Edgar Rice Burroughsin "Tarzan ja leopardimiehet" (Kauppakirjapaino, 1974) on järjestyksessään kahdeksastoista Tarzan-seikkailu, jossa sankarimme joutuu ottamaan mittaa ihmissyöntiä ja "kammottavia salamenoja" harrastavasta järjestöstä.
Seikkailussa kierrätetään aikaisemmista tarinoista tuttuja juonikuvioita. Tarzan kärsii ties monettako kerran päähän kohdistuneesta iskusta aiheutuneesta muistinmenetyksestä, ja totta kai viidakkoon on päätynyt myös kaunis valkoinen nainen, joka saa miesten himot hyrräämään ylikierroksilla. Loppupuolella kirjaa tyttö toteaakin paljonpuhuvasti:
Minut on ryöstetty viime aikoina niin monta kertaa, että olen oppinut suorastaan odottamaan sitä. (s. 218).
Burroughs ei ole ehkä muutenkaan kaikkein parhaassa vireessään, ja aina hetkellisesti vaikutti siltä, ettei kirjailija ole kamalasti jaksanut syventyä omien henkilöittensä motiiveihin:
Lulimilla oli omat syynsä haluta valkoista papitarta. Miten tämä oli edullista hänelle, ei ollut täysin selvää, mutta pappien ajatuksenjuoksu käy usein yli maallikkojen ymmärryksen. Ehkä joku Hollywoodin suhdetoimintamies olisi pitänyt hänen syitään aivan selvinä, mutta oli miten oli.... (s. 88)
Luonnollisesti kirjassa on mukana myös aika suorasukaista rasismia ja muuta sen sellaista, mutta välillä kirjailija antaa ymmärtää, ettei ns. värillä ole niin väliä:
Siten tytön kohtalon ratkaisi turmeltuneiden maallisten ja hengellisten poliitikkojen ahneus, josta voimme aavistaa, että pimeän keski-Afrikan mustat ovat eräissä suhteissa yhtä sivistyneitä kuin me.