Carrie

Nykyisin Stephen Kingille on helppo tuhahdella halveksuvasti, mutta ei käy kiistäminen etteikö kirjailijan esikoisromaani, telekineettisin voimin varustetusta kouluikäisestä lukiolaistytöstä kertova "Carrie" (Tammi, 1992 - 4.p.) olisi oman lajityyppinsä oivallinen edustaja.

Nopealukuinen ja kirjailijan tuleviin tiiliskiviin verrattuna lyhyenläntä "Carrie" ei ole yhtä kauhistuttava kuin vaikkapa sitä seurannut Painajainen, mutta kirjan perimmäinen vaikuttavuus taitaa piillä sen surumielisessä samaistuttavuudessa, joka on parhaimmillaan hyvin koskettavaa.

"Carrie" on rakennettu näppärästi. Mukana on katkelmia fiktiivisistä lähdeteoksista, kuten tutkimusraporteista, Valittujen Palojen artikkelista sekä telekinesiaa käsittelevistä kirjoista. Lainaukset onnistuvatkin tuomaan tarinaan autenttisuuden tuntua. Lapsuksiakin teoksesta toki löytyy: esimerkiksi kliseinen lopputwisti ei suoranaisesti huimaa päätä.

Carrie on ensimmäisiä kauhukirjoja jotka olen lukenut, ja minusta sijoittuu sinne parempaan päähän. Stephen King osaa laittaa kylmät väreet tanssimaan selkäpiissä ja kirja oli pakko lukea yhteen putkeen, mikä ei ollut tosissaankaan ongelma kirjan pituuden vuoksi.

Takakansi antoi ehkä hiukan väärän kuvan kirjasta, mutta onneksi en lukenut kirjaa takakannen perusteella vaan kaverin suosituksesta.

Vaikkei kirja mikään kauheista kauhein kirja ole, niin pelkoa se minussa herätti. Yksi syy siihen oli hahmojen eläväisyys ja todellisuus. Maailmassahan on monta koulukiusattua aivan kuin Carriekin, ja mitä tapahtuisikaan, jos heillä olisi samanlaisia voimia kuin Carriella...
Carrien äiti oli minusta aivan hirveä, ja aina joissain vaiheissa vihasin ja pelkäsin häntä.

Lisäksi kirjassa kauhun tunnetta lisäsi kielikuvat ja kerronta, ja tekstiä lukiessa tuntui kuin olisi itse paikalla.

Jos ei tykkää sellaisesta kauhusta, joka vie yöunet totaalisesti, vaan haluaa vain hiukan säikäyttää itseään, niin suosittelisin Carrieta sellaisille.

Takakansi antaa aika lattean kuvan. Tai jos pysähtyy (kuten minä) tuohon esikoisteoksen kohdalle, odotukset pysyvät korkealla. Mutta muuten, ”Epävarma teini-ikäinen päähenkilö huomaa itsestään jotain paranormaalia omg kumpi on voimakkaampi ja kaikkea kauhistuttavan jännittävää tapahtuu kiinnostusta herättävä kyssärimerkki vielä loppuun.”

Ei ihan tule Carrie mieleen tästä, vai mitä?

Kirja on lyhyt, mutta ehjä. Sotkuinen hyppely asiaomaelämänkertatietomuistelmateksteistä normaaliin kerrontaan miellytti tavallaan suuresti, vaikka tuo tarinan vienti eteenpäin ”reaaliajassa” kiinnostikin huomattavasti enemmän.

Rakastuin Kingin tapaan kirjoittaa. Ajatukset. Eivät ne ole lauseita, kuvia ja sanoja. Ostin kaiken. Ja eri kertojaäänien eroavaisuudet, persoonat. Ylipäätään hahmot eivät kuolettaneet tylsyydellään tai stereotypioillaan. Oli suosittua tyttöä, epäsuosittua tyttöä, tyttöä, joka rikkoi sääntöjä ollakseen kiva… Mutta silti. En ärsyyntynyt.

Loppukäänne ei ihan vetänyt mattoa alta, koska juoni oli aika selkeä ja yllätyksetön plus sijaistoimintojen ansiosta tämänkin kirjan lukemiseen meni se kolmisen kuukautta. Tuota siis joo, 200 sivua. Tarina oli aika perus, ei parasta antia teoksesta.

Carrie on merkittävä teos useastakin syystä. Se on aikamme ehkä suurimman ja tuotteliaimman kirjailijan Stephen Kingin ensimmäinen julkaistu teos, joka nosti hänet pinnalle kirjailijana. Sen lisäksi se on pirun hyvä kirja.

Carrie on teoksena jo niin vanha ja syvälle populaarikulttuuriin juurtunut, että lähes kaikki tietävät edes pätkiä siitä, usein juuri niitä rajuimpia kohtauksia. Teos kertoo nimikkohenkilöstä Carriesta, tytöstä jota on kiusattu koko elämänsä koulussa ja jota kotona vainoaa syvästi uskonnollinen äiti, ja siitä mitä tapahtuu, kun hän huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä, ja saa tarpeekseen. Tarina on häiriintynyt, iljettävä ja kuvottava niin henkisesti kuin fyysisesti, ihmiset tekevät kauheita tekoja ja ajattelevat kauheita asioita, niin, että lukijaa itseäkin häiritsee, mutta se ei ole pelkkää lukijan kiusaamista. Se on erinomaisesti jaksotettu kirja, joka osaa kiusata lukijaa alusta loppuun asti ja pitää lukija jännityksessä.

Kirja on kirjoitettu puoliksi perinteisen romaanin tyylin, mitä henkilöt tekivät, ja puolet kirjasta on otteita kirjeistä, kirjoista, tutkimuksista ja todistajanlausunnoista, joita kirjan juoneen liittyvät. Kerronta vaihtelee tiuhaan tahtiin, välillä otetaan tarkempi kuvaus lähelle ja välillä vetäydytään kauemmaksi seuraamaan koko kuvaa. Tyylin vaihto tekee tekstistä yllättävän, mutta tärkeimpänä se on loistava juonielementti. Siinä missä perinteinen kerronta kertoo yhdestä hetkestä, otteet kertovat tuon kerrotun hetken jälkeisestä ajasta, ne siis on tapahtunut jo itse kirjan juonen jälkeen. Näissä otteissa King paljastaa meille mitä on tapahtunut, mitä siis on tulossa tapahtumaan, vähän kerralla. Hyvin pian alusta lähtien lukijalle paljastuu mihin kaikki tulee päätymään, mutta tarkalleen miten ja millä tavalla, jää epäselväksi. Keino on loistava ja saa lukijan janomaan lisää ja lisää, sitä haluaa tietää tarkalleen ja yksityiskohtaisesti mitä oikein tulee tapahtumaan.

Kirjan kirjoitustyylistä huomaa jo, että kyse on Kingistä. Vuosien saatossa hänen tyylinsä on kuitenkin hieman muuttunut ja kasvanut, varsinkin viittauksia oikeaan elämään ja populaarikulttuuriin on vielä varsin vähän, mikä omasta mielestäni oli vain hyvä asia, mutta juuret tähän hetkeen on jo selvästi nähtävillä. Tyyli on vapaa ja jopa riehakas, kesken lauseiden saattaa tulla sulkuja, joissa esitetään henkilön ajatuksia, ja asiasta toiseen voidaan hypätä täysin lennossa, mutta lukijan tajuttua idean, pysyy tarinassa kokoajan mukana.

Carrie on kauhunmestariksi tituleeratun kirjailijan esikoinen, ja siitä voi jo ymmärtää Kingin suosion. Kaikessa häiriintyvyydessään se on loistava teos, joka sisältää niin ihmismielen pohtimista, kiusaamista, katkeroitumista ja vihaa, sekä paljon kiiteltyä jännitystä ja kauhua. Sen erikoinen tyyli sekoittaa tapahtumat otteisiin kirjoista ja todistajanlausunnoista luovat yhdessä loistavan kerronnan, mikä saa lukijan haluamaan tietää mistä on kyse. Itse suosittelen kaikille kirjaa luettavaksi juuri näiden syiden takia, ja kyllä, se on yksi klassikoista, mutta silti on hyvä pitää mielessä, että se on yksi Amerikan useimmiten kieltämä kirja kouluissa, olkoon se sitten pois työntävä tai rohkaiseva tekijä.

Lähes jokainen tietää Carrien tapahtumista ainakin jotain, niin syvään se on uppoutunut populaarikulttuurin ytimeen – tosin lähinnä kuulun elokuvaversion vuoksi. Stephen Kingin ensimmäinen romaani esittelee kauhukirjailijan tyylin lähes valmiiksi muotoutuneena. Jos jotakin, King on hivenen karsinut rönsyilevää ja tarkasti kuvailevaa kieltään vuosien saatossa.

Carriessä tärkeintä on se, mitä henkilöt ajattelevat. Se esittelee ennen kaikkea lukioikäisten tyttöjen ja poikien persoonallisuuksia heidän ajatustensa kautta, King-mäisesti sotkien välähtävät aivoitukset keskelle tekstiä, jopa keskelle lausetta. Hänen tyylinsä mestarillisuutta hyvin havainnollistaa se, että vaikka kirjoitus katkeilee ja pomppii kursiivista sulkuihin osoittaakseen tekstin eri lähdettä, lukija ei koskaan mene sekaisin kertojanäänissä.

Itse tarina on hyytävä, joskin liioiteltu. Se osoittaa sormella fundamentalistista uskonnollisuutta ja panee sen kontolle teinitytön helvetillisen koston. Hauskaa ja yllättävän uskottavaa on lukea tekstiin sisällytettyjä kirjallisia selontekoja tapahtumista, joita muka myöhempinä vuosina laadittiin.