HourglassEyes | Lukupiiri | 55 viestiä | 18.12.2024
Viimeisin Freyja | 08.02.2025
HourglassEyes | Lukupiiri | 52 viestiä | 20.11.2024
Viimeisin Freyja | 08.02.2025
LordStenhammar | Leirinuotio | 246 viestiä | 04.12.2014
Viimeisin LordStenhammar | 08.02.2025
Atorox 2020 - Risingin raati
27.03.2020
Tänä vuonna Atorox-palkinnon saajiksi ovat ehdolla seuraavat novellit:
Tapio Hietamäki: Linnean laulu (Portti 4/2018)
Tuomas Hornanheimo: Vihan valkeat (Portti 2/2019)
Marko Järvinen: Ratsumestari von Richthofenin perintö (Portti 4/2018)
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Teemu Kivi: Minä tiedän mitä näin (Portti 3/2019)
Teemu Korpijärvi: Sheherazaden purjehdus (Kosmoskynä-verkkolehti)
Teemu Korpijärvi: Vainaansaari (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
Anu ja Eero Korpinen: Hiljainen väki (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
J. S. Meresmaa: Metsän kronikka (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Liisa Näsi: Kesälahja (Eilispäivä ei kuole, Basam Books)
Liisa Näsi: Ostalginen päivä (Eilispäivä ei kuole, Basam Books)
Asa Palo: V-sana (Äänellä jonka kuulet: Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta, Ääres)
Solina Riekkola: Enkelten osuus (Siipisulka: Tarinoita enkeleistä, Tajunta Media)
Shimo Suntila: Milla ja Meri läksyretkellä (Joulukalenteri - Tapahtuu näinä päivinä, REUNA kustantamo)
Arttu Tuominen: Korpikumpu (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
M. A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Riikka Varonen: Varastettuja hetkiä (Portti 2/2019)
Anette Vehniäinen: Lupaan kertoa kaiken (Nova 2017 -antologia, TSFS ry ja Tutka ry)
Reetta Vuokko-Syrjänen: Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle (Portti 1/2019)
Reetta Vuokko-Syrjänen: Sokerista, kukkasista, inkivääristä, siirapista (Kosmoskynä 1/2019)
Kutsumme jälleen raatilaisia lukemaan viime vuoden novellisatoa ja äänestämään niiden joukosta ansiokkainta. Atorox on Turun Science Fiction Seuran järjestämä vuosittainen kilpailu, jonka tarkoitus on löytää edeltävän vuoden paras spefinovelli. Äänestäjien tehtävä on lukea jokainen ehdolla oleva novelli ja valikoida niiden joukosta mieleisensä.
Risingshadow on jo monena vuotena osallistunut omalla raadillaan. Avaammekin kutsun myös tänä vuonna. Jos olet halukas lukemaan kaikki ylläolevat novellit ja juttelemaan niistä kanssafoorumilaistesi kanssa, lähesty allekirjoittanutta yksityisviestillä.
Tänä vuonna keskitämme keskustelun yhteen ketjuun. Pääkaupunkiseudun raatilaiset ovat yleensä tavanneet myös kasvotusten, mutta tänä keväänä nämä niin sanotut livelukupiirit toteutetaan mitä todennäköisimmin virtuaalisesti. Eli jos olet kauempaa, on tämä kevät mitä mainion tilaisuus päästä mukaan keskusteluun.
Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyy 7.4. Pyydän yksityisviestejä mielellään jo aiemmin.
Itse äänestys päättyy 7.6.
Lisätietoa Atoroxista linkin takaa.
Tapio Hietamäki: Linnean laulu (Portti 4/2018)
Tuomas Hornanheimo: Vihan valkeat (Portti 2/2019)
Marko Järvinen: Ratsumestari von Richthofenin perintö (Portti 4/2018)
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Teemu Kivi: Minä tiedän mitä näin (Portti 3/2019)
Teemu Korpijärvi: Sheherazaden purjehdus (Kosmoskynä-verkkolehti)
Teemu Korpijärvi: Vainaansaari (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
Anu ja Eero Korpinen: Hiljainen väki (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
J. S. Meresmaa: Metsän kronikka (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Liisa Näsi: Kesälahja (Eilispäivä ei kuole, Basam Books)
Liisa Näsi: Ostalginen päivä (Eilispäivä ei kuole, Basam Books)
Asa Palo: V-sana (Äänellä jonka kuulet: Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta, Ääres)
Solina Riekkola: Enkelten osuus (Siipisulka: Tarinoita enkeleistä, Tajunta Media)
Shimo Suntila: Milla ja Meri läksyretkellä (Joulukalenteri - Tapahtuu näinä päivinä, REUNA kustantamo)
Arttu Tuominen: Korpikumpu (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
M. A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Riikka Varonen: Varastettuja hetkiä (Portti 2/2019)
Anette Vehniäinen: Lupaan kertoa kaiken (Nova 2017 -antologia, TSFS ry ja Tutka ry)
Reetta Vuokko-Syrjänen: Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle (Portti 1/2019)
Reetta Vuokko-Syrjänen: Sokerista, kukkasista, inkivääristä, siirapista (Kosmoskynä 1/2019)
Kutsumme jälleen raatilaisia lukemaan viime vuoden novellisatoa ja äänestämään niiden joukosta ansiokkainta. Atorox on Turun Science Fiction Seuran järjestämä vuosittainen kilpailu, jonka tarkoitus on löytää edeltävän vuoden paras spefinovelli. Äänestäjien tehtävä on lukea jokainen ehdolla oleva novelli ja valikoida niiden joukosta mieleisensä.
Risingshadow on jo monena vuotena osallistunut omalla raadillaan. Avaammekin kutsun myös tänä vuonna. Jos olet halukas lukemaan kaikki ylläolevat novellit ja juttelemaan niistä kanssafoorumilaistesi kanssa, lähesty allekirjoittanutta yksityisviestillä.
Tänä vuonna keskitämme keskustelun yhteen ketjuun. Pääkaupunkiseudun raatilaiset ovat yleensä tavanneet myös kasvotusten, mutta tänä keväänä nämä niin sanotut livelukupiirit toteutetaan mitä todennäköisimmin virtuaalisesti. Eli jos olet kauempaa, on tämä kevät mitä mainion tilaisuus päästä mukaan keskusteluun.
Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyy 7.4. Pyydän yksityisviestejä mielellään jo aiemmin.
Itse äänestys päättyy 7.6.
Lisätietoa Atoroxista linkin takaa.
Tänä vuonna Atorox-palkinnon saajiksi ovat ehdolla seuraavat novellit:
 
Tapio Hietamäki: Linnean laulu (Portti 4/2018)
Tuomas Hornanheimo: Vihan valkeat (Portti 2/2019)
Marko Järvinen: Ratsumestari von Richthofenin perintö (Portti 4/2018)
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Teemu Kivi: Minä tiedän mitä näin (Portti 3/2019)
Teemu Korpijärvi: Sheherazaden purjehdus (Kosmoskynä-verkkolehti)
Teemu Korpijärvi: Vainaansaari (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
Anu ja Eero Korpinen: Hiljainen väki (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
J. S. Meresmaa: Metsän kronikka (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Liisa Näsi: Kesälahja (Eilispäivä ei kuole, Basam Books)
Liisa Näsi: Ostalginen päivä (Eilispäivä ei kuole, Basam Books)
Asa Palo: V-sana (Äänellä jonka kuulet: Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta, Ääres)
Solina Riekkola: Enkelten osuus (Siipisulka: Tarinoita enkeleistä, Tajunta Media)
Shimo Suntila: Milla ja Meri läksyretkellä (Joulukalenteri - Tapahtuu näinä päivinä, REUNA kustantamo)
Arttu Tuominen: Korpikumpu (Juhannusmorsian - valon ja varjon tarinoita, Varjo Kustannus)
M. A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula (Metsän kronikka: Tarinoita puista, Osuuskumma)
Riikka Varonen: Varastettuja hetkiä (Portti 2/2019)
Anette Vehniäinen: Lupaan kertoa kaiken (Nova 2017 -antologia, TSFS ry ja Tutka ry)
Reetta Vuokko-Syrjänen: Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle (Portti 1/2019)
Reetta Vuokko-Syrjänen: Sokerista, kukkasista, inkivääristä, siirapista (Kosmoskynä 1/2019)
 
Kutsumme jälleen raatilaisia lukemaan viime vuoden novellisatoa ja äänestämään niiden joukosta ansiokkainta. Atorox on Turun Science Fiction Seuran järjestämä vuosittainen kilpailu, jonka tarkoitus on löytää edeltävän vuoden paras spefinovelli. Äänestäjien tehtävä on lukea jokainen ehdolla oleva novelli ja valikoida niiden joukosta mieleisensä.
 
Risingshadow on jo monena vuotena osallistunut omalla raadillaan. Avaammekin kutsun myös tänä vuonna. Jos olet halukas lukemaan kaikki ylläolevat novellit ja juttelemaan niistä kanssafoorumilaistesi kanssa, lähesty allekirjoittanutta yksityisviestillä.
 
Tänä vuonna keskitämme keskustelun yhteen ketjuun. Pääkaupunkiseudun raatilaiset ovat yleensä tavanneet myös kasvotusten, mutta tänä keväänä nämä niin sanotut livelukupiirit toteutetaan mitä todennäköisimmin virtuaalisesti. Eli jos olet kauempaa, on tämä kevät mitä mainion tilaisuus päästä mukaan keskusteluun.
 
Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyy 7.4. Pyydän yksityisviestejä mielellään jo aiemmin.
Itse äänestys päättyy 7.6.
 
Lisätietoa Atoroxista [url=http://www.tsfs.fi/?toiminta/atorox.html]linkin[/url] takaa.
Muokannut Jaragil (08.04.2020)
08.04.2020
Tämän vuoden lukuaikataulumme näyttäisi tältä:
Viikko 16 (13.-19.4.)
Tapio Hietamäki: Linnean laulu
Teemu Korpijärvi: Vainaansaari
Anu ja Eero Korpinen: Hiljainen väki
Arttu Tuominen: Korpikumpu
Viikko 17 (20.-26.4.)
Marko Järvinen: Ratsumestari von Richthofenin perintö
Riikka Varonen: Varastettuja hetkiä
Shimo Suntila: Milla ja Meri läksyretkellä
Viikko 18 (27.4.-3.5.)
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa
J.S. Meresmaa: Metsän kronikka
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut
M.A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula
Viikko 19 (4.-10.5.)
Asa Palo: V-sana
Anette Vehniäinen: Lupaan kertoa kaiken
Reetta Vuokko-Syrjänen: Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle
Viikko 20 (11.-17.5.)
Teemu Korpijärvi: Sheherazaden purjehdus
Reetta Vuokko-Syrjänen: Sokerista, kukkasista, inkivääristä, siirapista
Liisa Näsi: Kesälahja
Liisa Näsi: Ostalginen päivä
Viikko 21 (18.-24.5.)
Tuomas Hornanheimo: Vihan valkeat
Teemu Kivi: Minä tiedän mitä näin
Solina Riekkola: Enkelten osuus
Viikon 21 jälkeen on vielä pari viikkoa aikaa lueskella, koska äänestyksen kalmanlinjaa on siirretty viikolla päivään 7.6.
Keskitetään novellien kommentointi tähän yhteen ketjuun. Raatiin ilmoittautui mukavasti porukkaa, mutta vaikka et olisikaan Risingin raadissa mukana, olet tervetullut juttelemaan novelleista kanssamme.
Viikko 16 (13.-19.4.)
Tapio Hietamäki: Linnean laulu
Teemu Korpijärvi: Vainaansaari
Anu ja Eero Korpinen: Hiljainen väki
Arttu Tuominen: Korpikumpu
Viikko 17 (20.-26.4.)
Marko Järvinen: Ratsumestari von Richthofenin perintö
Riikka Varonen: Varastettuja hetkiä
Shimo Suntila: Milla ja Meri läksyretkellä
Viikko 18 (27.4.-3.5.)
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa
J.S. Meresmaa: Metsän kronikka
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut
M.A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula
Viikko 19 (4.-10.5.)
Asa Palo: V-sana
Anette Vehniäinen: Lupaan kertoa kaiken
Reetta Vuokko-Syrjänen: Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle
Viikko 20 (11.-17.5.)
Teemu Korpijärvi: Sheherazaden purjehdus
Reetta Vuokko-Syrjänen: Sokerista, kukkasista, inkivääristä, siirapista
Liisa Näsi: Kesälahja
Liisa Näsi: Ostalginen päivä
Viikko 21 (18.-24.5.)
Tuomas Hornanheimo: Vihan valkeat
Teemu Kivi: Minä tiedän mitä näin
Solina Riekkola: Enkelten osuus
Viikon 21 jälkeen on vielä pari viikkoa aikaa lueskella, koska äänestyksen kalmanlinjaa on siirretty viikolla päivään 7.6.
Keskitetään novellien kommentointi tähän yhteen ketjuun. Raatiin ilmoittautui mukavasti porukkaa, mutta vaikka et olisikaan Risingin raadissa mukana, olet tervetullut juttelemaan novelleista kanssamme.
Tämän vuoden lukuaikataulumme näyttäisi tältä:
 
[b]Viikko 16 (13.-19.4.)[/b]
Tapio Hietamäki: Linnean laulu
Teemu Korpijärvi: Vainaansaari
Anu ja Eero Korpinen: Hiljainen väki
Arttu Tuominen: Korpikumpu
 
[b]Viikko 17 (20.-26.4.)[/b]
Marko Järvinen: Ratsumestari von Richthofenin perintö
Riikka Varonen: Varastettuja hetkiä
Shimo Suntila: Milla ja Meri läksyretkellä
 
[b]Viikko 18 (27.4.-3.5.)[/b]
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa
J.S. Meresmaa: Metsän kronikka
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut
M.A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula
 
[b]Viikko 19 (4.-10.5.)[/b]
Asa Palo: V-sana
Anette Vehniäinen: Lupaan kertoa kaiken
Reetta Vuokko-Syrjänen: Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle
 
[b]Viikko 20 (11.-17.5.)[/b]
Teemu Korpijärvi: Sheherazaden purjehdus
Reetta Vuokko-Syrjänen: Sokerista, kukkasista, inkivääristä, siirapista
Liisa Näsi: Kesälahja
Liisa Näsi: Ostalginen päivä
 
[b]Viikko 21 (18.-24.5.)[/b]
Tuomas Hornanheimo: Vihan valkeat
Teemu Kivi: Minä tiedän mitä näin
Solina Riekkola: Enkelten osuus
 
 
Viikon 21 jälkeen on vielä pari viikkoa aikaa lueskella, koska äänestyksen kalmanlinjaa on siirretty viikolla päivään 7.6.
 
Keskitetään novellien kommentointi tähän yhteen ketjuun. Raatiin ilmoittautui mukavasti porukkaa, mutta vaikka et olisikaan Risingin raadissa mukana, olet tervetullut juttelemaan novelleista kanssamme.
08.05.2020
VIIKKO 16
Tapio Hietamäki: Linnean laulu
Novelli elokuvamaailman raadollisuudesta ja siitä, miltä se saattaisi näyttää vaihtoehtoisessa Suomessa. Vahva perusidea ensinnäkin. Nuori nainen ihannoi edesmennyttä laulajaidolia ja haluaa esittää tätä elokuvassa. Mutta ensin tuo kyseinen elokuva pitäisi saada myytyä tuottajille. Novellin sävy on hyvä sekoitus glamouria, mutta myös sitä verta, hikeä ja kyyneltä, jolla se glamour saadaan aikaiseksi.
Novellin suurimmaksi ongelmaksi nousee se, että sen spefielementti on hieman köykäinen. Tämä nousi esille myös raadin livelukupiirissä. Vaihtoehtohistoria on jo itsessään spefiä, kyllä, mutta vain juuri ja juuri. Ainakin meidän tulkintamme mukaan. Lisäksi novellissa nähdään näkyunia, mutta novellin pääpaino on kuitenkin siinä, kuinka tehdään elokuvaa ja millainen persoona tarvitaan menestyäkseen palvottuna valkokankaiden jumalattarena. Ja näiden kahden kuvaamisessa se onnistuu erinomaisesti.
Kauttaaltaan kuitenkin hyvä novelli. Henkilöhahmoissa on makua ja syvyyttä, Suomi elokuvateollisuuden keskusmaana on mielenkiintoinen, juoni etenee mukavasti ja kieli on onnistunutta.
Teemu Korpijärvi: Vainaansaari
Joukko nuoria viettää juhannusta kallioisella niemellä, jossa yksi heidän ystävistään menehtyi taannoisena kesänä. Ja totta kai tälläkään kertaa asiat eivät suju aivan mutkattomasti. Idea on suoraan sanottuna kliseinen, kuten ovat myös ne vainaat, joita tässä niin sanotussa saaressa sitten nähdään. Tämä tosin jakoi mielipiteitä lukupiirissä. Jotkut pitivät ideasta ja myös siitä, kuinka suomalaista taikauskoa ja mytologiaa oltiin hyödynnetty.
Henkilökohtaisesti olisin kaivannut novellilta enemmän. Nyt kaikki henkilöhahmot olivat melko samankaltaisia keskenään, eikä heidän keskinäisistä kinasteluistaan ja sanailuistaan oikein saatu mitään uutta ja mielenkiintoista irti. Tämäkin tosin jakoi mielipiteitä. Pari muuta raatilaista nostivat juuri nämä nuorten suhdesotkut novellin parhaaksi sisällöksi.
Mitä taas novellin spefielementtiin tulee, niin niihinkin olisin kaivannut jotain omaa oivallusta. Nyt ne jäivät geneerisiksi järvizombeiksi/-hengiksi. Näiden kutsumiseen tarvittava verielementti sai sen sijaan kiitosta raadilta, kuin myös allekirjoittaneelta. Hyvä idea.
Kokonaisuutena novelli jätti kylmäksi. Etenkin lopetus, joka tuntui päälleliimatulta ja/tai paluulta näihin nuorten stereotyyppisiin suhdesotkuihin.
Anu ja Eero Korpinen: Hiljainen väki
Humalainen puliukko rämpii ympäri kotikaupunkiaan juhannusyönä ja joutuu pakenemaan henkiin heränneitä kansantaideteoksia. Pisteitä ensinnäkin siitä, että Karvialla oikeasti löytyy tällaisia puettuja variksenpelättimiä ympäri pitäjää. Loikkaus siitä siihen, että ne nousisivat henkiin, ei ole suuren suuri ja siitä saa hyvää kauhua aikaiseksi.
Raati oli jakautunut novellin suhteen. Etenkin sen tahdituksen. Joidenkin mielestä novellissa pidettiin koko ajan hyvä, hengästyttävä tahti yllä, kun taas joistakin novelli jäi junnaamaan paikoilleen liian usein. Kuulun itse jälkimmäiseen kategoriaan. Välistä, etenkin alussa, pääsin hyvin sisälle novellin tunnelmaan, mutta kun novellissa ei oikein muuta tapahtunut kuin että päähenkilö kompasteli hiekkatietä eteenpäin, törmäsi jälleen uuteen nukkeen ja juoksi kirkuen karkuun. Noin hieman kärjistäen. Ja koska tätä tapahtui kutakuinkin tauotta, jäi novellin kaari varsin litteäksi, etenkin tunnelman osalta.
Täytyy myös myöntää, että päähenkilö ei saanut sympatioita puoleensa. Viinalta haiseva mitäänsanomaton pikkukylän äijä ei ole se kaikkein samaistuttavin hahmo.
Idealtaan hyvä novelli. Kieli oli myös elävää ja välistä se pääsi käsiksi hyviin kauhun hetkiin. Paremmalla rytmityksellä tästä olisi saanut todella paljon irti.
Arttu Tuominen: Korpikumpu
Joukko lapsuudenystäviä kokoontuu joka juhannus syrjäiselle mökille kilpailemaan siitä, kuka on tuonut sinä vuonna parasta grillattavaa. Ja tässä mennään todella yli äyräiden. Henkilökohtaisesti pidin tästä. Pidin tästä todella paljon. Novellissa on hyvä tarinoiva sävy, sen henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia, mutta viihdyttäviä, mikä sopii erinomaisesti novellin tavoittelemaan tyyliin ja kerrankin meillä on verrattain lyhyt novelli, jonka tarina on täydellisesti räätälöity mahtumaan tuohon pituuteen. Niin monet Atorox-ehdokkaat tuntuvat siltä, että niissä on tullut sivurajoitus vastaan ja juoni on päättynyt sen takia kuin seinään. Tämä sen sijaan mahtuu raameihinsa kuin nakutettu.
Ikävä kyllä tämä ei ole spefinovelli. Siinä ei ole mitään yliluonnollista. Se voisi aivan hyvin tapahtua meidän omassa maailmassamme, tänä vuonna, vaikka jo huomenna. Toki se on kauhua, mutta se ei ole spefiä. Ei ainakaan minusta. Ja tästä puhuttiin laajalti myös raadin kesken. Ja myönnettävästi kauhu lasketaan joidenkin määritelmien mukaan osaksi spekulatiivista fiktiota. Mutta tämän määritelmän mukaan myös kaikki murhamysteerit olisivat osa spefiä. Esimerkiksi tarina sarjamurhaajasta, jota poliisi jahtaa nykypäivän suurkaupungissa, olisi spefiä, kunhan sen voitaisiin katsoa olevan kauhutarina. Samoin esimerkiksi tarina ihmisestä, joka joutuu vaikkapa terroristien kaappaamaksi. Ja tämä ei kyllä ole määritelmä, jonka voin itse allekirjoittaa. Ihmettelenkin, miten tämä on päässyt esiraadista ohi. Ovatko he laajentaneet määritelmäänsä tänä vuonna vai onko tämä se esiraadin mainitsema novelli, jonka he olivatn kuulemma laskeneet ohi suuren yleisöäänimäärän takia?
Raadissa novellia kommentoitiin myös muutoinkin. Jotkut olivat pitäneet tarinan henkilöhahmoja liiankin karikatyyrimaisina ja toisiaan muistuttavina. Jotkut eivät myöskään olleet lämmenneet tarinan idealle.
Itse jään kyllä muistelemaan tarinaa lämmöllä. En vain ikävä kyllä pysty äänestämään sitä.
Tapio Hietamäki: Linnean laulu
Novelli elokuvamaailman raadollisuudesta ja siitä, miltä se saattaisi näyttää vaihtoehtoisessa Suomessa. Vahva perusidea ensinnäkin. Nuori nainen ihannoi edesmennyttä laulajaidolia ja haluaa esittää tätä elokuvassa. Mutta ensin tuo kyseinen elokuva pitäisi saada myytyä tuottajille. Novellin sävy on hyvä sekoitus glamouria, mutta myös sitä verta, hikeä ja kyyneltä, jolla se glamour saadaan aikaiseksi.
Novellin suurimmaksi ongelmaksi nousee se, että sen spefielementti on hieman köykäinen. Tämä nousi esille myös raadin livelukupiirissä. Vaihtoehtohistoria on jo itsessään spefiä, kyllä, mutta vain juuri ja juuri. Ainakin meidän tulkintamme mukaan. Lisäksi novellissa nähdään näkyunia, mutta novellin pääpaino on kuitenkin siinä, kuinka tehdään elokuvaa ja millainen persoona tarvitaan menestyäkseen palvottuna valkokankaiden jumalattarena. Ja näiden kahden kuvaamisessa se onnistuu erinomaisesti.
Kauttaaltaan kuitenkin hyvä novelli. Henkilöhahmoissa on makua ja syvyyttä, Suomi elokuvateollisuuden keskusmaana on mielenkiintoinen, juoni etenee mukavasti ja kieli on onnistunutta.
Teemu Korpijärvi: Vainaansaari
Joukko nuoria viettää juhannusta kallioisella niemellä, jossa yksi heidän ystävistään menehtyi taannoisena kesänä. Ja totta kai tälläkään kertaa asiat eivät suju aivan mutkattomasti. Idea on suoraan sanottuna kliseinen, kuten ovat myös ne vainaat, joita tässä niin sanotussa saaressa sitten nähdään. Tämä tosin jakoi mielipiteitä lukupiirissä. Jotkut pitivät ideasta ja myös siitä, kuinka suomalaista taikauskoa ja mytologiaa oltiin hyödynnetty.
Henkilökohtaisesti olisin kaivannut novellilta enemmän. Nyt kaikki henkilöhahmot olivat melko samankaltaisia keskenään, eikä heidän keskinäisistä kinasteluistaan ja sanailuistaan oikein saatu mitään uutta ja mielenkiintoista irti. Tämäkin tosin jakoi mielipiteitä. Pari muuta raatilaista nostivat juuri nämä nuorten suhdesotkut novellin parhaaksi sisällöksi.
Mitä taas novellin spefielementtiin tulee, niin niihinkin olisin kaivannut jotain omaa oivallusta. Nyt ne jäivät geneerisiksi järvizombeiksi/-hengiksi. Näiden kutsumiseen tarvittava verielementti sai sen sijaan kiitosta raadilta, kuin myös allekirjoittaneelta. Hyvä idea.
Kokonaisuutena novelli jätti kylmäksi. Etenkin lopetus, joka tuntui päälleliimatulta ja/tai paluulta näihin nuorten stereotyyppisiin suhdesotkuihin.
Anu ja Eero Korpinen: Hiljainen väki
Humalainen puliukko rämpii ympäri kotikaupunkiaan juhannusyönä ja joutuu pakenemaan henkiin heränneitä kansantaideteoksia. Pisteitä ensinnäkin siitä, että Karvialla oikeasti löytyy tällaisia puettuja variksenpelättimiä ympäri pitäjää. Loikkaus siitä siihen, että ne nousisivat henkiin, ei ole suuren suuri ja siitä saa hyvää kauhua aikaiseksi.
Raati oli jakautunut novellin suhteen. Etenkin sen tahdituksen. Joidenkin mielestä novellissa pidettiin koko ajan hyvä, hengästyttävä tahti yllä, kun taas joistakin novelli jäi junnaamaan paikoilleen liian usein. Kuulun itse jälkimmäiseen kategoriaan. Välistä, etenkin alussa, pääsin hyvin sisälle novellin tunnelmaan, mutta kun novellissa ei oikein muuta tapahtunut kuin että päähenkilö kompasteli hiekkatietä eteenpäin, törmäsi jälleen uuteen nukkeen ja juoksi kirkuen karkuun. Noin hieman kärjistäen. Ja koska tätä tapahtui kutakuinkin tauotta, jäi novellin kaari varsin litteäksi, etenkin tunnelman osalta.
Täytyy myös myöntää, että päähenkilö ei saanut sympatioita puoleensa. Viinalta haiseva mitäänsanomaton pikkukylän äijä ei ole se kaikkein samaistuttavin hahmo.
Idealtaan hyvä novelli. Kieli oli myös elävää ja välistä se pääsi käsiksi hyviin kauhun hetkiin. Paremmalla rytmityksellä tästä olisi saanut todella paljon irti.
Arttu Tuominen: Korpikumpu
Joukko lapsuudenystäviä kokoontuu joka juhannus syrjäiselle mökille kilpailemaan siitä, kuka on tuonut sinä vuonna parasta grillattavaa. Ja tässä mennään todella yli äyräiden. Henkilökohtaisesti pidin tästä. Pidin tästä todella paljon. Novellissa on hyvä tarinoiva sävy, sen henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia, mutta viihdyttäviä, mikä sopii erinomaisesti novellin tavoittelemaan tyyliin ja kerrankin meillä on verrattain lyhyt novelli, jonka tarina on täydellisesti räätälöity mahtumaan tuohon pituuteen. Niin monet Atorox-ehdokkaat tuntuvat siltä, että niissä on tullut sivurajoitus vastaan ja juoni on päättynyt sen takia kuin seinään. Tämä sen sijaan mahtuu raameihinsa kuin nakutettu.
Ikävä kyllä tämä ei ole spefinovelli. Siinä ei ole mitään yliluonnollista. Se voisi aivan hyvin tapahtua meidän omassa maailmassamme, tänä vuonna, vaikka jo huomenna. Toki se on kauhua, mutta se ei ole spefiä. Ei ainakaan minusta. Ja tästä puhuttiin laajalti myös raadin kesken. Ja myönnettävästi kauhu lasketaan joidenkin määritelmien mukaan osaksi spekulatiivista fiktiota. Mutta tämän määritelmän mukaan myös kaikki murhamysteerit olisivat osa spefiä. Esimerkiksi tarina sarjamurhaajasta, jota poliisi jahtaa nykypäivän suurkaupungissa, olisi spefiä, kunhan sen voitaisiin katsoa olevan kauhutarina. Samoin esimerkiksi tarina ihmisestä, joka joutuu vaikkapa terroristien kaappaamaksi. Ja tämä ei kyllä ole määritelmä, jonka voin itse allekirjoittaa. Ihmettelenkin, miten tämä on päässyt esiraadista ohi. Ovatko he laajentaneet määritelmäänsä tänä vuonna vai onko tämä se esiraadin mainitsema novelli, jonka he olivatn kuulemma laskeneet ohi suuren yleisöäänimäärän takia?
Raadissa novellia kommentoitiin myös muutoinkin. Jotkut olivat pitäneet tarinan henkilöhahmoja liiankin karikatyyrimaisina ja toisiaan muistuttavina. Jotkut eivät myöskään olleet lämmenneet tarinan idealle.
Itse jään kyllä muistelemaan tarinaa lämmöllä. En vain ikävä kyllä pysty äänestämään sitä.
[u]VIIKKO 16[/u]
 
[b]Tapio Hietamäki:[/b] [i]Linnean laulu[/i]
Novelli elokuvamaailman raadollisuudesta ja siitä, miltä se saattaisi näyttää vaihtoehtoisessa Suomessa. Vahva perusidea ensinnäkin. Nuori nainen ihannoi edesmennyttä laulajaidolia ja haluaa esittää tätä elokuvassa. Mutta ensin tuo kyseinen elokuva pitäisi saada myytyä tuottajille. Novellin sävy on hyvä sekoitus glamouria, mutta myös sitä verta, hikeä ja kyyneltä, jolla se glamour saadaan aikaiseksi.
 
Novellin suurimmaksi ongelmaksi nousee se, että sen spefielementti on hieman köykäinen. Tämä nousi esille myös raadin livelukupiirissä. Vaihtoehtohistoria on jo itsessään spefiä, kyllä, mutta vain juuri ja juuri. Ainakin meidän tulkintamme mukaan. Lisäksi novellissa nähdään näkyunia, mutta novellin pääpaino on kuitenkin siinä, kuinka tehdään elokuvaa ja millainen persoona tarvitaan menestyäkseen palvottuna valkokankaiden jumalattarena. Ja näiden kahden kuvaamisessa se onnistuu erinomaisesti.
 
Kauttaaltaan kuitenkin hyvä novelli. Henkilöhahmoissa on makua ja syvyyttä, Suomi elokuvateollisuuden keskusmaana on mielenkiintoinen, juoni etenee mukavasti ja kieli on onnistunutta.
 
 
[b]Teemu Korpijärvi:[/b] [i]Vainaansaari[/i]
Joukko nuoria viettää juhannusta kallioisella niemellä, jossa yksi heidän ystävistään menehtyi taannoisena kesänä. Ja totta kai tälläkään kertaa asiat eivät suju aivan mutkattomasti. Idea on suoraan sanottuna kliseinen, kuten ovat myös ne vainaat, joita tässä niin sanotussa saaressa sitten nähdään. Tämä tosin jakoi mielipiteitä lukupiirissä. Jotkut pitivät ideasta ja myös siitä, kuinka suomalaista taikauskoa ja mytologiaa oltiin hyödynnetty.
 
Henkilökohtaisesti olisin kaivannut novellilta enemmän. Nyt kaikki henkilöhahmot olivat melko samankaltaisia keskenään, eikä heidän keskinäisistä kinasteluistaan ja sanailuistaan oikein saatu mitään uutta ja mielenkiintoista irti. Tämäkin tosin jakoi mielipiteitä. Pari muuta raatilaista nostivat juuri nämä nuorten suhdesotkut novellin parhaaksi sisällöksi.
 
Mitä taas novellin spefielementtiin tulee, niin niihinkin olisin kaivannut jotain omaa oivallusta. Nyt ne jäivät geneerisiksi järvizombeiksi/-hengiksi. Näiden kutsumiseen tarvittava verielementti sai sen sijaan kiitosta raadilta, kuin myös allekirjoittaneelta. Hyvä idea.
 
Kokonaisuutena novelli jätti kylmäksi. Etenkin lopetus, joka tuntui päälleliimatulta ja/tai paluulta näihin nuorten stereotyyppisiin suhdesotkuihin.
 
 
[b]Anu ja Eero Korpinen:[/b] [i]Hiljainen väki[/i]
Humalainen puliukko rämpii ympäri kotikaupunkiaan juhannusyönä ja joutuu pakenemaan henkiin heränneitä kansantaideteoksia. Pisteitä ensinnäkin siitä, että Karvialla oikeasti löytyy tällaisia puettuja variksenpelättimiä ympäri pitäjää. Loikkaus siitä siihen, että ne nousisivat henkiin, ei ole suuren suuri ja siitä saa hyvää kauhua aikaiseksi.
 
Raati oli jakautunut novellin suhteen. Etenkin sen tahdituksen. Joidenkin mielestä novellissa pidettiin koko ajan hyvä, hengästyttävä tahti yllä, kun taas joistakin novelli jäi junnaamaan paikoilleen liian usein. Kuulun itse jälkimmäiseen kategoriaan. Välistä, etenkin alussa, pääsin hyvin sisälle novellin tunnelmaan, mutta kun novellissa ei oikein muuta tapahtunut kuin että päähenkilö kompasteli hiekkatietä eteenpäin, törmäsi jälleen uuteen nukkeen ja juoksi kirkuen karkuun. Noin hieman kärjistäen. Ja koska tätä tapahtui kutakuinkin tauotta, jäi novellin kaari varsin litteäksi, etenkin tunnelman osalta.
 
Täytyy myös myöntää, että päähenkilö ei saanut sympatioita puoleensa. Viinalta haiseva mitäänsanomaton pikkukylän äijä ei ole se kaikkein samaistuttavin hahmo.
 
Idealtaan hyvä novelli. Kieli oli myös elävää ja välistä se pääsi käsiksi hyviin kauhun hetkiin. Paremmalla rytmityksellä tästä olisi saanut todella paljon irti.
 
 
[b]Arttu Tuominen:[/b] [i]Korpikumpu[/i]
Joukko lapsuudenystäviä kokoontuu joka juhannus syrjäiselle mökille kilpailemaan siitä, kuka on tuonut sinä vuonna parasta grillattavaa. Ja tässä mennään todella yli äyräiden. Henkilökohtaisesti pidin tästä. Pidin tästä todella paljon. Novellissa on hyvä tarinoiva sävy, sen henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia, mutta viihdyttäviä, mikä sopii erinomaisesti novellin tavoittelemaan tyyliin ja kerrankin meillä on verrattain lyhyt novelli, jonka tarina on täydellisesti räätälöity mahtumaan tuohon pituuteen. Niin monet Atorox-ehdokkaat tuntuvat siltä, että niissä on tullut sivurajoitus vastaan ja juoni on päättynyt sen takia kuin seinään. Tämä sen sijaan mahtuu raameihinsa kuin nakutettu.
 
Ikävä kyllä tämä ei ole spefinovelli. Siinä ei ole mitään yliluonnollista. Se voisi aivan hyvin tapahtua meidän omassa maailmassamme, tänä vuonna, vaikka jo huomenna. Toki se on kauhua, mutta se ei ole spefiä. Ei ainakaan minusta. Ja tästä puhuttiin laajalti myös raadin kesken. Ja myönnettävästi kauhu lasketaan joidenkin määritelmien mukaan osaksi spekulatiivista fiktiota. Mutta tämän määritelmän mukaan myös kaikki murhamysteerit olisivat osa spefiä. Esimerkiksi tarina sarjamurhaajasta, jota poliisi jahtaa nykypäivän suurkaupungissa, olisi spefiä, kunhan sen voitaisiin katsoa olevan kauhutarina. Samoin esimerkiksi tarina ihmisestä, joka joutuu vaikkapa terroristien kaappaamaksi. Ja tämä ei kyllä ole määritelmä, jonka voin itse allekirjoittaa. Ihmettelenkin, miten tämä on päässyt esiraadista ohi. Ovatko he laajentaneet määritelmäänsä tänä vuonna vai onko tämä se esiraadin mainitsema novelli, jonka he olivatn kuulemma laskeneet ohi suuren yleisöäänimäärän takia?
 
Raadissa novellia kommentoitiin myös muutoinkin. Jotkut olivat pitäneet tarinan henkilöhahmoja liiankin karikatyyrimaisina ja toisiaan muistuttavina. Jotkut eivät myöskään olleet lämmenneet tarinan idealle.
 
Itse jään kyllä muistelemaan tarinaa lämmöllä. En vain ikävä kyllä pysty äänestämään sitä.
24.05.2020
VIIKKO 17
Marko Järvinen: Ratsumestari von Richthofenin perintö
Novelli pallottelee kahden eri aikakauden välillä. Vuoroin ollaan 70-luvun Länsi-Saksassa ja vuoroin rintamalla ensimmäisen maailmansodan riehuessa Euroopan yllä. 70-luvulla seurataan nuorta lentäjänaista, joka joutuu sekaantumaan ajan poliittiseen kuohuntaan, kun taas menneisyydessä seurataan paremmin Punaisena paronina tunnetun Manfred von Richthofenin edesottamuksia. Mutta mikä yhdistää näitä kahta?
Sota on vuodesta toiseen suosittu aihe spefinovellien puolella, joten sinällään kuvastossa ei ole mitään uutta. Tarinan toisen puolikkaan sijoittuminen Länsi-Saksaan on sen sijaan kiinnostavampaa, etenkin allekirjoittaneelle, joka tuli juuri vähän aikaa sitten katsoneeksi elokuvan The Baader Meinhof Complex, joka sijoittuu samaan aikakauteen ja jonka henkilöitä novellissakin nopeasti nimeltä mainitaan. Pääsin tämän ansiosta nopeasti tunnelmaan ja fiilikseen kiinni.
Novellin kirjoittaja on myös tehnyt valtavan määrän tutkimusta. Sen näkee suoraan tekstistä. Novelli on täynnä oikeaoppista nimistöä, oikeita katuja, tarkasti kuvailtuja lentokonemalleja ja muuta aikalaissanastoa. En olisi yhtään yllättynyt, jos voisin matkustaa Müncheniin heti huomenna ja kävellä samoja katuja pitkin.
Ikävä kyllä tätä sanastoa ja jargonia on novellissa jopa niin paljon, että siitä tulee ähky. Raadissa parikin meistä ilmaisi sen mielipiteen, että tässä hieman vähemmän olisi hyvinkin saattanut olla enemmän. Ainakin meikäläisestä alkoi novellin mittaan tuntua, että kaikki tämä sisään tungettu taustatieto on vähemmän novellin tarpeita edistävää maailmankuvausta ja enemmän ihan rehellistä henkseleiden paukuttelua.
Novellin spefielementti jää myös hieman epämääräiseksi. Sitä ei juuri selitellä ja loppu jättää sen tarkoituksellisen avoimeksi. Mikä on harmillista, koska joko kirjoittajalla itselläkään ei ollut kovin selkeää kuvaa tai hän kulutti liikaa sivuja lentokoneiden nippelitiedon selittämiseen, jolloin ei jäänyt tilaa tälle toiselle asialla, jota olisi voinut hieman avata.
Ihan jees novelli, mutta ei iskenyt omalla kohdalla.
Riikka Varonen: Varastettuja hetkiä
Mystiseen ja maagiseen erikoistunut varas saa tarjouksen upporikkaalta naiselta varastaa ihmisiltä heidän onnellisimpia hetkiään. Mutta totta kai kapuloita alkaa lennellä rattaisiin.
Novelli herätti raadissa mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Toisaalta maailma tuntui kiinnostavalta. Novellissa esiintynyttä kummituslokkia pidettiin oivaltavana ideana - plus totta kai hyvin sympaattisena - ja ylipäätään novellin sävyä ja tunnelmaa kiiteltiin. Ikävä kyllä itse juoni ja sen käänteet jättivät lähes kaikki kylmäksi.
Itselleni suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että tarina ei ollut sisäisesti looginen. Päähenkilönä toimiva varas kyllä puhui paljon siitä, kuinka hän haluaa olla maagisista varkaista paras, mutta siitä huolimatta hän elää murjussa ja tienaa muutamia pahaisia kymppejä tekemällä hanttihommia. Jäi sellainen kuva, että tässä on kaveri, joka pikemminkin haaveilee olevansa varas kuin on sellainen. Jos tämä oli tarkoituskin, se toimii hyvin, mutta tekstistä on kyllä lukevinaan, että tämän kaverin pitäisi olla ihan varteenotettava.
Samoin jäin ihmettelemään, minkä takia näitä hetkiä varastamaan palkataan erityisesti varas, jos hän kuitenkin vain kuljeksii kaduilla räpsimässä kuvia jäätelöä syövistä lapsista ynnä muuta vastaavaa. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa, jos hän olisi vaikka murtautunut taloihin todistamaan kahdenkeskisiä kosintoja tai hiipinyt salaa synnytysosastolle todistamaan, kun vanhemmat näkevät vastasyntyneensä ensi kertaa. Se olisi vaatinut oikeita varkaantaitoja ja olisi ollut tilanteena paljon eksoottisempi. Plus tilanteet olisivat olleet about niin onnellisia kuin voi olla.
Varosella on kyllä sana hallussa ja hänen kirjoitustyylinsä toimii. Tällä kertaa hänellä ei vain ikävä kyllä ollut tarinaa, joka olisi ollut erityisen kertomisen arvoinen.
Shimo Suntila: Milla ja Meri läksyretkellä
Olen joskus vuosia sitten lukenut yhden aiemmankin Milla ja Meri -novellin Suntilalta. Muistaakseni Atorox-ehdokas sekin. Siitä jäi positiiviset mielikuvat, kuten tästäkin, ja pitäisi kyllä selvittää, onko Suntila kirjoittanut näitä enemmänkin ja jos ei, kannustaa häntä tekemään niin.
Novellin nimikkokaksikosta tulee vahvasti sanomalehtien stripit mieleen. Lassi ja Leevi noin etunenässä. Nämä sopisivat seisomaan avaruusmies Spiffin tai Ällistysmiehen rinnalle. Niissä on samaa viatonta koheltamisen ja pulp-seikkailun henkeä.
Juoni ei ole erityisen monimutkainen, mutta toisaalta se vain vahvistaa tätä sarjakuva-strippimäisyyttä. Vahva, kiinnostava perusidea, joka saadaan kuitenkin nopeasti käytyä lävitse, ja joka jättää runsaasti mahdollisuuksia gonzo-tieteelle, hilavitkuttimille ja lasten turhautuneelle silmien pyörittelylle, kun isi ei vain tajua.
Voin sanoa pitäneeni.
Marko Järvinen: Ratsumestari von Richthofenin perintö
Novelli pallottelee kahden eri aikakauden välillä. Vuoroin ollaan 70-luvun Länsi-Saksassa ja vuoroin rintamalla ensimmäisen maailmansodan riehuessa Euroopan yllä. 70-luvulla seurataan nuorta lentäjänaista, joka joutuu sekaantumaan ajan poliittiseen kuohuntaan, kun taas menneisyydessä seurataan paremmin Punaisena paronina tunnetun Manfred von Richthofenin edesottamuksia. Mutta mikä yhdistää näitä kahta?
Sota on vuodesta toiseen suosittu aihe spefinovellien puolella, joten sinällään kuvastossa ei ole mitään uutta. Tarinan toisen puolikkaan sijoittuminen Länsi-Saksaan on sen sijaan kiinnostavampaa, etenkin allekirjoittaneelle, joka tuli juuri vähän aikaa sitten katsoneeksi elokuvan The Baader Meinhof Complex, joka sijoittuu samaan aikakauteen ja jonka henkilöitä novellissakin nopeasti nimeltä mainitaan. Pääsin tämän ansiosta nopeasti tunnelmaan ja fiilikseen kiinni.
Novellin kirjoittaja on myös tehnyt valtavan määrän tutkimusta. Sen näkee suoraan tekstistä. Novelli on täynnä oikeaoppista nimistöä, oikeita katuja, tarkasti kuvailtuja lentokonemalleja ja muuta aikalaissanastoa. En olisi yhtään yllättynyt, jos voisin matkustaa Müncheniin heti huomenna ja kävellä samoja katuja pitkin.
Ikävä kyllä tätä sanastoa ja jargonia on novellissa jopa niin paljon, että siitä tulee ähky. Raadissa parikin meistä ilmaisi sen mielipiteen, että tässä hieman vähemmän olisi hyvinkin saattanut olla enemmän. Ainakin meikäläisestä alkoi novellin mittaan tuntua, että kaikki tämä sisään tungettu taustatieto on vähemmän novellin tarpeita edistävää maailmankuvausta ja enemmän ihan rehellistä henkseleiden paukuttelua.
Novellin spefielementti jää myös hieman epämääräiseksi. Sitä ei juuri selitellä ja loppu jättää sen tarkoituksellisen avoimeksi. Mikä on harmillista, koska joko kirjoittajalla itselläkään ei ollut kovin selkeää kuvaa tai hän kulutti liikaa sivuja lentokoneiden nippelitiedon selittämiseen, jolloin ei jäänyt tilaa tälle toiselle asialla, jota olisi voinut hieman avata.
Ihan jees novelli, mutta ei iskenyt omalla kohdalla.
Riikka Varonen: Varastettuja hetkiä
Mystiseen ja maagiseen erikoistunut varas saa tarjouksen upporikkaalta naiselta varastaa ihmisiltä heidän onnellisimpia hetkiään. Mutta totta kai kapuloita alkaa lennellä rattaisiin.
Novelli herätti raadissa mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Toisaalta maailma tuntui kiinnostavalta. Novellissa esiintynyttä kummituslokkia pidettiin oivaltavana ideana - plus totta kai hyvin sympaattisena - ja ylipäätään novellin sävyä ja tunnelmaa kiiteltiin. Ikävä kyllä itse juoni ja sen käänteet jättivät lähes kaikki kylmäksi.
Itselleni suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että tarina ei ollut sisäisesti looginen. Päähenkilönä toimiva varas kyllä puhui paljon siitä, kuinka hän haluaa olla maagisista varkaista paras, mutta siitä huolimatta hän elää murjussa ja tienaa muutamia pahaisia kymppejä tekemällä hanttihommia. Jäi sellainen kuva, että tässä on kaveri, joka pikemminkin haaveilee olevansa varas kuin on sellainen. Jos tämä oli tarkoituskin, se toimii hyvin, mutta tekstistä on kyllä lukevinaan, että tämän kaverin pitäisi olla ihan varteenotettava.
Samoin jäin ihmettelemään, minkä takia näitä hetkiä varastamaan palkataan erityisesti varas, jos hän kuitenkin vain kuljeksii kaduilla räpsimässä kuvia jäätelöä syövistä lapsista ynnä muuta vastaavaa. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa, jos hän olisi vaikka murtautunut taloihin todistamaan kahdenkeskisiä kosintoja tai hiipinyt salaa synnytysosastolle todistamaan, kun vanhemmat näkevät vastasyntyneensä ensi kertaa. Se olisi vaatinut oikeita varkaantaitoja ja olisi ollut tilanteena paljon eksoottisempi. Plus tilanteet olisivat olleet about niin onnellisia kuin voi olla.
Varosella on kyllä sana hallussa ja hänen kirjoitustyylinsä toimii. Tällä kertaa hänellä ei vain ikävä kyllä ollut tarinaa, joka olisi ollut erityisen kertomisen arvoinen.
Shimo Suntila: Milla ja Meri läksyretkellä
Olen joskus vuosia sitten lukenut yhden aiemmankin Milla ja Meri -novellin Suntilalta. Muistaakseni Atorox-ehdokas sekin. Siitä jäi positiiviset mielikuvat, kuten tästäkin, ja pitäisi kyllä selvittää, onko Suntila kirjoittanut näitä enemmänkin ja jos ei, kannustaa häntä tekemään niin.
Novellin nimikkokaksikosta tulee vahvasti sanomalehtien stripit mieleen. Lassi ja Leevi noin etunenässä. Nämä sopisivat seisomaan avaruusmies Spiffin tai Ällistysmiehen rinnalle. Niissä on samaa viatonta koheltamisen ja pulp-seikkailun henkeä.
Juoni ei ole erityisen monimutkainen, mutta toisaalta se vain vahvistaa tätä sarjakuva-strippimäisyyttä. Vahva, kiinnostava perusidea, joka saadaan kuitenkin nopeasti käytyä lävitse, ja joka jättää runsaasti mahdollisuuksia gonzo-tieteelle, hilavitkuttimille ja lasten turhautuneelle silmien pyörittelylle, kun isi ei vain tajua.
Voin sanoa pitäneeni.
[u]VIIKKO 17[/u]
 
[b]Marko Järvinen:[/b] [i]Ratsumestari von Richthofenin perintö[/i]
Novelli pallottelee kahden eri aikakauden välillä. Vuoroin ollaan 70-luvun Länsi-Saksassa ja vuoroin rintamalla ensimmäisen maailmansodan riehuessa Euroopan yllä. 70-luvulla seurataan nuorta lentäjänaista, joka joutuu sekaantumaan ajan poliittiseen kuohuntaan, kun taas menneisyydessä seurataan paremmin Punaisena paronina tunnetun Manfred von Richthofenin edesottamuksia. Mutta mikä yhdistää näitä kahta?
 
Sota on vuodesta toiseen suosittu aihe spefinovellien puolella, joten sinällään kuvastossa ei ole mitään uutta. Tarinan toisen puolikkaan sijoittuminen Länsi-Saksaan on sen sijaan kiinnostavampaa, etenkin allekirjoittaneelle, joka tuli juuri vähän aikaa sitten katsoneeksi elokuvan The Baader Meinhof Complex, joka sijoittuu samaan aikakauteen ja jonka henkilöitä novellissakin nopeasti nimeltä mainitaan. Pääsin tämän ansiosta nopeasti tunnelmaan ja fiilikseen kiinni.
 
Novellin kirjoittaja on myös tehnyt valtavan määrän tutkimusta. Sen näkee suoraan tekstistä. Novelli on täynnä oikeaoppista nimistöä, oikeita katuja, tarkasti kuvailtuja lentokonemalleja ja muuta aikalaissanastoa. En olisi yhtään yllättynyt, jos voisin matkustaa Müncheniin heti huomenna ja kävellä samoja katuja pitkin.
 
Ikävä kyllä tätä sanastoa ja jargonia on novellissa jopa niin paljon, että siitä tulee ähky. Raadissa parikin meistä ilmaisi sen mielipiteen, että tässä hieman vähemmän olisi hyvinkin saattanut olla enemmän. Ainakin meikäläisestä alkoi novellin mittaan tuntua, että kaikki tämä sisään tungettu taustatieto on vähemmän novellin tarpeita edistävää maailmankuvausta ja enemmän ihan rehellistä henkseleiden paukuttelua.
 
Novellin spefielementti jää myös hieman epämääräiseksi. Sitä ei juuri selitellä ja loppu jättää sen tarkoituksellisen avoimeksi. Mikä on harmillista, koska joko kirjoittajalla itselläkään ei ollut kovin selkeää kuvaa tai hän kulutti liikaa sivuja lentokoneiden nippelitiedon selittämiseen, jolloin ei jäänyt tilaa tälle toiselle asialla, jota olisi voinut hieman avata.
 
Ihan jees novelli, mutta ei iskenyt omalla kohdalla.
 
 
[b]Riikka Varonen:[/b] [i]Varastettuja hetkiä[/i]
Mystiseen ja maagiseen erikoistunut varas saa tarjouksen upporikkaalta naiselta varastaa ihmisiltä heidän onnellisimpia hetkiään. Mutta totta kai kapuloita alkaa lennellä rattaisiin.
 
Novelli herätti raadissa mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Toisaalta maailma tuntui kiinnostavalta. Novellissa esiintynyttä kummituslokkia pidettiin oivaltavana ideana - plus totta kai hyvin sympaattisena - ja ylipäätään novellin sävyä ja tunnelmaa kiiteltiin. Ikävä kyllä itse juoni ja sen käänteet jättivät lähes kaikki kylmäksi.
 
Itselleni suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että tarina ei ollut sisäisesti looginen. Päähenkilönä toimiva varas kyllä puhui paljon siitä, kuinka hän haluaa olla maagisista varkaista paras, mutta siitä huolimatta hän elää murjussa ja tienaa muutamia pahaisia kymppejä tekemällä hanttihommia. Jäi sellainen kuva, että tässä on kaveri, joka pikemminkin haaveilee olevansa varas kuin on sellainen. Jos tämä oli tarkoituskin, se toimii hyvin, mutta tekstistä on kyllä lukevinaan, että tämän kaverin pitäisi olla ihan varteenotettava.
 
Samoin jäin ihmettelemään, minkä takia näitä hetkiä varastamaan palkataan erityisesti varas, jos hän kuitenkin vain kuljeksii kaduilla räpsimässä kuvia jäätelöä syövistä lapsista ynnä muuta vastaavaa. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa, jos hän olisi vaikka murtautunut taloihin todistamaan kahdenkeskisiä kosintoja tai hiipinyt salaa synnytysosastolle todistamaan, kun vanhemmat näkevät vastasyntyneensä ensi kertaa. Se olisi vaatinut oikeita varkaantaitoja ja olisi ollut tilanteena paljon eksoottisempi. Plus tilanteet olisivat olleet about niin onnellisia kuin voi olla.
 
Varosella on kyllä sana hallussa ja hänen kirjoitustyylinsä toimii. Tällä kertaa hänellä ei vain ikävä kyllä ollut tarinaa, joka olisi ollut erityisen kertomisen arvoinen.
 
 
[b]Shimo Suntila:[/b] [i]Milla ja Meri läksyretkellä[/i]
Olen joskus vuosia sitten lukenut yhden aiemmankin Milla ja Meri -novellin Suntilalta. Muistaakseni Atorox-ehdokas sekin. Siitä jäi positiiviset mielikuvat, kuten tästäkin, ja pitäisi kyllä selvittää, onko Suntila kirjoittanut näitä enemmänkin ja jos ei, kannustaa häntä tekemään niin.
 
Novellin nimikkokaksikosta tulee vahvasti sanomalehtien stripit mieleen. Lassi ja Leevi noin etunenässä. Nämä sopisivat seisomaan avaruusmies Spiffin tai Ällistysmiehen rinnalle. Niissä on samaa viatonta koheltamisen ja pulp-seikkailun henkeä.
 
Juoni ei ole erityisen monimutkainen, mutta toisaalta se vain vahvistaa tätä sarjakuva-strippimäisyyttä. Vahva, kiinnostava perusidea, joka saadaan kuitenkin nopeasti käytyä lävitse, ja joka jättää runsaasti mahdollisuuksia gonzo-tieteelle, hilavitkuttimille ja lasten turhautuneelle silmien pyörittelylle, kun isi ei vain tajua.
 
Voin sanoa pitäneeni.
27.05.2020
VIIKKO 18
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa
Katajala kanavoi sisäistä Shakespeareaan tässä tarinassa, joka seuraa Caldognen suvun viimeistä vesaa kostoretkellä kohti mystisen metsän keskustaa, jossa hänen kilpailijasukunsa esi-isä nukkuu tammen hahmossa.
Raati löysi jälleen kerran novellista niin hyvää kuin huonoa. Shakespearen, ja etenkin Romeon ja Julian, kanavointia ei sinällään pidetty pahana asiana, mutta monet toivoivat, että siitä oltaisiin saatu enemmän irti. Nyt novelli on varsin suoraviivainen paikasta A paikkaan B etenevä matkakertomus, jossa nopeasti viitataan kaiken taustalla pyörivään ja vaikuttavaan sukuriitaan. Ikävä kyllä tästä sukuriidasta ei juuri sen kummemmin puhuta, jolloin se jää lähinnä taustalla vaikuttavaksi kliseeksi, jonka joudumme olettamaan toimivan, kuten nämä sukuriidat yleensä toimivat.
Henkilökohtaisesti pidin kyllä ideasta, mutta olin raadin tavoin pettynyt toteutukseen. Monet metsän yksityiskohdista vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta niihin ei joko paneuduttu riittävästi tai ne ohitettiin kokonaan. Sama henkilöhahmojen kohdalla. Novellin parasta antia oli itsemurhan tehneiden muodostama ja kansoittama koivikko, mutta sekin ohitettiin liian nopeasti ja/tai sillä ei ollut tarpeeksi tekemistä pääjuonen kanssa.
Ikävä kyllä yksi huonoimmista novelleista, mitä olen Katajalalta nähnyt. Ei suoranaisen kamala, mutta sitäkin suurempi pettymys potentiaaliinsa verrattuna.
J.S. Meresmaa: Metsän kronikka
Ei niinkään novelli, vaan pikemminkin löyhä kokoelma lyhytkertomuksia/runoja/raapaleita/mitä näitä nyt on, jotka kaikki pyörivät metsän ympärillä. Löytyy niin metsän puiden dialogia kuin sotakertomuksia kuin varsinaisia novelleja kuin myös runoja. Kaikki omalla tavallaan ansiokkaita ja varmasti mieluisia lukea osana metsäantologiaa.
Ikävä kyllä jouduimme tässä kohtaa raatina pohtimaan novellin määritelmää ja sitä, millainen tarina voi oikeasti voittaa Atorox-palkinnon. Ja lähes kaikkien meidän mielestä, vaikka kaikki tästä tarinasta pidimmekin, emme voineet olla sitä mieltä, että tämä ansaitsisi voittaa.
Pidimme kyllä kertomuksesta ja etenkin sen yksittäisistä segmenteistä. Oma suosikkini oli tarina taikauskoisesta puunkaatajasta ja hänen kohtalokseen koituvasta puunhengestä. (Kuvallinen runo oli myös hieno.) Mutta tämä löyhä kollaasi lyhyttarinoita ei voi olla vuoden paras spefinovelli.
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut
Henkilökohtaisesti pidin paljon tarinan miljööstä ja henkilöhahmoista. Maakuntien kasvattina olen nähnyt paljon tällaisia pieniä markkinoita, joihin voin hyvin kuvitella puoskarin kaupittelemaan parantavia puukiekkoja ynnä muuta vastaavaa. Pidin myös siitä, että päähenkilö ei itse uskonut kauppatavaraansa. Antoi novellille mukavan kyynisen sävyn.
Ikävä kyllä sitten alkoikin ilmetä, että ehkä puilla olikin voimaa ja että ne olivat vihaisia tälle tyypille, joka käytti niitä auttaakseen ihmisiä. Koska jostain syystä on väärin myydä pieniä kappaleita salaman kaatamaan puuta ihmisille. Siitä tulee kosto. Mutta on täysin ok ottaa tuo salaman kaatama puu ja polttaa se saunassa. Jostain syystä tämä on luonnollista. Jotain novelli yritti selittää, että puuta ei saanut jakaa liian pieneksi, mutta ei se kyllä käynyt järkeen. Tässä mentiin liikaa idea edellä miettimättä sitä, miten oikea maailma toimii ja miten tämä esitelty spefielementti vaikuttaisi sen menoon.
Ellei siis ole pointtina, että puiden kaatajat/polttajat/ym. ylipäätään kärsivät kirouksista tässä maailmassa? Ei kyllä tekstin perusteella vaikuttanut siltä.
Ihan ok novelli. Pidin kerronnasta. Mutta miljöö sääntöineen herätti liikaa kysymyksiä.
M.A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula
Tarina lehtipuusta järven rannalla, jonka viereen ihmiset istuttavat petäjän. Vuosien mittaan tarinan päähenkilö kasvaa läheisemmäksi korkean ystävänsä kanssa, seuraillen hänen kanssaan ympäröivää maailmanmenoa.
Suloinen tarina jokaisen raatilaisen mielestä. Me kaikki arvostimme tarinan ainutlaatuista näkökulmaa ja sitä, miten kirjoittaja oli päättänyt käsitellä vuosien vierimistä. Tarinan päähenkilö, todennäköisesti haapapuu, oli kertakaikkisen sympaattinen ja hänen tapansa katsella maailmaa oli samalla aikaa samaistuttava, outo, ymmärrettävä kuin myös ainutlaatuinen. Pidimme erityisesti erilaisista termeistä, joilla puut käsittelivät maailmaansa. Ryömiväiset, tuulentaivaltajat, juurioksaiset jne.
Jos jotain täytyy kritisoida, niin olisin toivonut, että päähenkilön petäjäystävälllä olisi ollut hieman isompi rooli tarinassa. Nyt hän jäi hieman sivuun. Mutta noin muuten erittäin hyvä tarina. Yksi parhaista, mitä olen lukenut vuosiin.
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa
Katajala kanavoi sisäistä Shakespeareaan tässä tarinassa, joka seuraa Caldognen suvun viimeistä vesaa kostoretkellä kohti mystisen metsän keskustaa, jossa hänen kilpailijasukunsa esi-isä nukkuu tammen hahmossa.
Raati löysi jälleen kerran novellista niin hyvää kuin huonoa. Shakespearen, ja etenkin Romeon ja Julian, kanavointia ei sinällään pidetty pahana asiana, mutta monet toivoivat, että siitä oltaisiin saatu enemmän irti. Nyt novelli on varsin suoraviivainen paikasta A paikkaan B etenevä matkakertomus, jossa nopeasti viitataan kaiken taustalla pyörivään ja vaikuttavaan sukuriitaan. Ikävä kyllä tästä sukuriidasta ei juuri sen kummemmin puhuta, jolloin se jää lähinnä taustalla vaikuttavaksi kliseeksi, jonka joudumme olettamaan toimivan, kuten nämä sukuriidat yleensä toimivat.
Henkilökohtaisesti pidin kyllä ideasta, mutta olin raadin tavoin pettynyt toteutukseen. Monet metsän yksityiskohdista vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta niihin ei joko paneuduttu riittävästi tai ne ohitettiin kokonaan. Sama henkilöhahmojen kohdalla. Novellin parasta antia oli itsemurhan tehneiden muodostama ja kansoittama koivikko, mutta sekin ohitettiin liian nopeasti ja/tai sillä ei ollut tarpeeksi tekemistä pääjuonen kanssa.
Ikävä kyllä yksi huonoimmista novelleista, mitä olen Katajalalta nähnyt. Ei suoranaisen kamala, mutta sitäkin suurempi pettymys potentiaaliinsa verrattuna.
J.S. Meresmaa: Metsän kronikka
Ei niinkään novelli, vaan pikemminkin löyhä kokoelma lyhytkertomuksia/runoja/raapaleita/mitä näitä nyt on, jotka kaikki pyörivät metsän ympärillä. Löytyy niin metsän puiden dialogia kuin sotakertomuksia kuin varsinaisia novelleja kuin myös runoja. Kaikki omalla tavallaan ansiokkaita ja varmasti mieluisia lukea osana metsäantologiaa.
Ikävä kyllä jouduimme tässä kohtaa raatina pohtimaan novellin määritelmää ja sitä, millainen tarina voi oikeasti voittaa Atorox-palkinnon. Ja lähes kaikkien meidän mielestä, vaikka kaikki tästä tarinasta pidimmekin, emme voineet olla sitä mieltä, että tämä ansaitsisi voittaa.
Pidimme kyllä kertomuksesta ja etenkin sen yksittäisistä segmenteistä. Oma suosikkini oli tarina taikauskoisesta puunkaatajasta ja hänen kohtalokseen koituvasta puunhengestä. (Kuvallinen runo oli myös hieno.) Mutta tämä löyhä kollaasi lyhyttarinoita ei voi olla vuoden paras spefinovelli.
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut
Henkilökohtaisesti pidin paljon tarinan miljööstä ja henkilöhahmoista. Maakuntien kasvattina olen nähnyt paljon tällaisia pieniä markkinoita, joihin voin hyvin kuvitella puoskarin kaupittelemaan parantavia puukiekkoja ynnä muuta vastaavaa. Pidin myös siitä, että päähenkilö ei itse uskonut kauppatavaraansa. Antoi novellille mukavan kyynisen sävyn.
Ikävä kyllä sitten alkoikin ilmetä, että ehkä puilla olikin voimaa ja että ne olivat vihaisia tälle tyypille, joka käytti niitä auttaakseen ihmisiä. Koska jostain syystä on väärin myydä pieniä kappaleita salaman kaatamaan puuta ihmisille. Siitä tulee kosto. Mutta on täysin ok ottaa tuo salaman kaatama puu ja polttaa se saunassa. Jostain syystä tämä on luonnollista. Jotain novelli yritti selittää, että puuta ei saanut jakaa liian pieneksi, mutta ei se kyllä käynyt järkeen. Tässä mentiin liikaa idea edellä miettimättä sitä, miten oikea maailma toimii ja miten tämä esitelty spefielementti vaikuttaisi sen menoon.
Ellei siis ole pointtina, että puiden kaatajat/polttajat/ym. ylipäätään kärsivät kirouksista tässä maailmassa? Ei kyllä tekstin perusteella vaikuttanut siltä.
Ihan ok novelli. Pidin kerronnasta. Mutta miljöö sääntöineen herätti liikaa kysymyksiä.
M.A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula
Tarina lehtipuusta järven rannalla, jonka viereen ihmiset istuttavat petäjän. Vuosien mittaan tarinan päähenkilö kasvaa läheisemmäksi korkean ystävänsä kanssa, seuraillen hänen kanssaan ympäröivää maailmanmenoa.
Suloinen tarina jokaisen raatilaisen mielestä. Me kaikki arvostimme tarinan ainutlaatuista näkökulmaa ja sitä, miten kirjoittaja oli päättänyt käsitellä vuosien vierimistä. Tarinan päähenkilö, todennäköisesti haapapuu, oli kertakaikkisen sympaattinen ja hänen tapansa katsella maailmaa oli samalla aikaa samaistuttava, outo, ymmärrettävä kuin myös ainutlaatuinen. Pidimme erityisesti erilaisista termeistä, joilla puut käsittelivät maailmaansa. Ryömiväiset, tuulentaivaltajat, juurioksaiset jne.
Jos jotain täytyy kritisoida, niin olisin toivonut, että päähenkilön petäjäystävälllä olisi ollut hieman isompi rooli tarinassa. Nyt hän jäi hieman sivuun. Mutta noin muuten erittäin hyvä tarina. Yksi parhaista, mitä olen lukenut vuosiin.
[u]VIIKKO 18[/u]
 
[b]Jussi Katajala:[/b] [i]Suuren tammen varjossa[/i]
Katajala kanavoi sisäistä Shakespeareaan tässä tarinassa, joka seuraa Caldognen suvun viimeistä vesaa kostoretkellä kohti mystisen metsän keskustaa, jossa hänen kilpailijasukunsa esi-isä nukkuu tammen hahmossa.
 
Raati löysi jälleen kerran novellista niin hyvää kuin huonoa. Shakespearen, ja etenkin Romeon ja Julian, kanavointia ei sinällään pidetty pahana asiana, mutta monet toivoivat, että siitä oltaisiin saatu enemmän irti. Nyt novelli on varsin suoraviivainen paikasta A paikkaan B etenevä matkakertomus, jossa nopeasti viitataan kaiken taustalla pyörivään ja vaikuttavaan sukuriitaan. Ikävä kyllä tästä sukuriidasta ei juuri sen kummemmin puhuta, jolloin se jää lähinnä taustalla vaikuttavaksi kliseeksi, jonka joudumme olettamaan toimivan, kuten nämä sukuriidat yleensä toimivat.
 
Henkilökohtaisesti pidin kyllä ideasta, mutta olin raadin tavoin pettynyt toteutukseen. Monet metsän yksityiskohdista vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta niihin ei joko paneuduttu riittävästi tai ne ohitettiin kokonaan. Sama henkilöhahmojen kohdalla. Novellin parasta antia oli itsemurhan tehneiden muodostama ja kansoittama koivikko, mutta sekin ohitettiin liian nopeasti ja/tai sillä ei ollut tarpeeksi tekemistä pääjuonen kanssa.
 
Ikävä kyllä yksi huonoimmista novelleista, mitä olen Katajalalta nähnyt. Ei suoranaisen kamala, mutta sitäkin suurempi pettymys potentiaaliinsa verrattuna.
 
 
[b]J.S. Meresmaa:[/b] [i]Metsän kronikka[/i]
Ei niinkään novelli, vaan pikemminkin löyhä kokoelma lyhytkertomuksia/runoja/raapaleita/mitä näitä nyt on, jotka kaikki pyörivät metsän ympärillä. Löytyy niin metsän puiden dialogia kuin sotakertomuksia kuin varsinaisia novelleja kuin myös runoja. Kaikki omalla tavallaan ansiokkaita ja varmasti mieluisia lukea osana metsäantologiaa.
 
Ikävä kyllä jouduimme tässä kohtaa raatina pohtimaan novellin määritelmää ja sitä, millainen tarina voi oikeasti voittaa Atorox-palkinnon. Ja lähes kaikkien meidän mielestä, vaikka kaikki tästä tarinasta pidimmekin, emme voineet olla sitä mieltä, että tämä ansaitsisi voittaa.
 
Pidimme kyllä kertomuksesta ja etenkin sen yksittäisistä segmenteistä. Oma suosikkini oli tarina taikauskoisesta puunkaatajasta ja hänen kohtalokseen koituvasta puunhengestä. (Kuvallinen runo oli myös hieno.) Mutta tämä löyhä kollaasi lyhyttarinoita ei voi olla vuoden paras spefinovelli.
 
 
[b]Mia Myllymäki:[/b] [i]Nuutin taikapuut[/i]
Henkilökohtaisesti pidin paljon tarinan miljööstä ja henkilöhahmoista. Maakuntien kasvattina olen nähnyt paljon tällaisia pieniä markkinoita, joihin voin hyvin kuvitella puoskarin kaupittelemaan parantavia puukiekkoja ynnä muuta vastaavaa. Pidin myös siitä, että päähenkilö ei itse uskonut kauppatavaraansa. Antoi novellille mukavan kyynisen sävyn.
 
Ikävä kyllä sitten alkoikin ilmetä, että ehkä puilla olikin voimaa ja että ne olivat vihaisia tälle tyypille, joka käytti niitä auttaakseen ihmisiä. Koska jostain syystä on väärin myydä pieniä kappaleita salaman kaatamaan puuta ihmisille. Siitä tulee kosto. Mutta on täysin ok ottaa tuo salaman kaatama puu ja polttaa se saunassa. Jostain syystä tämä on luonnollista. Jotain novelli yritti selittää, että puuta ei saanut jakaa liian pieneksi, mutta ei se kyllä käynyt järkeen. Tässä mentiin liikaa idea edellä miettimättä sitä, miten oikea maailma toimii ja miten tämä esitelty spefielementti vaikuttaisi sen menoon.
 
Ellei siis ole pointtina, että puiden kaatajat/polttajat/ym. ylipäätään kärsivät kirouksista tässä maailmassa? Ei kyllä tekstin perusteella vaikuttanut siltä.
 
Ihan ok novelli. Pidin kerronnasta. Mutta miljöö sääntöineen herätti liikaa kysymyksiä.
 
 
[b]M.A. Tyrskyluoto:[/b] [i]Hän joka ei laula[/i]
Tarina lehtipuusta järven rannalla, jonka viereen ihmiset istuttavat petäjän. Vuosien mittaan tarinan päähenkilö kasvaa läheisemmäksi korkean ystävänsä kanssa, seuraillen hänen kanssaan ympäröivää maailmanmenoa.
 
Suloinen tarina jokaisen raatilaisen mielestä. Me kaikki arvostimme tarinan ainutlaatuista näkökulmaa ja sitä, miten kirjoittaja oli päättänyt käsitellä vuosien vierimistä. Tarinan päähenkilö, todennäköisesti haapapuu, oli kertakaikkisen sympaattinen ja hänen tapansa katsella maailmaa oli samalla aikaa samaistuttava, outo, ymmärrettävä kuin myös ainutlaatuinen. Pidimme erityisesti erilaisista termeistä, joilla puut käsittelivät maailmaansa. Ryömiväiset, tuulentaivaltajat, juurioksaiset jne.
 
Jos jotain täytyy kritisoida, niin olisin toivonut, että päähenkilön petäjäystävälllä olisi ollut hieman isompi rooli tarinassa. Nyt hän jäi hieman sivuun. Mutta noin muuten erittäin hyvä tarina. Yksi parhaista, mitä olen lukenut vuosiin.
- Risingshadow
- Keskustelut
- Tienristeys
- Atorox 2020 - Risingin raati