, jos asiat sattuvat niin menemään. Mutta on aivan eri asia tietoisesti venyttää lapsen hankkimista niin kauas, laskea sen varaan että kyllä mä sitten vielä keski-ikäisenä voin, kun on ne solut pakkasessa.
Ja sitten taas toisaalta inhoan puhetta siitä, miten nykynaiset "lykkäävät lapsensaantia eivätkä ymmärrä, että se ei enää vanhemmalla iällä ole niin helppoa". Okei, on varmaan niitäkin, jotka väen väkisin haluavat tehdä uraa ja matkustella rauhassa vielä pari vuotta naiivin tietämättöminä siitä mitä tahtia munasolut samaan aikaan heidän lantioidensa uumenissa kuolevat. Mutta uskon silti, että suurimmalla osalla iäkkäämmistä ensisynnyttäjistä on kyse puhtaasti siitä, että elämä on vain mennyt sillä tavalla. Ei ole löytynyt sopivaa kumppania, on ehkä oltu aiemman kumppanin kanssa eri linjoilla lapsiasiassa, ja sitten lopulta kolmevitosena on tullut ero, tai jotain muuta vastaavaa. Elämää nyt vaan on joskus vaikea suunnitella. Uskon, että moni yli kolmikymppinen lapseton nainen tietää kyllä realiteetit tuskallisen hyvin ja olisi valmis ottamaan lapsen vastaan vaikka heti, jos se vain olisi mahdollista. Yhtään sen kummemmin tietoisesti asiaa lykkäämättä.
Tällä hetkellä tosin koen hyvin vahvasti, että halussa perustaa perhe on minulle kyse nimenomaan halusta perustaa perhe, ei ainoastaan saada lapsi. Toki äiti ja lapsikin muodostavat kahdestaan perheen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että koko sen homman (raskautuminen, raskaana oleminen, synnytys, lapsen kasvatus jne.) jakaminen yhdessä toisen, rakkaaksi koetun aikuisen kanssa on melkeinpä puolet koko huvia.
Lisäksi minun mielestäni lasten hankkimiselle "ajoissa" (lainausmerkit, koska käsite on erittäin liukuva) on muitakin perusteita kuin se, että lisääntymiselimet vielä toimivat. En haluaisi sosiaalisistakaan syistä lykätä lapsenhankintaa jonnekin nelivitoseksi, vaikka se mahdollista olisikin. En haluaisi olla liian eri sukupolvea muiden pienten lasten äitien kanssa, ja toisaalta luulen myös, että yövalvomiset ja muut ovat helpompia nuorempana. Tunnen kyllä useita naisia, jotka ovat saaneet lapsen vielä siinä nelikymppisenä, eikä siinä mielestäni ole mitään pahaa, jos asiat sattuvat niin menemään. Mutta on aivan eri asia tietoisesti venyttää lapsen hankkimista niin kauas, laskea sen varaan että kyllä mä sitten vielä keski-ikäisenä voin, kun on ne solut pakkasessa.
Ja sitten taas toisaalta inhoan puhetta siitä, miten nykynaiset "lykkäävät lapsensaantia eivätkä ymmärrä, että se ei enää vanhemmalla iällä ole niin helppoa". Okei, on varmaan niitäkin, jotka väen väkisin haluavat tehdä uraa ja matkustella rauhassa vielä pari vuotta naiivin tietämättöminä siitä mitä tahtia munasolut samaan aikaan heidän lantioidensa uumenissa kuolevat. Mutta uskon silti, että suurimmalla osalla iäkkäämmistä ensisynnyttäjistä on kyse puhtaasti siitä, että elämä on vain mennyt sillä tavalla. Ei ole löytynyt sopivaa kumppania, on ehkä oltu aiemman kumppanin kanssa eri linjoilla lapsiasiassa, ja sitten lopulta kolmevitosena on tullut ero, tai jotain muuta vastaavaa. Elämää nyt vaan on joskus vaikea suunnitella. Uskon, että moni yli kolmikymppinen lapseton nainen tietää kyllä realiteetit tuskallisen hyvin ja olisi valmis ottamaan lapsen vastaan vaikka heti, jos se vain olisi mahdollista. Yhtään sen kummemmin tietoisesti asiaa lykkäämättä.
Tuo munasolujen pakastaminen ei taida monellekaan olla kovin realistinen vaihtoehto. Se on jär-jet-tö-män kallista, ja tulos on erittäin epävarma. Itse käyttäisin mieluummin sen energian raivopäiseen kumppanin etsintään tai sitten harkitsisin ajoissa muita vaihtoehtoja, kuten nyt vaikka sitä lapsen hankkimista hedelmöityshoidoilla yksin.
Tällä hetkellä tosin koen hyvin vahvasti, että halussa perustaa perhe on minulle kyse nimenomaan halusta [i]perustaa perhe[/i], ei ainoastaan saada lapsi. Toki äiti ja lapsikin muodostavat kahdestaan perheen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että koko sen homman (raskautuminen, raskaana oleminen, synnytys, lapsen kasvatus jne.) jakaminen yhdessä toisen, rakkaaksi koetun aikuisen kanssa on melkeinpä puolet koko huvia.
Lisäksi minun mielestäni lasten hankkimiselle "ajoissa" (lainausmerkit, koska käsite on erittäin liukuva) on muitakin perusteita kuin se, että lisääntymiselimet vielä toimivat. En haluaisi sosiaalisistakaan syistä lykätä lapsenhankintaa jonnekin nelivitoseksi, vaikka se mahdollista olisikin. En haluaisi olla liian eri sukupolvea muiden pienten lasten äitien kanssa, ja toisaalta luulen myös, että yövalvomiset ja muut ovat helpompia nuorempana. Tunnen kyllä useita naisia, jotka ovat saaneet lapsen vielä siinä nelikymppisenä, eikä siinä mielestäni ole mitään pahaa, jos asiat sattuvat niin menemään. Mutta on aivan eri asia [i]tietoisesti[/i] venyttää lapsen hankkimista niin kauas, laskea sen varaan että kyllä mä sitten vielä keski-ikäisenä voin, kun on ne solut pakkasessa.
Ja sitten taas toisaalta inhoan puhetta siitä, miten nykynaiset "lykkäävät lapsensaantia eivätkä ymmärrä, että se ei enää vanhemmalla iällä ole niin helppoa". Okei, on varmaan niitäkin, jotka väen väkisin haluavat tehdä uraa ja matkustella rauhassa [i]vielä pari vuotta[/i] naiivin tietämättöminä siitä mitä tahtia munasolut samaan aikaan heidän lantioidensa uumenissa kuolevat. Mutta uskon silti, että suurimmalla osalla iäkkäämmistä ensisynnyttäjistä on kyse puhtaasti siitä, että elämä on vain mennyt sillä tavalla. Ei ole löytynyt sopivaa kumppania, on ehkä oltu aiemman kumppanin kanssa eri linjoilla lapsiasiassa, ja sitten lopulta kolmevitosena on tullut ero, tai jotain muuta vastaavaa. Elämää nyt vaan on joskus vaikea suunnitella. Uskon, että moni yli kolmikymppinen lapseton nainen tietää kyllä realiteetit tuskallisen hyvin ja olisi valmis ottamaan lapsen vastaan vaikka heti, jos se vain olisi mahdollista. Yhtään sen kummemmin tietoisesti asiaa lykkäämättä.
09.06.2015
SaranthaTällä hetkellä tosin koen hyvin vahvasti, että halussa perustaa perhe on minulle kyse nimenomaan halusta perustaa perhe, ei ainoastaan saada lapsi.Taisin kirjoittaa jo aiempaan topikkiin, että tämä perheasia on mulle nimenomaan yksi niistä, joita en koe mitenkään ajankohtaiseksi tai itselle ainakaan tällä hetkellä sopivaksi. En mitenkään pelkää raskautta, mutta en erityisesti koe halua kokeakaan sitä; ensisijaisesti en kuitenkaan halua itselleni mitään vauva-arkea tai ylipäätään koe tarvetta ryhtyä "perheelliseksi". Itsestään (ja vähän puolisostaankin) vastuussa oleminen tuntuu juuri riittävältä ja parhaalta vaihtoehdolta nyt ja varmasti vielä pitkään tulevaisuudessa. En kaipaa rutiineja, joita lapsi tuo, enkä halua ryhtyä äiti-nimiseen rooliin yhtään kenellekään.
[quote=Sarantha]Tällä hetkellä tosin koen hyvin vahvasti, että halussa perustaa perhe on minulle kyse nimenomaan halusta perustaa perhe, ei ainoastaan saada lapsi.[/quote]
Taisin kirjoittaa jo aiempaan topikkiin, että tämä perheasia on mulle nimenomaan yksi niistä, joita en koe mitenkään ajankohtaiseksi tai itselle ainakaan tällä hetkellä sopivaksi. En mitenkään pelkää raskautta, mutta en erityisesti koe halua kokeakaan sitä; ensisijaisesti en kuitenkaan halua itselleni mitään vauva-arkea tai ylipäätään koe tarvetta ryhtyä "perheelliseksi". Itsestään (ja vähän puolisostaankin) vastuussa oleminen tuntuu juuri riittävältä ja parhaalta vaihtoehdolta nyt ja varmasti vielä pitkään tulevaisuudessa. En kaipaa rutiineja, joita lapsi tuo, enkä halua ryhtyä äiti-nimiseen rooliin yhtään kenellekään.
14.06.2015
Iikh
22 kirjaa, 55 viestiä
Huh huh, olipa artikkeli. Eläydyin kirjoittajan tunteisiin täysin. Hyvä, että kaikki lopulta päättyi onnellisesti.
En pidä lapsista. Uskon tosin, että vika on minussa itsessäni. Asenteeni on aivan väärä. Näin ollen on parasta, etten koskaan hanki omia lapsia. Emelie kuitenkin otti esille aiheen, joka hiertää minunkin takaraivossani:
Olen myös miettinyt sitä, millaista elämä tulee olemaan, kun kaikilla ystävilläni on lapsia ja minulla ei. Sulkeudunko vauvapiirien ulkopuolelle? Johtavatko eristäytymisentunne ja pelko pettymyksen aiheuttamisesta lopulta vastentahtoiseen lastenhankintaan?
No, eihän sitä tiedä. Olen vasta 24-vuotias, joten biologia saattaa vielä kääntää ajatteluni aivan ympäri. Sekä toivon että pelkään niin käyvän. Olisin aivan onneton äiti.
En pidä lapsista. Uskon tosin, että vika on minussa itsessäni. Asenteeni on aivan väärä. Näin ollen on parasta, etten koskaan hanki omia lapsia. Emelie kuitenkin otti esille aiheen, joka hiertää minunkin takaraivossani:
EmelieOlen perheen ainoa lapsi. Aina, kun isäni puhuu minun tulevista lapsistani, tulee hän silmiin nähden onnelliseksi. Se on yksinkertaisesti kamalaa. Tuntuu, että olen sitten lopulta aivan valtava pettymys, niin kuin varmaan olenkin.
Olen joutunut miettimään tätä lapsenhankinta-asiaa, nyt kun lähipiiri ja oman ikäiset tutut ovat saaneet lapsia. Omat vanhempani ovat jollain asteella hyväksyneet, että minä en todennäköisesti lapsia hanki. Silti välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että eväänkö heiltä mahdollisuuden isovanhemmuuteen. Onneksi heillä on nyt yksi lapsenlapsi, josta he ovat todella innoissaan. Silti tulee välillä fiilis, että he haluaisivat saada lapsenlapsekseen myös minun jälkeläiseni. Se on hassu tunne, kun tietää että ei halua lasta, mutta kokee että se olisi hankittava vähän niin kuin velvollisuudesta. Tällainen hienoinen paine tulee lähisuvulta ja varsinkin avomiehen suvun puolelta on välillä tullut kyselyitä, että koskas te tuotte jälkikasvunne näytille. Se on joskus raskasta, varsinkaan kun ei halua kertoa omista näkemyksistään tähän asiaan. Mutta pystyn myös kuvittelemaan kuinka raskasta se on henkilölle, joka todella haluaa lapsia, mutta ei voi saada.
Olen myös miettinyt sitä, millaista elämä tulee olemaan, kun kaikilla ystävilläni on lapsia ja minulla ei. Sulkeudunko vauvapiirien ulkopuolelle? Johtavatko eristäytymisentunne ja pelko pettymyksen aiheuttamisesta lopulta vastentahtoiseen lastenhankintaan?
No, eihän sitä tiedä. Olen vasta 24-vuotias, joten biologia saattaa vielä kääntää ajatteluni aivan ympäri. Sekä toivon että pelkään niin käyvän. Olisin aivan onneton äiti.
Huh huh, olipa artikkeli. Eläydyin kirjoittajan tunteisiin täysin. Hyvä, että kaikki lopulta päättyi onnellisesti.
En pidä lapsista. Uskon tosin, että vika on minussa itsessäni. Asenteeni on aivan väärä. Näin ollen on parasta, etten koskaan hanki omia lapsia. Emelie kuitenkin otti esille aiheen, joka hiertää minunkin takaraivossani:
[quote="Emelie" post=32767]
Olen joutunut miettimään tätä lapsenhankinta-asiaa, nyt kun lähipiiri ja oman ikäiset tutut ovat saaneet lapsia. Omat vanhempani ovat jollain asteella hyväksyneet, että minä en todennäköisesti lapsia hanki. Silti välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että eväänkö heiltä mahdollisuuden isovanhemmuuteen. Onneksi heillä on nyt yksi lapsenlapsi, josta he ovat todella innoissaan. Silti tulee välillä fiilis, että he haluaisivat saada lapsenlapsekseen myös minun jälkeläiseni. Se on hassu tunne, kun tietää että ei halua lasta, mutta kokee että se olisi hankittava vähän niin kuin velvollisuudesta. Tällainen hienoinen paine tulee lähisuvulta ja varsinkin avomiehen suvun puolelta on välillä tullut kyselyitä, että koskas te tuotte jälkikasvunne näytille. Se on joskus raskasta, varsinkaan kun ei halua kertoa omista näkemyksistään tähän asiaan. Mutta pystyn myös kuvittelemaan kuinka raskasta se on henkilölle, joka todella haluaa lapsia, mutta ei voi saada.
[/quote]
Olen perheen ainoa lapsi. Aina, kun isäni puhuu minun tulevista lapsistani, tulee hän silmiin nähden onnelliseksi. Se on yksinkertaisesti kamalaa. Tuntuu, että olen sitten lopulta aivan valtava pettymys, niin kuin varmaan olenkin.
Olen myös miettinyt sitä, millaista elämä tulee olemaan, kun kaikilla ystävilläni on lapsia ja minulla ei. Sulkeudunko vauvapiirien ulkopuolelle? Johtavatko eristäytymisentunne ja pelko pettymyksen aiheuttamisesta lopulta vastentahtoiseen lastenhankintaan?
No, eihän sitä tiedä. Olen vasta 24-vuotias, joten biologia saattaa vielä kääntää ajatteluni aivan ympäri. Sekä toivon että pelkään niin käyvän. Olisin aivan onneton äiti.
14.06.2015
IikhOlen myös miettinyt sitä, millaista elämä tulee olemaan, kun kaikilla ystävilläni on lapsia ja minulla ei. Sulkeudunko vauvapiirien ulkopuolelle?Vauva-aika kestää vain vähän aikaa, ja myöhemmin vanhemmillakin on jo omaa aikaa, kun muksut alkavat pärjätä myös keskenään. Minulla on useitakin ystäviä, joilla on (vähän jo vanhempia) lapsia, eikä perheellisyys nyt varsinaisesti ole eristänyt ketään kenestäkään. :) Toki on omista valinnoistakin kiinni, haluaako viettää iltansa perheen parissa vai jaksavatko 'perheettömät' ystävät kiinnostaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että moni perheellinenkin kaipaa omaa aikaa ilman perhettä, eikä monikaan jätä vanhoja ystäviään, vaikka elämään tulisi jälkikasvua.
[quote=Iikh]Olen myös miettinyt sitä, millaista elämä tulee olemaan, kun kaikilla ystävilläni on lapsia ja minulla ei. Sulkeudunko vauvapiirien ulkopuolelle?[/quote]
Vauva-aika kestää vain vähän aikaa, ja myöhemmin vanhemmillakin on jo omaa aikaa, kun muksut alkavat pärjätä myös keskenään. Minulla on useitakin ystäviä, joilla on (vähän jo vanhempia) lapsia, eikä perheellisyys nyt varsinaisesti ole eristänyt ketään kenestäkään. :) Toki on omista valinnoistakin kiinni, haluaako viettää iltansa perheen parissa vai jaksavatko 'perheettömät' ystävät kiinnostaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että moni perheellinenkin kaipaa omaa aikaa ilman perhettä, eikä monikaan jätä vanhoja ystäviään, vaikka elämään tulisi jälkikasvua.
14.06.2015
Moonlord
1006 kirjaa, 2038 viestiä
Tänään kun pyöräilin kyliltä kotiin näin oikein perheidyllin. Kaunis kesäkeli ja nuori hymyilevä äiti kahden alle kouluikäisen lapsensa kanssa joen rannalla, selostamassa lapsille jotain. Kyllähän siinä iski monenlaisia tunteita päälle. Ilo siitä että näin noin kauniin vision, surku siitä etten itse saa tuota koskaan kokea, kateus miestä kohtaan jolla on tuollainen perhe ja pohdiskelu että mitäs valintoja olisin voinut aikoinani tehdä toisin, mikä olisi johtanut moiseen kohdallani.
Tänään kun pyöräilin kyliltä kotiin näin oikein perheidyllin. Kaunis kesäkeli ja nuori hymyilevä äiti kahden alle kouluikäisen lapsensa kanssa joen rannalla, selostamassa lapsille jotain. Kyllähän siinä iski monenlaisia tunteita päälle. Ilo siitä että näin noin kauniin vision, surku siitä etten itse saa tuota koskaan kokea, kateus miestä kohtaan jolla on tuollainen perhe ja pohdiskelu että mitäs valintoja olisin voinut aikoinani tehdä toisin, mikä olisi johtanut moiseen kohdallani.
14.06.2015
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1275 viestiä
En ole koskaan ajatellut perheen perustamista edes puolivakavissani, koska olen luonteeltani aivan liian itsekeskeinen, minkä vuoksi vastuun ottaminen muista ihmisistä olisi kohtuuttoman vaikeaa. En yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan itseäni isähahmoksi tai kasvattajaksi kuin korkeintaan kissalle (koirassa olisikin jo liikaa tekemistä). Koska pelkästään oman itseni kanssa toimeen tuleminen on joskus hankalaa, kykyni eivät varmasti riittäisi perhe-elämän pyörittämiseen. En ole tästä kuitenkaan pahoillani, sillä lapset ja vaimo eivät muutenkaan kuulu suunnitelmiini, vaikka minulla olisikin niihin taloudelliset ja sosiaaliset edellytykset. Lisäksi minulla on niin monta veljeä ja siskoa, että eiköhän joku heistä varmista suvun elossa säilymisen.
En ole koskaan ajatellut perheen perustamista edes puolivakavissani, koska olen luonteeltani aivan liian itsekeskeinen, minkä vuoksi vastuun ottaminen muista ihmisistä olisi kohtuuttoman vaikeaa. En yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan itseäni isähahmoksi tai kasvattajaksi kuin korkeintaan kissalle (koirassa olisikin jo liikaa tekemistä). Koska pelkästään oman itseni kanssa toimeen tuleminen on joskus hankalaa, kykyni eivät varmasti riittäisi perhe-elämän pyörittämiseen. En ole tästä kuitenkaan pahoillani, sillä lapset ja vaimo eivät muutenkaan kuulu suunnitelmiini, vaikka minulla olisikin niihin taloudelliset ja sosiaaliset edellytykset. Lisäksi minulla on niin monta veljeä ja siskoa, että eiköhän joku heistä varmista suvun elossa säilymisen.
14.06.2015
Vierailija
1 viesti
Omalla kohdallani on aina ollut selvää, että haluan lapsia ja mahdollisimman aikaisin. Lapsenkaipuu ja vauvakuume olivat oikeasti kovia ja rankkoja aikoja, tuntui, ettei päässyt elämässä eteenpäin vaan jotain elintärkeää uupui.
Esikoisen sain mielestäni sopivan ikäisenä, neuvolan mukaan "parhaan ikäisenä" ja nykymittapuulla vissiin kohtuu nuorena. Syksyllä pikkuinen nyyttini menee toiselle luokalle. Siinä kun synnytyssairaalassa istuin yöllä hereillä kuusi tuntia ja katsoin vastasyntynyttä silmiin ja mietin, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä ja miksei se nuku, saakohan sen ottaa syliin, moni elämän palanen loksahti lopullisesti kohdalleen. Olen ehdottomasti aina halunnut olla äiti.
Jälkeenpäin olen usein miettinyt, olisiko pitänyt odottaa, olikohan sittenkin liian aikaista. Mutta luultavasti poika syntyi juuri silloin kun pitikin, minun kannaltani. Aloin ymmärtää selkeämmin, mitä halusin elämältä, en ollut enää tuuliajolla, aloin kehittyä henkisesti. Minusta tuli yhtäkkiä lyhyessä ajassa kypsempi ja vahvempi, oli pakko tulla. Maailman tärkein olento oli nyt siinä ja minun tehtäväni oli pitää se hengissä, pulleana, puhtaana ja tyytyväisenä. Jotkut päivät olivat yhtä tanssia, toiset sitten taas aivan karseita. Olen oppinut itsestäni paljon, löytänyt uusia voimavaroja, taitoja, joita en tiennyt omaavani. Sitten taas tietysti olen nähnyt myös pelottavia puolia, syyllistynyt myös niihin omien vanhempieni virheisiin, joihin en koskaan halunnut sortua. Kokoajan oppii jotain.
Kuopus on 3v. Ihmeellinen otus hänkin. Heräsin aamulla klo 8. Olin jättänyt ikkunan auki ja ulkona satoi. Tyttö nukkui vieressäni. Nukkuessa hän näyttää vielä vauvalta, pulleat posket, mutruhuulet, haisee vielä vähän vauvalle. Eihän siinä voinut muuta kuin ottaa lämmin olento syliin (hänhän ei heräisi, vaikka naapurissa räjähtäisi) ja nukkua vielä yksi tunti. Onnellisena. Ja herätä lopulta kirkkaaseen ääneen, joka ilmoittaa: Äiti, mulla on nälkä!
Esikoisen sain mielestäni sopivan ikäisenä, neuvolan mukaan "parhaan ikäisenä" ja nykymittapuulla vissiin kohtuu nuorena. Syksyllä pikkuinen nyyttini menee toiselle luokalle. Siinä kun synnytyssairaalassa istuin yöllä hereillä kuusi tuntia ja katsoin vastasyntynyttä silmiin ja mietin, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä ja miksei se nuku, saakohan sen ottaa syliin, moni elämän palanen loksahti lopullisesti kohdalleen. Olen ehdottomasti aina halunnut olla äiti.
Jälkeenpäin olen usein miettinyt, olisiko pitänyt odottaa, olikohan sittenkin liian aikaista. Mutta luultavasti poika syntyi juuri silloin kun pitikin, minun kannaltani. Aloin ymmärtää selkeämmin, mitä halusin elämältä, en ollut enää tuuliajolla, aloin kehittyä henkisesti. Minusta tuli yhtäkkiä lyhyessä ajassa kypsempi ja vahvempi, oli pakko tulla. Maailman tärkein olento oli nyt siinä ja minun tehtäväni oli pitää se hengissä, pulleana, puhtaana ja tyytyväisenä. Jotkut päivät olivat yhtä tanssia, toiset sitten taas aivan karseita. Olen oppinut itsestäni paljon, löytänyt uusia voimavaroja, taitoja, joita en tiennyt omaavani. Sitten taas tietysti olen nähnyt myös pelottavia puolia, syyllistynyt myös niihin omien vanhempieni virheisiin, joihin en koskaan halunnut sortua. Kokoajan oppii jotain.
Kuopus on 3v. Ihmeellinen otus hänkin. Heräsin aamulla klo 8. Olin jättänyt ikkunan auki ja ulkona satoi. Tyttö nukkui vieressäni. Nukkuessa hän näyttää vielä vauvalta, pulleat posket, mutruhuulet, haisee vielä vähän vauvalle. Eihän siinä voinut muuta kuin ottaa lämmin olento syliin (hänhän ei heräisi, vaikka naapurissa räjähtäisi) ja nukkua vielä yksi tunti. Onnellisena. Ja herätä lopulta kirkkaaseen ääneen, joka ilmoittaa: Äiti, mulla on nälkä!
Omalla kohdallani on aina ollut selvää, että haluan lapsia ja mahdollisimman aikaisin. Lapsenkaipuu ja vauvakuume olivat oikeasti kovia ja rankkoja aikoja, tuntui, ettei päässyt elämässä eteenpäin vaan jotain elintärkeää uupui.
Esikoisen sain mielestäni sopivan ikäisenä, neuvolan mukaan "parhaan ikäisenä" ja nykymittapuulla vissiin kohtuu nuorena. Syksyllä pikkuinen nyyttini menee toiselle luokalle. Siinä kun synnytyssairaalassa istuin yöllä hereillä kuusi tuntia ja katsoin vastasyntynyttä silmiin ja mietin, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä ja miksei se nuku, saakohan sen ottaa syliin, moni elämän palanen loksahti lopullisesti kohdalleen. Olen ehdottomasti aina halunnut olla äiti.
Jälkeenpäin olen usein miettinyt, olisiko pitänyt odottaa, olikohan sittenkin liian aikaista. Mutta luultavasti poika syntyi juuri silloin kun pitikin, minun kannaltani. Aloin ymmärtää selkeämmin, mitä halusin elämältä, en ollut enää tuuliajolla, aloin kehittyä henkisesti. Minusta tuli yhtäkkiä lyhyessä ajassa kypsempi ja vahvempi, oli pakko tulla. Maailman tärkein olento oli nyt siinä ja minun tehtäväni oli pitää se hengissä, pulleana, puhtaana ja tyytyväisenä. Jotkut päivät olivat yhtä tanssia, toiset sitten taas aivan karseita. Olen oppinut itsestäni paljon, löytänyt uusia voimavaroja, taitoja, joita en tiennyt omaavani. Sitten taas tietysti olen nähnyt myös pelottavia puolia, syyllistynyt myös niihin omien vanhempieni virheisiin, joihin en koskaan halunnut sortua. Kokoajan oppii jotain.
Kuopus on 3v. Ihmeellinen otus hänkin. Heräsin aamulla klo 8. Olin jättänyt ikkunan auki ja ulkona satoi. Tyttö nukkui vieressäni. Nukkuessa hän näyttää vielä vauvalta, pulleat posket, mutruhuulet, haisee vielä vähän vauvalle. Eihän siinä voinut muuta kuin ottaa lämmin olento syliin (hänhän ei heräisi, vaikka naapurissa räjähtäisi) ja nukkua vielä yksi tunti. Onnellisena. Ja herätä lopulta kirkkaaseen ääneen, joka ilmoittaa: Äiti, mulla on nälkä!
09.04.2024
Ageha
399 kirjaa, 4 kirja-arviota, 656 viestiä
Mä en vuosikausiin ollut varma suuntaan enkä toiseen – monet tutuistani tuntuivat tietävän jo alle parikymppisinä, että halusivat lapsia tai että eivät halunneet ikinä, mikä itsestäni tuntui aina tosi kummalliselta. 
Mulla oli todella pitkä sinkkukausi nuorena aikuisena, ja koen että se aika mahdollisti mulle asian pohtimisen rauhassa, ilman että tarvitsi miettiä mitä se oma rakas asiasta ajatteli. Lopulta mussa alkoi kyteä semmoinen tunne, että kyllä mä haluan joku päivä lapsen – että vaikka en löytäisi ikinä ketään, niin sitten hommaisin lapsen itsekseni. Tosin vain yhden, en koskaan ajatellut että pärjäisin yhtään useamman kanssa yksikseni.
Nykyisen kumppanin kanssa otin lapsiasian puheeksi jo tosi varhain tutustuessa, koska oltiin parinkympin puolivälissä ja olin tosi tietoinen siitä, että vaikka vielä ei ole kiire niin biologinen kello tikittää nopsaan. Ja lesboparina joudutaan siis joka tapauksessa menemään hedelmöityshoitojen kautta, joissa julkisen puolella on hyvin konkreettinen 40 vuoden takaikäraja ja yksityisellä se ei ole kovin montaa vuotta pidempi.
Lapset eivät ole aivan vielä ajankohtaisia elämäntilanteesta johtuen, mutta vauvakuume kyllä oireilee satunnaisesti. Noin vuosi sitten se oli mulla ehkä pahimmillaan, nyt on vain semmoinen yleinen tunne että olisin vain kerta kaikkiaan onnellisempi, jos mulla olisi lapsi. Järjellä ajateltuna en koe, että olisin oikeasti valmis äidiksi vielä useampaan vuoteen. Vaikka toisaalta en usko, että kukaan on koskaan "valmis" vanhemmaksi, siihen sitten kasvetaan niin hyvin kuin taidetaan sitten kun se tapahtuu. Kuitenkin olisi tarkoitus viettää vielä ainakin pari lapsetonta vuotta rakkaani kanssa kahdestaan, ennenkuin hakeudutaan naistenklinikan hoitojonoihin.
Loppuun vielä mainos kaikille, joilla on suht terveet solut muttei tarkoitusta niitä hyödyntää itse: käytännössä koko maan sairaanhoitopiireissä on tarve lahjoitetuille sukusoluille. Siittiöitä kaivataan enemmän kuin munasoluja, mikä on siinä mielessä hyvä uutinen että niiden luovuttaminen on moninkertaisesti helpompaa hommaa kuin munasolujen (joita kyllä myös tarvitaan!). Tai vaikka aikoisi hyödyntää solujaan itse, voi silti myös lahjoittaa. Naisilla yläikäraja lahjoittamiseen on 35 ja miehillä 40. Tiedot otetaan ylös, mutta soluista mahdollisesti syntyvä lapsi voi ottaa yhteyttä vasta 18-vuotiaana halutessaan. (Myönnän että tässä mainoksessa on oma lehmä ojassa, mun tulevat lapsethan on kanssa kiinni siitä että on soluja joista se lapsi voi kehittyä, omasta takaa kun löytyy vaan yhdenmerkkisiä.
)
Mulla oli todella pitkä sinkkukausi nuorena aikuisena, ja koen että se aika mahdollisti mulle asian pohtimisen rauhassa, ilman että tarvitsi miettiä mitä se oma rakas asiasta ajatteli. Lopulta mussa alkoi kyteä semmoinen tunne, että kyllä mä haluan joku päivä lapsen – että vaikka en löytäisi ikinä ketään, niin sitten hommaisin lapsen itsekseni. Tosin vain yhden, en koskaan ajatellut että pärjäisin yhtään useamman kanssa yksikseni.
Nykyisen kumppanin kanssa otin lapsiasian puheeksi jo tosi varhain tutustuessa, koska oltiin parinkympin puolivälissä ja olin tosi tietoinen siitä, että vaikka vielä ei ole kiire niin biologinen kello tikittää nopsaan. Ja lesboparina joudutaan siis joka tapauksessa menemään hedelmöityshoitojen kautta, joissa julkisen puolella on hyvin konkreettinen 40 vuoden takaikäraja ja yksityisellä se ei ole kovin montaa vuotta pidempi.
Lapset eivät ole aivan vielä ajankohtaisia elämäntilanteesta johtuen, mutta vauvakuume kyllä oireilee satunnaisesti. Noin vuosi sitten se oli mulla ehkä pahimmillaan, nyt on vain semmoinen yleinen tunne että olisin vain kerta kaikkiaan onnellisempi, jos mulla olisi lapsi. Järjellä ajateltuna en koe, että olisin oikeasti valmis äidiksi vielä useampaan vuoteen. Vaikka toisaalta en usko, että kukaan on koskaan "valmis" vanhemmaksi, siihen sitten kasvetaan niin hyvin kuin taidetaan sitten kun se tapahtuu. Kuitenkin olisi tarkoitus viettää vielä ainakin pari lapsetonta vuotta rakkaani kanssa kahdestaan, ennenkuin hakeudutaan naistenklinikan hoitojonoihin.
Loppuun vielä mainos kaikille, joilla on suht terveet solut muttei tarkoitusta niitä hyödyntää itse: käytännössä koko maan sairaanhoitopiireissä on tarve lahjoitetuille sukusoluille. Siittiöitä kaivataan enemmän kuin munasoluja, mikä on siinä mielessä hyvä uutinen että niiden luovuttaminen on moninkertaisesti helpompaa hommaa kuin munasolujen (joita kyllä myös tarvitaan!). Tai vaikka aikoisi hyödyntää solujaan itse, voi silti myös lahjoittaa. Naisilla yläikäraja lahjoittamiseen on 35 ja miehillä 40. Tiedot otetaan ylös, mutta soluista mahdollisesti syntyvä lapsi voi ottaa yhteyttä vasta 18-vuotiaana halutessaan. (Myönnän että tässä mainoksessa on oma lehmä ojassa, mun tulevat lapsethan on kanssa kiinni siitä että on soluja joista se lapsi voi kehittyä, omasta takaa kun löytyy vaan yhdenmerkkisiä.
)Mä en vuosikausiin ollut varma suuntaan enkä toiseen – monet tutuistani tuntuivat tietävän jo alle parikymppisinä, että halusivat lapsia tai että eivät halunneet ikinä, mikä itsestäni tuntui aina tosi kummalliselta. [img]/media/kunena/emoticons/rs_dazed.gif[/img]
Mulla oli todella pitkä sinkkukausi nuorena aikuisena, ja koen että se aika mahdollisti mulle asian pohtimisen rauhassa, ilman että tarvitsi miettiä mitä se oma rakas asiasta ajatteli. Lopulta mussa alkoi kyteä semmoinen tunne, että kyllä mä haluan joku päivä lapsen – että vaikka en löytäisi ikinä ketään, niin sitten hommaisin lapsen itsekseni. Tosin vain yhden, en koskaan ajatellut että pärjäisin yhtään useamman kanssa yksikseni.
Nykyisen kumppanin kanssa otin lapsiasian puheeksi jo tosi varhain tutustuessa, koska oltiin parinkympin puolivälissä ja olin [i]tosi [/i]tietoinen siitä, että vaikka vielä ei ole kiire niin biologinen kello tikittää nopsaan. Ja lesboparina joudutaan siis joka tapauksessa menemään hedelmöityshoitojen kautta, joissa julkisen puolella on hyvin konkreettinen 40 vuoden takaikäraja ja yksityisellä se ei ole kovin montaa vuotta pidempi.
Lapset eivät ole aivan vielä ajankohtaisia elämäntilanteesta johtuen, mutta vauvakuume kyllä oireilee satunnaisesti. Noin vuosi sitten se oli mulla ehkä pahimmillaan, nyt on vain semmoinen yleinen tunne että olisin vain kerta kaikkiaan [i]onnellisempi, [/i]jos mulla olisi lapsi. Järjellä ajateltuna en koe, että olisin oikeasti valmis äidiksi vielä useampaan vuoteen. Vaikka toisaalta en usko, että kukaan on koskaan "valmis" vanhemmaksi, siihen sitten kasvetaan niin hyvin kuin taidetaan sitten kun se tapahtuu. Kuitenkin olisi tarkoitus viettää vielä ainakin pari lapsetonta vuotta rakkaani kanssa kahdestaan, ennenkuin hakeudutaan naistenklinikan hoitojonoihin.
Loppuun vielä mainos kaikille, joilla on suht terveet solut muttei tarkoitusta niitä hyödyntää itse: käytännössä koko maan sairaanhoitopiireissä on tarve lahjoitetuille sukusoluille. Siittiöitä kaivataan enemmän kuin munasoluja, mikä on siinä mielessä hyvä uutinen että niiden luovuttaminen on moninkertaisesti helpompaa hommaa kuin munasolujen (joita kyllä myös tarvitaan!). Tai vaikka aikoisi hyödyntää solujaan itse, voi silti myös lahjoittaa. Naisilla yläikäraja lahjoittamiseen on 35 ja miehillä 40. Tiedot otetaan ylös, mutta soluista mahdollisesti syntyvä lapsi voi ottaa yhteyttä vasta 18-vuotiaana halutessaan. (Myönnän että tässä mainoksessa on oma lehmä ojassa, mun tulevat lapsethan on kanssa kiinni siitä että on soluja joista se lapsi voi kehittyä, omasta takaa kun löytyy vaan yhdenmerkkisiä. [img]/media/kunena/emoticons/rs_tongue.png[/img])
30.06.2024
Kipetsu
4 viestiä
Lapset ovat olleet elämäni isoin mutta myös raskain lahja. Seurustelin nuorena parikymmentä vuotta yhden naisen kanssa joka oli että kyllä se yksi lemmikki voi olla mutta lapsia ei halua. Nyt uuden kumppanin kanssa yli nelikymppisenä isäksi ja burn outin kautta saimme toisen lapsen maailmaan. Siitä sitten tuli eropäätös viime vuoden kesällä kun parisuhteeseen ei ollut enää mitään annettavaa. Lapsi opettaa elämästä enemmän kuin mikään muu. Lapset kasvattavat sinusta aikuisen ja miehen, kun aiemmin olit joku poika. Henkisesti voi olla raskasta mutta lapsen ilo ja nauru on paras asia maailmassa.
Lapset ovat olleet elämäni isoin mutta myös raskain lahja. Seurustelin nuorena parikymmentä vuotta yhden naisen kanssa joka oli että kyllä se yksi lemmikki voi olla mutta lapsia ei halua. Nyt uuden kumppanin kanssa yli nelikymppisenä isäksi ja burn outin kautta saimme toisen lapsen maailmaan. Siitä sitten tuli eropäätös viime vuoden kesällä kun parisuhteeseen ei ollut enää mitään annettavaa. Lapsi opettaa elämästä enemmän kuin mikään muu. Lapset kasvattavat sinusta aikuisen ja miehen, kun aiemmin olit joku poika. Henkisesti voi olla raskasta mutta lapsen ilo ja nauru on paras asia maailmassa.
30.06.2024
Georgi
37 kirjaa, 36 viestiä
Olen Kipetsu kanssasi täysin samaa mieltä. Se velvollisuuden ja rakkauden tunne, mitä tunnet lastasi kohtaan, kasvattaa paljon. Olen monesti ollut tyytyväinen omaan elämään, että en saanut lapsia aiemmin vaan ehdin ”kasvaa” hieman ihmisenä ja täten olla lapselle toivottavasti parempi ja kypsempi versio itsestäni. Toisaalta, ehkä nyt myös ymmärrän, että jos olisin saanut lapsia aiemmin niin olisin kyllä aikuistunut myös nopeammin - sellainen se lapsen taika on. Se työntää ihmistä väkisinkin eteenpäin, kehittää. Voin varmuudella sanoa, että minusta lapsi teki aikuisen ja miehen, ja niin se tekee monesta muustakin. Lapsi antoi elämälleni syvemmän tarkoituksen, jota ei osaa nähdä ilman lasta. Helppoa tämä ei ole, eikä varmasti siksi tulevaisuudessa muutukaan, mutta kiintymys ja rakkaus syvenee päivä päivältä ja siitä olen kiitollinen.
Olen Kipetsu kanssasi täysin samaa mieltä. Se velvollisuuden ja rakkauden tunne, mitä tunnet lastasi kohtaan, kasvattaa paljon. Olen monesti ollut tyytyväinen omaan elämään, että en saanut lapsia aiemmin vaan ehdin ”kasvaa” hieman ihmisenä ja täten olla lapselle toivottavasti parempi ja kypsempi versio itsestäni. Toisaalta, ehkä nyt myös ymmärrän, että jos olisin saanut lapsia aiemmin niin olisin kyllä aikuistunut myös nopeammin - sellainen se lapsen taika on. Se työntää ihmistä väkisinkin eteenpäin, kehittää. Voin varmuudella sanoa, että minusta lapsi teki aikuisen ja miehen, ja niin se tekee monesta muustakin. Lapsi antoi elämälleni syvemmän tarkoituksen, jota ei osaa nähdä ilman lasta. Helppoa tämä ei ole, eikä varmasti siksi tulevaisuudessa muutukaan, mutta kiintymys ja rakkaus syvenee päivä päivältä ja siitä olen kiitollinen.